Louhilinnan "lääniä" ulottuu kolmen peninkulman päähän. Torppia on
toista sataa, toiset suorittavat veronsa rahassa, toiset päivätöissä.
Useat torpat pitävät kautta vuoden miehen ja hevosen talossa.
Ihan toista on talon neitinä olla mukana joissakin torpparien pidoissa
tai käydä heidän sairaitaan oppimassa -- ihan toista ryhtyä pitämään
taloa ja vaatimaan täyttä mittaa työssä.
Pehtori on Louhilinnassa entinen, työväki entinen -- luulisi töiden
luistavan entiseen tapaan. Mutta työntekoon on tullut jotakin uutta.
Kellon soitua lähtevät miehet ruokasijoiltaan aivan toisella tavalla
kuin ennen. He hyppäävät kuormansa päälle ja alas kuormaltaan aivan
toisella tavalla, kirves liikkuu toisin, talikko heiluu toisin. Kuormat
ovat kutistuneet puoleen entistä kokoaan. Kaikessa, niin hyvin suuressa
kuin pienessä on tapahtunut muutos: jonkinlainen höltyminen.
Ja lisäksi on kaikki ikäänkuin suojaa vailla. Lehmien selät ovat
käyneet takkuisemmiksi, hevoset kulkevat korvat lysyssä, rengit repivät
suupielistä ja tempovat ohjaksista. Isännän silmä on poissa. Vanha
pehtori ei jaksa komentaa joka rautaseivästä paikoilleen eikä joka
silaa paikatuksi. Siat pääsevät joskus etupihaan ja kuluu hyvän aikaa
ennenkuin tytöt tulevat ajamaan ne pois.
-- Ahah, jopas kuuluu hoilotus Louhilinnankin raiteilta!
-- Kuuluvat jo lyövän korttia tuvassa!
-- Sanovat lehmien vähentäneen niin, ettei meijeriin enää mene kuin
neljättä sataa litraa päivässä.
Miksi tästä pitäjällä puhutaan vahingoniloin? Louhilinnan herra ei
koskaan ole tehnyt kenellekään vääryyttä -- miksi hänen elämäntyönsä
alenemisesta iloitaan? Häntä on elinaikana kunnioitettu ja kumarrettu,
hänen suosiotaan on etsitty. Mutta hän on ollut monen pitäjän mahtavin
mies, hän on Louhilinnassaan elänyt yksinään ja ylpeästi, ei ole ollut
hyvä tulla häntä likelle... Sellaista miestä tekee mieli nujertaa,
vaikkapa kuolemankin jälkeen.
Ja Karin eli Kaarina, tuo viileä kaunotar, joka aina on ollut niinkuin
hänen isänsäkin -- saapa nyt nähdä eikö hän mahda ruveta taipumaan
muiden pitäjäläisten seuraan, eikö hänen mahda ruveta tulemaan ikävä.
Hän on aina ollut kuin lasista: älä tule likelle, minä menen rikki!
Mitä hän mahtaa luulla olevansa! Ei hän ole edes koulua käynyt,
kotiopetusta hiukkasen saanut, ranskaa hiukkasen puhuu. Kaarina
on ikävä ihminen, päättelevät tytöt keskenään, kylmä ja kankea.
Kruununvoudin Astrid, joka on jonkin verran vanhempi Kaarinaa ja jonka
kanssa sentään on ollut senverran suhdetta, että on vaihdettu jokin
kirje, palaa Genevestä, pensionaatista ja lähtee tervehtimään Kaarinaa.
Astrid heltyy itkemään sedän kuolemaa, talo on nyt niin kolkko, niin
yksinäinen. Setä, joka aina oli niin herttainen! Kaarinan silmään ei
tule kyyneltä. Hän katselee jonnekin kauas pois ja hymyilee. Hymyilee!
Hyvä Jumala, näkeekö hän isänsä, puhuuko hänen kanssaan? Astridia ihan
peloittaa.
Astrid viipyy kaksi päivää ja kaksi yötä. Kaarina aikoo panna hänet
vierashuoneeseen nukkumaan.
-- Emmekö nyt nukkuisi yhdessä, sinun kamarissasi, pyytää Astrid.
Kaarina muuttaa hänen kanssaan vieraskamariin. Omaan huoneeseensa ei
hän häntä ota.
Astrid kertoo ulkomaanmatkaltaan. Kaarina kuuntelee ja kysyy silloin
tällöin jotakin.
-- Eikö sinun tekisi mieli ulkomaille? Oi, kyllä siellä on ihanaa.
Sinun pitäisi lähteä...
-- Ei minun ole koskaan tehnyt mieli ulkomaille.
Astrid avaa hänelle sydämensä, kertoo hänestä, jonka kanssa he
seisoivat Rousseaun saarella ja katselivat mustia ja valkoisia
joutsenia sinisessä vedessä. Hänen täytyi niin äkkiä matkustaa, hänen
isänsä sairastui. Mutta hän tulee pian tänne... tänne, tänne, heille...
Kaarina ei hiivi ystävättärensä viereen, ei kiedo käsivarttaan hänen
kaulaansa, ei ilmaise hänelle omaa salaisuuttaan. Astrid odottaa
jotakin sellaista ja käy surulliseksi. Vihdoin hän kysyy eikö
Kaarinalla ole mitään sanomista hänelle. Hän on hänestä aina niin
paljon pitänyt. Ei ole, mitäpä hänellä olisi! Ja Kaarina vain punastuu
ja silmät painuvat näkymättömiin.
Ei, Kaarina on auttamattoman ikävä, kuiva ja ylpeä! päättelevät pitäjän
tytöt. Kun ei hän Astridillekaan mitään puhunut. Ja Astrid on kumminkin
kymmenen kertaa hienompi tyttö kuin hän. Tulee todella olemaan hauskaa
nähdä miten kauan hän yksinäisyydessään viihtyy! Kuinka hän mahtaa
aikansa kuluttaa? Käy navetassa, tallissa, aitoissa ja puodeissa,
seurustelee piikain kanssa ja koluaa kaikki töllit, ja kun tahdotaan
pitää oikein hauskaa, niin keitetään kahvia ja kutsutaan pehtori sisään
juomaan. Hahhahhah! erinomaisen hauskaa!
Kaarina on ollut kaikkien tölliläisten suosikki ja siunattu, mutta niin
pian kuin hän rupeaa pitämään taloa, lakkaa hän olemasta sitä samalla
tavalla kuin ennen. Hän nuhtelee kerran Jokelan poikaa, kun poika
ajaessaan kuormaa, hankaa rikki nuoren puunkyljen. Se on viimeisiä isän
istuttamia puita ja Kaarina kiihtyy, kun näkee kuorman vahingoittavan
puuta. Siitä se alkaa. Kaikki tietävät Jokelan Matin häijy luontoiseksi
pojaksi. Herran eläessä ei hän koskaan tullut päivätyöhön, hän ei vielä
ole edes täysi mieskään. Mutta nyt hänet lähetetään ja hän levittää
huhua, että neiti häntä löi. Kukaan ei usko kaikkea mitä hän sanoo,
mutta hänen puheensa vaikuttaa kuitenkin jotakin.
Kaarina ei tästä tiedä enempää kuin hän huomaa muutakaan. Pehtori näkee
ja kuulee kaikki. Hänen verensä kiehuu kun hän näkee torpparinrengin
pysäyttävän kuormansa tyynessä rauhassa sytyttääkseen piippunsa,
tai vastamäessä nousevan kuorman päälle. Parihevosten siiat ovat
rasvattavat -- hän muistuttaa siitä tallirengille kerran, toisen
kerran. Kolmannella kerralla hän sanoo kovasti. Mies heilauttaa päätään
ja huomauttaa olkansa takaa, että kyllä hän sen muistaa ja kyllä hän
sen tekee jahka tästä ennättää... Eläinlääkäri on käynyt talossa,
hänen hevoselleen on isojen portaiden eteen tuotu heinätukko ja se on
seuraavana aamuna vielä siinä. Tallipoika kävelee vihellellen kyökistä
navettaan -- pehtori naputtaa ruutuun ja käskee korjata pois heinät.
Mutta suuruksen jälkeen ovat heinät yhä siinä. Silloin ottaa pehtori
itse haravan ja korjaa pois heinät. Hän ei tahdo, että Kaarina neiti
niitä näkisi. Hän koettaa yksin kantaa niin paljon kuin suinkin, hän
pui nyrkkiä taskussaan ja nielee harmit. Yhden ainoan kerran on hän
sanonut: minä olen käynyt vanhaksi, neidin täytyy hankkia tänne toinen.
Mutta silloin tuli neiti niin surulliseksi ja pyysi niin kauniisti,
ettei pehtorilla enää ollut sydäntä sitä toistaa. Hän ei voi jättää
neitiä vaikka siihen paikkaan nääntyisi. Ja hän nääntyy, sillä tätä
menoa ei hän jaksa kestää, varsinkin kun se vain pahenemistaan pahenee.
Kaarina on todella säästynyt huolilta. Hänen talvensa kuluu
yksinäisesti, mutta se on onnellinen. Hän elää omaa elämäänsä, hengessä
isä yhä on hänen luonaan ja äitikin paljon enemmän kuin ennen. Harva se
päivä, jolloin ei hän kävisi hautausmaalla. Hän sitoo sinne kauneimmat
havunsa, hänellä on oma pieni lapionsa, jota hän säilyttää kiviaidan
kolossa ja jolla hän hoitaa hautaa. Suurten pyryjen jälkeen on renki
auttamassa, mutta sitten hän saa palata portille hevosen luo ja Kaarina
jää yksin. Hän polvistuu hankeen ja painuu havuihin. Ja hän näkee maan
poveen asti, näkee isän mustan arkun kukkien keskellä, näkee kulman
äidin arkkua: jäätyneiden hiekkakokkareiden joukosta paistaa lahoava,
mullankarvainen arkunkulma. Kaarinan jäätyneet kukkaset litistyivät
arkkujen väliin.
Hautausmaan puut humisevat, tästä kulmasta avautuu silmälle valkoinen
etäisyys ja sen reunassa tumma metsänlaita. Kaarinan mieli painuu
poppelien huminaan ja valkoisiin kaukaisuuksiin... Ja on kesä ja aamu
on kirkas ja vesi sininen. Ja puitten lehvät välähtelevät tuulessa
ja ulapan pohja, siellä kaukana, on kuin sinistä utua vain. Veden
pinnalla liukuu vene: isä on airoissa ja äiti pitää perää ja valkoinen
vene on purppuranpunaisilla ruusuilla koristettu... Kun silmän avaa,
ovat edessä haudan havut, lumen peitossa, ja syvällä niiden alla
arkut rinnan, toinen uusi ja musta, toinen lahoava, mullankarvainen.
Ja ympärillä pyöristyy kumpuja, toinen toisensa vieressä, ja ristejä
puoleksi lumen peitossa. Kaarinan kyyneleet valuvat suolaisina, kaipaus
sekä hivelee että kalvaa. Kirpeä viima käy kasvoihin, taivaalle on
tullut kylmä, keltainen viiru. Palelee.
Toisinaan, kun ilma on lauha ja lumi lankeaa suurina hahtuvina, on
hän hautausmaalla hämärissä. Hiljaa kulkee hän ristien joukossa,
pehmoinen huivi valuen kasvoille, miltei silmäripsiin asti. Hän liikkuu
hellävaroen, niinkuin ennen kun isä nukkui ja hän hiiviskeli oven
takana kuuntelemassa hänen hengitystään. Hiljaa asettuvat hahtuvat
poppelien paljaille käsivarsille ja mäntyjen mustanpuhuviin ripsuihin.
Hahtuvat valuvat kalseille rautaseppeleille, joita rikkaat ovat
ripustaneet kivilleen, ne laukeavat köyhien lahoaville risteille,
valuvat tytön päälaelle ja hartioille ja peittävät heti jäljet ja kun
hän vihdoin vaipuu läheisimpiensä haudalle, tulevat hahtuvat suurena
villaisena vaippana ja käärivät hänet umpihuppuun, eikä kohta enää
tiedä mikä on hautakumpua, mikä tyttöä, joka vielä elää ja kuuluu
maailmaan. Sillä alhaalla on kaikki pehmoista ja valkeaa ja ylhäällä
on kaikki samalla tavalla pehmoista ja valkeaa ja taivaan ja maan
välillä putoilevat tuhannen tuhannet lumihahtuvat. Kuolleet nukkuvat ja
peittyvät lumeen, kuolleilla on rauha...
Välistä tulee Kaarina haudalta hartaana, kirkastuneena kuin
ehtoollispöydän äärestä. Hän paljastaa silloin päänsä ja hengittää
ilman sineä keuhkot auki, huulet auki, sieraimet levällään. Ilma
loistaa ja lemuaa. Mäntyjen, poppelien ja hautojen varjot valuvat
sinisinä maaliskuun hangille, hankien pinta on välkkyvillä hileillä.
Muuten kuluu Kaarinan päivä pienissä, näkymättömissä askareissa
kotona. Isänsä huoneesta, salista ja omasta huoneestaan pyyhkii
hän itse tomut, hän hoitaa kasvit. Ja sitten hän käy tallissa ja
navetassa. Hevoset tuntevat hänet, muutkin kuin parihevoset ja Troll,
hänen musta ratsastushevosensa. Kun tallin oven avaa ja viisi, kuusi
hevosta yhtaikaa hirnua helistää vastaan, niin siitä täytyy tulla niin
iloiseksi, että tekisi mieli huutaa ja ilakoida. Kaarinalla on mukana
leipää ja sokeria. Parihevoset ja Troll ovat tottuneet sokeriin, muut
saavat leipää. Kaikki päät ovat käännyksissä häneen päin, kun hän
murskaa kovaa leipää kaidepuuta vasten. Hevosilla on kauniit, syvät
silmät ja ne ovat hyvin viisaat.
Tallin edustalla hyppää Hektor vastaan. Kun Kaarina taipuu ottamaan
hangesta lunta käsiinsä, jotka ovat vähän tahriutuneet, laukkaa koira
hankeen, ottaa suun täyteen lunta, viskaa sitä ympärilleen ja haukkuu
ja tahtoo kaikin tavoin Kaarinaa kanssaan leikkimään. Niin niin, kaunis
Hektor, täytyyhän jonkun hänenkin kanssaan leikitellä ja kenenkäs
sitten jollei Kaarinan! Lähdetään nyt sitten! Niin, niin, suuhun suuri
seiväs ja Kaarinan käsi toiseen päähän seivästä... Hää... hää... kuinka
tämä on hauskaa! Noin, korkeaan hankeen... Huu, nurin närin ja huiskin
haiskin. Ja molemmat kömpivät takaisin tielle ja ravistavat lunta
turkistaan, Kaarina nauraa ja Hektor nauraa, kieli pitkällä suusta.
Navetassa vallitsee toimelias elämä, kun heinät tulla pölyävät alas
parvelta, kun pitkät sarvirivit nousevat, laskevat, kiemurtelevat ja
kaareutuvat ja toistasataa kurkkua nielee, ammuu ja anoo. Tyttöjä
tuskin näkyy suurten heinäsylysten takaa ja heidän kulkiessaan pitkin
pöytää, tihenee sarvikuja ja kytkyeitten helistessä narskavat heinät
hampaissa.
Navettatytöt ovat hyvin hauskat -- pehtori ei ole heihin oikein
tyytyväinen, mutta Kaarina pitää heistä.
Manta on kauan ollut talossa. Hän on suuri ja roteva eikä ensinkään
kaunis. Hänen liikkeensä ovat tuimat ja kulmikkaat, mutta voimia
hänellä on kuin miehellä. Oikeastaan hän onkin enemmän miehen kaltainen
kuin naisen. Hän puhua hölöttää kovalla äänellä ja kiroaa, kun suuttuu,
niin raa'asti, että tekee mieli paeta kuulemasta. Kerrankin oli sonni
päässyt irti ja silloin Mantan käsissä paukkui ja kolisi kaikki mikä
eteen sattui. Kenenkään ei ollut hyvä joutua lähettyville. Kaarina
pakeni ja päästyään oven taakse nauroi katketakseen. Sillä Manta oli
hyvin hullunkurisen näköinen: hän puhkui, sylki ja potki. Mutta lehmiä
ei hän lyönyt. Hän ei koskaan löisi lehmiä. Hän rakastaa niitä enemmän
kuin mitään muuta, ne ovat kaikki hänen pikku kultujaan ja hän vain
halailee ja silittelee niitä. Juuri sentähden Mantaa niin kauan on
pidetty Louhilinnassa. Hän on ehkä hiukan hullu. Häntä täytyy kohdella
hyvyydellä ja jos häntä kehuu, luistaa työ ilolla ja riemulla. Mutta
jos häntä toruu, käy hän raa'aksi ja mahdottomaksi. Kahvi on hänen
paras herkkunsa, sillä huuhtelee hän alas kaikki harmit.
Iso-Mari on terve, iloinen ihminen, hän nauraa niin että navetta raikuu
ja riitelee alituisesti Mantan kanssa. Marilla on lapsi, se on nyt jo
iso tyttö, ja Mari hyppää yökaudet poissa. Hän ei uskaltanut herran
eläissä, mutta nyt on hän taas ruvennut. Manta käy säännöllisesti
joka toinen pyhä kirkossa, oli sitten päivänpaiste tai pyry. Iso-Mari
hankkii hänkin kirkkoon vuoronperään Mantan kanssa, rapsii silloin
kokoon mitä ylleen saa, mutta ei mene sisään ennenkuin kuulutusten
ajaksi, saarnan ajan istuu poikien kanssa kellotapulin rappusilla.
Iso-Mari on hyvä työihminen ja herra on sentähden pitänyt häntä. Kaksi
vuotta hän jo on ollut talossa, nauttien hyvää palkkaa. Ja siivosti
on Ison-Marin täytynyt käyttäytyä, muuta ei ole uskaltanut. Mutta nyt
herran kuoleman jälkeen hän on muuttunut. Manta kiroaa ja noituu, että
hän ei vain ole sen ylenannetun kanssa tätä vuotta loppuun asti.
Iita on pieni, pyöreäkasvoinen, hiljainen ihminen, vähän hidas, mutta
uskollinen. Hän on siitä hyvä, ettei hän vastusta kun Manta riehuu,
vaan antaa pyryilman mennä ohitse. Joskus hiljaisuudessa hän yksinään
itkee. Hänellä on hänelläkin lapsi, se on hänen äitinsä luona, se on
vielä pieni.
Neljäs navettatytöistä on Heta, punaposkinen, tanakka, keski-ikäinen
ihminen. Hän on hyvin uskonnollinen, sanoo itseään Kristuksen
morsiameksi ja pelkää miehiä. Mutta pyhäaamuna seisoo hän runsaan
tunnin pienen peilin ääressä ja punastuu kauniisti jos joku miehistä
kirkkomatkalla lyöttäytyy hänen ja Mantan seuraan. Iso-Mari kiusaa
häntä armottomasti. "Sinä se vasta olet miehille ahne! vai Kristuksen
kunniaksiko sinä senkin sinisen röijyn laitoit ja panit kultanapit."
Heta ei puhu vastaan, mutta hän lakkaa kokonaan puhumasta, ei vastaa
kysymyksiinkään ja murjottaa puhumattomuudessaan viikkokausia.
Kaikki he vihdoin viimein kantavat neidille huolensa. Manta tulee
kyökkiin paiskellen ja viskellen ja haukkuu pahanpäiväisesti toisten
tyttöjen huolimattomuutta. Kun hän on sanonut, että rännin ovi pitää
panna lukkoon ja avain koloon -- ne tietävät sen hyvästi, mutta
jättävät avaimen oveen, aivan kuin kiusalla. Ja Isoa-Maria ei enää
viitsisi nähdä! Hän lypsää niinkin huonosti, että kun hän, Manta,
tänäkin aamuna meni koettamaan, niin tuli joka lehmästä hyvästi puolen
litran verran. Kun Mari kaiket yöt hyppii kylällä, niin mitäpä hän
päivällä jaksaisi.
Kaarina kuuntelee, kaataa Mantalle kahvia ja lupaa puhua pehtorille.
-- Pehtorille -- ykskaikki jos hänelle puhuu! Mutta jos neiti itse
puhuisi niille. Neitiä ne sentään pelkää.
-- Ei, kyllä heidän täytyy pehtoria totella.
-- Kas ei se sama ole...
Kaarina katselee häntä: suuri suu, paksut huulet, tukka päistäreinen
ja ruosteen karvainen, kädet suuret ja sierettyneet, hihat lyhyet ja
ahtaat. Vaatteet eivät vähääkään solu hänen ruumistaan myöten, ne
hankaavat ja hakkaavat alituisesti kiinni johonkin paikkaan. Silmät
katsovat kieroon ja pyörivät kahvikupista Kaarinaan ja Kaarinasta
taasen takaisin kahvikuppiin. Höyry nousee lautaselta, hän puhaltelee
ja hörppää ja puhuu ja hörppää taas.
-- Ja sitä en minä kärsi, että minun lehmäkultiani lyödään. Ja se
Iso-Mari on juuri sellainen, että kun tulistuu, niin lyö ja potkii.
Ja sen minä aina olen sanonut, että kuinka ihminen niin ylenannetuksi
heittäytyykin, että viattomia luontokappaleita rupeaa lyömään...
Mantan suupielet vavahtelevat, hänen töykeisiin kasvoihinsa tulee
jotakin liikuttavan hellää. Kaarina laskee kätensä hänen olkapäälleen
ja kaataa hänelle kolmannen kupin. Ja puhua hölöttäen ja kasvot
paistaen kuin rasvassa, kiiruhtaa Manta takaisin navettaan. Kyllä hän
nyt taas koettaa...
Iso-Mari tulee valittamaan, että Manta on kuin koira hänen kimpussaan
eikä pehtori tee muuta kuin haukkuu. Eikä sitä sellaista kukaan jaksa
kuunnella. Tottakai hän saa kirkko vuoroaan käyttää kuinka tahtoo.
Onko se parempi että nukkuu penkissä niinkuin Manta tekee tai että
viikkokaudet kantaa vihaa lähimmäistään kohtaan niinkuin Heta tekee,
vaikka onkin olevinaan Kristuksen morsian! Mutta Heta vasta onkin
niin miesten nälässä, että hän veisi miehet kaikkien muitten käsistä!
Tunnustaisi suoraan, että heistä pitää -- niin hänkin, Mari, tunnustaa
että hauska hänestä vain on poikien seurassa! Mutta sitä hän ei siedä,
että on olevinaan niin jumalinen ja miestenpelko ja kuitenkin...
-- Miksi Iida on itkenyt? kysyy Kaarina joskus sattuessaan kahden Iitan
kanssa.
Kuluu vähän aikaa ennenkuin Iita vastaa. Hänen kyyneleensä valuvat
yksitellen ja silmät katsovat maahan.
-- Se on niin kipeä se minun lapseni. Taitaa kuolla...
Siinä alkavat huulet vavista, mutta sanat tulevat yhtä harvalleen kuin
kyyneleet, hiljaa, alakuloisesti. Kaarina saa tietää, että lapsi koko
ajan on kitunut, se on siellä niin huonolla hoidolla, äiti on vanha ja
puolisokea ja äiti oli niin vihastunut lapsesta, ei hän ensin tahtonut
nähdä tytärtään silmiensä edessä...
-- Onko Iidan ikävä lasta?
Iitan huulet vapisevat kovasti ja pienet, paisuneet kädet hypistelevät
esiliinaa. Hän ei sano mitään, mutta Kaarina ymmärtää, että hänelle
on ollut sanomattoman raskasta riistäytyä irti lapsesta ja asua
siitä erillään, että hän elää alituisessa pelossa, että sen heikko
elämänliekki sammuu. Mutta tämän jälkeen käy Iita Kaarinalle ikäänkuin
toiseksi ihmiseksi. Hän on kuin simpukka, joka kantaa kallista helmeä
-- hänen tunteensa on hänen kipunsa, onnensa ja ainoansa.
Heta, joka pitkät ajat on ollut Kaarinalle vähimmän miellyttävä, käy
hänkin ikäänkuin toiseksi, kun Kaarina kuulee että hän kerran nuorena
on rakastanut. Ja mies heitti hänet ja hän on sitä niin surrut, että on
ollut kuin sekaisin päästään. Sittemmin on hänet johdettu papin luo,
hän on rukoillut itsensä Kristuksen morsiameksi ja tyyntynyt. Mutta
ennallaan ei hän ole eikä hän ikinä tule terveeksi.
Kaarinalla on näin ollen ikäänkuin avain kaikkien näiden naisten
sydämiin ja hän viihtyy heidän kanssaan, viihtyy navetan lämpöisessä,
höyryävässä ilmassa, jossa kuivan apilan pöly läikkyy. Hänen sisässään
elää suuri onni, ikäänkuin siellä kumpuilisi lämmin lähde.
Ja punaposkisena astuu hän kiiltäväksi tallattua polkua takaisin
sisään, tömistelee portailla lumet jaloistaan, tulee pilarikatoksen
alle ja alkaa jo eteisessä laulaa. Sitten Miina mamsselin kamariin
-- hän on isännän kuoleman jälkeen muuttanut päärakennukseen -- ja
kertomaan hänelle, että ilma on niin ihana, hanget täynnä lemua ja
Troll oli puremaisillaan häntä sormeen ja he telmivät Hektorin kanssa
hangissa. Mansikki on yöllä poikinut, sillä on kaunis punainen vasikka,
aivan yksivärinen ja se pidetään, pehtorikin sanoi, että se pidetään.
Ja nyt laitetaan kahvia ja paistetaan plättyjä, eikö niin? Ja pehtori
kutsutaan kahville... Mitä hilloa otetaan?... Ei se ole ensinkään
sama! On tärkeää tietää mansikoitako vai vadelmia vai...? Onko kylmä,
särkeekö selkää? Uuniin täytyy toimittaa tulta.
-- Mutta kuulehan, Miina mamsseli, sinä oletkin tänä talvena ollut
kauhean terve! Sinähän olet käynyt kyökissä -- kyllä minä kummastuin,
kun silloin kerran tulin hautausmaalta ja sinä seisot torumassa Maijua!
Ja tänään sinä taas tulet kahvipöytään! Bergstedt hämmästyy...
Talossa on vielä vanha Anna, joka aikoinaan on hoitanut Olofia ja
Kaarinaa ja joka Miina mamsselin jouduttua työhön kykenemättömäksi
on ottanut haltuunsa hänen asemansa. Hän pitää huolta ruoasta ja
juomasta, pesosta ja kynttilänteosta. Hän on säästäväinen, uskollinen
ja ankara. Hän ei koskaan käy kyläilemässä -- ennen hän toki kävi
kirkossa, mutta kerran jouluaamuna tungoksessa hän pyörtyi eikä sen
koommin lähde kirkkoonkaan. Eikä hän kärsi muittenkaan kyläilyä. Hän
on vimmoissaan Isolle-Marille, koko ihminen on sellainen, että hänet
saisi viskata tunkiolle! Anna on Kaarinallekin äreä, kun vain tulee
puhe matkasta Pietariin tai Helsinkiin. Miehiä ei vanha Anna kärsi, hän
vartioi Kaarinaakin, ettei vain mikään eläinlääkäri tai sen semmoinen
pikkuherra uskaltaisikaan häntä lähetä. Tietysti neidin pitää mennä
naimisiin, mutta se ei saa olla mikä hyvänsä, joka Louhilinnan neidin
vie. Sen pitää olla suuren herran! Jollakin vaivaisella meijeriherralla
on joskus asiaa taloon ja sillaikaa kun hän neidin seurassa tyhjentää
kahvikuppiaan on Annalla alituisesti asiaa saliin.
Pikku-Mari eli Maiju on Annan sisarentytär ja häntä kasvattaa Anna
kurituksessa ja Herran nuhteessa. Maiju on kaunis, veikeä tyttö,
ruskeasilmäinen, punahuulinen. Maiju ei voi astella salin peilin ohitse
katselematta sinne, Maiju tanssisi, laulaisi ja leikkisi alituisesti
-- jollei Annan ankara silmä pitäisi häntä kurissa. Maijun käytöksessä
on paljon luontaista suloa, hän niiaa pehmeästi ja liikkuu köykäisesti
eikä koskaan pukeudu väreihin, jotka häiritsevät. Anna huomaa tämän
kaiken ja pitää sitä suurena onnettomuutena. Se on kaikki perintöä
kelvottomasta isästä ja kevytmielisestä äidistä, se on nyhdettävä
tytöstä juuria myöten. Ja Anna nyhtää ja kurittaa, mutta Maiju kasvaa
päivä päivältä kauniimmaksi ja oppii näyttämään tädille vakavia,
tekopyhiä kasvoja, muille sensijaan hymyä ja helmenvalkoisia hampaitaan.
Kaarina neitiä Maiju ihailee ja rakastaa. Hän on hartaana kuin
kirkossa kun Kaarina joskus näyttää hänelle koristuksiaan. Hänellä on
paljon kauniita, hohtavia koristuksia. Hän on perinyt kaikki äitinsä
kalleudet. Siellä on joukossa sellainenkin sormus, jonka kuningas on
antanut: suuri, sininen kanta, sen keskellä valkoinen helmi, joka
punertaa ja sinertää sen mukaan kuin sitä kääntää, ympärillä pieniä
timantteja, kirkkaita kuin kastepisarat.
-- Kun ei neiti koskaan pane niitä ylleen! puhkeaa Maiju puhumaan kuin
kuumeessa.
-- Ne ovat muistoja vain! sanoo Kaarina ja hymyilee surullisesti.
He eivät tohdi paljoakaan olla kahden, sillä Anna vaanii heitä ja Maiju
kuulee monta kertaa päivässä: "Mitä sinä siellä sisähuoneissa olet niin
kauan?"
Kerran antaa Kaarina Maijulle vanhan pukunsa. Maiju ihastuu, nauraa ja
hehkuu ja unohtaa kokonaan, että kyökin pöytä on täynnä astioita, jotka
hänen kiireesti olisi pestävä. Hänen täytyy koettaa pukua. Se on liian
pitkä ja liian ahdas, mutta hän pusertuu kuin pusertuukin sen sisään.
Hänen täytyy katsoa salin suureen peiliin! Ja hän karkaa suinpäin
ruokasaliin, on kompastumaisillaan helmoihinsa ja töytää salin ovea
kohti. Silloin avautuu ovi ja Anna tulee vastaan.
Hän käy kiinni tytön käsivarteen, lyö häntä poskelle, lyö vielä ja
vielä...
-- Mene paikalla ja riisu puku, sinä kelvoton.
-- Neiti on antanut sen. Se on minun omani!
-- Ykskaikki! Riisu se ihan paikalla.
Ja kun Maiju on saanut hameen yltään, ottaa Anna sen haltuunsa. Hän on
ihan valkoinen kasvoiltaan ja suu on kuin liimattu kokoon. Hän kiertää
hameen myttyyn, pistää sen välikamarin pesään, noutaa kyökistä tuohia,
sytyttää ne, pistää uuniin ja sulkee luukut. Hetkisen hänen suupielensä
vavahtelevat. Sitten menee hän etsimään neitiä.
-- Tietääkö neiti mitä neiti tekee? Neiti vie tytön huonoille teille.
Sillä oli kunnoton äiti ja mikä kelvoton lie isä... Ja tytöllä
itsellään on niin paha luonto. Että mitä siitäkin raukasta tulee tähän
maailmaan...
Itku lopettaa hänen puheensa ja Kaarina lohduttaa häntä minkä voi.
Mutta kun Anna on mennyt, näkee hän eteensä jonnekin kauas ja näkee
jotakin, joka nostaa veren poskille ja iljettää.
Joskus lähtee Kaarina ajelemaan parihevosilla -- täytyyhän niitäkin
viedä jaloittelemaan, lihovat muutenkin liikaa. Otetaan pieni
kasanilainen reki, perässä riippuu raskas ruskeahtava talja, kynnet
harassa, edessä kiertyy toinen talja Kaarinan ympärille ja reen
pohjalla uppoavat jalat pehmoiseen karvaan.
Tie on vasta aurattu, ilma lauha. Kuski antaa mennä: juoskoot
kerrankin, etteivät kangistu. Lumi lentelee, tilsat singahtelevat.
Mieleen tulee vallaton iloisuus, halu huutaa ja laulaa kulkusten
kanssa kilpaa. Tuuli hulmuttelee hevosten harjoja ja pyyhkii ikäänkuin
raikkain sulin kasvoja. Vähitellen tyyntyy mieli, Kaarina painuu
lepoon, joka on miltei ajatukseton. Hänen silmänsä kulkee pitkin
lumien harjoja, viipyy punertavassa metsänlaidassa ja liukuu ohi
mustanpuhuvien mäntyjen ja kuusten. Kulkunen helähtää hiljalleen.
Höyryten astelevat hevoset ylös mäkeä.
Äkkiä astuu tiepuoleen kaksi pientä poikaa. Kerjäläislapsia. Takit
retkottavat, ne ovat vanhojen ihmisten vanhoja takkeja, niissä on
suuria paikkoja. Toisen takki on ylhäältä pantu kiinni puupulikalla,
jonka ympärille on kierretty nöylettä. Likaiset pussit, paikkoja
paksunaan, painavat hihnassa kaulalla, pohjat pullollaan leipäpalasia.
Käsineet ovat kuin tilkkuläjää. Pojat seisovat lakki kädessä, tuuli
hulmuttaa pitkää, liankarvaista tukkaa. Toinen on pyöreäkasvoinen, nenä
valuu. Toinen on laiha, silmät suuret, valittavat. Hevoset astuvat niin
hiljaa, että Kaarina ehtii nähdä kaikki, yksityiskohtia myöten.
Hänen kukkaronsa ei ole mukana. Ei ole edes taskuun jäänyt sokeripalaa,
hän antoi ne kaikki hevosille. No niin, eihän pojilla nyt oikeastaan
ole mitään hätää. Ei ole ensinkään kylmä.
Ja taas soivat iloisesti kulkuset ja lumi sinkoilee vasten kasvoja,
mutta Kaarina näkee pitkän aikaa kahden risaisen pojan huppuroivan
hangessa ja kaksi suurta surullista lapsensilmää.
Toisen kerran sattuu, että mennään alas mäkeä. Lumi pölyää ja hevosten
hännät ja harjat hulmuavat mustina soimuina lumipilvessä. Joku ihminen
jää nytkin hankeen seisomaan, hänellä on kova kiire pois tieltä.
Taakseen kääntyessään näkee Kaarina vanhan vaimon, säkki selässä. Hän
sen tunteekin, se asuu Louhilinnan maalla, hän on joskus lähettänyt
sille lääkettä ja se on sitten kesällä käynyt tuomassa marjoja ja
kiittämässä. Nähtävästi se tällä kertaa on ollut noutamassa jyviään, se
saa apua pitäjältä.
Vaistomaisesti silmäilee Kaarina rinnalleen -- siinä on tilaa, hevoset
juoksevat huvikseen. Tai ainakin voisi säkki mahtua kuskin viereen.
Mutta vanhus on jo pitkien matkojen päässä ja Kaarina unohtaa hänet.
Joskus, kun hän puoliunessa, lämpöiseen turkkiinsa kääriytyneenä,
lepäilee kuomireen selustan nojassa, sattuu vastaan tuntematon mies,
tuollainen laiha, keltainen, jonka kaikki tamineet osoittavat,
ettei hän tee maatyötä, vaan on suutari tai satulaseppä tai jotakin
sellaista. Päällystakki on pitkä ja kulunut ja ulottuu leuan
alle, nähtävästi joltakin herralta saatu. Hän ei vastaa Kaarinan
tervehdykseen, hän ei katso sinnepäinkään, tuijottaa vain eteensä
laihoista kasvoistaan surullisin, yksinäisin silmin.
Kuka hän on? Ehkäpä rauhaton ihminen, joka ei missään viihdy, aina
vain etsii ja etsii. Ei hänellä ole kotia, yhden yön nukkuu toisen
tuvan nurkassa, toisen yön toisen. Paikkailee kaikenlaista särkynyttä
tavaraa, panee kuntoon kelloja -- omaa särkynyttä itseään vain ei voi
paikata. Mitä hän miettii yksin kulkiessaan? Jalka rupeaa painamaan
ja hämärä painuu tielle. Kulkijan silmä alkaa etsiä tulen tuikkua
tien varrelta. Tuon tulen ääressä ei ole omaista, joka odottaisi. Ei
kukaan kysy, ei kukaan odota -- jos kuolee, niin ehtii mädätä ennenkuin
aletaan tiedustella.
Kovaa, kovaa on elämä!
Ja kyynel vierii Kaarinan silmästä ja hän näkee taasen pitkän aikaa
selvästi edessään laihat olkapäät, kuluneen, vihreähtävän päällystakin
ja hihnan, joka on syöpynyt kankaan sisään. Oi, kun hän saisikin tuolle
miehelle jotakin antaa, hänelle jotakin olla, kuinka mielellään hän
sitä tahtoisikin!
* * * * *
Suuret tuulisäät ovat Kaarinalle kuin juhlia. Jo hänen askaroidessaan
sisällä kutsuu häntä humina kaiken aikaa. Koko maailma tuntuu huojuvan
ja laulavan. Kaikki hienot varpuverkot, kaikki oksien ja runkojen
välystät, joka loven, kaikki täyttää tuuli. Ja Otto herran uuden
rakennuksen on tuuli ikäänkuin tehnyt linnakseen. Otto herra unelmoi
kerran, että iloiset ihmiset kulkisivat ovista ulos ja sisälle, ja että
kirkkaat lapsensilmät katselisivat ikkunoista maailmalle -- ikuiseen
asumattomuuteen tuomittuna törröttää nyt komea rakennus, ikkuna-aukot
ammottavat mustina kuin silmät, jotka ovat puhkaistut ja täynnä
hyytynyttä verta, tuuli asustaa saleissa ja ullakolla kulkien riemuiten
ovista ulos ja sisälle. Kaarina kaihtaa uutta rakennusta, se on niin
peloittavan surullinen.
Suurilla, aukeilla pelloilla ovat hänen varsinaiset juhlansa. Lumi
lentelee siellä kuivana ja sinertävänä kuin lasijauho, täyttää
ojat ja notkot ja kasvattaa kinoksia kahden puolen aitoja. Suuret
valkoiset siivet kahisevat pitkin maata ikäänkuin sadat ja tuhannet
joutsenet olisivat lähteneet lentoon ja viistäisivät kinoksia.
Kauniita kiehkuroita piirtyy hankien harjoille ja kun Louhilinnan
tytär ilmestyy pilarikatoksen alle, piirittävät siivet hänet, käyvät
kiinni vaatteisiin, nostavat huivia ja hakevat esiin suortuvia,
alkavat leikitellä. Tyttö tuntuu olevan tuulille rakas ja köykäinen,
ne nostattavat häntä kainaloista ja lennättävät, ja ihastuksissaan ja
janoisena vetää hän sieraimiin lumen lemua, tuulta, sihinää ja sohinaa.
Hankeen hän kaatuu, makaa kuin kuollut, kädet rinnalla, ja kun hän
vihdoin nousee, on hän kuin lumouksessa, antaen nietosten syleillä
polviaan.
* * * * *
Sukulaiset saavat päähänsä, ettei Kaarinan yksinään sovi olla
Louhilinnassa. Miina mamsseli on sentään jo vanha ja liikkumaton ja
Anna on vain palvelija. Mutta suvussa on muuan "täti Ammeli", hyvin
hieno vanha nainen ja hän on vapaa lähtemään Louhilinnaan.
Hän on todella hyvin siro, kaunis, hemmoteltu, hermostunut ja
luuvaloinen. Hänellä on pieni koira, Stella, valkoinen, pehmoinen
eläin, jonka punertava iho paistaa selkävillan läpi. Stella on täti
Ammelille rakkain maailmassa ja Stellan ja oman itsensä hoitoon menee
koko täti Ammelin päivä.
Stella kammataan joka aamu, Stellan kaulaan sidotaan silkkinauha,
milloin sininen, milloin punainen. Kerran viikossa Stella kylvetetään
ja sinä päivänä täytyy huoneet lämmittää kolme kertaa, ja sitten Stella
kiedotaan lämpöisiin vaatteisiin. Senjälkeen ei Stella saa mennä ulos.
Muuten pitää sitä kävelyttää joka päivä ja silloin on se lämpöisissä,
tiuku kaulassa.
Loukkaava sana Stellasta on täti Ammelille solvaus. Joka Stellan
suosioon pääsee, se pääsee täti Ammelin ystäväksi, Stellan epäsuosio
tekee ihmisen mahdottomaksi täti Ammelin silmissä.
Alussa käy kaikki hyvin. Tosin ei Stella voi kärsiä Maijua, mutta
Kaarina ilmestyy joka aamu kello yhdeksän täti Ammelin kamariin ja tuo
hänelle litran lämmintä, kermalla sekoitettua maitoa. Stella kärsii
Kaarinaa, Kaarina saa kävelyttää Stellaa. Hektor pelkää Stellaa ja
ikäänkuin häpeää. Kun se näkee Stellan tipsuttelemassa pääportaitten
edustalla, luimuaa se, häntä koipien välissä, tiehensä. Kaarina
nauraa, saattaa Stellan sisään, etsii Hektorin ja taputtelee ja
kehuu sitä minkä jaksaa. Mutta sisään ei Hektoria saa. Alussa täti
Ammeli ja Stella syövät ja nukkuvat hyvin -- maalaisilma on niin
voimakasta. Täti Ammeli kertoo nuoruudenaikaisista hovitansseista ja
nykyajan visiiteistä ja kihlauksista. Mutta sitten huomaa hän, että
Louhilinnassa sentään on kovin yksinäistä. Eikö täällä todella koskaan
käy ketään? Kuinka saattoikaan Anna Cecilia, Karinin äiti, asua täällä,
hän, ihailtu ja hemmoteltu kaunotar? Täällä on ihan kuin haudassa.
Kruununvoudin luo saattaisi lähteä käymään, keksii Kaarina. Rouva on
hyvin miellyttävä, syntyisin Ruotsista ja... Aa! Täti Ammeli tietääkin
jo, kuka hän on syntyisin... Ja tytär on joku kuukausi sitten palannut
pensionaatista Schweizistä... Täti Ammeli päättää lähteä käymään
kruununvoudilla ja menopäivää valmistetaan kaikkinaisella syömisellä
ja lepäämisellä. Mutta tämä päivä koittaa niin kylmänä, ettei Stellaa
saata ottaa mukaan -- täti Ammelikin siirtäisi matkansa, jollei jo
olisi ilmoitettu, että hän tulee. Ei siis muuta neuvoksi kuin että
Kaarinan täytyy jäädä kotiin Stellan kanssa.
He jäävät. Stella itkee yöt, päivät. Kukaan ei saa nukkua. Miina
mamsseli toruu, Anna uhkaa tappaa koko koiran, Maiju nauraa ja rengit
laskevat pilaa. Kaarina yrittää hermostua hänkin, mutta pysyy sentään
tasapainossa, kunnes hän eräänä onnettomana iltana pimeässä salissa
kompastuu Stellaan, joka nukkuu matolla!
Senjälkeen ei Stella ota hänen kädestään mitään ruokaa, vaan näyttää
hampaitaan. Kun täti Ammeli palaa, on Stella suonenvedontapaisessa
kouristuksessa, laihtuneena, hulluksi tulemaisillaan. Turhaan Kaarina
selittää, ettei hän saattanut aavistaa Stellan asettuvan lattialle,
se on aina nukkunut tyynyllään tai sängyssä tai... Täti Ammeli hytkii
aivan sairaana: pitää ymmärtää, että Stella voi asettua matolle,
se voi asettua pöydälle tai piirongin laatikkoon tai vaikka minne!
Ja seuraavana leutona päivänä lähtee täti Ammeli koiransa kanssa
Louhilinnasta.
* * * * *
Veljet kirjoittavat Kaarinalle säännöllisesti joka viikko. Gustafilta
tulee vain lyhyitä kortteja, mutta Anna ja Erik kirjoittavat pitkälti.
Tuota hyvää Annaa, jolla sentään on niin paljon työtä! Olof ei ole
ensinkään käynyt kotona vaikka niin lupasi, se on Kaarinaan vähän
koskenut. Mutta sitten tulee selitys: Olof on kihloissa! Hän on
löytänyt maailman suloisimman tytön, hänen nimensä on Greta. Oi, Greta
on niin hyvä ja kaunis ja iloinen, sanalla sanoen: suloisin tyttö maan
päällä! Ja yhtenä yönä herää koko Louhilinna siihen, että Olof ja
hänen tyttönsä röykyttävät ovea. Pimeässä salissa sulkevat he syliinsä
Kaarinan, joka on vähän uninen ja vähän pelästynyt, ja itkevät,
puhelevat ja nauravat yhdessä.
Greta on todella herttainen: pieni, hento, heleäihoinen, ruskeasilmä,
tukka punertavaan vivahtava. Hän on niin lapsellinen, että Kaarina
hänen rinnallaan on kuin mikäkin vanha täti.
Viikon ovat Olof ja Greta Louhilinnassa. He leikkivät kuin lapset, he
riemuitsevat joka vasusta, jonka tapaavat tiepuolessa, he kuljettavat
kaiken maailman kerjäläislapset ja vanhat mummot Louhilinnaan juomaan
kahvia. Greta nukkuu Kaarinan kanssa ja he juttelevat yökaudet.
Nimittäin Greta kertoo kuinka hän ja Olof löysivät toisensa ja Kaarina
kertoo rakastuneelle morsiamelle Olofista mitä ikinä muistaa. Greta
ahmii herkkuina kaikki pienetkin tapaukset. Hänen pitää saada nähdä
kaikki paikat. Hautausmaalla he toki käyvät useammankin kerran, mutta
sitten -- niin, ei voi paljon missään liikkua, kun kaikki on lumen
alla. Mutta ensi kesänä he tulevat -- silloin he jo ovat naimisissa! Se
ihmeellinen vanha honka, se hänen kumminkin täytyy nähdä, hänen täytyy
käydä sitä tervehtimässä. Olof on kertonut siitä niin paljon -- ettei
se vaan alkaisi häntä vainota. Ja Greta nauraa omia sanojaan, mutta
mielen pohjalla on sittenkin pieni, taikauskoinen pelko. Niin, niin,
hänellä on todellinen rakkauden jano, hänen täytyy päästä kaikkien
suosioon täällä ihanassa Louhilinnassa! Hänen täytyy tietää, että
vanha Miina ja Anna, jotka niin monta kertaa ovat sylissään kantaneet
hänen Olofiansa, pitävät Olofin morsiamesta. Hänen täytyy tietää, että
kaikki nuo hienot herrat ja naiset salin seinillä tunnustavat hänet
suvun jäseneksi -- ei hän ole mitään aatelia! Olisivatkohan Olofin isä
ja äiti hänestä pitäneet? Se on niin kauheaa, että he ovat kuolleet,
molemmat poissa!
Olof on luvannut jättää hänet joksikin aikaa Kaarinan seuraksi ja
Greta pysyy miehuullisena kunnes viimeinen päivä tulee. Silloin on
hänen rohkeutensa ihan lamassa eikä kenelläkään olisi sydäntä erottaa
kihlatuita.
Kaarina on taasen yksin Louhilinnassa. Oikeastaan hän nauttii suuresta,
hiljaisesta yksinäisyydestään.
Yhtenä päivänä tulee taloon outo vieras. Hän sitoo hevosensa aidan
taakse ja Hektor haukkuu häntä niin, että Kaarinan täytyy lyödä
ruutuun estääkseen sitä käymästä kiinni. Vieraalla on korkeavartiset
saappaat, lyhyt harmaa leukaan asti napitettu takki. Hän on terve ja
tanakka, kävelee touhuten ja huiskuttaa keppiään. Kun Louhilinnan neiti
astuu hänen eteensä, tapaa hän hänet polttamassa paperossia -- eikä
hän vähääkään hätäydy, vaikka omin lupinsa on ruvennut tupakoimaan.
Hänellä on pyöreät, rokonarpiset kasvot, pienet silmät, pysty valkoinen
tukka, kulmakarvoja ei näy ensinkään. Hän tulee Kaarinaa vastaan
tutunomaisesti ikäänkuin olisi hänet lapsuudesta tuntenut, ja esittelee
itsensä herra Mäkirinteenä.
Kaarinassa herää outo tunne, jonkinlainen vastenmielisyys ja ylpeä
ynseys.
Herra Mäkirinne laskee paperossin ikkunalaudalle ja käy sylkilaatikolla.
-- Seikka on sellainen, alkaa hän sitten, -- että minä tulen suuren
tukkiyhtiön puolesta kysymään eikö neiti möisi meille metsää. Me
maksetaan hyvästä tavarasta hyvä hinta.
Kaarina on vetäytynyt kuoreensa ja puhuu niska kenossa.
-- Meillä ei laisinkaan ole aikomus myydä metsää...
-- Mutta tietääkös neiti kuinka kauan puu kasvaa ja miten sitten käy
kun puu lakkaa kasvamasta? Seikka on sellainen, että sitten puu alkaa
mädätä ja teidän metsissä on paljon sellaisia puita, jotka mätänevät ja
ovat mädäntyneet jo vuosikausia. Tänään niistä vielä voi saada hyvän
hinnan -- huomenna ei huoli kukaan.
-- Voi olla.
-- Keitäs puut siellä korvessa hyödyttävät? Joitakuita puita nyt voi
pitää puutarhassa silmäruokana mätänemässä, niinkuin tuokin poika
näkyy olevan tuolla kalliolla. Mutta joka niitä metsään heittää, se
voi samalla heittää sinne setelitukkoja. Hahhahhah! Moisin minä vain
neitinä, antaisin köyhille ihmisille työansiota.
-- Voi olla. Emme me ole...
-- Neiti pelkää, että näköalat tulee rumiksi. Ehei! me karsittaisiin
pois vain kaikkein suurimmat taarit...
-- Mutta me emme todella myy...
-- Vai ei, vai ei. No, ei väkisin oteta! Neitikös täällä nyt aikoo
pitää taloa? Seikka on sellainen, että se ei naiselta käy. Ainakaan ei
noin nuorelta ja kokemattomalta. Kyllä teitä petetään ja puijataan,
torpparit ne ovat oikeita junkkareita puijaamaan. Ja ne vasta
haaskaavat metsää. Neiti kyllästyy vielä tähän talonpitoon niin, että
antaa pois polkuhinnasta...
-- Mutta sehän on minun asiani. Millä oikeudella te...
-- Ei neiti tykkää pahaa. Seikka on sellainen, että kun me
ahväärimiehet, jotka tukkimetsiä ostetaan, näemme metsän noin oikein
mätänevän seisoalleen, niin meidän alkaa syhytä sormiamme niinkuin
sanoovat nuoren pröökynän käyvän kun pääsee muotikaupan ikkunaan ja...
-- Mutta...
-- Ei neiti tykkää pahaa. Ei väkisin oteta. Mutta kyllä siinä niin moni
köyhä ihminen saisi leipää ja... Ei, ei oteta väkisin. Kun ei tule
kauppaa, niin ei tule.
-- Niin, ei tule, sanoo Kaarina hehkuvin poskin ja nousee.
Hän on niin närkästynyt, että hänen on vaikea olla sanomatta herralle,
että tuossa on ovi.
-- Mutta jos neiti nyt tulisi katumapäälle, sanoo herra Mäkirinne vielä
ovessa, -- niin kirjoittaa vain tällä osoitteella. Ei se tarvitse
muuta, kyllä minut siellä tunnetaan.
Ja hän vetää esiin kuluneen lompakkonsa, joka on pullollaan rahaa ja
ottaa sieltä nimikorttinsa. Hän tarjoaa sitä Kaarinalle, mutta kun ei
Kaarina ojenna kättään vastaan, jättää hän sen pöydälle, etsii lakkinsa
ja menee.
Että kehtaakin! Että uskaltaakin!
Mutta mitä kummaa Hektor puutarhassa _haukkuu_...?
Herra on mennyt puutarhaan, huppuroi tottuneesti hangessa ja suuntaa
askeliaan suoraan suurta honkaa kohti. Seisahtuu juurelle, katsoo
latvaan... iskee kepillään runkoon... Kaarinan kädet pusertuvat
nyrkeiksi, veri polttaa poskilla, hän karkaa kyökkiin lähettämään sanaa
pehtorille. Mutta samassa palaa herra Mäkirinne ennen tekemissään
jäljissä pihamaalle. Siellä hän vielä, toinen silmä ummessa, tähystelee
rakennuksia, ikäänkuin katselisi jotakin kauppatavaraa.
Kaarinan mieli on tämän tapauksen jälkeen monta päivää kuohuksissa.
Hän panee miehen puistoon tasoittamaan herra Mäkirinteen jäljet,
mutta hänen mielensä ei tahdo tasaantua. Totisesti: vaikka hän tulisi
kuinka köyhäksi, niin ei hän enää ikinä päästä noita tuollaisia pyhien
puidensa alle!
Mutta hiljaa hiipimällä tulee hänen mieleensä epäilys: onko väärin
antaa metsän mädätä? Köyhät ihmiset saisivat ansiota...
* * * * *
Erään postipäivän aamuna tulee pehtori pyytämään Kaarinalta everstin
osoitetta. Hän ei osaa kirjoittaa venäläistä osoitetta ja neidillähän
aina on tällaisia kirjekuoria valmiina.
Kaarina hämmästyy, huomaa, että pehtori on huolestuneen näköinen,
huomaa miten hänen silmänsä verestävät, alkaa udella, kiihtyy
kiihtymistään vanhan palvelijan välttelevistä vastauksista ja rukoilee
vihdoin rukoilemalla, että saisi tietää, mitä on tapahtunut.
Eihän mitään, eversti vain kysyy miten talonpito käy, näyttävätkö
tulot pysyvän entisellään, ja muuta sellaista vain. Pehtori nauraa
hyväntahtoisella tavallaan ja selittää, ettei mitään ole tapahtunut.
Mutta Kaarinalle selviää äkkiä, että hän viime päivinä alituiseen on
käynyt katsomassa vanhoja tilikirjoja isän kansliahuoneessa, hänen
ikkunassaan on parina iltana palanut tuli tavallista myöhempään ja
hän on näyttänyt tuskastuneelta ja kiihtyneeltä. Pehtori sotkeutuu
sanoihinsa ja vihdoin putoaa hän tuolille ja painaa kasvot käsiinsä.
Kauan kannettu jännitys laukeaa.
Kaarina huomaa kuinka vanhaksi hän on käynyt, hiukset ovat ihan
harmaat. Hän itkee -- Kaarina ei milloinkaan ennen ole nähnyt hänen
itkevän!
Kaarinan kasvoista häviää kaikki pehmeys, katse luisuu murtuneen
miehen ohitse taaksepäin: kuinka ei hän ennen ole tätä huomannut?
Kulmakarvojen väliin tulee kaksi syvää juovaa, huulet pusertuvat
ohuiksi vastatusten. Vihdoin laskee hän kätensä lamaantuneen miehen
olkapäälle ja ääni kalskahtaa:
-- Bergstedt, minä en enää ole lapsi. Te voitte minulle puhua.
Herra vainajan oli tapana sanoa "Bergstedt" -- muut ovat aina sanoneet
"pehtori". Tuntuu niin kummalliselta, kun neiti käyttää vainajan
puhuttelusanaa.
-- Te voitte, jatkaa Kaarina, -- jakaa minun kanssani huolet. Kertokaa
nyt. Mitä kirjoista on käynyt selville? Ovatko tulot vähentyneet?
Silloin purkaa vanhus hänelle kauan kannetun kärsimyksensä. Ei sitä
vielä niin huomaa. Niin, maito kyllä on vähentynyt. Mutta talonpito ei
yleensä käy, työväki ei tottele. Piiat varastavat. Herran silmä on
poissa. Oi rakas herra, näkisipä mihin ollaan menossa!... Eversti ei
enää luota vanhaan Bergstedtiin, ei kirjoittaisi niinkuin kirjoittaa,
jos vähänkin vielä luottaisi.
Ja sitten... kerrotaan everstistä ja rouvasta myöskin -- mutta ne
voivat olla valheita ja ovatkin valheita --, että... tai mitäpä niitä
kannattaa kertoa...
-- Ei, ei, kalskaa Kaarinan ääni taasen, -- vaikka ovatkin, niin
kertokaa nyt vain.
Ja hänen eteensä nousee kohtaus hautajaisten jälkeen: kuinka he olivat
koolla salissa ja puhuttiin Louhilinnan myymisestä ja Gustaf karkasi
ulos päätään pidellen. Ja se pää oli käynyt niin paljaaksi ja hän itse
niin huonoksi. Kaarinan ajatus katkeaa ja hän käy hyvin kalpeaksi.
-- Sanovatko ne... että veljeni on ruvennut juomaan? Tai jotakin
sellaista.
-- Ei juomaan, sanoo Bergstedt, -- ei toki. Pelaamaan, sitä ne sanovat.
Mutta eihän se voi olla totta.
-- Ei, ei! Kaarina naurahtaa ja ravistaa päätään. -- Ei, ei!
-- Niin, eihän siitä kannata puhua. Mutta on niin kauheaa kun ei väki
tottele. Heikkilän Joili villitsee kaikki.
-- Heikkilän Joili? Onko Joili tullut kotiin?
-- Hautajaisten jälkeenhän hän tänne ilmestyi. Käy aina välillä muualla
ja palaa taas. Ja taas pirtteihin puhumaan, ettei tarvitse tehdä työtä,
hullut itsensä työllä lopettavat...
-- Kyllä minä puhun Joilin kanssa, päättelee Kaarina kirkastuen.
Hän on varma, että hän toki Joilin kanssa tulee toimeen! Joili on hänen
veljiensä leikkitoveri niinkuin Heikkilän tytöt ovat Kaarinan.
-- Joili on hyvin muuttunut, hän on nyt herra, kaulassa punainen
kravatti.
-- Joili on sittenkin Joili! hymähtää Kaarina.
Ja hän muistaa kaukaisen kesän -- oli hyvin kuuma, käytiin uimassa
monta kertaa päivässä. Pojat uivat silloinkin ja pienemmät lapset
pulikoivat rannassa. Kaarina oli juossut laiturille ja putosi
äkkisyvään. Joili oli likinnä, ui paikalle ja saattoi lapsen maihin. Ei
Kaarina tapauksesta muuta muista kuin että Hannaa, hänen hoitajaansa,
toruttiin kovasti ja hänet pantiin pois palveluksesta. Kaarina oli
häneen kiintynyt ja itki. Mutta isä pani silloin Joilille rahaa
pankkiin, että hän suureksi tultuaan saisi ne.
Ja Joilia ajatellessa nousee Kaarinan silmiin kokkokallio -- Joilin
ääni siellä aina on soinut täyteläisimpänä. Kyllä hän Joilin kanssa
sopii!
Ja vanha pehtori lähtee rauhoittuneempana toimiinsa, mutta Kaarina jää
mietteisiin.
Onko pelaaminen niin vaarallista? Hän muistaa nyt, että hän on kuullut
puhuttavan suurista, ulkomaalaisista pelihelveteistä. Mutta ei hän
käsitä, että niitä oikeastaan olisi olemassa. Tai ovat ne sitten
jossakin hyvin kaukana.
Isäkin pelasi korttia -- isä ei koskaan olisi tehnyt sitä, jos se olisi
ollut paha! Kaarina muistaa jotakin sellaista, että isän huoneessa oli
pöytä keskellä lattiaa ja pöydällä kynttelejä, joista steariini valui,
ja ympärillä herroja. Ja Kaarina oli juossut huoneeseen ja kurotti
päätään pöydän tasalle. Vihreään verkaan oli liidulla tehty numeroja.
Hän kysyi mitä ne ovat ja isä otti hänet polvelleen ja hänen kädessään
oli kortteja. Kaarina ei silloin vielä tietänyt, mitä ne edes ovat.
Samana iltana joku herroista oli juonut liiaksi eikä löytänyt eteisen
ovea, vaan meni suureen kaappiin. Kaikki nauroivat sitä.
Myöhemmin oli Kaarina itsekin pelannut korttia. Talvisin, kun ei voinut
leikkiä ulkona, Heikkilän tyttöjen kanssa. Ja sitten kun kortit kävivät
huonoiksi, oli niistä rakennettu linnoja.
Saattaako pelaaminen olla niin vaarallista?