II

Rakennus oli saatu katon alle, permannot olivat paikoillaan ja

yläkertaan asetettiin jo ovia ja ikkunoita. Yläkertaan mentiin vielä

telineitä myöten ulkoapäin tai kaitaisia tikapuita pitkin sisäpuolelta.

Silloin tuli taloon vierasten vieras, se jolle ovet ovat auki sekä

yöllä että päivällä, Kuolema. Ei se mennyt pirttirakennukseen missä

Jere sitä odotti kuin syksyinen tähkä sirppiään, eikä se mennyt

alarakennukseen missä Miina mamsseli jo niin kauan oli sitä ikävöinyt.

Vanhaan päärakennukseen se meni ja kaasi Otto herran itsensä. Hän

kaatui täysissä voimissaan, harmaantumattomin hiuksin. Ei hän enää

ollut nuori, mutta hän oli terve kuin valiohongat, jotka hänen

käskystään olivat kuljetetut taloon. Hän kaatui äkisti niinkuin nekin.

Keskellä yötä oli lähetetty noutamaan lääkäriä ja nuorille herroille

oli sähkötetty, mutta kun lääkäri aamulla, hevonen vaahdossa, tuli

Ronkaan kankaalle, kumisivat kuolinkellot jo häntä vastaan. Silloin hän

ymmärsi millä kannalla asiat olivat ja käski ajaa tyynemmin.

Louhilinnassa istui Kaarina neiti kuin ukkosen lyömänä, eikä osannut

käsittää mitä oli tapahtunut. Ja vaikka lääkäri oli käynyt ja

selittänyt hänelle totuuden, ei hän uskonut sitä. Hän näki isänsä

rinnan yhä nousevan ja laskevan ja hänen mielikuvituksensa loi tykintää

vahanvalkoiseen käteen, joka lepäsi peitteen päällä. Bergstedt,

pehtori, vanha Anna ja pikku Maiju kävivät vuoronperään pyytämässä,

että hän lähtisi pois kuolinhuoneesta, että hän tulisi järkiinsä.

Pitäisi välttämättä jo ruveta siirtämään ruumista peräkamariin missä

rouvavainajakin oli ja kenraalivainaja ja... Kaarina sävähtää ikäänkuin

häntä olisi sivallettu tulisella raudalla ja on pakahtua tuskaansa.

Eikä häntä saada syömään eikä juomaan eikä hän hetkiseksikään poistu

viereisestä huoneesta, jossa hän vaistomaisesti vartioi. Hän kävelee

edestakaisin, hän koettaa puhua Jumalan kanssa. Hän on hänet joskus

omistanut, on rippikouluajoiltaan asti monesti ollut häntä likellä, on

voinut kantaa tuskansa ja onnensakin hänen jalkainsa juureen. Nyt...

nyt on Jumala peittänyt kasvonsa ja kaikki on mustaa. Tai entä jos isä

elääkin! Silloin tulee maailma yhdellä iskulla valoisaksi, ah niin

valoisaksi ja onnelliseksi! Ja salaman väläyksen ajaksi valtaa hänet

niin ääretön ilo, että rinta on ratkeamaisillaan ja hän hiipii taasen

ovelle, raoittaa sitä ja kuuntelee ja tähystelee henkeä pidätellen.

Oi isä, isä... hänen rintansahan huokuu, hänen kätensähän liikahtaa!

Ja tässä toivon tuikahtavassa hetkessä on hän karkaamaisillaan ympäri

taloa ja huutamaisillaan: eläähän hän, hän elää, elää. Mutta kuinka

onkaan käsi niin läpikuultava...? Oi, ei se ole liikahtanut. Se lepää

juuri samassa kuviossa peitteellä, jossa se aamun hämärryksestä asti

on levännyt. Ja nyt hämärtää jo ilta. Hämärtää koko elämä. Hämärtyivät

yksin Jumalan kasvotkin...

Kun voisikin kuolla... Kun veljet jo tulisivat, kun saisi jotakin

varmuutta...! Kaarina nojaa kuin paikkaan naulattuna koko pituuttaan

oven pieleen ja hänen silmänsä vain elävät ja harhaavat. Hämärtää.

Siniset varjot liikkuvat, liukuvat ja syventyvät: kasvot pysyvät

liikkumattomina, ne ammottavat ja kammottavat. Ne kytkevät paikoilleen

elävän ihmisen joka niihin katsoo, ne pakottavat jäämään siihen

paikkaan. Kun pääsisikin pakoon! Jonnekin jossa puhutaan, liikutaan!

Ei, hän ei pääse, tuntuu siltä kuin jotkut kynnet pitäisivät kiinni,

painuisivat lihaan, uppoaisivat silmäkuoppiin... Apua! Mutta ääni

sihisee rinnassa eikä tule ilmoille. Hän tukehtuu. Hämärä, raskas kuin

meri, tulee hänen päälleen. Hän ei tiedä kuinka kauan tätä on kestänyt.

Ah, äiti hymyilee hänelle, niin surullisesti ja hellästi. Äidin

hiukset ovat laheat, äidin käsi on pehmyt, kunhan se aina olisi siinä

päälaella! Äiti suutelee uudelleen ja uudelleen ja kyyneleet valuvat

ohimoille. Kaarina on pieni lapsi, hän on jouluksi saanut nuken jonka

nimi on Anna Cecilia niinkuin äidinkin. Äiti istuu kaiken päivää

suuressa tuolissa päivänpaisteessa. Hänen ympärillään on peitteitä,

jalkojenkin ympärillä. Hartioilla on kaunis sininen liina. Äidillä oli

niin paljon hiuksia, että painavat, hänen täytyy päästää ne valumaan.

Ne ovat hyvin kauniit. Äiti suutelee vieläkin. Kaarina rakastaa äitiä!

Äiti suutelee myöskin Anna Ceciliaa! Hän on prinsessa... Äiti, miksi

äiti itkee, Kaarinan poski on ihan märkä. Ja Anna Cecilian kaunis

puku. Suutele vielä kerran, älä itke... Miksi ne vievät pois Kaarinan?

Kaarina tahtoo olla äidin luona...

Suuria, kuumia kyyneliä putoilee Kaarinan käsille. Hän on lyyhistynyt

kynnykselle, vanha pehtori seisoo hänen vieressään ja koettaa nostaa

häntä pystyyn. Hän on monta kertaa käynyt täällä pyytämässä, nyt

hänen väkivallalla täytyy viedä neiti pois. Hellästi hän rakastaa

Kaarina neitiä, hänkin. Hän on aina ollut hänelle niin hyvä ja hänen

vaimovainajalleen hän teki enemmän hyvää kuin kaikki lääkärit, hän kun

niin kauan sairasti ja neiti kävi joka päivä sairaan luona eikä ollut

sitä herkkua herrasväen pöydällä, josta ei olisi tuotu kipinää pehtorin

kipeälle vaimolle.

-- Neiti, rakas neiti, puhuu vanha palvelija, -- ei saa sillä tavalla

tuskitella. Herra on mennyt rouvan luo, pitäähän heidän saada olla

yhdessä. Rouvalla on nyt niin hyvä. Olivathan he jo niin kauan erossa.

Ja niin rakkaat kuin he olivat!

Kaarina herää kuuntelemaan. Tuolla lepää isä, kasvoilla kuoleman

kivettymys, tuossa hymyilee kuvastaan äiti, vaaleat kutrit paljaalla

kaulalla, rinnassa punainen ruusu. Ovatko he varmasti nyt yhdessä?

Kaarina ei tiedä ääneen kysyneensäkään, mutta pehtori vastaa, äänessä

varmuus, jonka usko ihmiselle antaa:

-- Ovat, ovat toki... Kun rouvavainaja haudattiin -- minä sen muistan

kuin eilisen päivän, se oli toukokuun alkua, mutta kevät oli jo niin

kaunis ja leivoset lauloivat ja kun hautaa luotiin umpeen, kukkui käki.

Meidän piti, omien miesten, se tehdä ja me seisottiin lapiot käsissä ja

kaikki oli jo heittäneet kukkansa ja itkivät siinä. Niin herra ottaa

käteensä multaa ja katsoo hautaan sillä lailla kuin ei hän mitään

näkisi ympärillä, ja sanoo jotakin. Muut näkivät vain että huulet

liikkuivat, mutta minä kuulin selvästi sanat. "Me tapaamme toisemme",

hän sanoi. Ja kun minä sitten haudalta tullessa kerroin sen muille,

niin kaikki itkemään sitä, että kuinka hän häntä rakasti. Kyllä se oli

sellainen kevätpäivä, ettei kauniimpaa voi olla...

Vanhan palvelijan puhuessa ovat Kaarinan piirteet sulamistaan sulaneet

ja vihdoin puhkeaa hän puhumaan:

-- Sinä olet kauan saanut odottaa, äiti. Ota hänet, ota, ota!

Senjälkeen ei hän enää kutsu isää elämään, hän ymmärtää Jumalan

tarkoituksen ja vanha palvelija nostaa hänet permannolta, auttaa hänen

ympärilleen suuren huivin ja johdattaa hänet alarakennukseen, Miina

mamsselin luo. Mamsseli raukka onkin niin kauan häntä kaivannut. Ihan

koko päivän. Niin tottakin, kuinka hän onkin hänet niin voinut unohtaa!

Pihamaalla on lumi lapioitu korkeisiin kinoksiin molemmin puolin teitä.

Päätie tulee isojen rappujen eteen, toisia vie alarakennuksille,

aittoihin ja ulkohuoneisiin. Ne ovat kiiltäviksi tallatut. Kiviaita

ylenee lumisena vallina ja sireenipensaat sen vierellä ovat kuin

nakatut täyteen lumipesiä. Hämärä hyväilee pehmeästi maita. Jyväaitan

ja riihirakennuksen väliltä näkyy sileitä, siintäviä peltoja ja

surullinen, paljas metsänlaita. Pihakoivujen varpujen välitse häämöttää

raskas taivas, puunrungot ylenevät mustina, liikkumattomina lunta

vastaan kuin vartiosotamiehet. Puiston päällä käy tuttu tuuleton jylhä

ja salaperäinen kohina. Muualta ei kuulu ääntä eikä liikahdusta.

Kaarina juo ilmaa, katselee hankia, lepuuttaa silmiään sinisen

metsänlaidan tyynissä piirteissä.

Äkkiä sattuu hänen korvaansa koiran ulahdus. Hektor -- missä on

Hektor? Hän ei ole sitä nähnyt moneen päivään. Taas joku romahdus

ikäänkuin halkopino kaatuisi tai lautaröykkiö menisi nurin. Kun hän

on päässyt alarakennuksen portaille, tulee navetalta päin vouti,

syli täynnä uusia, valkoisia lautoja, toisessa kädessä saha ja

kirves. Hänen kulkiessaan helähtelevät laudat vastatusten. Hän menee

suoraan pääportaita kohti. Silloin karkaa Kaarinan päähän aavistus

kuin vihlovan veitsen terä. Hänelle tulee hätä. Hän ei käsitä mihin

kääntyä, mitä tehdä. Hän hapuilee jotakin sijaa kädelleen, nyyhkii,

voihkii, nielee kyyneliään, putoaa polvilleen hankeen, pusertaa lunta

nyrkkiinsä... Joku huutaa hänen nimeään käheällä kipeällä äänellä.

Hän ei jaksa käsittää että ääni häntä kutsuu, seuraa vain lautojen

kalinaa. Ääni pusertuu esiin kipeistä keuhkoista. Kaarina tarttuu

ääneen, seuraa sitä kuin unessa nuoraa myöten käyden ja tulee vihdoin

Miina mamsselin kamariin, missä tärpätin, kamfertin ja linjamenttien

haju sekaantuu elävän geraniumin ja kuivattujen minttujen hajuun. Kuuma

siellä on, laiha vaimo ojentaa patjojen varasta häntä vastaan tutisevia

käsivarsiaan.

Kauan he itkevät yhdessä. Sitten rupeaa Miina mamsseli puhumaan

iankaikkisesta elämästä ja Jumalan tutkimattomista teistä. Miten

mielellään hän olisi tahtonut astua Kristuksen kasvojen eteen, mutta

ei ollut hänen vaelluksensa vielä päättynyt -- herran piti mennä, jota

ihmissilmillä katsoen niin olisi tarvittu.

Kaarina vain kuulee kuinka lautoja sahataan ja sovitellaan suureen

keltaiseen sänkyyn peräkamarissa. Hän ei tahdo huutaa ääneen, hän

puree kokoon hampaat ja nielee alas kyyneleet, jotka nousevat

kurkkuun. Kunhan ne vain liikuttelisivat häntä hellästi ja hiljaa.

Hänen pitäisi olla siellä vartioimassa. Kuinka veljet näin kauheasti

viipyvät, tästä päivästä ei koskaan tule loppua! Joka kestikievarissa

on hevosia odottamassa. Puoliyön aikana he voivat olla täällä, ainakin

helsinkiläiset... Hänen käsiinsä on sattunut kirja, sama suuri postilla

jota hän ennen mamsselille luki. Hän äänteli sanoja nyt niinkuin

silloinkin, kuten puuta purren, ymmärtämättä mitään. Mutta mikä

Hektorin on? Se karkaa pitkin pihaa ja ulvoo, ulvoo... Asettuu keskelle

lapioitua pääkäytävää, painaa kuononsa hankeen ja valittaa siinä kuin

ihminen... Kaarina karkaa suinpäin sen luo, se hyppii häntä vastaan,

ulisee, nuolee ja itkee. He itkevät yhdessä. Hän saa sen houkutelluksi

vanhan mamsselin kamariin, mutta se ulisee ja vikisee sielläkin ja on

päästettävä pihalle. Pimeässä kiitää se sitten kuin mikäkin kummitus,

jota tuuli ajaa. Ja kun se, kuono pystyssä, ulvoo keskellä pääkäytävää,

on se kuin mikäkin hirviö jonka paholainen on lähettänyt rämistelemään

kuollutta valveille.

-- Herra, älä pane lapsesi päälle raskaampaa ristiä kuin hän voi

kantaa, rukoilee Miina ja katselee Kristuksen kuvaa, johon lamppu

punertavan varjostimen läpi loistaa.

Kaarina kiertelee kuin häkissä. Mamsselin kamari on täynnä romua,

kaikenkaltaista pientä, jota hänelle uskollisen palvelusajan kuluessa

on muistoina kerääntynyt. Koiran ulina viiltää hammasjuuria myöten, se

raataa luissa ja ytimissä, se saattaa ihmisen epätoivoon!

-- Herra, sinun äärettömän rakkautesi takia, anna luontokappaleellekin

rauha...!

Pikku Maiju ja joku toinen tyttö tulevat pihamaalle houkuttelemaan

pois koiraa. He pysyttelevät visusti yhdessä, tuskin toistensa käsiä

päästäen. He pelkäävät.

Ihmistä pelätään, kun hän on kuollut! Kaarinan ajatus viipyy siinä

ja hänen sydäntään kirvelee ikäänkuin sinne valettaisiin tulista

suolavettä... Mutta mitä mamsseli kertookaan? Hän puhuu vanhoista

ajoista, Kaarinan isoäidistä, joka ei koskaan ajanut muuta kuin

vaunuissa. Lasten täytyi aina illalla käydä suutelemassa hänen

kättänsä, hän ei mennyt ulos kuin kuumimpina kesäpäivinä, hänellä oli

alusvaatteetkin silkkiä. Nuoren armon kuoleman jälkeen ei hän enää

koskaan tullut Louhilinnaan. Mutta kerran kun hänen sisarensa täällä

kävi -- hän oli Ruotsissa naimisissa, kreivin kanssa --, niin pidettiin

suuret pidot ja kokit tuotiin kaupungista.

Kreivinna oli niin nuoren näköinen. Illalla kun oli tanssit, pudotti

kreivinna nenäliinansa, se oli hyvin hieno ja köykäinen ja lemusi kuin

kukkakimppu, ja nuoret herrat karkasivat kaikki sitä ottamaan, he

luistelivat lattian poikki ja joka tuon köykäisen pitsitukon sai, nosti

sen suutansa vastaan... Ja nyt ovat kaikki iloiset herrasväet poissa.

Niin... Niin...

-- Lapsi kulta, ei saa antautua surun valtaan. Pitää kuunnella, kun

vanha mamsseli kertoo. Ei saa istua siellä vetoisessa ikkunassa...

Ennen kesäisin oli täällä aina paljon vieraita. Puutarhaankin kun

katsoi, niin joka lehdossa vilisi vaaleita hameita ja kiikkulaudoilta

ja keinuista raikui laulu. Ja nurmet ja hiekkakäytävät olivat

täynnä lapsia, jotka leikkivät ja hautasivat perhosia ja kukkia ja

ruskettuivat päiväpaisteessa. Ei ollut sitä iltaa ettei tanssittu tai

soudeltu vesillä.

-- No, ei sinne ikkunaan nyt pidä mennä. Ei tämä vanha mamsselikaan

enää niin kauan ole täällä kertomassa vanhoja asioitaan... Rouvan

syntymäpäivänä, heinäkuun kuudentena päivänä oli aina paljon vieraita.

Ruusut kukkivat silloin. Rouvalla oli valkoinen vene, jonka herra

oli antanut ja rouvan syntymäpäiväksi se koristettiin punaisilla

ruusuköynnöksillä. Herra naulasi ne itse kiinni laitoihin ja aamulla

hän vei rouvan soutelemaan...

Kaarina voihkaisee keskellä kertomusta: peräkamarin ikkuna kiskaistaan

auki, selälleen molemmat puoliskot ja muihin ikkunoihin syttyy tulta.

Sahataan ja hakataan.

-- No, no, no... Kerran oli niin kylmä ja myöhäinen kesä, etteivät

ruusut kukkineet. Silloin herra tilasi ruusuja, mistä asti lienee

tilannut. Rouva tuli niin iloiseksi, että itki...

-- Ei, ei, ei! huutaa Kaarina ja painaa kädet korviaan vastaan.

Nyyhkytys tyrskii hänen rinnassaan. Hänen pitäisi tehdä jotakin, olla

siellä mukana! Hän ei pääse lähtemään... eikä hän voi olla täälläkään.

Hän tukehtuu...

Hetket kulkevat eteenpäin raskaina, yksitellen, kidutellen. Mamsseli

rukoilee itsekseen. Kaarina kävelee toisesta päästä huonetta toiseen.

Huone on kuin häkki. Hän kiertelee pöytiä ja tuoleja, pysähtyy

ikkunaan, litistää kasvot ruutuun ja lähtee taas liikkeelle,

mitatakseen huonetta kymmenennen kerran, sadannen kerran.

-- Kuule, elostuu hän äkkiä, -- onko se totta, että minun päässäni

syntyessäni oli ristin merkki?

-- Kuka sen on sanonut?

-- En muista. Vanha Jere tai Leena tai joku muu. Oli sanottu, että se

tietää suurta onnea tai suurta onnettomuutta...

-- Eikö se sitten ole tietänyt suurta onnea?

Kaarina lyyhistyy tuolille, kasvot kiinni ruudussa. Tähän asti on ollut

onnea, ajattelee hän. Tästä puoleen ei tiedä. Tulevaisuus on kuin suora

tie äärettömällä jäällä: ei näy päätä, ei ole viittaa, kaikki on yhtä

sileää, koleaa, harmaata. Tie on tukossa, nietos vajottaa, tuuli tunkee

luihin asti. Palelee.

Vihdoin tulee pehtori hakemaan neitiä illalliselle. Kaarina ymmärtää,

että kaikki nyt on kunnossa. Kuolinhuoneen ikkunat ovat auki ja

peräkamarin ikkunan edessä on valkoinen lakana.

Ja taasen laahautuvat hetket eteenpäin, yksitellen ja kiduttaen, kunnes

vähää ennen puoliyötä alkaa kuulua kulkusia. He ovat kaikki tulleet,

Gustaf, Erik ja Olof. Nadja on mukana, Anna ei ole päässyt pieniltä

lapsiltaan. Heidän ei tarvitse kysyä mitä on tapahtunut ja missä

kuollut lepää. He menevät suinpäin peräkamariin. Ja siellä he suullaan

nyyhkivät vuoteen ääressä, jossa valkoisen lakanan alta häämöttävät

ihmisruumiin muodot.

Gustafin suru on lohduton. Itku kuolee häneltä rintaan, mutta pää

putoilee vuoteen laitaa vastaan ja hän vääntelee käsiään. Veljet eivät

saa häntä lähtemään, hän tahtoo olla täällä, tahtoo olla yksin.

Olof tulee ruokasaliin missä Nadja ja Kaarina itkevät ruokapöydän

ääressä. Hänen kasvonsa ovat itkettyneet, hiukset epäjärjestyksessä.

-- Nadja, saa hän katkonaisesti sanotuksi, me emme saa Gustafia pois.

Etkö sinä tulisi...

-- Minä, kirkaisee Nadja ja hänen kasvonsa puutuvat kauhusta.

Olof jää vähäksi aikaa sanattomaksi.

-- Hän... on... peitetty...

-- En, en, en!

Nadja karkaa istualtaan ja pakenee nurkkaan.

Väkipakolla tuovat veljet Gustafin peräkamarista. Hänen kasvoillaan

kuvastuu ikäänkuin hävitys.

Nadja pusertuu kiinni Kaarinaan.

-- Älä jätä minua. Sinä olet niin tyyni ja viileä. Kuinka sinä voitkin

olla! Älä vain pane minua nukkumaan tuohon päähän rakennusta. Minä en

tahdo nukkua Gustafin kanssa, hän on niin hermostunut. Enkö minä saa

nukkua sinun kanssasi, Karin -- sinä olet niin tyyni ja viileä.

Mutta sitten muistaa hän, että Kaarinan huone on likellä kuolinhuonetta

ja senjälkeen ei hän mistään hinnasta tahdo nukkua Kaarinan kanssa...

Eikö hän voi saada nukkua jossakin likellä kyökkiä -- vaikkapa täällä

ruokasalissa!

Päivällä on parempi, ei tunnu niin kolkolta ja tulee kaikkinaista

työtä. Hautajaiset täytyy valmistaa tuota pikaa, sillä veljillä ei ole

aikaa viipyä. Tulee kiire, täytyy ajatella ruokaa ja juomaa, vieraita

ja kutsuja. Nadja on tilannut kokonaiset varastot suruharsoa ja

seuraavina päivinä valmistaa hän siitä taitavasti mitä uusimuotisimpia

vaatekappaleita. Päivät menevät työssä ja menisiväthän yötkin väsyneen

unessa, jollei everstin nuori rouva niin kovin pelkäisi. Mutta keskellä

yötä voi hän kuolonhiljaisessa talossa kirkaista kuin surmanaseen alla:

hän on nähnyt sellaista unta, että kuollut seisoi hänen vuoteensa

ääressä ja tuijotti häneen lasittunein silmin...

Mutta mikä Gustafin on? Hän on laihtunut, hiukset harventuneet. Hänen

katseensa harhailee eikä pysähdy siihen, jonka kanssa hän puhuu. Mikä

Gustafin on?

* * * * *

Hautajaisten jälkeen laukeaa jännitys ja suuri, tasainen, keskeytymätön

autius alkaa.

Vieraat ovat lähteneet, sisaret ovat viimeistä iltaa koolla Louhilinnan

salissa. Hämärä on heidät tavannut, he puhelevat hiljaa ja heidän

kyyneleensä valuvat huojentavina. Hänestä he puhuvat, joka vasta on

kannettu talosta. Hänen muistonsa on vielä niin likellä. Jos kaapin

avaa, on siellä vielä hänen takkinsa sellaisena jommoisena hän sen

riisui lämpöiseltä ruumiiltaan. Kun hänen pöytänsä ääreen menee, niin

on siellä vielä hänen kynänsä sellaisena jommoisena hän sen kädestään

laski. Siellä ovat vielä hänen muistiinpanonsa päivän tehtävistä...

Hänen kätensä kosketus tuntuu vielä kaikkialla ja hänen henkensä

ikäänkuin viipyy tuossa kosketuksessa.

Tuntuu hyvältä levätä, kun vieraat katseet ovat poissa. Lempeä on

myöskin yhteinen suru vanhassa kodissa. Se hivelee polttavia ohimoja

ja valelee kuin öljyllä kirvelevää sydäntä. Hämärä käärii ääriviivat

näkymättömiin. Kaikki on pehmoista ja tuttua.

Sali on suuri huone, kruunu kuin kirkossa, huonekalut valkoista ja

kultaa, ikkunoiden välissä korkeita peilejä, seinillä perhekuvia

kultakehyksissä, vanha soittokone, suuria, hyvin hoidettuja kasveja.

-- Minä muistan, puhelee Erik hiljaa, -- yhden iltapäivän. Mamma oli

silloin vielä terve. Oli pilvessä, mutta ei satanut. Ei tapahtunut

mitään erityistä, mutta minä muistan kuinka mamma neuvoi miehiä.

Laitettiin kuntoon kukkalavoja. Mamman kädet olivat multaiset. Hän

poimi narsisseja. Minä olin ottanut onkimadon ja vedin sitä suoraksi.

Mamma sanoi, ettei saa tehdä niin ja kun minä kysyin miksi, sanoi hän,

että miltä sinusta tuntuisi, jos sinua noin venytettäisiin.

-- Ja minä muistan, jatkaa Olof, -- kuinka mamma soitti Hampurin

polskaa ja me kaikki tanssimme.

-- Sen minäkin muistan.

-- Mamma oli silloin jo kipeä.

-- Ja minä muistan kun Karin syntyi.

-- Ethän! Kuinka sinä voisit sitä muistaa, kiihtyy Kaarina ja hänen

poskensa kuumenevat. -- Ethän sinä ole kuin kolme vuotta vanhempi minua.

-- Mutta minä muistan. Olin ruokasalissa. Miina hakkasi sokeria. Oli

hämärä, puutarhassa lunta. Miina sanoi: "Tietääkös Oli, että on saanut

pienen sisaren?" "Mistä Oli sen on saanut?" "Vieras täti toi sen. Eikö,

Oli ole nähnyt hänen suurta laukkuaan." Ja minut vietiin sänkykamariin.

Siellä oli pimeä, vain jossakin nurkassa tuikki lamppu. Mamma oli

sängyssä, valkoisissa lakanoissa. Hän silitti minun päätäni ja hymyili

ja käski minun suudella pientä sisartani. Silloin minä vasta huomasin

jotakin mamman vieressä ja painoin sinne pääni ja suutelin umpimähkään

ja sitten minut heti vietiin pois.

Kaarinalle on kuumasta tullut kylmä.

-- Minulla oli ollut tummat hiukset ja päälaella ristinmuotoinen paljas

kohta. Et sinä mitään sellaista nähnyt...?

-- En toki, minähän olin vielä niin pieni...

-- Sanovat sen tietävän suurta onnea tai suurta onnettomuutta...

Gustaf nousee äkkiä tuolistaan, astuu eteisen ovea kohti, vie käden

päälaelleen ja häneltä pääsee huokaus, joka tuntuu nostavan koko salia.

-- Gustaf, rakas Gustaf, mikä sinun on? Tule tänne.

Kaarina houkuttelee hänet sohvaan viereensä ja siinä Gustaf painelee

päätään ja tuijottaa eteensä tyhjyyteen.

Äkkiä avautuu vierashuoneen ovi, taulunkehykset seinillä ja

kynttiläkruunun kristallit välähtävät ja sisään astuu Nadja rouva,

vaaleat hiukset kiiltävänä kehänä ympäri pään, pitkä, kahiseva surupuku

lakaisten permantoa.

Hän on nukkunut ja virkistynyt, tuntuu taas keveältä ja hyvältä.

Kuolema on niin kammottava.

-- Vai pimeässä te täällä istutte! huudahtaa hän ranskankielellä.

-- Pikku Karin, eikö sinua väsytä. Kuinka minä olen ihaillut sinun

tyyneyttäsi! Se on aivan suurenmoinen. Kuinka sinä keskustelit

vieraitten kanssa... ja haudalla -- en tiedä, mutta minä olin katketa

itkuun kun arkku laskettiin alas ja minä näin sen toisen arkunnurkan,

teidän äitinne arkun -- oi, se oli... se oli niin kummallista. Sinä

seisoit vain ja katselit ja pudotit alas kukkasi ilman kyyneltä --

tai itkithän sinä, mutta sinun surusi ei ollut musta, se oli miltei

valoisa... Mutta kuulkaa, miten nyt käy talon? Kuka hoitaa taloa,

Louhilinnaa?

Ei vastausta, ei hiiskahdusta. Jos hän olisi laskenut parketille

jotakin vaarallista räjähdysainetta ja kehoittanut sisaruksia antamaan

sille tarvittavaa tärähdystä, ei se olisi voinut herättää syvempää

äänettömyyttä kuin hänen heläjävät sanansa.

-- Kuka teistä jää tänne tätä hoitamaan? jatkaa hän. Ja kuka teistä

tätä osaa hoitaa? Karin, nuori tyttö, ei voi tänne jäädä yksin ja mikä

apu hänestä täällä olisi? Kyllä kai vain pitäisi ruveta ajattelemaan

talon myymistä.

Ei ääntä vastaukseksi. Veljet ovat kai jonkin verran ajatelleet asiaa.

Kaarinalle se tulee uutena. Hetken perästä päästään jonkinlaisen

keskustelun päähän, mutta Olof katkaisee sen äkkiä:

-- Myydä talo -- mitä te ajattelette... Tuossa on äitimme hämärässä

soitellut, tuossa...

-- Soittokoneen voi siirtää...

-- Nadja!... Entä pellot ja vainiot... niillä on isämme kävellyt ja ne

olivat hänen elämänsä -- voiko niitäkin siirtää?

-- Nadjinka... minä rukoilen sinua!

Gustaf lausuu viime sanat, ne ovat kuin hätähuuto.

-- Aa, sinä!

Nadja rouvan suusta puhkeaa esiin kokonainen pärske. Alussa hän puhuu

ranskaa, mutta sitten muuttuu puhe venäjäksi. Hänen äänensä taipuu kuin

ilman alla aalto, se ivaa, uhkaa, pilkkaa ja se pyytää.

-- No mutta keskustellaan tyynesti, voimmehan me nyt toki tyynesti

puhua, rientää Olof väliin.

Ja he tulevat siihen johtopäätökseen, että pehtori on vanha, talon

täytyy mennä alaspäin. Mutta pehtori on uskollinen ja entä jollei talo

tuotakaan, kunhan se vain pysyy pystyssä... Niinkuin joku museoesine,

sanoo Nadja rouva ja naurahtaa. Onko varaa sellaiseen ylellisyyteen?

Karin tietysti ei voi jäädä tänne. Hän tulee Pietariin... Oo, hän tulee

viihtymään erinomaisesti. Ja hän menee hyvin pian naimisiin.

Kaarinaa pyörryttää. Hän kiertää nenäliinaa käsissään, onko hän todella

näin heikko? Ja hän kuitenkin oli jo ihan tyyni. Kuinka hänen tuli näin

vaikea olla? Eivät he toki tarkoita mitä sanovat... Mutta he puhuvat

aivan vakavasti. Sulku särkyy pian, hän huutaa ääneen, jollei nyt lähde.

Ja Kaarina nousee ja tulee ulos.

Syntymäseudun puut, maat, hanget ja tuulet ovat likeisiä ja omaisia,

ne ymmärtävät! Ihmiselle täytyy sanoin selitellä -- ne ymmärtävät

sanoitta, ne laulavat ja lohduttavat. Ikäänkuin ihmeelliset urut

hymisevät taivaan ja maan välillä, laulaen sydämeen juuri sitä raita se

sillä hetkellä tarvitsee. Tuuli tulee syvistä, yksinäisistä metsistä,

puhaltaa aukeilla pelloilla ja aavoilla järven selillä. Hanki leviää

pehmoisena ja valkoisena, ei mikään hanki ole niin pehmoinen ja

valkoinen kuin kotitalon hanki. Se on uskollinen syli, siihen on hyvä

laskeutua lepäämään.

Kaarina tuntee tämän kaiken kun hän omaistensa joukosta astuu pimeälle

pihamaalle. Joka puu ojentaa hänelle kättä, koko metsä riemuitsee häntä

vastaan, tuuli kiertää väkevät käsivarret hänen ympärilleen ja vie

häntä.

Tänne, tänne, tänne minä kuulun! Ne ovat hulluja siellä sisällä, eivät

ne minun elämästäni mitään ymmärrä. Jos minä teidät kadotan, puuni,

maani, hankeni, niin kadotan oman itseni eikä minusta ole jäljellä

mitään. Te tiedätte kaikki, teille minun sieluni on avoinna, teille

minä kuulun!

Ja hän kiertää rakennuksen nurkan ja tulee koivun juurelle ja kietoo

käsivartensa sen ympäri. Hän painaa poskensa tuoheen ja kuuntelee

kuinka naavanhetaleet ynisevät hänen korvansa juuressa ja yllä pauhaa

suuri kohina koko metsästä.

Koivun oksalle hänen päänsä päällä on ajautunut lunta. Hän nousee

varpailleen ja suutelee pois lumen ja kun kostea lumi kylmää hänen

huuliaan, käy väristys läpi hänen ruumiinsa ja hän on kauan kuin

pyörryksissä.

Kun hän silmänsä avaa, on hänen allaan, päällään, ympärillään ja

sisässään suuri, harmaa, viileä laheus, rauha niin syvä, äänettömyys

niin pohjaton, että hän on kuin haudan povessa. Hänelle ei ole olemassa

muuta kuin hahtuvanharmaa taivas, tasainen, harmaa lumilakeus,

puut jotka ripsuvat tuota suurta harmautta ja humisevat, ja hän,

kasvaneena tähän kaikkeen kiinni, kuuluvana tähän pehmoisen harmaaseen

lumilakeuteen.

Äkkiä valuu harmauteen keltaista valoa.

Sisällä sytytetään tulta.

Hän muistaa jo: he tahtovat riistää hänet irti täältä! Se on samaa kuin

vaatia, että hän ojentaisi oikean kätensä hakattavaksi poikki. Jos

häntä täältä yritetään irroittaa, niin katkeaa jotakin jonka kautta

elämä valuu pois.

Hänen täytyy taistella henkensä edestä! Ajatuksia syttyy kuin kipunoita

mieleen, syttyy ja sammuu. Mutta se on selvää ja varmaa, että hän jää

tänne, hän kuuluu tänne! Ja tarmokkaana ja päättäväisenä, ikäänkuin

uutena ihmisenä astuu hän sisään veljiensä eteen.

He ovat sytyttäneet yhden ainoan yksinäisen kynttilän keskelle kruunua

ja katossa sen yläpuolella värisee kruunun suuri varjo. Gustaf kävelee

kiihtyneenä edestakaisin, Erik istuu huolestuneena nojatuolissa, Olof

ja Nadja keskustelevat hermostuneina. Kaarina ei sitä huomaa, hän tulee

kokonaan eläen omassa asiassaan.

-- Minä jään tänne!

Jos isä olisi hänet nähnyt niin hän olisi tuntenut hänet omakseen. Hän

olisi ymmärtänyt, että nukkuvat voimat alkoivat valveutua. Tytön ääni

kalskaa ja silmät säihkyvät, hän aikoo kuin aikookin ajaa tahtonsa läpi.

Käly, komea Nadja rouva, pysähtyy keskellä lausettaan, keikauttaa

päätä, jää katselemaan ja mittaa Kaarinaa kantapäästä kiireeseen asti.

-- Kas, kas... pieni Karin... en laisinkaan tunne pientä Karinia.

Hän on aina ollut niin kiltti ja taipuvainen, eihän hänellä mitään omaa

tahtoa ole ollutkaan. Vasta eilen hän kiitollisena otti kälynsä kädestä

joka vaatekappaleen. Sama käsivarrenpaksuinen palmikko valuu vielä alas

selkää, sama lumivuokon nukka peittää hänen poskeaan -- mutta kasvoissa

on outo uppiniskaisuus!

-- Kuule nyt, lapsukaiseni, yrittää Nadja leikkiä lyöden, -- me olemme

täällä päättäneet, että talo myydään...

-- Sitä ei myydä.

-- ... ja sinä tulet Pietariin ja...

-- Minä jään tänne...

-- Oo... vai niin! Ei, sinä et hautaa nuoruuttasi tänne. Sinä maistat

elämää. Meillä pidetään hauskaa meillä, ei meillä tule ikävä. Ja katso

-- talo ei ole sinun yksin, se on myöskin veljiesi. Ei kukaan ole

niin hullu, että säilyttää pääomaa korkoa kasvamatta. Sinä et hoida

Louhilinnaa niin, että se tuottaisi korkoa.

-- Bergstedt auttaa minua. Ja Heikkilä... isä luotti Heikkilään. Me

hoidamme Louhilinnaa niin hyvin...

Kaarinan piirteet pehmenevät ja hänen hätääntyneet silmänsä harhailevat

veljestä toiseen. Hänen äänensä rukoilee.

-- Meidän syntymäkotiimme... Tuossa äiti soitteli... muistatteko

kuinka me tanssimme... Isä rupesi rakentamaan suurta rakennusta...

hän ajatteli, että asutaan täällä kauan. Hän ei ikinä olisi antanut

myydä... Minä jään tänne -- saanhan!

Olof astuu hänen luokseen, kyyneleet silmissä, ja laskee lujat, suuret

kätensä hänen olkapäilleen.

-- Sinä ihana sisko, niin, sinä jäät tänne! Tätä ei myydä --

Gustafilta pääsee tukahdutettu parahdus. Hän käy molemmin käsin kiinni

päälakeensa ja karkaa ulos huoneesta, horjuen kuin humalassa.

Nadja katsahtaa hänen jälkeensä, silmissä väkevämmän halveksintaa

heikompaa kohtaan. Sitten alkaa hän taasen kahista edestakaisin. Hänen

varjonsa liikkuu suurena möhkäleenä vaalealla seinällä. Kun hän tulee

kruunun alle, hyppii huulilla iva ja pilkka ja silmät kipinöivät.

Olof ja Kaarina seisovat sylitysten ja tuijottavat oveen, jonka heidän

vanhin veljensä vasta sulki.

-- Mikä hänelle tuli? sanoo Olof ikäänkuin itsekseen.

Nadja kohauttaa olkapäitään ja jatkaa kävelyään.

-- Jäätkö sinä minun kanssani? kuiskaa Kaarina veljelleen ja etsii

hänen uskollisia silmiään.

-- Niin, katso... minun lukuni ovat vielä kesken. Mutta minä käyn usein

sinua tervehtimässä. Mikä kumma Gustafille tuli?

Hän ottaa kädet siskonsa olkapäiltä ja menee Gustafin perässä. Kaarina

jää tuijottamaan eteensä kattokruunun alle.

Niin, niin, hänen täytyy jäädä tänne yksin. Hän jää mielellään. Puut,

maat, hanget, tuulet -- hän omistaa ne kaikki aivan yksin!

Nadja rouva on seisahtunut hänen eteensä. Kaunis hän on: vaaleat

hiukset sädekehänä ympäri valkoisen otsan, kulmakarvat kuin mustalla

liidulla vedetyt, sieraimet väräjävät ja läpikuultavat, huulet kuin

punainen haava, hartiat pyöreät, kädet maidonkarvaiset, kynnet

punertavat, tasaiset ja suippokärkiset -- mutta kuinka hän onkin niin

peloittavan vieras!

-- Sinä et suostu myymään taloa, puhuu hän sihisten ja silmissä

palaa tulikiven karva, -- mutta mitä sanot, jos veljesi ampuu kuulan

rintaansa -- hahhahhah, pieni Karin!

Kaarina käy kiinni tuolin selustaan.

-- Mitä sinä tarkoitat? En...

-- Mitä sanon, aivan yksinkertaisesti...

-- Mutta eihän se ole mahdollista! Kuinka sinä...

Nadjan nauru lyö häneltä sanat poikki. Kuinka kamalasti hän nauraa...!

-- Mahdollista, mahdollista! Mitä sinä tiedät elämästä, sinä! Luuletko

että isäsi nukkuu rauhassa, jos hänen vanhin poikansa surmaa itsensä?

Hänen sanansa ovat kuin jääpuikot, joita lyödään lämpöiseen, elävään

lihaan.

-- En enää käske sinua taipumaan, mutta... jos jotakin tapahtuu, niin

-- syy on sinun!

Viime sanat sihisevät kuin vesi kuumiin kiviin. Nadja menee ja ovi

läiskähtää kiinni hänen perässään.

Kaarina ei saa ajatustaan kulkemaan. Tulee kuin seinä vastaan.

Kristallikruunun kuvio väräjää katossa. Hiljaisuus hymisee.

Mitä tapahtuu, mitä kauheaa tapahtuu?

Kaarina painaa käsillään voimiensa takaa tuolin selustaa, jonka ääressä

seisoo ja vaistomaisesti kyykistyy hän alaspäin ikäänkuin suuri musta

pilvi olisi putoamaisillaan hänen päälleen.

Mitä tapahtuu, mitä kauheaa tapahtuu? Jumala, missä sinä olet?