Kauppatalo!
Kaarina Ceder on pitkässä yksinpuhelussa itsensä kanssa. Tai oikeastaan
hänestä tuntuu siltä, kuin hänen ympärillään olisi suuri seura
tuttuja ja tuntemattomia, joille hänen on tekeminen selkoa hyvin
hämmästyttävistä asioista. Hän tekee suorastaan paljastuksia.
Tiedättekö te, hyvät ihmiset, mikä kauppatalo on? Ette! Mutta minä
Kaarina Ceder, suuren asianajaja Viktor Cederin rouva, minä tiedän sen!
Ja minä nauran!
Minun kaupunkilainen kotini on valmistettu juhlaan. Kukkaset lemuavat,
pöydät notkuvat: tänne on koottu kaikki herkut, joista tiedän talon
herran pitävän. On ostereja ja valkoista viiniä, on kaviaaria,
hirvenpaistia, shamppanjaa...! Ah kuinka minä nauran! Elämä ei ole
muuta kuin naurun arvoinen.
Eilen illalla tuli sähkösanoma: loistava voitto! Viktor Ceder on nyt
Suomen ensimmäinen asianajaja, hänen nimensä on kaikkien huulilla.
Vain minä, hänen vihitty vaimonsa, minä elän siinä vakaumuksessa,
että tämä kaikki on petosta, että hän on näytellyt ja hypnotisoinut,
että hän on maalannut mustan valkoiseksi ja valkoisen mustaksi, että
hän julmasti on ivannut sitä valkoista totuutta, jonka pappina hän
on ollut esiintyvinään. Niin, niin, Viktor Ceder, sinä maankuulu
asianajaja, minä tiedän sinusta yhden sellaisen asian, että kaikki muu
on mahdollista!
Kauppatalo... Kauppatalo!
Kun ystävät ja kylänmiehet saivat kuulla tästä suuresta voitosta, soi
telefooni soimistaan, minua onniteltiin, minä otin hymyillen vastaan
onnittelut, olin olevinani iloinen ja ylpeä ja minä ilmoitin, koska
sankari palaa ja he lupasivat kukkasin ottaa hänet vastaan. Ja nyt
ovat kukkaset täällä, täällä on ihania ruusuja, viattomia orvokkeja
ja valkoisia kieloja! Kaikki ne odottavat sankaria kotiin. Onhan hän
musertavalla tavalla paljastanut murhaajat ja konnat, onhan hän niin
jalosti nostanut viattomuuden sen alttarille. Hän oli esiintynyt
niin mahtavasti kuin viimeisen tuomion herra, hän oli katseillaan
murskannut syylliset ja syyttömät olivat vaipuneet hänen jalkainsa
juureen -- tällaisia kertomuksia on minulle sadellut pitkin päivää. Oo,
sankarini, tervetuloa kotiin, minä sinun puolisosi olen koettanut tehdä
kaiken voitavani iloittaakseni sinua! Tiedätkö, minä olen hankkinut
erityisen kravattilaatikonkin, johon mahtuu tuhat kravattia. Uskotko!
Olen sen tilannut, sillä sellaisia ei saa valmiina. Se on erinomaisen
käytännöllinen -- saat vain nähdä! Sitä voi kuljettaa matkoillakin,
se voi aina seurata sinua, sankari. Ajatteles, kaikki pitkät ja
lyhyet ja leveät ja kaitaiset kravatit sopivat siihen, eivät rypisty,
eivät kärsi vähintäkään vammaa... Niin, ja sinun kenkäsi, kolmetoista
paria -- vähän onneton luku! mutta kiiltävinä tai himmeinä, kunkin
nahan luonnon mukaan, seisovat ne kopissaan ja odottavat sinua. Jos
minä osaisin aukoa väärillä avaimilla, olisin avannut sinun kaikkein
pyhimpäsi -- hiusvoidelaatikkosi, sillä varmaan se on järjestämisen
tarpeessa! Mutta sinä olet sen lukinnut enkä minä pääse sinne.
Mutta kauppatalo -- tämä sana on täyttänyt minun olentoni jollakin
aivan uudella, se on kuin avain avannut minun sieluni ja päästänyt irti
voimia, joita en ennen ole tuntenut. Kauppatalo, kauppatalo...! Aa
kuinka minä nauran!
Minun silmäni ovat avautuneet. Tähän saakka olen minä ollut typerä kuin
kyyhkynen, jolle viskellään herneitä. Nyt olen minä viisas, viekas ja
kylmä. Käärme minä olen. Veri on hyytynyt suonissani. Minua palelee.
Minä olen kaunis, näin sen tänään ensi kerran. Niin, sankari, minä
ymmärrän nyt, miksi olet minusta ylpeillyt! Sinun ehkä kannatti ottaa
köyhä tyttö, kun hän oli kaunis ja kun hänellä oli perhekuvia, joiden
nimet helisevät...! Oi naurakaa ihmiset minun kanssani, sillä on
olemassa jotakin niin hullunkurista kuin kauppatalo!
Mutta kuka onkaan jättänyt tuon oven auki? Sen pitää olla kiinni, sanon
minä! Kiinni! Ja avain ovesta pois. Sinne ei kukaan saa mennä. Se on
Kaarinan huone. Sen huoneen ilmassa värisee Kaarinan kaipaus, sen
seinillä on muistoja pyhistä paikoista ja pyhistä puista... Kaarina,
oletko sinä kuollut? Minä rakastin sinua, hyvä sinä olit ja puhdas.
Minä en ole Kaarina, minä olen kiero, kurja ja matala, minä menen
alaspäin samalla vauhdilla kuin kauppatalo!
Naurakaa, ihmiset, on olemassa jotakin niin hullunkurista kuin
kauppatalo!
Ryövärit ovat yllättäneet sydänmaan koskemattoman tytön, riisuneet
hänet alasti, runnelleet, raadelleet, raiskanneet. Hän makaa
tiepuolessa kuolemaisillaan, avuttomassa häpeässä ja joka ohikulkija
ottaa armottomasti osansa. Sellainen on kauppatalo! Ja minun isäni talo
on tullut kauppataloksi, minun lapsuuteni koti on nyt kauppatalo...
Häpeään minä menehdyn...
Ei, nyt ei menehdytä. Minä olen nuori ja terve ja minä katselen
totuutta silmiin.
Kauppatalo se on sellainen, joka kulkee käsistä käsiin. Jokainen
uusi tulokas käy nälkäisenä kiinni, imee siitä niin paljon kuin irti
saa ja viskaa sitten menemään. Kauppatalosta on hävitetty kaikki
yksilöllisyys ja lyöty numero otsaan. Kauppatalolla on numeronsa
asianajajan konttorissa ja luettelosta löydetään se numeronsa mukaan
ja sanomalehti-ilmoituksista tunnetaan se niinikään numerostaan.
Kauppatalo on paljaaksi koluttu kuin kesäkauden syötetty lampaanlaidun,
puut ovat kaadetut, pellot menneet turpeelle, ojat kasvaneet umpeen,
rakennukset ränstyneet, katot vuotavat, ikkunoita on paikattu
rääsyillä. Mutta sanomalehdet kertovat, että kaikki on erinomaisessa
kunnossa, hoi ostajat, maanviljelijät hoi! Ja silloin niitä kokoontuu
kuin haaskalintuja raadon ympärille... Oo, sellaiseksi raadoksi on
joutunut minun isäni talo!
Maanviljelijä Pöyry tämän kaiken minulle selitti. Kun metsä oli
kaadettu eikä vuokralainen Hintsa enää kyennyt suorittamaan maksujaan,
vei tukkiyhtiö talon asianajokonttoriin. Talollisenpoika Heikki
Hietaranta osti sen vihdoin huutokaupasta ja hänellä lienee ollut
hyvä tahto, mutta pääomasta oli puute ja kolmen vuoden perästä tuli
lähtö. Taasen talo asianajokonttoriin ja vasaran alle! Aapeli Salminen
huusi sen varsin helpolla ja piti neljä kuukautta, jo onnistui saamaan
myydyksi, kymmenen tuhannen markan voitolla. Sen perästä ostajat
alkoivatkin olla miehiä, joiden varsinaisena työnä on talojen ostaminen
ja myyminen. Ei ensinkään viljeleminen tai hoitaminen, vaan nylkeminen
ja viskaaminen tiepuoleen. Ihmeellinen ammatti se sellainen, ettei
taloa ostakaan siinä mielessä, että sen pitäisi, että suku siinä
kasvaisi, siihen kiintyisi, sitä kunnioittaisi! Vaan: kiskon irti
mitä irti saan ja myyn ensimmäiselle tyhmälle, joka ansaan menee.
Kauppatalo saatetaan myydä jo asianajajan konttorissa. Tuskin ovat
kauppakirjat valmiina, kun asianajaja, joka juuri on nostanut sievoisen
välityspalkkionsa, huomauttaa ostajalle, että haluttaako myydä pois.
Koettakaa, hyvät ihmiset, ajatella sellaista surullista taloa, jossa
ei ole mitään omaa, ei mitään pyhää, ei mitään koskematonta, ei
mitään kätkettyä salaisuutta, jonka vain rakkauden silmä etsimällä
löytää, vaan kaikki on alituisesti avoinna vieraan silmille, enimmän
tarjoavalle. Kaikki on kaupan rahasta, ei ole mitään hellyyttä maahan,
ei sääliä. Ei ole ketään, joka rakastaisi kauppataloa, joka sinne
ikävöisi. Ja sellaiseksi on minun isäni talo tullut ja minun mieheni on
ollut sitä sellaiseksi välittämässä! Niin, niin! Oo, kuinka minä tätä
kurjuutta nauran ja itken. Etten lopulta tulisi hulluksi!
Minun mieheni se oli, joka antoi yhtiölle neuvon, että sopii käyttää
välittäjää, jollei omistaja tahdo myydä yhtiölle. Sellaista tapaa
käytetään paljon. Hän, minun mieheni, keksi Hintsan, hän punoi koko
juonen ja kantoi siitä palkan. Sitten kääntyivät veljeni hänen
puoleensa ja hän oli taasen valmis! Ah, kuinka tämä on kurjaa!
Kauhea rikos on tapahtunut minun syntymäkotini kamaralle. Minä ja
minun mieheni sen olemme tehneet, siksi rauha pakenee meitä. Maata ei
saa loukata, mustaa multaa ei saa raiskata -- se rikos kostaa itsensä
verisesti. Voi minua, joka luovuin turpeesta! Minun olisi pitänyt
riippua siinä kynsin hampain, minun olisi pitänyt antaa raatajien
lunastaa mitä omin käsin olivat viljelleet. Minun olisi pitänyt tulla
yhdeksi heistä, puhua heidän kieltään, elää heidän elämäänsä, sulaa
yhteen heidän kanssaan. Minun isäni ei ikinä olisi uhrannut taloa.
Hän tiesi, ettei niitä siteitä saa katkaista. Hän olisi koettanut
pelastaa poikansa, mutta ei maan kustannuksella. Hän kunnioitti mustaa
multaa. Olisiko hän myynyt torppareille? Ehkei terveytensä päivinä.
Hän tarvitsi suurta toiminta-alaa, mutta jollei hän itse olisi voinut
kaikkea hoitaa, niin he maan olisivat saaneet, eivät vieraat. Sen minä
isästäni tiedän.
Tuo Pöyry oli kummallinen ihminen. Tai ehkä hän oli tavallinenkin,
mutta minun silmissäni hän tuli niin kummalliseksi, kun tiesin hänen
ottavan haltuunsa Louhilinnan, minun raastetun, ihanan syntymäkotini.
Ensin minä häntä vihasin, kadehdin ja kohtelin ylpeästi ja ynseästi.
Mutta kaikki minun kaunani suli pois. Hän oli niin vakava ja
vaatimaton, oikea työmies, talonpoika. Hänen kouransakin olivat
niin suuret ja kovat. Oi, minä olisin tahtonut suudella niitä käsiä
ja rukoilla, että ne vain jaksaisivat. Nuo onnelliset kädet, jotka
saavat pidellä minun syntymäkotini multaa!... Hän kertoi minulle
aivan avomielisesti kaikki tuumansa, silmissä rehellisyyden kirkkaus.
Hän ostaa nyt talon suurimmaksi osaksi velaksi, koettaa hankkia
valtiolainan ja palstoittaa torpat. Me sovimme, että minä ostan yhden
palstan, minullahan on se pieni summa, jonka sain periä, minä saan
valita palstani mistä vain tahdon. Huutokauppaan menen, hän ilmoittaa
minulle, koska se on. Minä vapisen kun ajattelen, että taasen saan
nähdä kaikki tutut paikat. Ainakin kivet ja kannot ovat paikoillaan,
ainakin ojien sijat ovat erotettavissa. Minä en itke hävitystä, minä
olen jo vuodattanut niin paljon turhia toimettomuuden kyyneliä! Minä
tahdon aina vain hymyillä ja koettaa parantaa haavoja.
Ei hänellä, tuolla Pöyryllä, minusta suuria luuloja ollut. Hän sanoi
suoraan, että maanviljelijän ammatti on kovaa, ettei tällainen
kaupunkilaisrouva ensinkään osaa sitä käsittää. Toista on sen, jonka
ei tarvitse katsoa kannattaako, joka elää pääomiensa varassa. Mutta
sille, jolla ei ole muuta edessä kuin ottaa toimeentulo kamarasta
itsestään, sille ei maanviljelys ole leikintekoa. Ja hän mittasi minua
kantapäästä kiireeseen asti, minulla oli avohihat ja käsivarteni olivat
maidonkarvaiset hänen kovien käsiensä rinnalla. Hän hymähti ja sanoi:
-- Näkisitte minun vaimoni kädet!
-- Oletteko naimisissa?
-- Olemme olleet viisi vuotta. Minun vaimoni hoitaa koko navetan eikä
hän paljon muusta välitä. Hän on joka aamu viideltä navetassa.
-- Entä onko teillä lapsia?
-- On. Tyttö ja poika.
Hän punastuu hiukan ja isän ylpeys ja hellyys kaunistavat vakavia
kasvoja.
-- Ne ovat terveitä ja iloisia lapsia...!
Hän kuvaa kuinka se pienempikin jo osaa puhua ja mitä kaikkea se suurin
jo ymmärtää... Oi, hän kasvaa minun silmissäni suureksi ja kauniiksi!
Oi, kaunis on onnellinen ihminen, eheä ihminen, joka tietää elämän
tarkoituksen!
Minä rupean puhumaan niistä louhilinnalaisista, jotka ovat muuttaneet
tänne kaupunkiin -- eikö niitä voisi siirtää sinne kotiin takaisin. Ne
näkevät täällä vain kurjuutta. Hyvin se hänen mielestään käy -- jos ne
vain lähtevät, ovat ehkä jo ehtineet mielistyä kaupunkilaiselämään.
Hänen mentyään lähden kaupungille. Osun Pitkällesillalle juuri kuuden
tienoissa, kun koulut purkautuvat kadulle ja tehtaitten nokiset miehet
etsivät kotejaan. Tylsäsilmäisiä humalaisia hoipertelee riitelevien
humalaisten joukossa. Naisia, shaali hartioilla, pujottelee koululasten
ja työmiesten joukkojen läpi. Joku vanha muija raahustaa olkapäillään
säkkiä, jonka on saanut varastetuksi täyteen puita puutorilta.
Sanomalehtipojat huutavat kimeillä lapsenäänillään.
Jota likemmäksi Linjoja tulen, sitä hiljaisemmaksi käy. En ole
milloinkaan ollut täällä. Täällähän on kokonainen uusi maailma!
Kyselemällä ja etsimällä löydän siihen taloon, jossa Heikkilän Marja,
leikkitoverini asuu.
Pihamaalla juoksentelee risaisia lapsia. Kaksi pientä naskalia koettaa
kolmannelta ottaa jotakin, tuo kolmas huutaa ja juoksee pakoon. Pihan
perällä on joitakin matalia rakennuksia, ovet ammollaan, sinne katoavat
pojat ja vain parkuna kuuluu. Sänkyvaatteita on kannettu ulos. Ne ovat
viskatut tomuiselle nurmelle. Haaltuneesta polstarista tutisee silppua.
Rappujen edessä on lahoavia rääsymattoja. Jalkojen alla narskaa
lasinpalasia ja pullonkaula on puoleksi kaivautunut hiekkaan. Lapset
juoksentelevat paljain jaloin.
Alan heidän kasvoistaan etsiä tuttuja piirteitä. Kaksi tytöistä tunnen
paikalla Marjan lapsiksi. Pysäytän heidät ja kysyn missä he asuvat...
Sama vaalea tukka kuin äidillä... samat siniset silmät. Toinen on
kuvankaunis, suuret, kärsivät silmät, vaalea, miltei läpikuultava
iho. Hän suuntaa minuun vakavan, varhaisvanhan katseensa ja kertoo
minulle, että heitä on yhteensä kahdeksan. Yksi pienemmistä on kipeänä
kamarissa, siinä on sellainen tauti, että pää on niin suuri ja korvista
vuotaa keltaista visvaa. Katri käy koulua ja Martta ja he nuoremmat
pääsevät hekin kouluun ensi vuonna. Nyt se pienin itkee, se on vasta
puolen vuoden vanha... Jaa, tuossahan Katri ja Martta jo tulevatkin.
Kolme tyttöä astelee touhuissaan sisään portista. He puhelevat jotakin
huomispäivän läksyistä ja ojentavat sitten kätensä kolmannelle tytölle,
joka lähtee takaisin kadulle. "No, joutukaa nyt!" huutaa suurempi
tytöistä, "kun täällä on vieras neiti!" Katri ja Martta tulevat ja
niiaavat kohteliaasti. He ovat siistimmin puetut ja he vievät meidät
kaikki sinne pihan perälle, mistä ne mustat oviaukot ammottavat ja
minne pojat katosivat. Siellä nousee äkkiä eteen punainen, vanha
kivimuuri, jonka ikkunoista tulee vesihöyryä ja jonka kyljessä on
kirjoitus _Sauna_ ja vieressä sama venäjäksi. Nyt noustaan jyrkkiä
portaita myöten likeiseen uudempaan kivitaloon ja tullaan pimeään
eteiseen, jossa hajuaa homeelta. Kolme ovea saattaa erottaa rinnan.
Vasemmanpuoleisen oven päällä on nimi, mustalla pohjalla kömpelöjä
hopeakirjaimia, Räätäli R. Nieminen.
Huone ei ole aivan pieni, siinä on kaksi ikkunaa, mutta ne ovat niin
nokiset ja likaiset, että ruudun läpi tuskin näkyy. Saunan höyry
nousee alituisesti niihin ja kosteus tunkee läpi rakojen. Nurkassa on
sänky, pohjalla pari litistynyttä lankavyyhteä, vanunut, lumppuinen
peite, tyyny ilman päällistä ja joitakin vaatekappaleita. Seinällä on
vedettävä sohva, neljäs jalka poissa ja sen tilalla jakkara, jonka
varassa sohva seisoo, hiukan kallellaan. Uuni on savuttunut, lattialla
sen ääressä on suuri noettu sanomalehti ja sille asetettuna pata ja
kahvipannu. Paksu harmaa tukinpää on osaksi pilkottu polttopuiksi,
kirves lojuu vielä lastujen joukossa. Huoneen toisesta päästä toiseen
kulkee pingoitettu nuora, jolla harmahtavia rääsyjä riippuu kuivamassa.
Seinät ovat kellertävät, paikoittain homeenkarvaiset, siellä täällä
valuu alituisesti tihkuvan kosteuden tekemiä juovia laesta lattiaan.
Sohvan vieressä on kaksi kehtoa. Toisessa kitisee rääsyissään se puolen
vuoden vanha lapsi, toisessa vaikeroi hiljaa ja herkeämättä häntä
vanhempi lapsi jonka pää on suuri ja rupinen. Huoneessa on kostea,
kirpeä katku.
Minä otan tuolin istuakseni likemmä kehtoja. Tuolinselkä jää käteeni.
Asetun varovaisesti sohvalle, joka on hiukan kallellaan.
Pikku Katri menee pienimmän lapsen luo, nostaa tottuneesti
puolialastoman lapsen syliinsä ja alkaa sitä hellästi viihdytellä
ja hoidella. Kipeä lapsi seuraa silmillään hänen liikkeitään. Nuo
silmät ovat suuret ja kirkkaat. Martta on tarttunut kirveeseen ja
lyö tottuneesti irti lastuja. Hän noutaa vettä, tekee tulta ja pesee
perunoita pataan. Uunin suu on niin pieni, ettei pata tahdo mahtua.
Vettä läiskähtää liekkiin ja koko tuli on sammumaisillaan.
Äiti on ollut pyykillä. Tämä on jo kolmas päivä, hän arveli tänään
pääsevänsä aikaisemmin. Isäkin tulee kohta. Jos sitten tulee... Isä
käy juomassa toisten miesten kanssa. Tässä samassa talossa on niin
paha mies, suutari vai mikä lienee, joka aina houkuttelee isää. Isä on
juovuspäissään paha, on monta kertaa lyönyt äitiä eikä siinä silloin
auta kenenkään olla...
Se kaunis kalpea tyttö istuu lattialla kipeän lapsen kehdon ääressä,
vilkaisee silloin tällöin vieraaseen rouvaan ja alkaa sitten taas
sormillaan huvitella sairasta. Tyttönen tekee sormillaan kaikenlaisia
kuvioja, panee sormet lomitusten ja erottelee niitä taas. Sairaan
lapsen loistavat silmät seuraavat totisina siskon leikkiviä sormia.
Vihdoin tulee Marja. Hänen hameensa on märkä, hiharääsyjen sisästä
välähtää käsivarsi, röijy on ahdas, napit auenneet. Kuka uskoisi häntä
Marjaksi! Marja oli kukoistava ja kaunis, tämä hampaaton, loppuun
kulunut.
Me lankeamme toistemme kaulaan, Marja ja minä, ja itkemme molemmat.
Viivyn hänen luonaan myöhään iltaan. Hänen miestänsä ei kuulu, hän
on nähtävästi joutunut juomaretkelle. Marjalta saan sitten kuulla
Helsingissä olevien louhilinnalaisten tarinan ja hänen kanssaan minä
seuraavina päivinä käyn heitä katsomassa.
Hanna kuljettaa jonkun suuren kartanon maitoja asemalta ja jakaa ne
kaupungissa. Se on mukava toimi, se elättää eikä kuitenkaan sido
kuin muutamaksi tunniksi päivässä. Hän pitää sitäpaitsi huoneessaan
asukkaita. Kaksi poikaa, tai johan ne on täysiä miehiä, asuu hänen
luonaan, sitäpaitsi usein joku tyttö. Eihän se hauskaa ole, tahtovat
lapset oppia kiroilemista ja muutakin, mutta mitäs sille voi, auttaahan
vähän sisartaan, kun ansaitsee. Ei hänellä ole kuin kaksi lasta. Aina
asuu hänkin hänen luonaan. Aina on ruokapuodissa myymässä. Ainalle kävi
tässä takavuosina niin surkeasti, että syntyi lapsi, mutta se kuoli
onneksi ihan pienenä, niin että Ainakin nyt tulee hyvin toimeen.
Kolun Antti on rakennustöissä. Se on siivo mies, ei juo eikä mitään.
Antilla on vaimokin sieltä kotipuolesta ja niilläkin on jo kolme lasta,
tai olisiko neljä. Vanha Kolu oli kuollut vaivaistalolla. Ja niinkuin
se mies eläessään työtä teki!
Mattilan Manta on tehtaassa ja hän kuuluu kaikkiin yhdistyksiin ja
näyttelee niiden iltamissa. Ei hän pysynyt missään palveluspaikassa ja
hänestä puhuvat kaikkia rumia.
Ja se "pikku Maiju" joka kartanossakin palveli, se oli joutunut vallan
huonoille jäljille. Hän asui pienessä puutalossa Pursimiehen kadulla,
pihan perällä. Raskaita plyyshituoleja oli pihamaalla tuulottumassa,
uutimet olivat alhaalla keskellä päivää ja kamala, lihava ihminen joka
avasi oven, selitti meille äreästi, että Mari nukkuu, häntä ei saa
tavata. Ei huomenna eikä ylihuomenna...
Niin me leikkitoverini Marjan kanssa kävimme vanhojen tuttavien luona.
Joka paikassa minä koetin kehoittaa ihmisiä palaamaan maalle. Lähetin
sanaa niillekin, joita en tavannut. Mutta näyttää olevan niinkuin Pöyry
sanoi, että ne ovat ehtineet mielistyä kaupunkilaiselämään. Marjakin,
joka elää sellaisessa kurjuudessa, ei halua lähteä. Kuka sitä voi
käsittää, että hän tahtoo pysyä homehtuneessa kaupunkilaislovessaan!
Ainoa, joka tuntui asiaa todenteolla ajattelevan, oli Kolun Antti, sen
suuren ojankaivajan poika.
Ja minä, minä menen! Minua ei mikään pitele... Jos minulla olisi
lapsia, en voisi tätä askelta ajatella. Mutta silloin ei minun elämäni
myöskään milloinkaan olisi päässyt näin tyhjäksi ja köyhäksi. Minä en
rakasta Viktoria -- lienenkö koskaan rakastanut! Minä olin silloin niin
yksin ja avuton ja minä kuvittelin hänelle kaikki mitä minä tarvitsin.
Se oli valhetta ja siksi tuo epäjumala nyt romahtaa rikki!
Kun vieraat illalla ovat menneet, sanon minä hänelle kaikki. Jos hän
suuttuu ja kohtelee minua tylysti, on minun varsin helppo lähteä, mutta
jos hän heltyy ja pyytää jäämään, mitä minä sitten teen? Silloin hän
kahlehtii minut tänne. Ja minä en voi tänne jäädä, sillä minun sieluni
janoaa sinne, minne minä kuulun, mistä ei minun koskaan olisi pitänyt
poistua. Minulla ei ole kuin yksi ainoa halajaminen ja ikävöiminen:
sinne, sinne! Minä kokoan sirpaleet siitä mikä silloin hajosi, minä
tahdon olla mukana rakentamassa uudelleen. Se ei ole minulle vaikeaa:
luonto on minuun pannut rakkauden syntymäseudun kamaraan. En muuta
pyydä, kuin että näen peltojen taas alkavan kasvaa ja omistan pienen
palan omaa maata. Ja siellä tutussa maassa, siellä minä sitten joskus
saan nukkua ja tutut puut humisevat minulle aina, aina...
Vieraat! Kello soi... Tämä on viimeinen ilta täällä. Palavatko tulet?
Palakaa kaikki tänään, tämä on minun jäähyväisiltani! Terästä tahtoon
täksi illaksi, että pääsen sen ohi...
Puheensorina täyttää talon, nauru helähtelee.
-- Kaarina, Kaarina, sinä olet tullut aivan uskottomaksi! Et kertaakaan
ole käynyt meillä. Oletko ollut sairas? Mutta sinä olet aina ollut
ulkona, kun olen soittanut. Minun piti tulla sinua katsomaan, mutta
sitten minä sain päänsärkyni, pahan päänsärkyni...
-- Ja kuule, kun me silloin päivälliseksi olimme laittaneet sitä
luumuilla, kravunpyrstöillä ja linnunpaistilla täytettyä laatikkoa,
josta sinä niin pidät. Etkä sinä tullut!
-- Mitä sinä oikein olet tehnyt? Täällä oli ollut joku maalainen, nuori
herra, ja hänet sinä pyydät päivällisille ja te juttelette tuntikausia.
Aijai! entä jos minä kantelen Viktorille. Katsokaa kuinka Kaarina
punastuu.
-- Hän on naimisissa.
-- Ja mitä se merkitsee!
-- Mutta kuinka musta sametti sopii sinulle. Missä premiäärissä sinulla
oli tämä puku...? Ai niin, minä en ollut silloin!
-- Pian voi Viktor olla täällä!
Herrat vetävät kellot taskustaan ja talon emäntä juoksee ruokasalin
ovelle: juhlallisella vaalealla kellotaululla juhlallisessa
tammikaapissa kulkee kullankarvainen viisari. Hetken perästä pitäisi
junan tulla. Juhlallinen vastaanotto on valmistettuna. Kunhan aika
kulkisi, kunhan loppuisi ilta!
Kuinka minä voinkaan mennä takaisin saliin, minulla ei ole mitään
sanomista noille vieraille ihmisille ja minun kasvoihini sattuu, kun
minun pitää hymyillä! Kymmenen vuotta minä olen hymyillyt -- kuinka
minä olen voinutkin?
Ei, ei! Nyt täytyy purra hammasta ja jännittää jänteitä. Tämä ilta,
vain tämä ilta! Ja Kaarina luo vielä viimeisen silmäyksen pöytään:
kaikki on kunnossa, kukkaset ovat paikoillaan, kunkin lautasella
kimppu, talon herran lautasella suuria keltaisia ruusuja.
Salissa on keskustelu vilkastunut. On puhuttu Viktor Cederin
voitoista ja Märta rouva on kuin itsestään johtunut mieliaiheeseensa,
hämmästelemään juristeja.
-- Kuulkaa nyt, sanoo hän ja lakkaa selailemasta koruteosta, joka on
hänen edessään pöydällä, -- minä olen kuullut mainion jutun. Teidän
kannattaa vaieta, niin kerron sen teille. Se sopii mainiosti näin kun
Suomen suurinta asianajajaa odotetaan kotiin.
Ja kun kaikki vähitellen ovat vaienneet, alkaa Märta rouva, kädet
ristissä leuan alla kertoa:
-- Taivaassa kerran, kun Jumala ja enkelit pitivät hauskaa, alkaa
tuntua palaneen käryä. Jumala nuuhistelee: mitä kummaa? Helvetin
puolelta tietysti taas jotakin! Oo, lattiaan on palanut kokonainen läpi
ja siksi sieltä niin käryää. Menkää, enkelit, kiireesti sanomaan, että
tukkivat läven.
Enkelit menevät.
"Ei tule kysymykseen!" vastaa perkele. "Jos taivaan herrasväkeä
häiritsee, niin tukkikoot itse."
Enkelit palaavat tyhjin toimin.
"Helvetistä päin se on rikottu ja sieltä se on tukittava. Menkää,
enkelit, uudelleen sanomaan. Tässä savuttuvat taivaan kauniit seinät."
"Ohoo!" ja perkele panee kädet puuskaan ja nauraa leveää nauruaan. "Ei
paikata tältä puolen, ei tarvitse pelätäkään!"
Jumala suuttuu ja nostaa oikeusjutun...
Märta rouva vaikenee hetkiseksi, nousee ja jatkaa harvakseltaan:
-- Kenen te luulette voittavan?
-- Tietysti voittaa paholainen! huudahtaa Pitkäpää. -- Se on selvää se!
-- Tässä maailmassa vie paholainen aina voiton, jatkaa yhteen kyytiin
joku vieraista.
-- Mutta miksi? sanoo Märta rouva ja levittää kätensä.
Hetkisen kuuluu vain teekuppien kilinää.
-- Tjaa, hyve on tavallisesti typerä. Kaiketi taivaassa niinkuin
maankin päällä.
-- Ei, ei, ei se kelpaa tähän! Eikö teistä nyt kukaan voi arvata, miksi
paholainen voittaa...? Kaarina, missä sinä olet, nukutko...?
Kaarina on tullut ruokasalin ovelle.
-- Jumala on kai kääntynyt huonon asianajajan puoleen! yrittää Kaarina.
-- E-ei! Jumala ei ole onnistunut saamaan ainoaakaan asianajajaa, sillä
katso he ovat jokikinen -- helvetissä!
Kaikki purskahtavat nauruun, paitsi Märta rouva itse, joka tyynesti
asettuu sohvaan ja rupeaa juomaan jäähtynyttä teetään.
-- Kaarina...! huudahtaa Siiri. -- Älä naura noin.
-- Vai olivat he kaikki helvetissä!
Kaarina on menehtymäisillään nauruun.
-- Hän on sairas, soittakaa tänne lasi vettä! Älä naura, älä... Viktor
on heti täällä. Kuule nyt!
-- Vai olivat he kaikki helvetissä!
Mutta Kaarina ei voi lakata. Hän seisoo pitkin pituuttaan oven pieltä
vastaan ja hänen päänsä lyö kovaan puuhun. Äkkiä hän erottaa, että
kadulla ajetaan, että rattaat pysähtyvät... Portaissa kaikuu... ne
ovat tutut, kerran niin ikävöidyt askeleet! Silloin hänen naurunsa
yhtäkkiä kuolee, hän kuivaa silmänsä ja karkaa miestänsä vastaan. Nyt
kuolemantanssi alkaa!
Hän seisoo ovenavauksessa säihkyvän iloisena, vieraat takanaan. Hänen
sisässään ikäänkuin kimmeltelee ja kipinöi. Viktor likenee komeana ja
tyynenä. Kun hän näkee vaimonsa juhlapuvussa kasvot hymyssä, tulee
hänen ryhtinsä voitonvarmaksi ja iloinen odotus kuvastuu kasvoilla.
Mutta jota likemmä Viktor tulee, sitä enemmän Kaarina herpautuu.
Vieraat huudahtelevat tulijaa vastaan, naurahtavat ja viskelevät
sukkeluuksia. Kaarina pelkää miehensä syleilyä, hän pelkää hänen
hyväilyään. Ettei hän vain huutaisi ääneen, kun Viktorin käsi häntä
koskettaa. Mutta hän puree kokoon hampaansa ja pääsee siitäkin hetkestä.
Sitten alkaa kaikki kuin utukuvina kulkea hänen silmiensä ohitse.
Ihmiset ovat omituisen kaukana ja se mitä he puhuvat on käsittämätöntä.
Välistä he rämähtävät suureen nauruun ja silloin he tulevat likemmä.
Hän kutsuu heidät syömään, hänen toimintakykynsä leimahtaa hetkisen
eloon: hän kyselee kuinka he haluavat istua, mutta osoittaa heille
vihdoin paikat, jotka on edeltäkäsin määrännyt. Viktor istuu häntä
vastapäätä. Hän ei uskalla häneen katsoa.
Kello lyö... hän laskee lyönnit. Kahden... kolmen tunnin kuluttua
tämä loppuu! Syödessä vaipuu hän suureen väsymykseen, hänen on niin
uni, että hän voisi nukkua istualleen. Pidetään puheita... laseja
kilistellään. Hänen on kovin uni, hän ei ymmärrä mitään... Hänellekin
aletaan puhua, hän koettaa pakottaa itseään pystyyn... Sanotaan jotakin
leikillistä ja kaikki nauravat. Hän nauraa hänkin, mutta ei ymmärrä
mitään. Mistä tämä suuri väsymys tulikin? Hänen maljansa juodaan,
hän koettaa reippaasti lyödä lasiaan toisten lasien kylkeen, mutta
kun Viktor tulee häntä kohti, painaa hän alas silmänsä ja shamppanja
läikkyy maahan. Ettei hän vain pyörtyisi!... Kaikki muut ihmiset
vaipuvat tuontuostakin sumuun -- Viktor on kaiken aikaa selvä. Hän
näkee hänet tänään oikeastaan ensi kerran, hän tarkkaa häntä. Hänen
täytyy häneen katsoa, vaikkei tahtoisikaan. Kamalaa on häneen katsoa.
Hänhän on vanha mies, tuhkanharmaa, pöhöttynyt, ilman hiuksia. Hän
hörpähtää osterit särpimällä suuhunsa ja kulisten ne luistavat
kurkkuun. Hän iskee silmänsä seuraavaan osteriin kuin saaliiseen,
jonka pelkää menevän pakoon. Hänen sormensa ovat ihranvalkoiset,
kynnet leikatut suippeiksi, toinen ihan samanlaiseksi kuin toinen...
Palvelustyttö tuo hänelle jäällä täytetyn ämpärin... hän tarttuu
pulloon ja lisää vieraitten laseihin... Kaarinan silmät tuijottavat
häneen. Äkkiä Viktor korottaa lasiansa häntä kohti, silloin hän herää
ajatuksistaan ja pelästyy.
Kahvi juodaan Viktorin turkkilaisessa tupakkahuoneessa. Kaarina
kuluttaa aikaansa ruokasalissa. Hän vaeltelee pöydän ja kaapin väliä,
menee silloin tällöin makuuhuoneeseen, palaa, katsoo kelloa, pakottaa
itsensä hetkiseksi menemään vieraitten luo ja komentaa kasvonsa hymyyn.
Sekin ilta loppuu.
Vieraat ovat yhtenä mylläkkänä eteisessä. Se on sinisenään
tupakansauhua. Huivit heilahtavat, kepit pistäytyvät pystyyn kainaloon.
Kaarina pakottaa vielä kerran kasvonsa hymyyn, sitten hän nopeasti
menee omaan huoneeseensa. Hänen täytyy voittaa aikaa, hän ei tiedä
miten saada asia sanotuksi. Tässä on jotakin niin rumaa: mies tulee
voittoretkeltä, kotona ovat shamppanjat ja juhlat vastassa ja
vieraitten mentyä vaimo... Se on katalaa!
Yhtäkkiä ovi avautuu ja Viktor astuu kynnykselle. Kaarina tukahduttaa
parahduksen ja kylmä hiki peittää hänen jäsenensä.
-- Kukkaseni, älä pelästy... Odotin, että pyytäisit minua auttamaan...
Eikö tämä pukusi olekaan selästä avattava? Anna minun auttaa.
Silloin Kaarina kuumenee. Hän saa jotakin käsiinsä ja viskaa sen
maahan. Hän tahtoisi lyödä tuota miestä!
-- Kuinka hermostunut sinä taas olet. Vieraat ihmiset kukittavat -- oma
vaimo...
-- Ole hiljaa, ole hiljaa!
-- Vai niin, vai niin...
-- Mennään pois tästä huoneesta.
-- Kuinka tahdot...
Sähköliekki syttyy saliin ja välähtelee seinillä ja laessa. Viktor
liikkuu tohveleissa, alusvaatteisillaan. Kun Kaarina näkee hänen
aikovan makuuhuoneeseen, pakottaa hän itsensä puhumaan.
-- Älä mene pois... minun täytyy vähän puhua.
-- Noo? Muuten sinun pitäisi ymmärtää, että minä olen ansainnut rauhaa
ja lepoa. Märta puhui jostakin nuoresta miehestä, joka sinua täällä on
liehakoinut -- hänkö sinut on tehnyt näin hermostuneeksi?
Sydän jäässä pohjaa myöten seisoo Kaarina käsi nojattuna pöytään.
Hänen ääntään tuskin tuntee.
Hetkiseksi hätkähtää tuomari, mutta silmänräpäyksessä on heikkous
voitettu, hän elostuu, kiukustuu, asettuu nojatuoliin istumaan ja puhuu
käskevä viha äänessä.
-- Sinä olet siis minun poissaollessani käynyt konttorissa?
-- Entä jos olisin käynyt -- miksen olisi saanut sitä tehdä?
-- Siks'että olen sen kieltänyt.
-- Eikö vaimolla ole lupa tietää kaikkia miehensä salaisuuksia?
-- Tiedät varsin hyvin, että minä olen tahtonut sinua suojella.
-- En ole käynyt konttorissa.
-- Kuka sinulle sitten on puhunut Louhilinnan uudesta ostajasta?
-- Sehän on yhdentekevää kuinka sen sain tietää.
-- Eipä ensinkään! Jollet sinä sitä sano, täytyy minun huomispäivänä
panna toimeen ankara tutkinto.
-- Tee se.
-- Kuka se nuori mies sitten oli, joka täällä kävi?
-- Louhilinnan uusi ostaja. Hän kertoi minulle kotitaloni tarinan. Sinä
olisit voinut sen tehdä!
Tuomari lauhtuu jonkin verran.
-- Niin no... minun, suoraan sanoen, ei ole tehnyt mieli joutua
sinun hermokohtaustesi kanssa tekemisiin. Sinä olet sairastunut kun
Louhilinnaa vain on mainittukin. Minä olen jo sinun tähtesi muuttanut...
-- Maalta Helsinkiin -- mikä uhri!
Kaarina nauraa kylmää, kovaa naurua.
-- Minä olen vienyt sinut ulkomaille, kaikkea olen koettanut ja...
-- Olet, olet! Mutta mikset sinä koskaan ole kertonut minulle, että
sinä olit välittämässä Louhilinnaa Hintsalle ja tukkiyhtiölle?
-- Älä huuda... yön hiljaisuudessa kuuluu joka ääni sekä ylä- että
alakertaan.
-- Tämä kaikki tulee kuitenkin tutuksi.
-- Eikä tulekaan! Koeta nyt olla järkevä: jollen minä olisi välittänyt
kauppaa, olisi joku toinen sen tehnyt. Te tarvitsitte rahaa, minä
hankin teille hyvän hinnan.
-- Niin, niin, niin, ääntää Kaarina ja nyökyttää kylmää päätään.
-- Minua väsyttää. Mennään nyt levolle.
-- Älä kajoa minuun!
-- Ah näitä näytelmiä!
-- Minä olen heti valmis. Katso... minä en enää rakasta sinua. En voi
senjälkeen kun kuulin, että sinä... Minä olen tehnyt väärin kun rupesin
sinun vaimoksesi. Minä pyydän anteeksi. Ja pyydän, että annat minun
mennä pois.
Tuomari nauraa hiljaa. Sitä ei saata kuulla kuin se, joka hänet näkee.
-- Märta on siis sittenkin ollut oikeassa: sinä olet siis vihdoinkin
rakastunut! Ja nyt sinä tahdot päästä Louhilinnan rouvaksi.
Kaarinan kasvoille tulee häpeän ilme.
-- Mutta älä uskokaan että Louhilinna enää on samanlaisessa kunnossa
kuin teidän aikananne, jatkaa tuomari.
-- Se nuori mies on naimisissa.
-- Se ei teille naisille paljoa merkitse.
Kaarinan huulet ovat lujasti koossa. Hän ei pitkään hetkeen sano mitään.
-- Sinä olet väsynyt, minä koetan olla lyhyt. Annathan sinä siis minun
mennä?
-- Ei, nyt on minunkin kärsivällisyyteni lopussa! Minä en anna sinun
mennä!
Ja Kaarinan eteen nousee äkkiä ja ensi kerran suuri tuomari, joka
katseellaan murskaa. Hän kasvaa jättiläiseksi. Hän ei ole kiivas, hän
on jäisen tyly.
Kaarinan mieleen muistuu se kulunut, sammunut nainen, jonka Ceder
työnsi ulos heidän ovestaan.
-- Mene paikalla nukkumaan! sanoo tuomari.
-- Vai nämä nyt ovat sen suuren asianajajan välikappaleita! Näin siis
ihmisiä peloitellaan ja syyttömiäkin tehdään syyllisiksi.
Tuomarin kasvoilta riisuutuu jotakin.
-- Älä minua ärsytä. Minä en rupea maailman pilkaksi, minä en sinua...
Hän mittailee Kaarinaa silmillään.
Suuri raukeus valtaa äkkiä Kaarinan. Miksi hän tässä taistelee, miksi
ärsyttää tuota vanhaa miestä? Sehän on mielettömyyttä. Rauhan hän
tahtoo hänelle suoda. Vain rauhaa hän itselleenkin pyytää. Hän on
väsynyt, he ovat molemmat väsyneet, kukin omalla tavallaan ja omista
taisteluistaan.
-- Minä en sinua päästä, kuulee hän samassa. -- Miksi minä sinusta
luopuisin? Vasta nyt sinä olet minulle nainen... houkutteleva,
valloitettava.
-- Älä minuun kajoa, saa Kaarina vaivoin huuliltaan. -- Minä huudan
niin, että koko talo herää...
-- Etkö ymmärrä, että jota enemmän sinä pakenet, sitä kiehtovammaksi
käyt... Minä rakastan sinua!
Kaarina on edennyt huoneen äärimmäiseen kulmaan. Yhtäkkiä hän pysähtyy,
kädet tuolin selustassa. Hänen kasvoillaan on inho ja häpeä.
Tuomarikin pysähtyy, he katselevat toisiaan silmiin ja joka
silmänräpäyksen kestäessä laajenee kuilu heidän välillään. Kaarina
nyökyttää verkalleen päätään, tuomari pyyhkii hikeä otsaltaan.
Alakerrassa lyö kello kaksi. Hetkisen perästä kuuluu toisen kellon ääni
yläkerrasta.
Äkkiä painuu tuomari raskaasti tuoliin. Hänen kasvonsa ovat
tuhkanharmaat.
-- Hyvää yötä! sanoo Kaarina hiljaa ja menee hänen ohitsensa
huoneeseensa.
X
Kirkonkellot... huomenkellot!
Sävelet putoavat ilmaan kuin puhtoiset vesipisarat. Kajeassa
syysilmassa kantavat ne kauas.
Pilvet hajoavat. Läpi repaleisen harmauden valautuu kankaalle auringon
kultaa.
Ne ovat ne tutut kirkonkellot!
Kaarina pysäyttää kyytihevosen, käskee miehen ajaa edellä ja odottaa
jonkin matkan päässä. Hetkiseksi hän jää seisomaan kostealle,
punertavalle maantielle.
Hänen kasvonsa ovat käyneet entistä kapeammiksi ja ikäänkuin
pidentyneet, hän on kalpea, silmien alla siniset varjot.
Kuinka hän on odottanut tätä päivää! Hän ei moneen aikaan ole nukkunut
tervettä unta, viime yö kestikievarissa oli miltei uneton ja niin pian
kuin päivänvalo alkoi tuntua, hän nousi ja käski valjastaa.
Ja tuossa leikkaa nyt raja metsää ja tekee hampaan taivaanrantaan.
Hän näkee nuoren, kosteanvihreän petäjikön, näkee suuren, tutun kiven
rehevissä sammaleissaan. Tuo maa tuossa muutaman askeleen päässä on
Louhilinnan maata. Hän kysyy itseltään näkeekö unta, vai onko tämä
totta. Hän hengittää syvältä -- ilma on kirvoittavaa ikäänkuin itse
elämää joisi. Kaikki auringon kulta valautuu vihreälle nuorelle
metsälle ja hänen kasvoilleen. Kirkonkellot soivat.
Hän astuu kohti kellonsoittoa ja tulee kotitalonsa kamaralle. Hänen
sydämensä on hiljaa, hän sulaa aamun raikkaaseen rauhaan.
Oja tuossa on täynnä vettä, nurmi märkää ja vihantaa. Tämä on
Louhilinnan maata, se on uskomatonta! Hän on kotona, kotona! Kun
silmiä raoittaa, on pään päällä sininen taivas ja hopeahtava nuori
petäjikkö ja yltympärillä vilpoiset sammalmättäät. Ja mättäillä on
puolanterttuja! Hän ottaa tertun, irroittaa marjat huultensa välissä ja
tuntee niiden kirpeän makeuden sekaantuvan vereensä. Ja kaikki tämä on
totta!
Hetkisen perästä istuu hän taasen rattailla, matkalla kirkonkylään.
Joka mäki on tuttu, joka tienkäänne tuttu, joka vanha asumus on
entisestään ränstynyt, joku uusi tullut lisää. Suuri metsä vain on
poissa... Kaivolla juottaessa on kolme pientä poikaa: ne puhuvat
tuttua, vanhaa kieltä, jota hänkin lapsena puhui. Ääneti istuu Kaarina
rattailla, katsellen nuorta mäntymetsää, keltaisia koivuja, punaisia
pihlajia ja harmaita ihmisasuntoja, joiden piipuista nousee sauhua.
Jota likemmä kirkonkylää tullaan, sitä tutummaksi käy seutu. Vuodet
ikäänkuin katoavat väliltä, jonakin hetkenä saattaa tuntua siltä, että
hän yhä onkin Louhilinnan tytär, hän on vain ollut matkalla ja palaa
kotiin. Mutta sitten hän näkee, että heidän suuri metsänsä on poissa,
ja muistaa kaikki tyyni.
Kirkonkylä on jo ihan likellä, kun tiehaarasta verkalleen valuu
valtatielle hautaussaatto, kolme hevosta. Ensimmäisessä hevosessa istuu
isä ja äiti, äidillä sylissä pieni valkoinen arkku. Isä ajaa hevosta,
takana istuu kolme lasta. Isä on tanakka, tasatukka talonpoika, äiti
luiseva työihminen, päässä musta silkki. Paljas käsi, joka pitelee
pientä arkkua, on suuri, punainen, työssä kovettunut.
Sekin vanha tapa on säilynyt, että matkalla sopii ajaa kuinka hitaasti
hyvänsä, mutta kylässä pitää antaa mennä. Hänen kyytimiehensä rempoo
ja repii ohjaksia, oikaisee piiskansa suoraksi, saa hevosen kulkuun
ja täyttä karkua ajavat he ohi hautaussaaton, ohi kirkkokansan, joka
molemmin puolin tietä vaeltaa temppeliä kohti. Kauppiaan portailta
karkaa koira haukkumaan. Sehän on se entinen koira, se on nyt niin
lihava, että tuskin pääsee liikkumaan, se on jo nilkkukin, mutta yhä
uskollinen virassaan.
Kirkonkellot alkavat taasen soida. Ne kumisevat nyt ihan likellä,
ensin lyhyempi, valoisa sävel, sitten pitkä, tumma, värisevä sävel,
joka ikäänkuin pingoitettua metallikieltä myöten lentää kauas siniseen
kirkkauteen.
Minä menen kirkkoon, ajattelee Kaarina. Minä en kymmeneen vuoteen ole
ollut kirkossa. Tuossa onkin jo tuttu, haaltunut kirkko. Kuinka se
on käynyt pienen näköiseksi. Kuinka minä ikävöin sen urkuja, kuinka
minä ikävöin nähdä tuttujen isäntien ja emäntien istuvan totisina
penkeissään...
Hän jättää tavaransa kestikievariin ja sekaantuu ihmisjonoon. Hän
on liikutuksen vallassa, astuu epätasaisin askelin eikä voi välttää
vesilätäkköjä. Jumalanpalvelus ei vielä ole alkanut, kellotapulin
portailla istuu miehiä tupakoimassa ja toisia juttelee hevosten luona,
jotka ovat kiinnitetyt aitaan. Vanhat vaimot, jotka suuret virsikirjat
nenäliinaan käärittyinä katoavat kirkonovesta sisään, ovat niin tutut,
että haluttaisi mennä kättelemään jokaista, ja muuatta pientä poikaa,
joka pitelee kiinni äitinsä liepeestä, hänen tekisi mieli käydä kiinni
leukaan ja kysyä: mikä sinun nimesi on? Poika on kankeissa harmaissa
sarkavaatteissa ja uusissa kovissa saappaissa. Hattu menee korvien
päälle. Se on pirteä, punaposkinen poika, varmaan ensimmäisissä
miesmäisissä vaatteissaan...
Korkean, sammaltuneen kiviaidan takaa nousevat hautausmaan tummat puut.
Siellä haudataan paraikaa. Kuuluu yhden äänen veisuuta. Kähisevä,
särkynyt ääni kuljettaa katkeamalla eteenpäin surullista, juhlallista
ruumisvirttä.
Vastapäätä hautausmaata on entisen pitäjäntuvan viereen kohonnut uusi,
suuri rakennus. Siinä odottavat ruumissaatot vuoroaan. Siinä viipyy
äänetön ihmisjoukko, jonkun lapsen kädessä räikeitä syyskukkia tai
vihanta katajaseppel. Pappi ja lukkari likenevät aina hautausmaan
porttia ottaakseen vastaan joka uuden vainajan.
Korkean, kellertävän saraheinän sisästä kohoaa vanhoja peltitauluja
ja syksyn punaamia orjantappurapensaita. Suuren poppelin alle on
kokoontunut kokonainen läjä lahonneita puuristejä, joiden kirjoituksia
ei enää erota. Hautaussaatot suuntaavat kulkunsa kohti uutta
hautausmaata, jossa hiekka vajottaa ja hautakummut vielä ovat paljaita
ja kolkkoja. Kaarina astelee vanhalle puolelle, missä hänen sukunsa
lepää. Hän näkee mustaa kuusiaitaa vastaan vanhimmat haudat, ne, jotka
ovat kasvaneet kokonaan pensastojensa peittoon, näkee marmoriset
hautapatsaat rautaristikkojensa sisässä ja näkee isänsä ja äitinsä
haudan. Kuinka se onkin käynyt tuuheaksi! Villissä ilossa kumpuilevat
punaiset, keltaiset, hopeankarvaiset ja vihannat pensaat maasta, tuskin
pääsee mustan obeliskin huippu enää näkyviinkään... Itse kiven juurella
on sileää vihantaa ja multaan on pistetty kukkasia. Ne ovat ihan
tuoreet, vasta tänä aamuna tuodut. Joku siis muistaa hautaa...
Kaarina pusertaa käsiään yhteen ja etsii ulospääsyä sille, mikä
täyttää hänen mielensä. Vihdoin puhkeaa hän itkemään. Hän itkee
niinkuin itkee ihminen, jonka kyynellähteet kymmenen vuotta ovat olleet
seisahduksissa, hän rukoilee niinkuin rukoilee ihminen, jolta rukouksen
siunaus kymmenen vuotta on ollut seisahduksissa. Hänen rintaansa repii,
hänestä tuntuu, että hänen rikoksensa on suurempi kuin että se voidaan
saada anteeksi. Hän on tuomittu, hän on myynyt syntymäkotinsa, hän on
pettänyt isänsä haudan. Kuinka hän rohkeneekin tänne tulla...!
Oi isä, huutaa hän ilman ääntä, sinä tiedät, että minä olen tätä kotia
rakastanut, sinä olet nähnyt minun elämäni tyhjyyden ja minun ikäväni.
Älä minua hylkää, anna minun tuntea, että sinä olet likelläni...
Vähitellen käy hänen tuskansa lievemmäksi. Yhtäkkiä kuulee hän jonkin
äänen varovaisesti lausuvan:
-- Se on Kaarina neiti!
Mutta hän on niin omissa ajatuksissaan, ettei vielä tajua sen
tarkoittavan itseään.
-- Se on totisesti Kaarina neiti! toistuu kuiske ja hiekka narahtelee.
Silloin nostaa Kaarina raskasta päätään ja kääntää kasvojaan. Hänen
takanaan seisoo kolme vanhaa vaimoa kankeissa, ruskeissa vaatteissa,
suuret virsikirjat kierrettyinä nenäliinaan. He ovat miltei kuin
pääsiäisaamun naiset, peloissaan ja iloissaan, eivätkä tiedä näkevätkö
näyn vaiko elävän ihmisen.
-- Se on Kaarina neiti! toistavat he kaikki kolme yhteen ääneen ja yksi
kääntyy vielä huutamaan taakseen sitä samaa.
Ja silloin ilmestyy kuolleen saraheinän ja ristien joukosta muitakin,
vanhoja miehiä ja vaimoja, jotka kyynelsilmin likenevät ja toistelevat
toisilleen:
-- Kaarina neiti on tullut kotiin!
* * * * *
Muut ovat menneet kirkkoon, hän ja Heikkilän emäntä, Joilin äiti,
istuvat hautausmaan kiviaidalla, siinä missä se on matalimmallaan.
Kuinka vanhaksi se muhkea Heikkilän emäntä on käynyt! Hampaat ovat
pudonneet suusta, suu painunut sisään, huulet kuihtuneet sinisiksi ja
leuka kärjistynyt teräväksi. Kovasti on elämä häntä näinä kymmenenä
vuonna pidellyt. Hän itkee ja hän kertoo. Kaarina saa kuulla sekä
sellaista, jota jo tietää, että sellaista jota ei vielä tunne.
Onnettomuudet heikkiläisille alkoivat kyllä silloin kun Joili
maanviljelyskouluun joutui, sillä siellä hän rupesi maatyöntekoa
vihaamaan. Mutta mitä se oli sen rinnalla mikä tuli, kun tukkityöt
alkoivat! Silloin vieraantuivat kaikki miehet maatyöstä, Heikkiläkin,
vanha mies, rupesi juomaan ja seurustelemaan kaikenlaisten tyttöjen
kanssa. Lapset läksivät kaupunkiin, torppa jäi emännän ja vaarin
varaan. Ei saa työväkeä mistään, sellaisia palkkoja ei voi maksaa mitä
ne vaatii ja jos ne sitten edes tekisivät työtä, mutta se ei enää,
tämä nykyajan kansa, osaa tehdä työtä!... Kaksi vuotta sitten kävi
lisäksi niin, että vaari sai halvauksen. Ruokapöydässä hänen kädestään
äkkiä putosi lusikka ja siihen kangistui koko ihminen ja sitten oli
viikkokausia puhumattomana. Onhan nyt niin paljon parempi, että
ajattelee ja puhuu, mutta ei pääse mihinkään liikkumaan eikä työnteosta
ole puhettakaan. Hänet piti jo kerran lähetettämän vaivaistaloon...
-- Ei, ei, ei! keskeyttää Kaarina vanhan vaimon keskellä kertomusta ja
hänen kasvonsa ikäänkuin luutuvat tuskaan. -- Vaari, sellainen työmies
vaivaistaloon... ei, ei, ei!
Niin, eihän muuten, mutta kun hoitaminen tahtoi käydä niin raskaaksi.
Eikä leipäkään olisi riittänyt ja vanhan miehen olisi sentään pitänyt
saada tupakkaakin... Ei vaarin kanssa toki mitään riitaa ole ollut. Se
on sellainen ratto talossa, se on aina niin tyytyväinen, ei se valita
eikä se tule kärsimättömäksi. Ja se on oikein turva se vaari, vaikkei
liikkumaankaan pääse. Ukko pelkää sitä, ei uskalla niin juoda, ja vaari
komentaa hänet työhönkin kun hän kotiin tulee.
Kaarinan kasvot kuumenevat ja hän päättää, että vaikkei hänellä enää
olisi mitään muuta tekemistä maailmassa, niin siitä hänen on pitäminen
huolta, että vaarilla on lämmintä ja hoitoa ja yllin kyllin tupakkaa
ja joku joka lukee ääneen postillasta. Vaari osaa sen ulkoa, mutta hän
haluaa kuitenkin aina kuulla siitä. Niin se oli silloin kymmenen vuotta
sitten ja niin se varmaan on yhä vieläkin.
Joilin nimeä mainitessa käy Kaarina tarkkaavaiseksi. Joili on taasen
täällä, tietää äiti. Jumalanpalveluksen jälkeen on kokous tuolla
pitäjäntuvalla, palvelijoiden kokous. Että kuinka lapsi voikaan niin
vieraantua omaisistaan! Ei hän tule tervehtimään, ei vaariakaan, jonka
niin on tehnyt mieli häntä nähdä. Eikä välitä omasta äidistään, ei niin
paljon, että olisi kirjeen kirjoittanut tai kahvinaulan lähettänyt
tai... ei niin mitään...
Kaarina lupaa vielä illalla käydä Heikkilässä eikä emännällä enää ole
aikaa ajatella kirkkoon menoa edes kuulutusten ajaksi. Hän rientää
rientämällä kotiin. Mutta Kaarinan mieleen jää: Joili on täällä, minun
täytyy saada tavata Joilia, minä tahdon kerrankin katsoa silmästä
silmään ja kysyä miksi hän minua vainoo. Minä tahdon kerrankin sanoa
hänelle, etten yksinäni ole syyllinen -- hän on syyllinen hänkin!
Tyytymättömyyden henki, työnteon vihaaminen työväessä alkoi ennenkuin
talo myytiin, se alkoi talvella, heti kun isä oli mennyt pois. Enkö
minä tehnyt kaikkea tyydyttääkseni meidän väkeä?... Heidän vuoteensa
olivat yhtä hyvät kuin minun vuoteeni, he söivät samaa ruokaa... Jota
enemmän minä osoitin hyvää tahtoa, sitä katkerampia kasvoja näin
ympärilläni. Tämän kaiken tahdon minä sanoa Joilille ja hänen pitää
vastata mitä hän vielä minulta tahtoo...
Mutta mistä saa hän Joilin käsiinsä? Mennäkö kokoushuoneeseen ja
pyytää saada häntä puhutella...? Hiljaa ajaa Kaarina ylös mäkeä
kyytirattaillaan. Uuden pitäjäntuparakennuksen valkoinen katonharja jo
näkyy eikä hän saa päätöstä tehdyksi. Silloin alkaa hän kuulla jotakin
outoa ääntä, on kuin hiekkakuormia kaadettaisiin korkeilta rattailta.
Ääni käy yhä kuuluvammaksi, vuoroin hiljeten, vuoroin paisuen. Kunhan
ei se olisi ihmisääntä... joukko ihmisiä, jotka puhuvat yhtaikaa. Joku
mies tulee vastaan, kasvot kiihtyneinä. Tulee toinen, tulee useita.
Samassa pongahtaa äskeinen ääni meluksi, jossa kymmenet ihmiskurkut
yhtaikaa huutavat ja jotkut yksityiset äänet raivossa kuuluvat yli
muiden. Ovi pamahtaa auki ja suuri ihmismassa vyöryy ulos. He tulevat
toinen toisessa kiinni, nyrkit pystyssä, verestävin silmin, lakki
takaraivolla. He tuuppivat ja he kiskovat toisiaan, he syleilevät
toisiaan vimmatuin, rautaisin kourin, heidän vihansa puuskuu jotakin
vastaan, joka on keskellä joukkoa. Kun he sen tapaavat, silpovat he
sen palasiksi...! Siltapalkit tömisevät, naisia pakenee, joku mies
viskautuu erilleen eteenpäin vyöryvästä ihmismöhkäleestä, menee nurin,
kiroaa, nousee ja ryntää takaisin joukkoon. Nurin närin, hurjassa
sekamelskassa vierii joukko alas portaita.
-- Alas porvari...!
-- Se on ostettu...! Ottakaa kiinni... Alas!
-- Toverit... veljet! Te olette eksyksissä... Kuulkaa... antakaa
minun...
-- Suu kiinni! Alas!... Tukkikaa siltä suu!
-- Se on ostettu...
-- Vai sinä saatanan porvari tulet...
-- Alas!
Kaarina tietää näkemättäkin, että Joili on rähisevän joukon keskuksena.
"Toverit... veljet..." ne sanat lausuttiin Joilin äänellä, ne tulivat
käheinä vaivaantuneesta rinnasta... Tappelevan ihmisjoukon keskeltä
nousee voimakas pää, nuoret kasvot loistavat vahanvärisinä auringossa,
silmät leimuavat syvien varjojen sisästä yli päiden ja vaivaantunut
ääni korottautuu, mutta sammuu samassa rähinään. Nyrkit heiluvat ja
puukot välkkyvät puhujan ympärillä. Vielä kerran kohoaa pää, käsi
pyyhkii hikeä otsalta, mutta vaipuu samassa ja häviää humalaisten
painiin...
Äkkiä hiljenee joukko, humalaiset väistyvät ja jäävät tylsin,
ihmettelevin silmin tuijottamaan kuin aaveeseen.
Hautausmaan portilta päin tulee hoikka, mustapukuinen nainen. Hän
ei puhu mitään, nostaa vain tyynesti kättään ja katsoo suurin,
lempein silmin. "Se on nyt se Kaarina neiti", kuiskataan joukossa. Ja
ennenpitkää on koko rähisevä kokousväki hajalla, ja Joili ja Kaarina
seisovat kahden.
Joili ei ensi hetkessä häntä tunne, hän heilauttaa hiuksia kasvoiltaan
ja sivelee otsaansa. Sitten hänen huulensa värähtävät, silmät loistavat
kosteina hellyyttä, ja hänen suunsa avautuu sanomaan jotakin hyvää ja
onnellista, onnellisempaa kuin milloinkaan...
-- Joili! kuiskaa Kaarina, sydän sulana, huulet väristen. -- Tule...
mennään!
Silloin nousee Joilin pää, harmahtavat hiukset heilahtavat ja kasvoihin
tulee katkera ilme...
Kaarina ojentaa hätäyksissään käsiään ikäänkuin pidättääkseen pakenevaa.
-- Mutta te ette voi täällä mitään, minun pitää saada puhua kanssanne,
ne ovat humalassa... Omaisenne teitä...
Joili naurahtaa ja sanoo hampaittensa välistä:
-- Minulla ei ole mitään omaisia. Minulla ei ole mitään muuta kuin
aatteeni.
Hän lausuu viime sanan riemulla ikäänkuin siinä taas olisi löytänyt
oman kadotetun itsensä ja pitelisi siitä kiinni kynsin hampain, ettei
se pääsisi menemään.
-- Mutta nämä ovat humalassa, ne voivat repiä teidät palasiksi.
-- Entä jos repivätkin! Minä en sääli elämääni. Armollinen rouva
voi rauhassa jatkaa matkaansa. Nämä ovat minun omaisiani, he saavat
mielellään repiä minut kappaleiksi. Mutta teikäläisten avusta en minä
huoli!
Sanat vinkuvat Kaarinan korvissa. Kaikki menee häneltä. Ei ole enää
ketään maan päällä...
Mutta Joili ei armahda, Joili nostaa ylpeästi päätään ja lähtee.
Kaarina tuntee, että hän nyt menee iäksi, hän ei häntä koskaan enää
näe, hän ei palaa, jos hän häntä kutsuisikin.
Kaarinan sydämessä itkee ja hänen silmissään hyppii punaisia kieliä.
Joili meni! Tämä ei käy, hänen täytyy koota tahtonsa. Ja hän tähtää
katseensa eteensä ja näkee häikäisevän auringon, kullatun ristin
hautausmaan portinpylvään päässä sekä jossakin kylällä kiiluvan
ikkunanruudun. Aurinko laskee...
Häntä väsyttää... minne hän nyt menee? Hänellä ei ole ketään, ei ole
mitään omaa. Hautausmaa on! Mutta rattaat ovat häntä vastassa tiellä ja
kuin unessa hän nousee niihin. Hänen tunteensa on nyt kuollut, hän ei
kärsi, hän ei iloitse, hän ei tunne mitään. Hän tietää, että ikävöidyt
seudut paraikaa kulkevat hänen silmiensä ohitse. Mutta hän ei iloitse
eikä hänellä ole yhtään kyyneltä.
Joili palaa hänen silmiensä eteen. Joili oli käynyt harmaahapsiseksi,
Joilin aatetoverit olivat hänet hylänneet! Joili aukaisi sulun -- virta
ei enää ole Joilin hallittavissa! Joili sytytti tulen -- Joili ei enää
voi pitää tulta kurissa. Joilin omat olivat nyrkit pystyssä häntä
vastassa.
Mutta Kaarina ei tunne sääliä, Kaarinalla ei ole kyyneliä. Lasittuneen
silmän läpi näkee hän tutut tienkäänteet, näkee vaivaiset, runnellut
maat, näkee isän vainiot pajupensaan vallassa, näkee kantoja siinä
missä muinoin oli ylpeä metsä. Jahka tie nyt kääntyy, tulee näkyviin
talo...
Hänen lapsuutensa koti, hänen isänsä koti, hänen kaadettujen puidensa
koti, hänen tuskiensa ja hänen onnensa koti -- tänne hänen sielunsa
on ikävöinyt ja tässä hän nyt istuu kuin kuollut! Kuinka ihminen
voikaan olla aivan tunteeton, ja samalla kuitenkin elää? Kaikki hän
tarkalleen muistaa, kaikki hän tietää. Täällä avautuivat hänen ja isän
eteen suorat, vasta-aukaistut ojat, isän rinnalla astellen hän täällä
hengitti keväisen maan hajua... Mahtavatko puut talvella elää tällaista
elämää, kun niissä kaikki on seisahduksissa ja oksien ympärille on
jäätynyt kiiltävä kuori? Kuin jääkalvon läpi näkee hän rakennusryhmän,
katon katon vieressä ja ylempänä päärakennuksen pilarikkoineen.
Päärakennus on haaltunut värittömäksi ja sen takaa on hävinnyt
puunlatvojen seppel. Joku yksinäinen latva vain nousee katon takaa. Hän
ei sure tuon latvan yksinäisyyttä.
Yksinäisiä on niin paljon maan päällä.
Kotipellolla palaa tuli ja liikkuu ihmisolentoja. Hänen tylsä silmänsä
pysähtyy keltaiseen liekkiin, joka tyynenä nousee taivasta vastaan.
Ihmiset sen ympärillä liikkuvat kuin haamut. Ne kyykistyvät ja ottavat
jotakin maasta. Aarteitako ne etsivät? Siellä on mies... pari naista...
lapsia. Kylmä taivas tapaa keltaisen, viluisen metsänlaidan. Järvi
näkyy, ennen ei sitä näkynyt. Uudessa rakennuksessa ovat ovet ja
ikkunat yhä mustina, tyhjinä aukkoina. Se on kaameaa, mutta Kaarina ei
sitä kauhistu. Elämässä on niin paljon kaameaa.
Mies kotipellolla oikaisee äkkiä selkänsä suoraksi, viskaa vihannan
sylyksen käsistään, hyppää aidalle, hyppää yli aidan, seisahtuu
hetkiseksi keskelle tietä, alkaa sitten tulla vastaan päin, ottaa lakin
päästään ja huutaa:
-- Tervetuloa!
Se on Pöyry, jalassa pitkävartiset saappaat, yllä harmaa sarkatakki.
Mikä terve, raikas ääni sillä miehellä on!
-- Me jo pelättiin, ettei rouva tulekaan. Me odotettiin silloin
huutokaupan aikaan, niinkuin puhe oli.
Isäntä käy hänen käsivarteensa auttaakseen häntä rattailta. Se on luja
kouraus, oikein se koskee ja oikein siihen täytyy herätä. Kaarina
rientää selittämään, ettei silloin sopinut tulla ja kysyy kuulumisia.
Pöyry kertoo ensi työkseen miksi he näin sapattia rikkovat. On ollut
niin kiire, ettei ole ehditty nyhtää hernettä ja tänä yönä tulee
varmasti halla ja pitäisi korjata pois... Hänellä on täällä näin pieniä
apulaisia, ne ovat ihan orpolapsia, hän teki tuohon tulen, että saavat
lämmitellä. Kun ei täällä tahdo saada työväkeä, ei hinnalla millään...
Kaarinan silmät seuraavat lapsia, jotka suurten ihmisten risaisissa
vaatteissa hääräävät pellolla. Vai ovat ne orpoja!
Hänessä alkaa ihmeellisesti kirvellä. Kyyneleet nousevat rintaan.
Kuinka likeisiä nuo lapset hänelle ovatkaan! Niitä ei omista kukaan,
ne ovat hylättyjä, ne ovat hänen! Kaikki mikä on orpoa ja hylättyä on
hänen omaansa, jota orvompaa sitä enemmän hänen omaansa!
Isäntä on hyvän aikaa vaieten astunut hänen rinnallaan.
-- No, virkkaa hän äkkiä terveellä äänellään, joka vaikuttaa ikäänkuin
käsivarteen tartuttaisiin ja nostettaisiin pystyyn, -- mistäs rouva nyt
tahtoisi sitä omaa maata?
Kaarina herää selkoisen selväksi, muistaa että hän on uuden elämän
kynnyksellä, muistaa että häntä odottaa työ ja kuivaa kiireesti
kyyneleensä.
-- Mistä isäntä sitten antaisi minulle maata? sanoo hän samaan
terveeseen ääneen kuin isäntä.
Silloin isäntä selittämään kuinka hän on ajatellut. Jos rouva ottaisi
Heikkilän niemen. Se on kaunis paikka ja siinä ovat puutkin säilyneet
-- vaari ja emäntä ovat niitä oikein kynsin hampain varjelleet! Sillä
niemellä on niin paljon peltoa kuin rouva tarvitsisi -- vai kuinka
paljon karjaa rouva oikeastaan tahtoisi pitää?... Kolme, neljä lehmää
ja hevosen, kai. No, sen verran siihen jäisikin peltoa, kun kartano
ottaisi haltuunsa ne maat, jotka liittyvät kartanon viljelyksiin.
-- Ei rouva nyt pelästy... tällaisessa kunnossa täällä portit nyt
ovat... ja kaikki muu kanssa. Puistoa ovat pitäneet vasikkahakana ja
siihen aikaan kun talo oli yhtiöllä, olivat kaataneet polttopuuta mistä
likimpää vain saivat. Entinen isäntä asuu vielä tuossa, jota sanotaan
uudeksi rakennukseksi. Hänellä on tänään jäähyväiskestit, ne ovat hänen
vieraitaan, joita tuolla tulee. Navetta meillä alkaa olla kunnossa.
Hän selittää, mistä on ostanut lehmiä ja mistä aikoo mennä ostamaan
lisää. Vähän neljättäkymmentä lehmää tuli talosta -- niin vähään ne
olivat lehmät päästäneet häviämään! Omia lehmiä hänellä oli vain
viisitoista. Mutta ne ovat hyviä lehmiä! Se on vielä vähän tyhjän
näköinen tämä navetta, ja karjakin on kirjavaa, mutta muutaman vuoden
perästä!
Tuttu, hikevä, tervanhajuinen ilma tulee ovesta vastaan. Seinät
hohtavat valkaistuina, uusista suurennetuista ikkunoista loistaa kelmeä
iltataivas. Molemmin puolin pitkää pöytää nousevat, laskevat sarvekkaat
päät, suuret, kiiluvat silmät tuijottavat herkeämättä eteensä ja
pitkät, liukkaat kielet vievät ahneesti suuhun tuoreita heiniä.
Navettatytöt liikkuvat vaaleissa kesävaatteissaan ja keskellä pöytää
kävelee pieni poika.
-- Onko emäntä täällä? huutaa isäntä ovelta.
Silloin lähtee pieni poika juoksemaan isää vastaan ja äiti nostaa
päätään vasikkakarsinasta.
Hän on sinikirjavassa pumpulipuvussa, heleäraitainen esiliina vyöllä.
Hän on nuori, puhdasihoinen, vaaleatukkainen nainen. Hän likenee
ujona, ojentaa lämpöisen, vastakuivatun kätensä ja toivottaa vieraan
tervetulleeksi. Pieni poika kumartaa, vastaa reippaasti, että hänen
nimensä on Pekka Pöyry ja pakenee sitten äitinsä helmoihin. Äiti
silittää hänen päätään ja seuraa hymy kasvoilla isän kertomusta.
Isä selittää navetan sisustusta, miksi hän panetti sementtipermannon ja
kuinka hän sekoituksen teki. Tällainen sulkulaitos, joka estää lehmiä
pääsemästä kaukaloilleen paitsi ruoka-aikoina, on erinomainen laitos.
Vesijohto on niinikään valmis. Sitten esittää isäntä lehmät. Kun hän
tulee niiden viidentoista luo, jotka ovat hänen entisestä kodistaan,
alkavat hänen silmänsä loistaa. Hän tietää täsmälleen jok'ikisen
tarinan. Tämän hän osti niiltä ja niiltä markkinoilta. Se oli laiha
ja takkuinen ja halvalla hän sen sai, mutta sillä oli jo silloin
mainiot merkit. Tällaisia maitosuonia ei paljon olekaan, ne ovat niin
täynnä mutkia ja mukuroita...! Ja isäntä silittelee ja taputtelee
lehmien selkiä ja ottaa tuontuostakin koko suuren turvan kämmeniensä
väliin. Lehmät katsovat häneen suurin, kostein silmin ja päästävät
sieraimistaan lämpöisen henkäyksen.
Täältä, ajattelee Kaarina, täältä leviää uusi elämä hävitetyille
maille. Tuo päivettynyt työkourainen mies ja tuo terve vaalea nainen
ne ne rakentavat uudelleen sen mikä kymmenessä vuodessa on mennyt
raunioiksi. Ja pieni Pekka jatkaa isänsä ja äitinsä työtä. Kaarinan
sydän on niin tulvillaan hellyyttä, kiitollisuutta ja hartautta, ettei
hän saa sanaa suustaan. Hän vain nielee kyyneliä ja koettaa seurata
isännän kertomusta. Isäntä viittaa kauas tuleviin aikoihin, niihin,
jolloin ei täällä ole laiskaa, saamatonta torpparilaumaa, vaan vapaita,
itsenäisiä, uuraita pikkuviljelijöitä. Ja osuusmeijerit ja osuuskassat
ja uusimmat koneet ja... ja työ on ilo... Kaarinan huulet värisevät ja
silmät kiiltävät kyynelissä, kun hän isäntää katselee. Kaunis on eheä
ihminen, ihminen joka tietää tehtävänsä ja joka elää kokonaan siinä!
He tulevat päärakennukseen. Huoneet siellä ovat muuttuneet
ihan tuntemattomiksi. Niitä on jaettu kahtia ja varustettu
hellauuneilla, seiniä on päällystetty räikeäkukkaisella tapetilla ja
sanomalehtipaperilla. Permannot ovat kuluneet ja uunien edestä palaneet
mustille refille. Ruutuja on paikattu vihreähtävällä, halvalla lasilla.
Ja Kaarina hypittää polvillaan isäntäväen lapsia, hän antaa heille
makeisia ja tutustuu heidän kissaansa ja koiraansa. Vihdoin hän kiertää
rakennuksen kulman ja tulee puistoon. Hän astelee polkuja, joita niin
monta kertaa on astellut ja seisahtuu paikoille, joilla niin monta
kertaa on viipynyt.
Kukkulat ovat tasaantuneet näkymättömiin, hiekkakäytävät kasvaneet
umpeen, suuret havupuut ovat poissa, huvihuone ja koko sen pimento
hävinnyt. Kaikki on aukeaa, paljastettua, kylä näkyy säleaidan takaa,
joka on kaatunut. Joku yksinäinen lehtipuu on ikäänkuin vahingossa
jäänyt paikoilleen.
Vain järvi on entisellään. Kiiluen ja liikkumatonna uinuu se kelmeässä
illassa, viihdytellen sylissään keltaisia rantoja. Hienona sauhuna
leijaa auringon jättämä lämpö veden pinnalla. Pois se pakenee niinkuin
pakenevat päivät, yöt, unelmat ja vihdoin koko elämä...
Hämärtää jo...
Mikä melu särkeekään pyhäillan hiljaisuuden?
Herra-vainajan uudessa rakennuksessa on tanssit, vieraita on tuotu
kaupungista asti, jäähyväisiä juodaan ja tanssitaan.
Alakerran ikkunat ovat tulvillaan tahmeaa, savunsekaista valoa.
Piano rämisee. Suuressa salissa sulloutuvat parit toisiaan vastaan.
Portaille tulla hoippuu miehiä lakitta päin, käsivarret kaulatusten.
He menevät rantaan päin, kompastuvat, kiroavat. Joku nainen kirkaisee
kuin hädässä, mutta nauraa samassa. Portaille tulee tanssivia
vilvoittelemaan, tuoden mukanaan parfymien, tupakan ja punssin sekaisen
hajun. Siltapalkit tömisevät, nauru rämisee, soittokone parkuu...
Äkkiä särkyy sävel ja tukahtuu nauru...
Pimeä, oveton, ikkunaton yläkerta on alkanut elää. Siellä jyskää.
Joku kulkee siellä raskain, harvoin askelin. Outo kulkija lähtee
puistonpuoleisesta kulmasta ja tulee järven puolelle, siihen suureen
kulmakamariin, joka on salin päällä. Juuri siihen hän pysähtyy, missä
ikkunat avautuvat järvelle, ja jää katsomaan ulos.
Jyske alakerrassa loppuu. Kaikki vaikenee. Tuijottavat katseet
kääntyvät portaisiin, jotka johtavat yläkertaan. Siellä ei ole käyty
vuosikausiin, vuotava katto on mädännyttänyt tikapuut niin, että ne
tuskin kissaa kestävät. Niiden päästä ammottaa musta oviaukko.
-- Herra-vainaja! kuiskaa alhaalla joku punapukuinen tyttö, kasvot
valkoisina.
-- Minä näin viime yönä unissani herra-vainajan! kuiskaa vastaan
Hintsan Janne ja hänen silmänsä verestävät.
Kalpeana, kyyneleettömänä seisoo Kaarina aitaa vastaan.
-- Tähän se loppuukin! kuuluu isännän terve ääni hänen rinnaltaan. --
Ensimmäiseksi päiväksi on näiden määrä olla poissa.
Isäntä on vieraansa kanssa lähdössä Heikkilään. Eivät he siellä tänään
paljon voi nähdä, mutta menevät huomenna uudestaan.
Kaarina ei ole malttanut odottaa, hänen täytyy jo heti saada
suunnilleen tietää, mikä hänen palstansa tulee olemaan! Ja kirkkaan
hämärässä illassa mittaavat he peltoja, tekevät suunnitelmia ja vetävät
rajoja, kunnes Heikkilän lapset keksivät heidät ja vievät sanan sisään.
Silloin karkaa emäntä hikisenä heitä huutelemaan ja Kaarina juoksee
avosylin häntä vastaan ja siinä on iloa ja itkuakin.
-- Emäntä kulta, selittää Kaarina, minä ostan Heikkilän ja me pidämme
sitä yhdessä ja se on meidän yhteinen kotimme!
He tulevat tupaan, jossa takkavalkea räiskii, jossa lapsenlapset
leikkivät ja vaari odottaa, paita puhtoisena, kädet rinnalla ristissä.
Kuinka kirkas onkaan vaarin korkea otsa, kuinka kunnianarvoinen hänen
hiustensa lumi, kuinka tyynet hänen kasvonsa ja kuinka hyvä hänen
katseensa! Kaarina istuutuu vuoteen laidalle ja pitelee hänen kättään
kädessään.
* * * * *
Myöhemmin lähtee hän yksinään ulos. Häntä vetää puiden alle, hänen
täytyy tähän kaikkeen tutustua. Ja jo huomenna tehdään kauppakirja!
Puut seisovat liikkumattomina, hallassa väristen. Taivaalta hehkuu
sinertävää hohdetta, tähdet tuikkivat viluissaan. Mäen alta, valkoisten
koivujen lomitse kiiltää väreetön järvi, kalvossaan nukkuvat rannat ja
taivaan vilkuttavat valot. Metsän laidalla loistaa kuu.
Kaarina kävelee henkeä pidätellen. Hiljaisuus on niin syvä, että rapina
kuuluu kun lehti putoaa puusta. Maidon valkoisena on rannan hiekka,
yksityiset jyväset kimmeltelevät ja välkkyvät. Kuusta valuu häikäisevä
valotie yli järven, rantaan asti.
Kaarina seisoo suuren koivun alla. Tuntuu niin kotoiselta.
Tämä maa tulee minun omakseni, puhelee hän itsekseen, jo huomenna on se
minun omani eikä kukaan voi sitä minulta ottaa...
Ja hän panee kätensä koivun ympäri ja viipyy siinä äänettömässä
hartaudessa.