Mikä hänen on, pelkääkö hän? Heikkiläänhän hän vain menee. Hän on
ollut siellä kymmeniä kertoja. Joka puu tien vieressä on tuttu, näiltä
rinteiltä on hän poiminut kesän ensi mansikat ja syksyn punaiset
puolat. Vanha emäntä sairasti kauan, silloin hän kävi Heikkilässä joka
päivä. Sairas odotti hänen tulonsa hetkeä ja hänen jalkansa tulivat
kuin siivekkäiksi, kun hän riensi odottavan luo. Kaksi morsianta on hän
jo Heikkilässä puettanut, molemmat leikkitoverinsa Marjan ja Hannan. Ja
Marjan lapsen kumminakin hän on Heikkilässä ollut, tuo pieni tyttö on
hänen kaimansa. Miksi nyt tuntuu niin oudolta kulkea tätä tuttua tietä?
Heikkilä on Louhilinnan suurimpia torppia ja likin naapuri. Se on
oikeastaan kartanon tiellä, viljelykset olisivat olleet yhdistettävät
taloon, mutta Heikkilää pitää jo kolmas miespolvi samaa sukua eikä
isäntä ole tahtonut kajota heidän vanhoihin oikeuksiinsa.
Heikkiläiset ovat harvinaisen kauniita ihmisiä, kookkaita ja terveitä.
Herrasväet tavallisesti tiedustelivat mistä he ovat kotoisin, ovatko
todella suomalaisia. Vanha vaari vastaa, että hänen isänsä isä jo oli
tässä torpassa, mutta hänen äitinsä puolella on ollut joku kulkeva
taalalainen tyttö, joka teki hiustöitä ja kaupitteli niitä. Sieltä
kauneus ja komeakasvuisuus siis on kotoisin! päättelevät herrasväet.
Heikkiläiset ovat harvinaisen hellästi kiintyneet toisiinsa. Suuri ilo
vallitsee joka kerta kun uusi lapsi syntyy, vaikka perhe jo on niin
lukuisa. Eivätkä lapset kasvettuaan lähde maailmalle, vaan tyttäretkin
tuovat miehensä Heikkilään.
Joili kyllä on poissa. Herra-vainaja kustansi hänet
maanviljelyskouluun, jotta hän saisi oppia ja tulisi hoitamaan torppaa
oikein uudenaikaisesti. Ei Joili tullut, kaupunkiin hän läksi. Ja se
on ollut kotiväen suuri suru. Isä ei ole tahtonut jaksaa sitä kantaa,
hänelle kun Joili aina on ollut ainoa poika ja silmäterä.
Mutta nyt on Joili palannut, palannut muuttuneena. Hän on asettunut
kaupunkiin ja tulee sieltä vain opettamaan kotiseutunsa kansaa.
Kaarinan sydän lyö oudosti, kun hän Joilia ajattelee. Joililla on nyt
kravatti kaulassa -- kuinka hauska hän oli entisissä vaatteissaan,
jotka sisaret olivat kutoneet! Hän on nyt tullut herraksi. Kaarina ei
ensinkään voi kuvitella mimmoiselta hän mahtaa näyttää. Heikkiläiset
ovat hänestä aina olleet aitojen maalaisten perikuvia ja isä piti
heitä maalaistyöntekijöiden ihanteina. Heikkilän vaari oli raatajien
raataja, ja on vieläkin, vaikka on kahdeksankymmenen vanha! Hän leikkaa
vielä ruistingin nuorten kanssa kilpaa ja kävelee joka sunnuntai jalan
kirkkoon. Hän on kaunis katsella, tuo jalopiirteinen, puhdasihoinen,
sarkatakkiin puettu mies, valkoiset hiukset tasalatvaisiksi
leikattuina, kasvoilla tyyneys ja silmissä kirkkaus, jonka vain
sisällinen rauha antaa. Kaarinan mieleen johtuu vanhan emännän
hautajaispäivä -- silloin oli vaari lamassa. He astuivat käsi kädessä,
vaari ja Kaarina. Vaarin käsi vapisi ja hän turvautui Kaarinaan kuin
lapsi. Mutta ei tätä heikkoutta kauan kestänyt.
Joili kantaa nimeään isoisän mukaan ja isoisä sen kai on saanut
profeetta Joelilta. Joili on muutenkin isoisänsä näköinen.
Joili herrana? Miksei sitten? Helpompi elää herrana, miksei hän soisi
sitä Joilille. Mitä kummaa hän sitä suree? Tämä on hullua?
Ja hän astuu lopputien nopeammin, nousee reippaasti porstuan
kynnykselle, hyväilee Vahtia ja törmää ovesta vastatusten Marjan
kanssa, joka on kuullut koiran haukunnan ja tullut katsomaan mikä on.
-- Neitihän täällä on! Neiti kulta! Kun tässä juuri puhuttiin, ettei
neiti ensinkään ole käynyt, ei ristitytärtäänkään katsomassa.
Tuvassa on kaikki ennallaan: suuri suunnaton muuri, koukussa
porisemassa pata, josta viisitoista ihmistä saa keittoruokaa;
peräseinällä vanhan emännän vuode, jonka laidalla Kaarina aikoinaan
veisasi niin monet virret; peräikkunan alla kangaspuut, tukki kovanaan
vihannankellertävää liinakangasta; katossa leipäsalot, seinillä sahoja,
kirveitä ja miesten takkeja, nurkassa emännän ja tyttöjen rukit;
kahdesta ikkunasta paistaa kevättalven aurinko, pelakuunit hehkuvat
kuin veri, kissa loikoo permannolla ikkunan valoneliössä; kolmannen
ikkunan alla tekee käämiä Aina, joka on rippikouluiässä, ja neljännen
valossa kutoo kangastaan Katri, joka on morsian. Vanhan emännän
sängynlaidalla istuu emäntä, käsivarret oikoina, ja hypittää naurussa
suin ensimmäistä lastenlastaan. Hänen oma nuorimpansa opettelee vasta
kävelemään.
Kaarinalta meni äskeinen mieliala kuin pyyhkäisemällä. Aina pyyhkii
hänelle penkinpään, lapset kerääntyvät hänen ympärilleen -- he saavat
jokainen tuliaisiksi rinkelin ja piparikakun, pikku Kaarina hyppii jo
hänen käsillään. Kas, kas, kun se ei ensinkään ujostele! Noin, noin
nauraa kummille! Kun lapsi on niin kasvanut, että nämä ensimmäiset
röijyt jotka neiti antoi, käyvät ihan pieniksi... Marja polttaa kahvia.
Marja on vähän rasittunut. Tietäähän sen, kun on tuommoinen jöntikkä
ruokittavana. Ja sitten vielä auttaa Taavia. Aijai, Taavilla on niin
paljon työtä!
Taavi, Marjan mies on räätäli. He asuvat pienessä kamarissa Heikkilässä.
Hanna? Kas, minne tuo nyt meni? Vastikään hän tässä oli. Hän saa
hänkin kohta kutsua ristiäisiin. Erinomainen siunaus vain näyttää
seuraavan näitä Heikkilän tyttäriä. Ja kihloihin ne joutuvat heti
paikalla kun rippikoulusta pääsevät. Onkos tuokin Katri nyt naimaiässä?
Kahdeksannelletoista kääntyi miestenpäivästä eikä hänenkään sulhasensa
enää odottaisi syksyyn.
Miehet ovat metsällä, vaari kokemassa pyydyksiään. Vaari on tässä joka
päivä hankkinut kartanoon neitiä katsomaan, mutta ei ole saanut kuin
senpäiväisiä lurikoita. Kyllähän hän sen tietää, ettei neiti mitään
tuomisia odota, mutta hänellä nyt on sellainen tapa.
Kaarina saa kuulla kaikki uutiset, mitkä lehmät ovat poikineet, mitkä
kanat ruvenneet munimaan. Kaiken aikaa tanssittaa hän lasta polvellaan,
nauraa sille, näyttää kieltään, keikuttelee päätään. Lapset tuovat
hänelle kissan ja tilkkuvauvan. Joku ojentaa hänelle konvehtipaperia ja
sanoo:
-- Joili toi... katsos, siinä on sotamies!
Silloin laukeaa kuin pilven varjo huoneeseen, kaikki kasvot muuttuvat,
emäntä nielee, nielee... menee hätäisesti lieden luo, viskaa puita
padan alle ja nielee, nielee... Mutta pian painuu hän jakkaralle
istumaan ja upottaa kasvot esiliinaansa. Marjan käsissä kilisevät
kahvikupit. Kaarinan tulee vaikea olla, ei hän tiedä mihin ryhtyä.
-- Niin, puhkeaa emäntä vihdoin puhumaan, -- tänne kotiin hänen piti
tulla vastukseksi. Suru ja huoli hänestä on. Niinhän hän puhuu, ettei
luulisi oikein viisaaksi, eikä hän kajoa mihinkään työhön... joka
ennen oli mainittava työmies. Meidän isä on häneen jo niin vihastunut,
ettei tahtoisi silmiensä edessä nähdä. Ja tietäähän sen mihin tässä
jouduttaisiin, jos lakattaisiin työtä tekemästä. Nyt hän tahtoo väkisin
viedä isältään kaiken avun: tuota Marjaa ja sen miestä kehoittaa
alituisesti muuttamaan kaupunkiin, siellä saa muka niin hyviä palkkoja.
Niinkuin ei siellä taas menoakin olisi. Ja tyttöjä toimittaa lähtemään
pois kotoa. Ei, ei sitä ymmärrä ensinkään...!
Kaarina seisoo emännän vieressä, käsi hänen olkapäällään, silittelee
häntä ja etsii sanoja. Hänen tekisi mieli heltyä, mutta hän muistaa
joka hetki, että hän on tullut tänne suojelemaan Louhilinnan rauhaa.
-- Jaa, sen minä vain sanon, jatkaa emäntä, -- ettei hän kotoa ole
sitä oppia saanut. Nuhteessa ja Herran pelvossa on koetettu kasvattaa
niinkuin näitä muitakin lapsia, ja ihmisiähän näistä muista on tullut.
Ja ihminenhän se Joilikin oli ennenkuin sinne kouluun joutui, siellä se
niin muuttui...
-- Minun isäni hänet...
-- Ei, neiti kulta, ei se herran syy ollut. Hyvää herra tarkoitti,
herra sanoi, että hän sitten oikein osaisi torppaa pitää, kun oppisi
uudenaikaista viljelystä. Mutta ei hän nyt välitä maatyöstä, ei niin
yhtään... En minä sitten ymmärrä missä se syy on...
Kahvikupit höyryävät naisten edessä, höyryävät ja lakkaavat
höyryämästä. Lapset ilakoivat kissan ympärillä päivänpaisteessa.
Emäntä itkee jonkin aikaa neuvottomana, sitten hän päättäväisesti
kuivaa kyyneleensä ja käy käsiksi kahvikuppiin.
-- Ei Joili nyt ole kotona? alkaa Kaarina. -- Jos minä olisin vähän
koettanut puhua hänelle...
Marjan ja emännän kasvot kirkastuvat.
-- Neiti kulta, jos neiti puhuisikin! Se varmasti auttaisi. Minä aioin
jo pyytää rovastiakin puhumaan, mutta ei se kärsi kuulla puhuttavankaan
rovastista. Mutta neiti kulta, neiti puhuu sille! Ehkä Jumala neidin
suun kautta tahtookin pehmittää hänen sydämensä.
Naiset valtaa uusi toivo. Kaarina lupaa palata ja lähtee Heikkilästä
iloissaan siitä, että saa asian jonkin verran siirtymään.
Mutta hän on tuskin päässyt hakametsään, kun hän jo kuulee Joilin
viheltävän vastaansa. Se on Joili, joka siellä tulee -- sillä lailla ei
vihellä kukaan muu kuin Joili. Mikä kumma Kaarinan on? Pelkääkö hän?
Eihän hänellä ole mitään pelkäämistä.
Pienen mäennyppylän päälle ilmestyy pitkä, sorjaruumiinen mies, yllä
tummat herrasvaatteet, kaulassa kaulus ja punainen kravatti, lakki
takaraivolla, hyppysissä paperossinpätkä. Likemmä tullessa näyttävät
vaatteet kiiltäviltä ja tahraisilta, kravatti on kulunut langoille,
kaulus on kellastunut, paperossinpätkä imeskelty litteäksi. Miehen koko
ruumis on ikäänkuin kutistunut kokoon ja venynyt pitemmäksi, kasvot
ovat käyneet luiseviksi ja kalpeiksi, silmät ovat syvällä ja palavat
levottomasti. Hiukset ovat ohimoiden kohdalta harmaantuneet. Hän on
terveestä, huolettomasta maalaisesta muuttunut kaupunkilaiseksi. Hän
ajattelee ja kärsii.
Kaarina ei ole odottanut, että hän olisi tällainen, hän on kuvitellut
häntä jonkinlaiseksi keikariksi, sellaiseksi kuin puotipalvelijat. Hän
hämääntyy entistä enemmän, posket polttavat, kädet puhkeavat hikeen.
Hän tietää, että tuo mies ymmärtää kaikki paljon paremmin kuin hän, ei
hänellä ole mitään sille sanomista... Se nauraa hänelle. Se saattaa sen
tehdä, mitäpä hän elämästä ymmärtää -- hullu hän, joka aikoi ruveta
tuota neuvomaan!
Kaarina päättää, ettei sano mitään. Hän ei voi sanoa. Mieluimmin hän
astuisi ohi eikä olisi tuntevinaan.
Joili astuu hankeen ja nostaa ikäänkuin vastenmielisesti lakkiaan.
Kun hänen otsansa paljastuu, käy hän äkkiä tutummaksi eikä Kaarina
pääse ohitse.
-- Hyvää päivää, sanoo hän ja hänellä on se tunne, että hänen
korvanlehdistään ehkä tihkuu veripisaroita. -- Olette taas palannut
kotiin.
He ojentavat toisilleen kaukaa kätensä. Joili kumartaa eikä sano
mitään, katsoo vain silmillään, jotka ovat syvällä, sinisissä kuopissa.
-- Te olette paljon muuttunut. Olette kai kulkenut kaukanakin. Täällä
kotona on isäni kuollut... olette kai sen kuullut. Muuten on kaikki
entisellään.
-- Entisellään!
Hän päästää sanan huuliltaan kylmästi ja katkerasti, ja poskille
puhkeaa heikko puna ikäänkuin häntä hävettäisi. Hänen suupielissään
värisee iva ja ääni on selvä ja kirkas kuten ihmisen on, joka paljon on
ääntään käyttänyt.
-- Eikö ollut hauska tulla kotiin ja tavata kaikki ennallaan? sanoo
Kaarina tietämättä mitä oikeastaan puhuu.
Mies naurahtaa ja vetää ohuet huulet eräänlaiseen hymyyn. Hän hakee
taskustaan paperossilaatikon ja raappii kiihkeästi tulta. Tikku
toisensa perästä sinkoaa syttymättä hankeen.
-- Paras on, että menemme kukin haarallemme, sanoo Joili hampaittensa
välistä. -- Meidän tiemme eivät kulje yhtäälle päin.
-- Mitä te tarkoitatte? kiihtyy Kaarina ja vapautuu jonkin verran
ahdistuksestaan. -- Teissä kytee ja palaa -- mitä teille on tapahtunut?
Mies puhaltaa sauhun syrjään, koppaa käteensä paperossin, rutistaa sen
sammuksiin ja viskaa menemään. Nainen seisoo hänen edessään sorjana,
kukkeana, silmissä levoton kysymys. Hän on heikko, ihana nainen!
-- Älkää te minua härnätkö...
Joilin ääni tulee kuin maan onkaloista ja nainen kalpenee tuon äänen
alla. Hän jähmettyy, pitäisi paeta, mutta ei pääse paikalta.
-- Minä en tässä katsokaan teitä minäkään aatelisneitona, jatkaa
ääni, -- vaan minä otan teidät jos tahdon, niinkuin tuhannet teidän
vertaisenne ovat ottaneet minun vertaiseni naiset! Nyt tiedätte...!
Mies naurahtaa, työntää lakkinsa takaraivolle ja yrittää mennä. Mutta
nainen on nyt päässyt päällepäin ja puhuu kuin vuoren harjalta.
-- Mitä minä olen teille tehnyt?
Joili ei sano mitään, nauraa vain, kädet nyrkeillä, lakki niskassa,
nauraa samalla jääkylmästi ja palavasti.
-- Missä te olette noin kovasti muuttunut...?
-- Maanviljelyskoulussa! Teidän aatelinen pappannehan minut sinne
lähetti...
-- Mutta kuinka te voitte noin katkerasti puhua?
-- Ei, totta puhuen, siellä silmät kyllä aukenivat, mutta juuret ovat
paljon syvemmällä... Tahdottekos kuulla? Se alkoi jo silloin kun
yhdessä leikittiin, kun minä reksuttelin paljain jaloin ja kartanon
herratkin olivat paljain jaloin. Me etsittiin iltakaudet kasimatoja
-- minulla oli aikaa vain illoin, minä olin työssä kaiket päivää,
herraspojat laiskottelivat, makaelivat ja tekivät mitä halutti. Yhdessä
uitiin ruokatunnilla -- vedessä oltiin ihan saman näköisiä ja arvoisia,
yhdessä kaiveltiin, kasimatoja haeskellen, kivien ja hirsien alustoja.
Mutta kun syömään mentiin, erottiin. He menivät herrasväen pöytään,
minä väen pöytään. Nälkä oli ja hyvältä maistui -- ei heille herkut
sen paremmilta maistuneet kuin minulle silakat yhteisestä kalakupista.
Ja talkkunavelliä minä vetelin ja hyvältä maistui, vaikka joku toinen
vastikään oli nuollut lusikan puhtaaksi... Mutta hellan nurkalle
sytytettiin kynttilä ja siinä nostelivat Annat ja Miinat puhtaille
porsliinivadeille paisteja ja kukkakaaleja ja munia ja koristelivat
niitä salaateilla ja muilla heinillä. Ja kun niitä kannettiin
herrasväen pöytään, jäivät ovet auki ja näkyi puhdas valkoinen
pöytäliina ja kukkia ja pulloja. En minä vielä silloin osannut verrata
näitä pöytiä: sitä puhdasta, kukitettua ja pullotettua ja sitä tahmeaa,
joka oli täynnä perunankuoria ja eltaantuneita silakanpäitä, molemmissa
päissä puurovati, sohrittuna ikäänkuin kanojen nokilla. Minä vain
muistan, että minulle tuli vesi suuhun, kun näin padoista nostettavan
herrasväen koreita ruokia, mutta en minä tullut ajatelleeksi nurjuutta
siinä, miksi laiskurit saavat mässätä ja ne jotka työtä tekevät,
kitua suolakalan ja reikäleivän ääressä...? Minä muistan kuinka pojat
popsivat krapuja -- lautaset niin täynnä kuoria että tuskin naama takaa
näkyi. Yhdessä me olimme kravut pyydystäneet. Minulle oli annettu
kymmenen pienintä krapua. Ja herra vainajan minä muistan: hänellä oli
salvetti leuan alla ja hän pyyhki viiksiään ja kaatoi pullosta viiniä
ja silmät katselivat ahneina herkkuja...
-- Joili!
-- Silloin en minä vielä ajatellut mitään, minä olin kasvatettu siinä
hengessä, että kaikki on niinkuin olla pitää. Mutta sitten...
Hetkeksi Joililta katkeaa puhe. Se on piiskannut Kaarinaa kuin
rajuilma, hän seisoo pää kumarassa ja antaa piiskata.
-- Niin, minä olen oppinut vihaamaan herrasluokkaa. Minä vihaan teitä
kaikkia... Muistattekos kun me niitettiin kotiniittyä? Kuuma oli niin
että hiki virtana valui. Ei maittanut ruoka eikä yöllä saanut unta kun
sääsket söivät. Pehtori tuli sitten puhumaan, että koettaisimme saada
kuivat heinät korjuuseen, baromeetteri laski ja pilviä nousi taivaalle.
Me huhdotaan kuin hullut -- omat heinät olivat luokona niityllä,
me korjataan kartanon heiniä. Tulee sitten herrasväki katsomaan
heinämiehiä, nuoret herrat ja heidän toverinsa, ja nuoria neitejäkin on
mukana. Joku herroista hakee haravat ja yksi neideistä yrittää hänkin
tarttua haravan varteen. Hän nauraa ja sohrii ja selittää vähän ajan
perästä, että tässä tulee niin kuuma ja kädet paisuvat niin kamalasti.
Hän sanoo sen selvällä suomenkielellä -- muut eivät osaa suomea. Sitten
mennään ladon taakse katveeseen ja kuunnellaan ukkosta joka möyryää
kaukana. Yksi neiti ottaa heinänkorren ja sitaisee sillä herran huulia.
Se on olevinaan jotakin leikkiä. Loikoillaan heinissä, karamellipussi
kiertelee. Me hikoillaan ja haravoidaan. Hahhahhah -- mitä te luulette
meidän ajattelevan?
Kaarina seisoo kuin lyötynä. Ei hän tiedä onko hänen jalkansa alla
maata vai vaappuuko hän ilmassa. Ei hän osaa mitään sanoa, hänen
sisässään on kaikki sekaisin.
-- Ennallaan täällä kaikki on, jatkaa mies. -- Ennallaan! Täällä
maataan, ei täällä tiedetä mitään niistä suurista aatteista, joitten
alla maailma järkkyy. Kukin nakertelee nurkassaan ja on tyytyväinen,
nakertelee homehtunutta luuta, joka on viskattu herran pöydältä, eikä
uneksikaan mitään parempaa. Käydään kiltisti kirkossa, pappi sanoo että
pitää olla nöyrä. Ja nöyriä ollaan!... Ennallaan, ennallaan täällä
totisesti kaikki on. Täällä maataan. Mutta minä olen tullut tätä seutua
herättämään. Ja jumaliste, raatajien pitää herätä näkemään mikä heidän
herransa on: verenimijä, jota pitää vihata, vihata sammumattomalla
vihalla...
-- Joili!
-- Paras on, että me eroamme ja kiireesti.
Hän astuu Kaarinan ohitse. Askeleet narskahtavat lumessa, tupakinsavu
tuntuu vielä ilmassa.
Kaarina seisoo kuin naulattuna polkuun. Hänen otsansa on kuuma ja
kipeä, sydän lyö ja läähättää.
Aurinko laskee. Alastomat koivut punertavat, niiden varjot lepäävät
sinisinä maaliskuun hangilla.
V
Lastu laineilla on enää loistava Louhilinna, kaarna koskessa on kaunis
Kaarina. Nyt mennään kukkuloilta alas horniin!
Yksi ainoa kirje sen sai aikaan.
Se tuli Olofilta. Hänen täytyi kirjoittaa, kun ei hän itse päässyt
tulemaan. Kaarina luki kirjeen uudelleen ja uudelleen, nousi, käveli
edestakaisin huoneessaan, putosi istumaan tuolille, itki, kokosi
voimansa, lamaantui taas ja koetti taasen päästä pystyyn.
Metsä täytyy myydä... Gustafilta epätoivoisa kirje... kunniavelkoja,
nimittäin pelivelkoja... kun eivät aiheuttaisi epätoivoisaa tekoa.
Hänen täytyy heti saada tieto, että sisarukset suostuvat -- velkojat
odottavat vielä jonkin aikaa. Metsä täytyy myydä. Jolleivät velat
peity, täytyy uhrata talo.
Uhrata talo... uhrata talo... uhrata talo!
Hän piteli päätään. Hän paineli ohimojaan ja pusersi käsiä rintaansa
vastaan.
Uhrata talo! Uhrata talo!
Hän nauroi itkua ja itki naurua. Uhrata talo!
Kun isä oli kuollut, niin siinäkin surussa oli ollut jotakin lohtua
-- tässä ei ollut mitään. Revi kasvi juurineen maasta ja vaadi sitä
vielä elämään. Elämä loppuu -- hän menehtyy, ei äkkiä, vaan hiljalleen
näivettyen ja kituen.
Uhrata talo! Uhrata talo!
Hän oli pitkänään permannolla ja hypisteli terävää naulaa. Vanhassa
uskollisessa permannossa oli suuria nauloja, jotka lohduttivat häntä
hänen hädässänsä. Hänellä oli hätä käsissä. Olof ei raaski kirjoittaa
koko totuutta, mutta selvää on, että talo täytyy uhrata. Silloin valuu
elämä hiljalleen hänen suonistaan.
Ja hän kitui siinä permannolla ja repi sormiaan naulan päähän, silmät
puserruksissa, huulet puserruksissa ja sydämessä tunne, että sitä
raastettiin pihdeillä. Äkkiä hänen mieleensä välähti, että on kiire.
Gustaf voi ryhtyä ajattelemattomaan tekoon. Ja hän kimmahti pystyyn,
valeli kasvojaan kylmällä vedellä ja kutsutti ylös pehtorin.
Tunnin perästä oli pehtori matkalla sähköttämään everstille Pietariin.
Miten pääsi huhu pitäjälle? Mistä ihmiset sen saivat tietää? Kaarinan
kasvoistako he sen lukivat?
Neiti on vihdoinkin väsynyt talonpitoon, kerrottiin, veljet tahtovat
panna rahat pankkiin. Tai kun ei neiti vain olisi kihloissa. Mutta
kenen kanssa? Louhilinnassa ei ole käynyt ketään sellaista eikä edes
pitäjälläkään. Asia onkin niin, että eversti on vararikon partaalla ja
talo täytyy myydä. Sellainen sillä juuri oli rouva, näkihän sen täällä
hautajaisissa... Ei taloa myydä, metsä vain myydään mätänemästä. Ehei,
ei tarvitse muuta kuin nähdä ylpeä neiti, niin tietää, että on tosi
käsissä.
Talossa alkoi käydä tukkiyhtiöiden asiamiehiä. Toiset olivat hienoja,
ruotsia puhuvia herroja, toiset norjalaisia, toiset herra Mäkirinteen
tapaisia. Kaarina oli ensin aikonut jättää koko asian pehtorin haltuun,
mutta sitten hän tuli ajatelleeksi, että hän kohteliaisuudellaan ehkä
voisi vaikuttaa asioiden suotuisaan kulkuun. No niin, hän juo maljan
pohjaan! Ja hän tarjosi herra Mäkirinteellekin kahvia suuressa salissa.
Kaikki nämä herrat kiertelivät taloa, tarkastivat rakennuksia ja
lähtivät lopulta puistoon: Suurselän honka veti heitä ihmeellisesti
puoleensa, jokaisen täytyi kepillään kolkuttaa sitä kylkeen ja
ihmetellä ettei se ollut laho. Kaarina pakeni, hän kuuli koputuksen
vaikka hän olisi mennyt maailman ääriin. Ja kun herrat sitten palasivat
puistosta juomaan toista kuppia, ehdottivat he säännöllisesti jokainen,
että talo myytäisiin yhtiölle kaikkineen päivineen. Se on aina
edullisinta: yhtiö pitää silloin huolen maanviljelyksestä ja yhtiö
panee toimeen oikein järkiperäisen metsänhoidon.
Kaarina toivoi viimeiseen saakka, että talo saisi jäädä. Keväällä
hän pakotti itsensä panemaan puutarhan entiseen kuntoon ja kylvi
taimilavat. Taimet nousivat rehevinä -- sanotaan heinän veren valamilla
taistelukentillä versovan paremmin kuin muualla -- kyyneleet valuivat
Louhilinnan taimilavoihin ja ne menestyivät erinomaisesti.
* * * * *
Toukoja tehtiin, leivoset pyörivät sinisessä avaruudessa ja hopeinen
helinä soi taivaanrannalta toiselle. Neljättäkymmentä hevosta oli
ahertamassa Louhilinnan vainioilla. Mutta maa nousi teräksen alta,
väkevästi lemuten.
Talo oli pantu kesäkuntoon, sisäikkunat otettu pois, uutimet pesty,
huonekalut päällystetty vaaleilla pesukankailla, pöydille tuotu kevään
kalpeita ensi kukkia. Talo on juhlakunnossa, sillä Olof palaa tänään,
palaa nuorena insinöörinä. Vaunut ovat lähetetyt asemalle ja tuntia
ennen kuin häntä odotetaan kotiin, lähtee Kaarina keveillä rattailla
vastaan.
Hän kukutti ensimmäistä käkeä kevätpurojen varrella, kun vaunut
ilmestyivät tienkäänteeseen. Purot kiiltelivät auringossa, leivoset
helistelivät säveliään, puut puhkeilivat, kun sisarukset kohtasivat
toisensa.
-- Mutta Kaarina... kuinka sinä olet laihtunut!
-- Enhän minä... mutta sinä!
He koettivat molemmat olla reippaita, vaunut jätettiin tulemaan perässä
ja he läksivät Kaarinan keveillä rattailla edelle. Ja he puhelivat
keväästä ja Gretasta ja Gretan ja Olofin häistä. Ne ovat jo kesäkuussa!
Helsingissä, Gretan kodissa. Ja sitten he yhdessä tulevat Louhilinnaan.
Täältä he sitten lähtevät ulkomaille, Belgiaan. Olof on saanut
stipendin. Se on hauskaa, äärettömän hauskaa!
Ja Kaarina hymyili ja kyseli, mutta hänen suupielensä vavahtivat
tuontuostakin ikäänkuin häneen olisi koskenut ja silmiin tuli
säikähtynyt ilme. Kun ei Olof kerro sitä yhtä asiaa! Hän kiertää ja
kaartaa sitä, on kai siis kuitenkin niin, että talo täytyy uhrata.
-- Minä en jaksa odottaa enää, puhkesi Kaarina vihdoin puhumaan, --
sano se nyt suoraan: eivätkö metsärahat riitä? Paljonko oikeastaan
tarvitaan?
-- Mutta älä nyt noin kiihdy... puhumme toisen kerran. Katso, Bergstedt
kirjoitti suoraan, ettei talonpito enää mene...
-- Metsärahat siis eivät riitä?
Olof yritti vieläkin nauraa pois hädän hänen kasvoistaan.
-- Sinä olet niin, niin lapsellinen...!
-- Eivät siis riitä...? Mutta jos me möisimme kaikki koristukset ja
vanhat hopeat...
-- Mitä sinä luulet, että niistä saa!
-- Talo siis täytyy uhrata! Mutta armahda nyt minua, sano se nyt
suoraan!
Kaikki katkesi häneltä niinkuin mestatessa menee uhrilta pää. Ei hän
kuullut mitä Olof hänelle sanoi, ei hän käsittänyt sanojen merkitystä,
ne kaikuivat korvissa kuin jotkut tarkoituksettomat äänet. Kotipuitten
latvat jo näkyivät, kun hän vihdoin alkoi päästä tajuihinsa. Äkkiä hän
joutui ikäänkuin raivoihin.
-- Mitä sinä ymmärrät näistä asioista. Sinä vietät häitä ja menet
vieraille maille. Teille kaikille veljille on tämä koti aina ollut
hauta -- minulle se on ollut elämä, kaikki.
-- Kaarina!
-- Minun aivoni syttyvät tuleen. Älä minua koetakaan lohduttaa. Minä
tiedän, että minulta loppuu elämä, jos minut täältä siirretään. Minä
taistelen henkeni puolesta... Te tapatte minut...
Ei hän kuule veljensä helliä sanoja.
Enhän minä muuta pyydä kuin että saisin olla täällä... Onko se väärin?
Olen hiljaa, olen hyvä, koetan olla hyvä! Eikö nyt kukaan voi tulla
minun avukseni! Kaikki te ilkutte minun tuskaani, tuokin metsä kuinka
se voi puhjeta! Minä rakastan sitä, lakatkoon jo, menkööt nuput
takaisin kuoreen! Kuinka nuo linnutkin hennovat laulaa, eivätkö ne
näe, että ilo on loppunut maan päältä, että jäljellä on vain tuskaa ja
hätää. Rakkaus täytyy kaikki raastaa pois sydämestä. Minä tulen kohta
ja revin maasta ruohot ja lumivuokot ja heinät. Minun täytyy ne kaikki
repiä sydämestäni. Pelätköötkin minua kukkaset... minä pelkään itsekin
itseäni... Kaikki näivettyy ja lakastuu, metsät ja kukkaset ja minä
itse. Oi, kuinka minä olen niitä rakastanut, minun silmieni ilo ne ovat
olleet -- minun täytyy mennä pois ja toinen tulee niitä katselemaan,
joka ei niitä tunne eikä rakasta!
He tulevat vainioille ja heidän silmiensä eteen leviää hedelmällinen
musta maa ja kymmenet aurat, jotka kääntävät sitä. Silloin nousee
Kaarina yhtäkkiä istualtaan ja hänen sydämensä huutaa: lakatkaa,
miehet! Turhaa on teidän työnne: ei kasva mitään, vaikka kuinka
kylväisitte. Minun silmieni valo ei enää saa lämmittää näitä peltoja
eivätkä ne voi kasvaa!
Tietysti ei hän mitään sano, vaan putoaa heti takaisin rattaille.
Kotiportti vingahtaa niinkuin lapsi, joka on jätetty kuolemaan metsään.
Sinä musta maa, itke, se joka sinua rakastaa, on kovin onneton. Ne
tulevat ja vievät sinut, ei, minun käteni eivät voi sinua suojella.
Sinä musta multa, ole armollinen, ota minut syliisi ja anna minun
siihen kuolla...!
Kaarina hoippuu ylös portaita.
Mutta hänpä ei päästä sisään noita vieraita ihmisiä! Tämä on hänen
omaansa. Hän lyö jokaista, joka yrittää. Hän lyö säälittä. Hän repii
silmät päästä, hän surmaa, jos tarvitaan...
Mutta ne ovat niin viisaita ja viekkaita: ne tulevat rahat kourassa.
Raha on väkevämpi kuin rakkaus. Hän lyyhistyy rahaläjien alle. Ja
vieraat kädet ostavat kaikki hänen oikeutensa. Ne taittavat kukat
puutarhasta, ne soittavat äidin soittokonetta, ne ottavat kynän isän
pöydältä, kynän, joka kului hänen käsissään. Vieraat menevät puistoon,
koputtavat pyhän puun runkoon ja nauravat... Ja isän ja äidin hauta on
kukatonna.
Ei, ei ole enää muuta kuin tuskaa ja hätää!
* * * * *
Louhilinnan naapurina järven toisella rannalla on Hintsan kartano,
vanha herraspaikka, jonka talonpoika parikymmentä vuotta sitten on
ostanut. Rikas ja mahtava on Hintsan isäntä. Komeilla hevosilla ajetaan
kirkkoon ja muhkea silkki on emännän päässä, milloin musta, milloin
ruskea, milloin valkoinen. Tyttäret ovat hyvissä naimisissa mutta
pojilla ei ole ollut onnea: toinen on kuuromykkä, toinen roistonalku.
Kuuromykkä on kotona eikä tee kenellekään pahaa, mutta se toinen,
Janne, kiertelee maailmaa eivätkä vanhemmat monesti edes tiedä missä
hän on. Hän purjehtii kaukaisilla vesillä kuumissa maissa eikä
vuosikausiin anna tietoa itsestään. Äiti yhä itkee, rukoilee ja toivoo
kotiin palaavaksi -- isä toivoo salaisimmassa sydämessään, että poika
jäisi sille retkelleen. Ei hänestä sentään ikinä ihmistä tule.
Mutta eräänä päivänä palaa poika, palaa nälkäisenä ja risoissa. Äiti
ilostuu niinkuin pyhässä kirjassa isä tuhlaajapojastaan, isä päästää
kirouksen ja lähtee ulos.
Janne kertoo liikuttavia tarinoita vaiheistaan. Hän oli ansainnut
enemmän rahaa kuin koko Hintsan hinta, mutta laiva joutui Hyväntoivon
ulkopuolella haaksirikkoon ja hänen toverinsa, irlantilainen kippari,
sattui, senkin juupeli, pelastamaan hänen kirstunsa veneeseensä -- ja
sinne rahat menivät, jollei miehelle nyt tulisi paha omatunto ja hän
lähettäisi hänelle edes osaa rahoista. Hän näet kyllä tietää hänen
osoitteensa. He olivat olevinaan hyvät ystävät ja oli määrä joskus
kirjoitella.
-- Junkkari! keskeyttää esikoisensa suuren äänen isä, jonka äiti on
noutanut kuulemaan kertomusta. -- Vai luulet sinä voivasi meille
vanhoille syöttää mitä loruja vain...
-- Pappa, pappa, tulee äiti väliin. -- Poika raukka on niin paljon
kärsinyt...
Ja äiti puettaa Jannen, ottaa häneltä kauniita lupauksia, rukoilee
hänen kanssaan ja tulee vakuutetuksi, että kaikki vielä kääntyy hyvin
päin.
Jonkin päivän makailtuaan kotona lähtee Janne maailmalle. Hän tahtoo
tuloja, ei tässä viitsi rahoitta olla, isä hoitaa maanviljelyksen eikä
kuitenkaan anna sitä käsistään.
Janne palaa retkeltään kestikievarikyydillä, yllä kaupungin räätälin
tekemät vaatteet ja tuo tuliaisia: äidille silkkiä, isälle kannun
konjakkia.
-- Noo, pappa, mitäs nyt meinaatte?
Isä mittaa häntä kantapäästä kiireeseen asti, nyökäyttää päätään,
sylkäisee, kääntää selkänsä ja menee.
-- Älkääpäs menkö! Tämän pitäisi olla parasta lajia. Mamma, antakaapas
lasit!
Isä kääntyy ovessa ja sanoo myrkyllisesti:
-- Jokos se kippari nyt on lähettänyt ne rahat sieltä haaksirikosta?
-- No rahaa on, sama sitten mistä on tullut. Maistetaanpas nyt tätä
ainetta.
-- Oletko ollut varkaissa, junkkari?
-- Sakta pakkona! sanoi saksalainen. Maistetaanpas nyt! Siinä on
korkkikin niin pitkä ja pitää nostaessa sellaisen poksahduksen... No,
eikös ole priimaa!... No ja helkutissa, katsotaanpas sitten tätä mamman
silkkiä! On se annat-toista kuin ne entiset. Kelpaa mamman kirkolla
kuiskaista tuttujen korvaan, että toi sen Janne sieltä Ameriikasta.
-- Ethän sinä sitä suinkaan sieltä... Etkös ostanut nyt...? kysyy
viaton, kyynelsilmä äiti.
-- Ykskaikki tuliko ostettua meren tuolla tai tällä puolen... Ja
nyt näette sitten sen seitsemännen ihmeen, näette oikein rahamiehen
lompakon.
Janne viskaa pöydälle ihkasen uuden lompakon. Se on pullollaan. Isännän
silmät menevät pojasta lompakkoon ja lompakosta poikaan ja iva ja
epäilys on hänen kasvoillaan. Janne avaa lompakon, sylkäisee sormiinsa
ja sitten alkaa pöytään läiskää sadan markan setelejä.
-- Tiedättekös mitä näillä tehdään? Näillä ostetaan tuo tuolta...
Minäkö? Jaa, saakuli sentään, ette mahda uskoa minun meidän vanhaa
riihtä meinaavan! Kartanoa minä meinaan, viiden pitäjän suurimpaa, sitä
jossa se aatelisfröökynä hallitsee.
-- Junkkari... olet sikahumalassa.
-- Hannanhan, ettekös nyt näe, että nämä on silkkaa setelirahaa.
-- Tiedätkös sinä lurjus mistä puhut? Louhilinnassa on metsäkin puolen
miljoonan arvoinen, ja talo...
-- Mutta kun tässä on paperi, jossa sanotaan, että maanviljelijä Johan
Hintsa minä hetkenä hyvänsä saa pankista nostaa aina kuuteensataan
tuhanteen asti. Mamma, tuokaapas lasit, ei tämä pappa muuten mitään
näe... No helkatissa, saisitte jo ruveta uskomaan.
-- Oma tekemäsi paperi. Kyllä minä sinut tunnen!
-- Saakula! sanon minä, noita häntiä ei joka mies teekään. Ne on
tirehtöörin omia häntiä, joita hän sen ilmosen ikänsä on nimensä alle
värkännyt. Onhan niitä häntiä ollut teidän omissakin papereissanne.
Ja kun Louhilinnan herrat ne hännät näkee, niin lohkeaa koko kartano
minulle että hihkaa...
-- Hihkaa sinä. Minä en usko ennenkuin näen.
-- Olkaa vain uskomatta, mutta minulla on miehiä takanani. Seksat
syötiin tuomari Seeterin ja patruuna Mäkirinteen kanssa. Ja
Louhilinnassa on nyt asiat semmoisella kannalla, että rahalla saa.
Eversti on pahassa kiikissä, täytyy saada rahaa, taikka menee kunnia.
Rouvalta kuuluu jo ottaneen niin paljon kuin on voinut ottaa.
Veljet eivät voi häpeää kestää, eikä suku muutenkaan. Ylpeää väkeä
näet ollaan. Tämän tietää jo koko maailma paitsi te! Talo on näet
vuosisatoja ollut tuossa järven takana ja te olette tottunut siihen,
että suku istuu siinä kuin Herra taivaassa! Mutta minä sanon sen, että
ylpeät herrasväet kiittää vielä Hintsan Jannea, kun hän heidät Mikistä
päästää.
Janne vilkaisee isäänsä. Ähäh, jopas meni suu tukkoon! Hän on
päästämäisillään naurun, mutta nielee sen ja laputtaa, viekas hymy
kasvoilla, huoneesta.
Kypsyköön nyt uskossaan ukko! Hän tarvitsee hänen apuaan sen verran,
että saa hänet kanssaan neidille puhumaan. Jos hän yksinään menee,
niin ei synny kaupoista mitään, mutta ukkoon herrasväki luottaa...
Kypsyköön, kypsyköön siellä uskossaan! Tämä maailma on niin kiperä ja
kapera, ettei koskaan voi käydä suoraan asiaan kiinni, aina täytyy
vähän kiertää ja kaartaa.
Seuraavana aamuna ovat isä ja poika matkalla Louhilinnaan. Molempien
parta on ajettu, toiselta kokonaan, toiselle jätetty pitkät viikset.
Jannella on tärkätty paidanetumus ja keltaisenkirjava kravatti. Rantaan
päästyä kastelee isäntä vielä toisella puolen venettä tukkaansa ja
viruttaa kasvojansa, toisella puolen venettä harjaa Janne vaatteitaan
ja nostelee housujaan.
-- Paras olisi, sanoo poika vähän epävarmana, -- että te pyytäisitte
ostaa talon... niinkuin minulle.
-- Kyllä minä sen ymmärrän, ettei sinulle kukaan myy! Kun sitten edes
pysyisit siellä.
-- Minä pysyn varmasti, minä menen naimisiin -- eikös mamma puhunut?
Ja sillä tytöllä on rahaa. Reissattiin tässä junassa yhdessä ja
minä autoin tavarat vaunusta ja ostin sille torttuja ja kysyin että
passaakos tulla katsomaan. Ja tyttö sanoi, että passaa kyllä. Ja minä
menen heti kohta naimisiin, kun vain talon saan.
-- Mutta katso kanssa, että rupeat elämään ihmisiksi. Minä en enää
toista kertaa mene rehellisiä ihmisiä sinun tähtesi pettämään. Äläkä
sinä hopota, kun sitten neidin kanssa puhutaan -- se pelästyy paikalla.
He eivät voisi valita otollisempaa hetkeä. Kaarina ei ole nukkunut
moneen yöhön, hänen poskillaan palaa punaiset täplät ja käsi, jonka hän
miehille ojentaa, oli kylmässä hiessä.
Vanha Hintsa on hyvä puhumaan ja hänen sileäksi ajetut kasvonsa ja
jakaukselle kammattu tukkansa herättävät luottamusta.
-- Kun me ollaan kuultu, ettei neiti sentään ajan pitkään pidä taloa,
kun pehtorikin tulee vanhaksi ja työväestä alkaa olla vastusta. Ja
kyllähän talossa on hyvä metsä ja varmasti yhtiöt ja sen semmoisetkin
ostavat talon. Mutta ne pyyhkivät sitten maan ihan paljaaksi. Että
mitäs jos neiti möisi kotipitäjän miehille ja vanhoille naapureille.
Tuli tuo poikakin kotiin ja aikoo mennä naimisiin ja asettua olemaan
hiljaa, senkin maankiertäjä. Jos tämä talo saataisiin, niin olisihan
sitten mihin panisin asumaan ja olisi tässä vanhempien silmien alla. Ja
rahaa on sitäkin tiedossa, jos herrasväki niinkuin tahtoisi. Ja eikös
se sentään olisi mukavampaa, jos talo joutuisi tutuille. Herrasväki
voisi sitten aina käydä katsomassa ja vaikka asua kesätkin tässä
vanhassa rakennuksessa. Pantaisiin kuntoon uusi uudelle isännälle. Ja
voisihan neiti vaikka ainakin asua tässä, niinkuin tähänkin asti.
Kaarinan piirteet ovat pehmenemistään pehmenneet ja veri tuontuostakin
valautunut kasvoille. Hän on näinä päivinä niin paljon kärsinyt --
vanhan naapurin puhe tulee kuin lieventävä lääke. Toivo alkaa hänelle
tuikkia, jännitys on laukeamaisillaan ja kyyneleet puhkeamaisillaan
silmiin.
Hintsalaiset näkevät selvään sanojensa vaikutuksen. Vaikea Jannen on
ollut pysyä syrjässä, mutta hyvä se on ollut ja hyvä on vieläkin, ettei
hän iloaan näytä. Tyttöraukalla on hätä käsissä, luulisi nyt voivan
polkea hintaa. Yhtiö kyllä on antanut luvan mennä korkealle, mutta
omaan pussiin putoaa osa, jos hyvät kaupat tulee.
-- Niin, virkkaa Kaarina vihdoin ja huulet vapisevat, -- minä en
yksinäni voi mitään päättää. Minun täytyy kirjoittaa veljille. Tietysti
olisi onnellisempaa, jos talo joutuisi tuttuihin käsiin. Te olette
tunteneet isäni, te panisitte arvoa hänen työlleen...
-- Kas mehän aina oltiin niin hyvät sen vainajan kanssa, ainahan se
kävelytti pelloillaan ja sen neuvostahan minä ensinnä rupesin apilasta
kylvämään.
-- Te ette kaataisi puistoa ja te säästäisitte metsää...
-- Jaa kyllä siellä on sellaisia puita, joita pitäisi kaataa
mätänemästä...
-- Onhan se toista, ymmärrättehän mitä minä tarkoitan. Te hoitaisitte
karjankin, se on kaikki kotona kasvatettu.
-- Aijai sellainen karja! Tämä vainajahan minulle ensinnä opetti
uudenaikaista karjanhoitoa. Taitaisi ilman häntä Hintsalla tänäkin
päivänä olla hakonavetta...
Kun miehet palaavat rantaan, paistavat heidän kasvonsa. Kaarinakin
rientää puutarhaan vilvoittelemaan polttavia poskiaan ja hänen täysi
sydämensä kuiskaa joka puulle: ehkei meitä erotetakaan!
Entä jos hän saakin pitää puiston ja päärakennuksen, entä jos hän saa
pelastetuksi sen palasen syntymäkotia!
Pitäjällä on taasen uutta päänvaivaa. Mistä kummasta on Hintsan Janne
saanut sellaisia rahoja? Ei toki Hintsan vanhalla isännällä ole
pankissa kuin korkeintaan satatuhatta. Janne kyllä kertoo haaksirikosta
ja Kaliforniasta ja kullasta, mutta kukapa hänen puheisiinsa uskoisi!
Louhilinnan vanhat torpparit, joiden suku on vuosisatojen kestäessä
rakentanut taloa yhdessä isäntäväen kanssa, ravistavat päätänsä eivätkä
usko, että koko myymishuhussa on perää. Nuoret nauravat: sama se kuka
heitä käskee ja komentaa! Mutta vanhat miehet ja vaimot, jotka kesteinä
asuvat tupien nurkissa ja jotka elävät kartanon turvissa voivottelevat,
että ei nyt enää ole edessä kuin vaivaistalo! Kitkijä-Leena pysäyttää
Kaarinan kerran puutarhassa.
-- Onko se totta, kysyn sitä neidin omasta suusta, että onko se totta,
että kartano myydään?
Kaarina nyökäyttää päätään ja menee.
Vanha vaimo lyyhistyy lavan ääreen ja Kaarina kuulee hänen itkevän ja
puhuvan itsekseen: minkäs tähden minä sitten enää kitken! Ei ole sitten
enää ketään, joka kahvikupinkaan antaa, kun kyökkiin menee...
Eräänä aamuna huutaa Miina mamsseli Kaarinaa kamariinsa. Hänen silmänsä
palavat ja huulet ovat kuivat. Hän on nähnyt unen: oli karvainen
mies, jolla oli häntä ja sarvet ja se kömpi ylös Hintsan mäkeä. Sillä
oli kädessä tulipunainen pussi ja sitä se heilutti portin edessä ja
nauroi. Janne tuli portille ja huusi: suurempi sen olla pitää! Ja pussi
paisui suuremmaksi. Ja Janne huusi sen kolme kertaa ja kolmannella
kerralla tuli pussista kokonainen säkki eikä karvainen mies enää voinut
sitä heiluttaa, vaan se oli kiinni maassa ja aukeni ja siitä valui
hopearahaa. Sitä tuli niin että portti peittyi ja Janne seisoi hopeassa
polvia myöten.
-- Vai niin, koettaa Kaarina laskea leikkiä.
-- En minä uniin usko, sanoo Miina mamsseli, -- mutta kun äitini kuoli
näin semmoisen unen, että suustani putosi etuhammas, ja hampaat ovat
aina minun unissani merkinneet omaisen kuolemaa. Ja hopea on aina minun
unissani ollut surua. Ja nyt minusta tuntuu, että Jumala tämän unen
kautta tahtoo varoittaa meitä myymästä Hintsalle.
-- Mutta ajattele, että jos Hintsa ostaa, niin me saamme jäädä tähän
asumaan. Yhtiö kaataa metsän ihan paljaaksi. Ja meidän täytyy muuttaa
pois... Hyvä Jumala, kaikki te neuvotte ja neuvotte, enkä minä ymmärrä
mitä minä teen!
* * * * *
Joili on ollut matkalla ja palaa illalla Heikkilään.
On niin myöhäistä, että linnut ovat lakanneet laulamasta, mutta isän
ja äidin kamarista kuuluu yhä puhetta. Riitelevätkö he? Isän ääni on
karkea ja äidin vetistelee.
Joilin on nälkä ja hän suuntaa askeleensa suoraan ruokahuoneeseen.
Reikäleipäkasa on vanhalla paikallaan, vanhalla paikallaan niinikään
kalakuppi, kylmät perunat ja piimäsaavi. Joili on nääntynyt ja
nälissään. Uneen ei nyt ole aikaa, pää on tuumia täynnä: huomispäivänä
pitää mennä kartanon neidin puheille.
Tuomet kukkivat, se tuntuu huoneessa vaikka ikkuna on peitetty. Ruoka
maistuu, piimä on raikasta ja kirpeää.
Sänky porstuanperäkamarissa narahtaa, isän raskaat askeleet likenevät
ovea. Ruoppi helähtää, isä seisoo Sarkkisillaan kynnyksellä.
-- Tule vähän tänne.
-- Jahka tästä ensin syön.
Heidän äänensä ovat nyt kalseat ja he ovat kumminkin kerran olleet
rakas isä ja poika. Miten ovat he saattaneet joutua niin kauaksi
toisistaan? Heidän eronsa alkoi silloin, kun poika toista vuotta
maanviljelyskoulussa oltuaan kävi lomalla kotona. Silloin antoi hän
vähitellen isän tietää, ettei hän aio tappaa itseään sellaisella
raadannalla kuin vaari ja isä, hän ei rupea olemaan Heikkilässä --
mitä täällä kotona ansaitsee? Tuskin sen verran, että saa vaatteet
selkäänsä. Maailmalla hänen kaltaisensa mies elää helpommalla työllä ja
panee rahaa kassaan. Entä Heikkilä...? Onhan isä vielä hyvissä voimissa
ja sitten -- tuokoot sisaret miehiä taloon!
Seuraavana aamuna varhain oli äiti lähtenyt häntä saattamaan. Oli
kertonut isän valvoneen koko yön. Äiti oli itkenyt ja rukoillut,
niinkuin äitien tapa on.
Joili ei moneen vuoteen ollut käynyt kotona. Äidin rukoukset hänet
sitten kotiin toivat ja ne ne häntä täällä pitelivät, vaikkei sovintoa
saatu aikaan. Isä ja poika ymmärsivät toisiaan aina vain vähemmin ja
vähemmin.
Joili juo piimätuopin puolilleen, isä katselee häntä kynnykseltä.
-- Ruoka näkyy kelpaavan, sanoo hän tyynellä äänellään, -- vaikkei työ.
Veri karkaa Joilin kasvoille, piimätuoppi kolahtaa hyllyyn ja markan
kappale isän jalkoihin.
-- Tuoss' on. No, mitä nyt on sanomista?
Joili tulee tutun kamarin kynnykselle. Äiti istuu särkkäsillään vuoteen
laidalla ja itkee. Siinä kamarissa, siinä vuoteessa he kaikki ovat
syntyneet.
-- Joisin kaljaa, sanoo isä ja ojentaa vaimolleen tyhjän tuopin
pöydältä.
Äiti ymmärtää että isä tahtoo jäädä pojan kanssa kahden, poistuu ja luo
mennessään Joiliin rukoilevat silmänsä.
Isä istuutuu sängynlaidalle. Poika pysyttelee ovella, lakki niskassa.
-- Kartano myydään.
-- Tiedän, vastaa Joili ja silmät tuikahtavat.
-- Mutta tiedätkös myöskin kenen se on syy? Sinun. Et tyytynyt siihen,
että itse heitit kotitorppasi vanhan vaarisi ja isäsi käsien varaan.
Veit meiltä vielä hyvät haltiat, sellaiset haltiat, joita ei enää
saada. Olet yllyttänyt työväkeä niin ettei enää tahdota tehdä työtä,
neiti on kyllästynyt, pehtori muuttaa.
Joili naurahtaa.
-- Kun neiti tulee tupaan tai kyökkiin, niin ei enää nousta ylös, vaan
istutaan lakki takaraivolla juuri niinkuin sinä nyt seisot tuossa. Sinä
olet saarnannut, että se on nöyryyttä ja niin näytetään, ettei vain
olla nöyriä eikä tervehditä haltiaväkeä. He ovat kyllästyneet ja myyvät
talon.
Joili nauraa.
-- Eversti on juonut ja tarvitsee rahaa eikä siinä riitä vähemmät kuin
Louhilinna likoon.
-- Ne ovat ihmisten puheita. Joka on nähnyt kaikki nämä herrat
lapsesta, tietää että ne ovat ihmisten puheita. Mutta meiltä menee
hyvät haltiat ja se on sinun syysi se.
Joilin niska nousee ja silmät leimahtavat.
-- Mutta jos itse rupeaisimme haltioiksi...
Hänen äänessään on jotakin entistä, lapsellista, rehellistä ja
kirkasta. Sanat tulevat painavina, ikäänkuin ne olisivat pitkien
ajatusten tulos.
Vanha Heikkilä rypistää kulmakarvojaan ja katsoo tiukasti.
-- Mitä?
-- Jos itse ottaisimme talon haltuumme.
-- Ottaisimme talon haltuumme! Siinä sitä on oppia ja sinä sitä olet
levitellyt. Ei tarvitse tehdä työtä, ottaa vain haltuunsa muilta!
Mutta mitä sinä siihen sanoisit, jos sitten kaiken maailman laiskurit
tulisivat "ottamaan haltuunsa" sitä mitä sinä jo olet ottanut! Ja jos
kaikki lakkaisivat tekemästä työtä -- luuletkos sinä, että sitten enää
olisi mitään haltuun otettavaa. Kyllä säästöt pian olisivat kulutetut.
Jos mekin tässä, minä ja äitisi, lähtisimme vaeltamaan niinkuin sinä
teet, mitä sinä söisit kun kotiin tulet...?
-- Hävetkää!
Ovi läiskähtää kiinni ja Joili töytää eteiseen. Täällä ei hän rupea
olemaan, ei tätäkään yötä! Ja hän työntää syrjään äitinsä, joka tulee
tielle ja käy hänen käteensä.
Hätä sydämessä rientää äiti aittaan Joilin perässä. Äiti on hänkin
ollut Joilille paha, hän on häntä moittinut, hän ei ole häntä
ymmärtänyt, mutta nyt sulaa hän vahaksi. Ja hän rukoilee, pyytää,
selittelee ja kertoo. Ja tavarat, joita Joili kokoaa, lähteäkseen
maailmalle, putoavat toinen toisensa perästä hänen käsistään ja hän
unohtuu kuuntelemaan.
Kun kartanon neiti niin on kovasti koettanut olla työväen mieliksi.
Kyökin pitää ennen aterioita olla niin juhlajärjestyksessä, pöydällä
puhtaan liinan ja lautaset, veitset ja kahvelit. Ja ovensuussa on
pesuvati ja siinä täytyy miesten pestä kätensä ennenkuin asettuvat
syömään. Ja oli määrä, että kahdesti viikossa muutetaan pöytäliina
ja pyyhinliinat, mutta miehet likaavat ne ikäänkuin kiusalla heti
ensimmäisenä päivänä, niin että ne kolmen päivän perästä ovat mustat
kuin maa. Ja piiat ovat vihaisia siitä, että pyykkiä tulee ylettömästi
ja miehet ovat vihaisia siitä, että pitää pestä kädet. Ja vanhemmat
miehet nauravat.
Eräänä päivänä oli neiti kannatuttanut pihalle kaikki piikojen ja
renkien sängyt ja pesettänyt ne jollakin väkevällä aineella ja pannut
polttamaan toisia sänkyjä ja teettänyt uusia sijaan. Ja joka sänkyyn
piti pantaman aluslakana ja päällyslakana ja polstarisäkkiin olkia.
Ja kun ei lakanoita ollut tarpeeksi, niin neiti toi herrasväen
kaapista hienoja aivinaisia lakanoita. Mutta vanha Anna oli ollut niin
kiukuissaan, että itki ja kaikki piiat olivat olleet vihoissaan kun
piti pestä sänkyjä ja miehet olivat nauraneet, että kyllä nyt kelpaa
potkia.
Ja ruoka on nyt entistä parempaa, vaikka se ainakin on ollut hyvää. Ja
nyt syödään niin ylettömästi, ettei sellainen voi missään kannattaa.
Mutta pian kuuluu Hintsa ostavan talon. Ja ne ovat ahneet ja kovat
väelleen.
Joili nauraa. Hänen on niin hyvä olla, että että...
-- Ei Hintsa taloa osta! Sen ostavat Louhilinnan torpparit.
-- Milläs varoilla me se ostettaisiin?
Joili yltyy kuvaamaan, että otetaan valtiolaina ja myydään metsä ja
jokainen lunastaa oman torppansa. Hän matkustaa Helsinkiin toimittamaan
lainan ja täältä pitää valita lähetystö mukaan. Huomispäivänä hän menee
neitiä puhuttelemaan. Ja eikös nyt olisi mukavaa, että tämä kaikki
olisi omaa? Ja on oikeinkin, että kaikki tämä tulee omaksi... Sillä
kenellä muulla siihen on oikeus kuin sillä joka on tämän maan muokannut
ja pannut kasvamaan?
Joilin iloon on taasen tullut katkeruutta ja uhkaa.
Äitiä alkaa peloittaa, hänen kätensä hapuilevat neuvottomina Joilin
huitovia käsivarsia ja rintapieliä.
-- Menkää nyt, äiti, kertomaan tämä isälle. Meillä pitää vain olla
luja usko ja luottamus. Ajatelkaa nyt, jos tuo pihamaa olisi teidän
omanne -- kuinka monta tuhannen tuhatta kertaa te olette siitä kulkenut
navettaan ruokkimaan lehmiä! Ja navetta olisi oma ja pelto tuolla.
Menkää nyt kertomaan isälle...
Äiti viipyy ja pitelee Joilin oikeaa kättä, silittäen sitä.
-- Sinun pintasi on tullut niin hienoksi -- mahtaisitko sinä sitten
jäädä tänne tekemään työtä meidän kanssa? Kun ei Marjan mies tee
maatyötä eikä Ainankaan ja Jumala näkyy antavan meidän sukuun paljaita
tyttäriä. Sinä olet ainoa...
Joilin silmät lentävät haaveksien tuomen latvaan, joka kukkii
ruokahuoneen ikkunan alla.
-- Minun tehtäväni on kulkea herättämässä nukkuvia. En minä voi
minnekään maatua.
-- Lapseni... sinä herätät -- mistä sinä herätät? Et sinä Jumalasta
mitään puhu...
-- Orjuuden unesta valkeuteen ja vapauteen...
-- Kuka nukkuu orjuuden unta?
Joilin silmissä on taasen se palo, joka äitiä niin peloittaa -- hänen
silmäyksensä on kuin ei se olisi viisaan silmäys. Hän ei ehdi vastata,
sillä tuvan ovi narahtaa hiljaisessa yössä ja he näkevät vaarin astuvan
ulos. Hän on karkeassa liinapaidassa ja samanlaisissa housuissa. Paidan
ylin nappi on auki ja punertava iho paistaa. Hän on paljain jaloin ja
paljain päin, hopeiset hiukset hohtavat tummaa taivasta vastaan. Äiti
ja poika odottavat häntä sanattomina. Joilin silmistä ikäänkuin sammuu
jotakin ja hän näyttää tyyntyvän seuratessaan vanhuksen tyyntä käyntiä.
Vaari ojentaa hänelle kätensä.
-- Saakos vanha mieskin jotakin sanoa? puhuu hän reippaasti, miltei
leikillisesti. -- Minä olen seurannut sinun askeleitasi ja katsellut
mitä jälkeä sinä teet. Sillä puheellasi mitä sinä pidät, kasvatat sinä
sellaisia ihmisiä, etten minä ilmaiseksikaan ottaisi niitä työhön.
Mutta luuletkos sinä, että sinä laiskasta koskaan teet onnellista
ihmistä? Sano vain, että ihmiset vaativat hyvää palkkaa hyvästä työstä,
mutta älä kiellä heitä tekemästä työtä.
Joilin suupielissä hyppii jo iva ja myrkyllinen vastaus on tulossa.
-- Ja siinä sinä erehdyt kun sinä luulet parantavasi maailman vihalla.
Sinä opetat ihmisiä vihaamaan toisiaan. Ihmiset tekevät vääryyttä juuri
siksi, että he vihaavat toisiaan. Eikä vain rikkaat köyhille vaan
köyhätkin rikkaille. Saarnaa sinä ihmisille hyvää tahtoa, niin vääryys
lakkaa...
He seisovat vastatusten kukkivalla pihamaalla, pään päällä kostea,
pilvinen taivas. He ovat hyvin toistensa näköiset: sama kirkas otsa,
samat sirot lahdelmat hiusrajassa, samat rehelliset silmät. Mutta
vanhus on tyyni, terve, verevä -- nuorukainen kiihtynyt, kalpea, sairas.
Nuorukaisen huulilta puhkeaa nauru. Hän oikaisee oikean kätensä ja
viittaa vapisevalla etusormellaan vanhukseen.
-- Te kysyitte, äiti, äsken, kuka nukkuu orjuuden unta: tuossa
näette, tuossa! Siinä on mies, joka on raatanut herralle viidennestä
ikävuodestaan kahdeksaankymmenenteen asti. Mikä on ollut hänen
palkkansa? Pahnoissa makaa tuvan nurkassa, ei ole yhtä askeleellisen
alaa maata, joka olisi hänen omansa. Ja sensijaan, että hän nousisi
sortajaa vastaan, joka on imenyt hänen hikensä ja verensä, puolustaa
hän sitä, suutelee ruoskaa, joka syöpyy hänen lihaansa... Voi sinuasi
kotiseutuni kansa, jos minä hankin sinulle tilaisuuden lunastaa
maat, jotka olet raivannut, niin mahdatko sinä uskaltaa niitä ottaa?
Ehkäpä sinä menet herran luo ja notkistat niskasi ja paljastat pääsi
ja rukoilet, että herra vain pitäisi maat omanaan ja sallisi sinun
viljellä niitä niinkuin tähän asti ja maksaa korkeaa veroa...! Orjan
leima on sinussa!
Vaari on käynyt vakavaksi.
-- Poika on kipeä, sanoo hän miniälleen. -- Jos koettaisi antaa hänelle
jotakin syötävää.
Emäntä kuivaa silmiään ja kiiruhtaa vaarin ohitse ruokahuoneeseen. Kun
hän palaa, on Joili pitkänään aitassa. Ovi on auki ja käsivarsi niskan
alla katselee hän tyyntä, pilvistä yötä. Aitannurkan takaa pilkoittaa
kiiluva järven selkä.
Hänen luomensa painuvat umpeen, hän on näkevinään valkoista hankea
ja sinistä taivasta ja hangella naisen mustissa vaatteissa. Hän
ottaa tämän naisen käsivarsilleen ja kantaa hänet pois, kauas siitä
luokasta, johon se syntymästään kuuluu, hän korottaa sen heikäläisten,
sorrettujen korkeaan sukuun.
Ja sen kanssa ja sen kautta vie hän tämän kotiseudun kansan valoon ja
vapauteen.
-- Syö vähäisen, pyytelee äiti vuoteen jalkopäässä.
Joilin silmät rävähtävät auki ja vaistomaisesti ojentaa hän kätensä
ottamaan voileipää äidin kädestä. Ja hän istuutuu vuoteen laidalle ja
syö nälkäisesti, suun täydeltä.
-- Kertokaa vielä neidistä. Hän taitaa oikeastaan olla hyvä ihminen.
Äiti kertoo ja Joili syö ja silmät harhailevat tuomen latvassa ja
järvellä ja pitkin kukkivaa pihaa.
-- Nyt minä nukun, sanoo hän vihdoin, -- ja puhukaa nyt isälle siitä
asiasta. Kun neiti on hyvä ihminen, niin hän saa omille torppareilleen
tinkiä.
Ja hänet täyttää suuri riemu, kun hän ajattelee, että hänen sanansa
niin ovat neitiin vaikuttaneet! Että hän niin on koettanut parastaan!
Kaarina liitelee hänen edessänsä milloin hangella, milloin kukkivan
tuomen oksilla.
Aamulla likenee hän kartanoa. Mikä hänen on: pelkääkö hän? Meneehän hän
ajamaan kansan asiaa. Olisiko hänen pitänyt syödä, onko hän näin heikko?
Hän on aina ennen mennyt sisään kyökin kautta, nyt hän vähän
mietittyään uppiniskaisena menee isosta ovesta. Mutta eteisessä tulee
vanha Anna vastaan, tomurääsy kädessä. Ja hän puistelee sen miltei
Joilin kasvoihin ja sanoo tiukasti:
-- Päivää, päivää. Jokos se Joili on unohtanut missä meillä kyökinrappu
on. Kelpaa maar se sama rappu vieläkin sellaisille herroille.
Ja hän pakottaa Joilin menemään edellään alas rappusia ja käskee
kyökkiin odottamaan.
Saatana ja helvetti kuinka Joilissa kiehuu! Kaikki lauhamieli on poissa
ja hän viskautuu kyökin penkille, lakki niskassa, rummuttelee pöytää ja
pureskelee viiksiään. Häntä hullua, kun jo melkein ajatteli mokomaakin
neitiä ystävyydellä niinkuin mitäkin sorrettua tehtaantyttöä! Ei
kannata hellitellä. Nyt se näytti oikean karvansa. Kirottu paikka on
tämä kartano ja tätä on tässä kärsitty vuosisatoja. Ja orjat ovat
nöyrästi vaeltaneet sisään toista tietä, toista korskeat herrat.
Hän ärtyy ärtymistään ja koettaa ympäriltään löytää yhä uutta virikettä
vihalleen. Juuri tästä hän poikana katseli ruokasaliin, jossa
herrasväki söi ja mässäsi... Mutta kas vain: kyökki on aivan muuttunut.
Se on suuri, iloinen huone, seinät vaaleat, penkit ja pöydät punaisiksi
maalatut... Saakeli! tuossahan on elävä ihminen! Ei hän sitä ensinkään
huomannut.
Sillä on pehmeä, norja ruumis ja tumma tukka, jonka sykeröstä tunkee
kiharaisia suortuvia. Se askartelee lieden ääressä. Kun se kääntyy,
tulee näkyviin verevät, nuoret kasvot ja... Kas, kas niitä punaisia
huulia! Silmää ei tyttö nosta, mustat ripset riippuvat pitkinä silmien
kansissa.
Se on Maiju.
Vai tuon näköinen nyt on Heikkilän Joili! Hän tarkastaa häntä
salavihkaa kun hän katselee kyökin seiniä -- mitä hän niistä katsoo?
Paikallapa heikkiläisen tuntee ulkomuodosta. Ihan tämä on Heikkilän
vaarin näköinen. Mutta ei hän mokomaa ole nähnyt: mies istuu lakki
päässä eikä tervehdi. Ei herroistakaan kukaan sillä tavalla käyttäydy.
No, jollet sinä näe, niin en minäkään! Ja Maiju päättää, ettei ole
huomaavinaan. Mutta hän tuntee Joilin katseen kasvoillaan ja veri
nousee nousemistaan hänen poskilleen.
Kaarina tulee puutarhasta, kädet multaisina, vyöllä suuri esiliina. Kun
hän Joilin näkee, punastuu hän, kumartaa ja käskee sisään.
Joili on noussut seisomaan kuin kimmahtamalla ja lakki on lentänyt
päästä.
Ähäh! ajattelee Maiju. Täytyipäs sentään neidille.
Saakeli, kuinka hän sillä tavalla hätkähti! Joilia hävettää itseäänkin
ja hän paiskautuu tervehdittyään entistä huolimattomammin penkille.
Hän nousee kuitenkin samassa, likenee lakki kourassa välikamarin ovea
ja katselee tutkistellen ruokasaliin. Kuinka kaikki näyttääkin paljon
yksinkertaisemmalta kuin ennen maailmassa!
Kaarina tulee, ojentaa hänelle vastapestyn käden ja vie hänet saliin.
-- Suokaa anteeksi, että Anna toi teidät kyökin kautta -- hän on
vanhanajan ihmisiä.
Joilin suu vetäytyy ivaan ja syntyy pitkä äänettömyys. Sitten Joili
alkaa, katsomatta Kaarinaa silmiin:
-- Ettekö te möisi taloa niille joille se kuuluu: torppareille?
Kaarina hämmästyy eikä vähään aikaan osaa vastata.
-- Eihän mitään vielä ole päätetty. Miksemme voisi torppareillekin
myydä, jos te vain voitte maksaa.
-- Te ette saa torppareiltanne kiskoa sitä mitä joltakin yhtiöltä tai
yksityiseltä pohatalta.
-- Meidän täytyy saada kokoon rahaa.
-- Mutta entä ne, jotka koko ikänsä ovat teille raataneet -- eikö
niiden pidä saada kokoon mitään?
-- He jäävät tietysti torppiinsa, ei heille saa tehdä mitään pahaa.
Mutta me tarvitsemme paljon rahaa...
-- Mitä varten? Insinööri menee naimisiin, pitää kai tehdä häämatka...
-- Minä vakuutan, me emme sellaisiin tarvitse näitä rahoja.
-- Onko se sitten totta mitä ihmiset sanovat, että...
-- Älkää kysykö, en voi mitään sanoa. Mutta uskokaa nyt, ettemme huvin
vuoksi myy taloa.
-- Jos herra eversti on juonut ja mässännyt, niin antaa niittää mitä
on kylvänyt. Ettehän te toki yhden herrasmiehen hurjistelun takia pane
alttiiksi satoja ihmisiä. Jollei enää voi elää, niin kuolkoon kuin
koira...
-- Älkää puhuko niin kauheita. Hän on minun veljeni.
-- Kuka on teidän veljenne -- hahhahhah! Nämä torpparit ovat
vuosikymmeniä hiellänsä ja verellänsä teitä elättäneet. Ottakaa yksikin
heistä, mies joka tuolla päivän paahteessa kyntää: tunti tunnilta
hän astuu raskaassa maassa, hiki valuu pitkin ruumista ja aurinko on
alhaalla ennenkuin hän pääsee olkivuoteelleen -- ottakaa yksikin näistä
miehistä ja pankaa rinnan sen hienohipiäisen herran kanssa, joka on
yönsä juonut ja päivänsä nukkunut ja vielä virkatunneillaan opettavat
ihmisille kuinka he toisia ihmisiä tappaisivat -- kenelle näistä
molemmista kuuluu maa?
-- Jumalan tähden, antakaa meidän ajatella asiaa. Emme tahdo
kenellekään vääryyttä.
Joili puhuu pitkältä. Hän kuvaa suurten maatilojen mahdottomuutta, sitä
vääryyttä, että äärettömät alat ovat yksityisten käsissä, kun sadat ja
tuhannet voisivat niistä hyötyä. Hän selittää, että he aikovat pyytää
valtiolainaa. Ja tänä päivänä lähtee hän liikkeelle.
-- Mutta tuo kaikki viipyy. Meillä on kiire. Ja me tarvitsemme koko
summan.
Joili oikaisee itsensä uhkaavaksi Kaarinan eteen. Hän on kuin
läähättävä liekki, henki ilman ruumista, kuuma, tulinen miekanterä.
-- Pitääkö minun vielä kerran asettaa teidän eteenne sadat työssä
harmaantuneet, loppuun kuluneet alustalaisenne ja yksi hurjistelussa
näivettynyt herrasmies, ja kysyä: kuka on teidän veljenne?
Nuo sanat kuulee Kaarina vielä pitkän aikaa Joilin lähdettyä, ne
ahdistavat häntä kuin pyssyn piiput metsälintua.
-- Mitä minä teen, mitä minä teen?
* * * * *
Yöllä hän jo on täydessä kuumeessa. Rajat unen ja todellisuuden välillä
ovat hävinneet. Hän hourii.
Hänen luokseen tulee paljon ihmisiä, etumaisimmat näkee hän kokonaan,
mutta taemmista häämöttää vain päitä. Tämä tässä on Seppälä, laiha,
nöyrä mies... sillä on kahdeksan lasta, ne ovat kaikki mukana, pienin
ei vielä osaa kävellä, se konttaa. Ne ovat kaikki kahdeksan puisia
ja töykeitä, ne eivät hymähdä, niiden kasvoissa ei mikään liiku.
Seppälällä on päivätyössä aina ollut eväänä paljasta leipää, isä
tahtoi monta kertaa panna hänet pois, kun hänen elämänsä oli ainaista
kitumista vaikka hän kuinka olisi auttanut. Kaarinan rukoukset hänet
pidättivät siinä töllissä, jonka hän omin käsin oli rakentanut. Vaikka
tuolle miehelle ilmaiseksi antaisi torpan, niin ei hän pysty pitämään
sitä käsissään. Miksi tuo mies sitten on niin surkea, mitä sille pitää
tehdä, miten sitä auttaa? Ei hän ole ollut Louhilinnan maalla kuin
viisi vuotta -- pitääkö hänelle antaa torppa?
-- Menkää kyökkiin saamaan ruokaa, sanoo Kaarina, -- minä kirjoitan
tohtorille ja insinöörille Helsinkiin... Pienen lapsen pitää saada
lämmintä maitoa...
Tulee vähäläntä, kyttyräselkä, sitkeännäköinen mies, Vastamäki. Se on
aina ollut hyvä työmies. Mutta sitä on seurannut alituinen onnettomuus.
Ei ole kulunut sitä vuotta ettei siltä olisi kuollut lehmä tai hevonen.
Ja vaimo on vuosikausia maannut vuoteessa. He ovat eläneet alituisessa
puutteessa, veronmaksun edellä on aina täytynyt kuljettaa jokin eläin
myytäväksi. Mutta nyt ovat lapset sentään jo suurempia. Vastamäen
täytyy saada torppa!
Kolun mies tässä on maanmainio ojankaivaja. Hän on suuri ja
lujatekoinen, kasvot laihat, parrattomat, ruumis luonnottomasti
laajentunut ja hänen käsiään! Ne ovat niin suuret ja kovat, etteivät ne
taivu edes tervehtiessä, vaan käsi käy kiinni kuin mihinkäkin koukkuun.
Myöhään syksyllä, lehtien rapistessa ja sateen tulviessa harmaalta
taivaalta, on tämän miehen pää vielä näkynyt suolta. Kaikki muu on
ollut elotonta ja liikkumatonta, yksinäinen pää vain on liikahdellut
mustien multavallien välissä. Kolulla on säästöjä pankissa, Kolu voi
ostaa palstansa helisevällä rahalla.
Ja Mattila sitten, lyhyt, jäntterä, viisassilmäinen mies... ostaa
hänkin torppansa milloin tahansa...
-- Niin, sanoo Kaarina ja nostaa kätensä yli päiden, -- minä julistan
teille nyt, että te saatte lunastaa torppanne ja tästä puoleen olla
itsenäisiä isäntiä...
Hän näkee kuinka heidän niskansa nousevat ja silmät välähtävät
itsetietoisesti... Mutta samassa kohoaa päiden takaa pitkä, kalpea,
kaljupää mies. Hänen otsastaan tihkuu verta, silmät kiertyvät nurin ja
hän kaatuu ja häviää...
Silloin parkaisee Kaarina vuoteessaan ja purskahtaa itkemään. Hän
tuntee, että veli on veli eikä veren siteitä saa katkaista. He eivät
saa hylätä onnetonta veljeään!
Joili panee torpparit liikkeelle ja kun he kerran ovat liikkeellä, ei
heitä enää äkkiä pysäytetäkään. Kokouksia pidetään, komiteoja asetetaan
ja lähetystöjä menee taloon. Saadaan kuulla, että neiti yhä on kipeänä,
että tohtori ja insinööri siihen ja siihen päivään asti viipyvät
Helsingissä, ja lähdetään suinpäin Helsinkiin. Siellä voidaan samalla
käydä puhuttelemassa muitakin herroja valtiolainan johdosta.
Lämpöisenä kesäkuun päivänä tömistelee Louhilinnan torpparilähetystö
insinöörin nuorenmiehenasuntoon, jossa kaikki on huiskin haiskin.
Sattuu olemaan insinöörin hääpäivä ja hänellä on vielä sangen
paljon toimitettavaa. Tavarat ovat kaikki pakattavat, hansikkaat ja
valkoinen kaulaliina ostettavat, soitettava räätälille, soitettava
kukkakauppaan...
Nuori insinööri ilostuisi tavallisissa oloissa suuresti nähdessään
Louhilinnan miehet. Nyt on hänellä niin tulinen kiire, että hän vain
eteisessä seisoen kuulee heidän asiansa.
-- Voi hyvät ystävät, se on kovin ikävää, mutta kyllä meidän täytyy
myydä Hintsalle. Näettekö, valtion koneisto on hidas koneisto: kuluu
kuukausia, ehkäpä vuosia ennenkuin te lainan saatte, ja meillä on
kiire. Se on kovasti ikävää, mutta ei sille mitään voi. Koettakaapa
sopia Hintsan kanssa.
Ja hän pistäytyy tuossa tuokiossa puhumaan asuntonsa emännälle, että
miehille annettaisiin kahvia, puhuu heille vihkiäisistään ja käskee
tulemaan kirkkoon. Sitten hän painaa jotakin miesten käsiin, sanoo
heille ystävällisesti hyvästi ja lähtee kaupungille.
Ällistyneinä istuvat miehet suuressa helsinkiläisessä ruokasalissa.
Ylpeän näköinen, pörröpäinen neiti tuo heille kahvia ja sanoo jotakin,
kun he sylkevät permannolle. Neitsyt puhuu ruotsia, mutta pään
nyökkäyksestä ymmärtävät he, että pitää mennä uunin luo sylkemään.
Mitä kaikkia insinööri antoikaan heille? Rahaa näkyi antaneen niin
että junarahat tulevat maksetuiksi ja jää vielä ylitsekin. Ja sitten
on tässä tällainen iso, kultalaitainen kortti. Siinä on kirjoitusta,
mutta ei siitä mitään ymmärrä. Ja sitten tällainen laatikko, jossa on
Sikaareja. Oikein hienoja mahtavat olla, kun on silkkistä nauhaa noin
ympärillä ja kannessa koreat kuvat. Melkein täysi laatikko.
-- No, otetaan nyt sitten.
-- Onkos sinulla tulitikkuja?
-- Täss' on puukko.
-- Aina minä hampaillani tämän kannan olen puraissut.
Miehet savuttavat jo täyttä vauhtia.
-- Taitaa Heikkilän Joili jo ruveta odottelemaan.
-- Pitää tästä kai tuolle neitsyelle maksaa.
-- Mihin lienee hävinnyt.
-- Eiköhän insinööri mahtane maksaa, hän kun asuu tässä.
-- Kysytään kuitenkin, ettei luule meidän salaa menevän.
Palvelustyttö löydetään parin huoneen takaa, hän ravistaa päätään,
kun miehet hänelle näyttävät kukkaroaan, mutta ottaa vastaan
kymmenpennisen, jota he kukin arasti hänelle tarjoavat. Ja hetkisen
perästä ovat miehet kuumalla, tomuisella kadulla ja neuvottelevat, että
missä päin se nyt taas onkaan se Heikkilän Joilin kortteeripaikka.
* * * * *
Kauhea päivä on tullut. Kunhan se menisi, koska sen täytyy mennä,
ettei vain mitään tulisi keskeyttämään. Voisihan vielä viime hetkessä
joku lähetystö saapua, Joili voisi ilmestyä tänne kuin maan alta. Eikä
niillä raukoilla kuitenkaan ole rahaa!
Kuka on veli -- sekö joka on samaa lihaa ja verta? Kenen on maa --
senkö joka sen on perinyt? Mutta entä kun sen rahasta myy -- eikö
silloin tee rikosta?
Ei, ei! pois ne ajatukset, ne tekevät ihmisen hulluksi! pois, pois...!
Tuntuu niin kummalliselta: taloa ei tunne entiseksi. Vanhat palvelijat
kulkevat itkettynein kasvoin ja verestävin silmin... Kevät on, ruis
menee tähkään, linnut laulavat -- kuinka saattaa olla näin kauhean
synkkää?
Greta on suloinen sinertävässä puvussaan. Hänen naurunsa vaikuttaa kuin
päivän säde kuolinhuoneessa, jossa valkoiset lakanat peittävät ikkunaa
ja jääsaavit hohtavat kylmää... Greta kiinnittää kukkia Kaarinan
rintaan, Gretan kyyneleet vuotavat Kaarinan pellavanheleisiin hiuksiin.
Ei tuo herttainen nuori vaimo voi itkeä kuin hetkisen, seuraavassa
hetkessä hän hymyilee ja nauraa, niin suuri on hänen onnensa.
Kaarinalta menee kaikki... Hän saa jäädä tähän asumaan, mutta omaa ei
ole mitään.
Pitäisivät herrat edes kiirettä! He ovat kaiken aamua viipyneet isän
työhuoneessa... tuomari Ceder ja veljet. Hintsat istuvat salissa. Nuori
Hintsa kävelee edestakaisin ja tupakoi. Paperossinpätkät ja tulitikut
hän pistelee kukkaruukkuihin.
Kaarina tulee ja menee, poskilla palavat täplät. Hän on vasta noussut
sairasvuoteelta. Saliin päästyä lennättää hän aina isännille jonkin
sanan.
-- Te saatte nyt kaikki mitä minulle on rakkainta. Isäni käsi tuntuu
täällä vielä joka paikassa... Ettehän te kaada metsää puhtaaksi,
otattehan vain yli-ikäiset puut... Säästättehän hevosia. Katsottehan,
ettei pahat rengit saa repiä suupielistä. Vaunuhevoset eivät koskaan
ole nähneet piiskaa, ovat vain tottuneet sokeriin... Ja vanhaa Jereä ja
Leenaa täytyy kohdella hyvin... Ja...
Vanha Hintsa hörähtelee ystävällisesti Kaarinan puheeseen ja suostuu
kaikkeen. Mutta se onkin oikea noita pyytämään, tuo mustapukuinen tyttö!
Vihdoin viimein tulee Olof kutsumaan heitä isän työhuoneeseen.
Kaikki on siis nyt kunnossa. Hetki on tullut.
Kaarina pysähtyy kuin unessa isän työhuoneen kynnykselle. Pöydän
ääressä seisoo tuomari. Hänen edessään on papereja ja hänen valkoinen
kätensä lepää pöydällä. Hän on suuri ja käskevä, hän on vakava ja
peloittava. Kun hän määrää, täytyy totella. Kun hän murskaa, täytyy
murtua. Kun hän on lempeä, täytyy tulla onnelliseksi. Kun hän tahtoo
ottaa, täytyy hänelle antaa.
Hän ikäänkuin täyttää koko huoneen. Ei ole mitään muuta. Kaarina
pitelee kiinni pihtipielestä. Ei hän tiedä missä hän on tai miten kauan
hän siinä on ollut. Hän kuuntelee vain ihmeellisen juhlallista ääntä,
joka julistaa jotakin peloittavaa tuomiota. Sitten näkee hän kuin
jostakin etäältä Gretan tulevan, kädessä teevadillinen vettä. Ja hän
ajattelee: mitä hän sillä tekee? Olof ja Erik kastavat sormiaan veteen.
Ja alkavat ottaa jotakin pöydältä.
Rahaa!
Siinä on suuria pinkkoja setelejä ja kiiltäviä torneja kultaa.
Rahaa!
Louhilinnan hinta!
Kaarina joutuu kuin raivoon. Hänpä karkaa esiin, puree, repii ja
hävittää...
Ei, ei hän mihinkään kykene. Hänet itsensä revitään säpäleiksi, hänet
itsensä hävitetään. Hän ei voi pysyä pystyssä, hän ei voi elää.
Silloin käy joku kiinni hänen käteensä. Häneen valuu voimaa ja lämpöä.
Hän nousee.
Oi, oi... hän nostaa, hän tukee... hän katsoo, hän sulaa lempeäksi ja
hyväksi. Hän ottaa omakseen ja vie kauas pois.
Eikä Kaarina enää muista mitään muuta eikä hänellä enää mitään muuta
ole.