VIIDES TYTTÖ. Ja minä?
SARA. Mutta rakkaat tyttöset, ensin toki täytyy sandaalit riisua,
ennenkuin jalkoja pestään!
TYTÖT (helähtävät nauramaan).
KOLMAS TYTTÖ. Minä, minä sandaalit!
VIIDES TYTTÖ. Entä minä?
KOLMAS TYTTÖ. Mutta sinähän soitat, sinä soitat, Abitseba!
HILKIA. Niin, Abitseba, me soitamme, me kaksi.
TYTÖT (riemuiten). Kas! Nyt on kaikilla!
SARA. Ja minä, tyttöseni, jolla on osani tuolla sisällä, minä vain
katselen ja iloitsen Jeftan puolesta, ja Gileadin tytärten puolesta,
että he ovat niin palvelevaiset.
ENSIM. TYTTÖ (Rientävät hälisten majan luo).
KOLMAS TYTTÖ. Mistä saamme astiat?
TOINEN TYTTÖ. Sara täti, Sara täti!
NELJÄS TYTTÖ. Kaksi astiaa, Sara täti!
SARA (nauraen). Tulkaa, tulkaa!
TOINEN TYTTÖ. Missä ruukku -- minä käyn lähteelle!
NELJÄS TYTTÖ. Ja minä!
VIIDES TYTTÖ. Minä!
HAGAR. Minun ystäväni, tytöt! Sallikaa minun noutaa toisella ruukulla --
vähän vettä minun isäni jalkojen vilvotukseksi.
TYTÖT. Se on totta! Tietysti, tietysti!
(Tuovat majasta astioita ja asettelevat ruohopenkin ääreen
majan seinustalle. Hagar ja Abitseba lähtevät vesiruukut
olalla lähteelle.)
SARA (ovesta). Ja te muut! Tulkaa nyt minua auttamaan!
TYTÖT. Kyllä, kyllä! -- Juosten riennämme!
(Menevät sisään.)
HILKIA (yksikseen). Ihania, ihania ovat Israelin tyttäret! Ihana on
nuoruus ... aina ihana ... aina ihana...
(Menee puutarhaan.)
ABITSEBA (lähteen luona). Ei, Hagar! Minä ammennan...
HAGAR. Kuinka sinä olet hyvä, Abitseba ... kuinka hyviä te kaikki
minulle olette!
ABITSEBA. No, älähän! -- Onpa tämä kirkas lähde, Hagar.
HAGAR. Tänäpänä se on entistä kirkkaampi!
ABITSEBA. Ah, minä ymmärrän -- sinun mielesi...
HAGAR. Niin, minun mieleni, Abitseba... Niinkuin hopeainen lähde metsän
keskellä on minun mieleni tänäpänä...
ABITSEBA. Mutta sano minulle, Hagar! Aavistitko sinä, tiesitkö sinä
mitään ... että tämän ihmeellisen piti tuleman?
HAGAR. Minä aavistin, Abitseba.
ABITSEBA. Jo Tobissa?
HAGAR. Jo Tobissa minä aavistin, että minun isäni oli kerran tekevä
suuren teon. Sillä minun isäni on ihmeellinen mies!
ABITSEBA. Oi kerro minulle ... en ole minä koskaan nähnyt sinun isääsi!
(Lähtevät vesiruukut olalla majaa kohti.)
HAGAR. Katso, uljas on minun isäni! Ja tuima on hän ... melkein
peljättävä toisinaan...
ABITSEBA. Täytyykö sankarin olla sellainen?
HAGAR. Tietysti, hänen joka tuhansia lyö! -- Mutta on hän
toisenlainenkin, Abitseba. Oi, jos näkisit hänet kun hänen otsansa
loistaa ja hänen silmissään päilyy ihmeellinen säteily. -- Kas, laskemme
ruukut tähän...
ABITSEBA. Kerro minulle vielä isästäsi!
HAGAR. En osaa minä. Mutta sinä olet hänet itse näkevä. Sillä juuri
sellaisena on hän tänään tuleva...
SARA (katsoo majan ovesta). Kas! Hyvä, hyvin hyvä! -- Hilkia, missä
olet, Hilkia?
HILKIA (puutarhasta). Ka, täällä!
SARA. Pian! Tule pian, Hilkia, meitä auttamaan!
ABITSEBA. Kyllä me autamme, täti.
SARA. Ei ei, olkaa te vain täällä. -- Olethan, Hagar, pitänyt vuorta
silmällä?
HAGAR. Ah!
(Juoksee kummulle.)
HILKIA. Niin, pitäkää te vain sitä silmällä, mikä on pääasia. Kyllä me
muusta...
(Menevät majaan.)
HAGAR (Abitseballe, joka on käynyt häntä vastaan). Ei vieläkään...
Kauan viipyvät he --
ABITSEBA. He...?
HAGAR (hämmentyneenä). Mitä!!
ABITSEBA. Tuleeko muitakin kuin sinun isäsi...?
HAGAR. Ei... En minä tiedä... Tai tietysti, tietysti tulee: Gileadin
soturit!
ABITSEBA. Mutta hehän tulevat vasta huomenna!
HAGAR. Niin ... tietysti huomenna... Mutta katso, _jos_ tulisi ...
jos sattuisi ... joku soturi ... minun isäni kanssa -- (ottaa häntä
käsivarresta). Tule, menkäämme toisten luo!