JUKKA (Saapuu. Lyö Ullaa olalle). No-han?
ULLA. Niin tarttui ukko kuin tappura tervaan... Katsohan: lapiolla
näyttelee tuolla suon mutaa kultaselleen. (Nauravat.)
JUTIKKA. Oikea lintu sinä, Ulla, olet! Kultaiset korvarenkaat pitää
sinun kerran saada palkaksesi... Ja nyt sen kun Pirkalle sana ja tänä
iltana sitä pitää kokolla iloa olla... Tule, Ulla, Fedasikin on tullut
kaupungista ja odottaa sinua Teerisen Matin uudessa tuvassa. (Tarttuu
Ullan käsivarteen, vie, laulaen):
Ja nyt on meillä Juhannus.
Ei huolen haituvaa.
(Ulla yhtyy)
Viulu soi ja joka neito
armahansa saa.
JORRI (Tulee vanhahkon Hessu mustalaisen kanssa, jatkaen puhettaan.
Hessulla on nuorallinen tiukuja olan yli). Vai vielä sinä olet toki yhä
leskenä... Täällä nyt menevät kaikki naimisiin niin jotta yksi ryske
vain kuuluu... Mutta paras se on, että pysyt poikamiehenä... Ei siitä
Ellastakaan sinulle mitään etua olisi.
HESSO. Ka menisipä tuo eukko jo mukina... menisi velihopea... Oma on
hevonen ja omat on reslat, ja hyvät on tiuut hevosella. Mutta ei ole
vain sattunut sopivaista.
JORRI. Eihän niistä akoista sopivaa saa... Senpä tähden tässä minunkaan
ei tule otetuksi.
HESSO. Menisi, menisi vaimo, veli-hopea. Ja taitaa vaeltaakin näillä
mailla Ella?
JORRI. Ka tätähän se Jutikan tyttöä toimittaa Jukalle.
HESSO. Omat... omat on, veli, reslat ja hevoset ja puukkoja tiukukauppa
rahaa tuottaa. Puuttuu vain puhemiestä... Etkö taitaisi sinäkin siksi
sopia? (Tarjoaa nuuskaa.)
JORRI. Enpä minä ole sinä ollut... Minä olen aina naimisiin joutumista
pelännyt! (Nuuskaa. Aivastaa) Pakana kun on väkevää!
HESSO. Mieti nyt asiaa veli-hopea. Ei ole muuta sopivaa miestä näillä
mailla ja hyvin on nirpukas ottaa Ella. Ja kolkko se on talvella
eukotta ajella.
JORRI. Ka voipi- (Aivastaa) voi- (Aivastaa) Tuo pakana kun
aivastuttaa... Voipihan tuota miettiä sitäkin. (Lähtöä tehden) Vaikka
syömäänhän tästä on lähdettävä. Huttu jähtyy. Tule sinne ruokapaikkaan
vaihtamaan poikien kanssa puukkoja. Siellä on hyviä puukko- ja
piippuhuijareita.
HESSU (Lähtee). Kernaasti tulen veli... Ja siellä sitte lähemmin
Ellasta sovimme. (Viulun soittoa vasemmalta.)
ULLA (Oikealta, puiden lomassa. Kuuntelee). Se On Feda. (Heittää
lentomuiskun. Korjaa kutrejaan ja nauhojaan) Noin nauha ihanaksi... Ja
kutri pois korvan taakse. (Katsoo peiliin) Nyt olet ihana, Ulla!
FEDA (Tulee oikealta, kultaiset korvarenkaat näpissä, käsi kohona.
Laulaa, läheten askel askeleelta, korvarenkaita näytellen):
Kaupungista minä kullalleni ostan
kultaiset korvarenkaat.
Tyttöni kaunihin polvelleni nostan
ja hellät laulut minä hälle laulan.
Ulla, minun iltojeni ilo ja kaunis kukka minun poluillani.
ULLA (Lähestyy, tarjoaa korvalehtensä). No tuohon!
FEDA (Suutelee korvalehteä). No siihen suutelo!
ULLA. Ei kun rengas... No!...
FEDA (Rengasta korvaan pannessaan):
Ja yhdessä ajan minä kultani kanssa
ja tiut ne ihanasti soivat.
Tyttöni silmät ne hellästi loistaa
ja kuu jo tähdet maita hopeoivat.
ULLA. No kas niin... Toiseen korvaan toinen rengas. (Kääntää toisen
korvansa.)
FEDA (Rengasta pannen). Kultaan minä vielä kerran tyttöni puen ja
hopeaisiin helyihin hevoseni... Ja yhdessä ajamme sitte talvisiakin
teitä ja vapaa vihuri viheltelee ja minä kultaani näin... (Suutelee
nopeasti)
ULLA (On olevinaan kova). No!... Joko on isältä lupa?
FEDA. Ei ole mutta tulee... Kohta ovat tuhannet täydet. (Nostaa Ullaa)
Kas näin, sinä minun oma Ullani... Näin minä nostan tyttöäni...
ULLA. Heitähän nyt... heitä nyt. (Kaivaa pikkuista pyöreää peiliä
taskustaan) Kyllä sinä olet hyvä Feda! (Katsoo peiliin, korjailee
renkaitaan ja kutrejaan ja hyräilee sanatonta äskeistä säveltä. Äkkiä.)
Olenko minä kaunis, Feda?