Siihen oli lause katkennut.
Samana päivänä matkusti Salme. Hän uskoi Holgerin niin tahtovan, kun ei
itse voinut olla saapuvilla.
Yötä päivää hän kulki, kunnes palasi, tuoden Vidarin kotiseudun
hautausmaahan.
Koko Thorsgaard seisoi surren haudan partaalla. Ei sitä äitiä siellä,
joka ei lapsineen hautaa kukittanut, ei miestä, joka ei kaivaten
kapteenista puhunut.
Jens pyyhkäisi silmäkulmaansa, kun valjasti liinakon viemään kapteenia
tämän viime leposijalle.
Se oli raskas matka, totisesti raskas.
Vanha Birgitte viipyi viimeiseen asti arkun ääressä. Hänen selkänsä ei
ollut suora enää. Se oli viikossa käyristynyt. Hän oli tullut taloon
Vidarin syntyessä. Lähtöpäiväkin olisi samaksi sopinut.
Koko Thorsgaard suri. Mutta Salme kantoi kahden kuormaa ja kaipasi
kahta.
Joka ilta kävi hän haudalla, joka aamu asetti hän tuoreita kukkia
Holgerin pöydälle.
-- Kirje tulee, tai tulee hän itse, sanoi hän aamuisin. Illalla ei hän
tahtonut päivän taivalta muistella.
Mutta työt tehtiin Thorsgaardissa yhtä täsmällisesti kuin ennenkin.
Einar, Salme ja joka mies kartanossa teki tehtävänsä. Talon ja sahan
töistä huolehti kukin kuin omistaan.
Kesä kului odotuksessa. Syksyllä korjattiin sato.
-- Nyt hän tulee, sanoi Salme Thorsgaardin miehille. -- Meillä on
kaikki valmiina. Sitä isäntä onkin odottanut.
Hän koetti hymyillä.
Miehet eivät vastanneet. He nostivat lyhteen toisensa jälkeen rattaille
ja ajoivat riiheen. Heillä oli kiire ja kova työ.
Salme meni sahalle päin. Siellä kieppuivat suuret pyörät vinhasti
akselinsa ympäri, puut pirstautuivat, laudat notkahtelivat.
Salme puhui täälläkin isännän kotiintulosta, mutta vastausta ei
kuulunut.
Silloin kääntyi Salme Thorsgaardista Sollieniin päin. Odotus uuvutti,
toivo, joka ei toteutunut, kalvoi. Mutta sielläpäin oli toivo jo
toteutunut.
Kesän kuluessa oli Gerd saanut monta leikkitoveria ja muutamia tätejä
myöskin, äidin ystäviä. Tuuliajolta olivat tulleet Sollieniin suojaan.
Siellä mäntymetsä huminoi heille viihdyttävää lauluaan, ja päivä
paistoi hellien pimennon puolella kasvaneille.
Salme joudutti kulkuaan. Hän kuuli lasten iloisia ääniä pihalta.
Samassa näki hän Ågotin ja Gerdin tulevan tietä pitkin Thorsgaardista
päin.
-- Salme-täti, huusi Gerd kaukaa ja rupesi juoksemaan häntä kohti.
Hänellä oli jotain kädessä.
Mutta Ågot sai tytön palautetuksi, ja kun Salme ehti heidän luokseen,
seisoi Gerd nolona ja tyhjin käsin.
-- Mitä sinä otit häneltä, tiedusteli Salme. -- Hän oli niin iloissaan.
-- Ei se muuta -- kirje vain. -- Se tuli hitaasti esille.
Kuori oli likainen, käsiala outo, mutta merkki amerikkalainen.
-- Kiitoksia! -- Hyvästi Ågot, hyvästi Gerd!
Hän tahtoi olla yksin. Hän astui hitaasti eteenpäin, kunnes pääsi
tien mutkaan, jossa katosi toisten näkyvistä. Silloin etsi hän kiven
tiepuolesta, istahti siihen ja mursi kuoren.
Käsittämättömiä englantilaisia koukeroita, -- merimies saanut tämän
toiselta, -- joka oli saanut herralta. Mitä kummia kiertoteitä tämä oli
kulkenut ja miten kauan matkalla viipynyt?
Hän viskasi paperin kädestään.
Mutta tämä -- Holgerin oma, tarmokas ja selvä käsiala!
Hänen kätensä vapisi: -- Rakas Salmeni! Minun täytyy kirjoittaa
sinulle, vaikka en tahdo voida kuljettaa kynää kädessäni.
Meillä on ollut kauhea yö -- -- -- Kuolema on ollut edessämme ja
kuoleman kynnyksellä tulee ajatelleeksi paljo.
Salme katsoi päivämäärää. Hän huomasi Holgerin tarkoittavan samaa
myrskyä, josta Einar oli kirjoittanut. Mutta siitä oli jo kahdeksan
kuukautta. Missä, missä oli Holger?
Hän haki kirjeen lopulta, vaan tuoreempaa päivämäärää ei mistään
löytynyt.
Huoaten tarttui hän kirjeeseen ja rupesi uudelleen lukemaan:
-- Koko elämäni olen näinä hetkinä elänyt uudelleen. Olen askel
askeleelta kulkenut tietä, jota näinä viime vuosina yhdessä olemme
astuneet.
-- Salme, nyt näen paljo, jota en ennen nähnyt, näen sen, kun
ajattelen, että kenties en koskaan enää saa nähdä rakkaita kasvojasi.
-- Itsekäs ja kova olen ollut, vaatinut paljo sinulta, itseltäni en
mitään.
-- Anna anteeksi, Salme, anna anteeksi! Sydän-ystäväni, rakkaani olet
sinä sittekin aina ollut.
-- En tahdo puolustaa itseäni, mutta tahdon tehdä oikeutta sinulle ja
itselleni.
-- Minä olen kummallinen. Kärsin siitä enin itse.
-- Kun tunnen rajattomasti omistavani, väsähtyy rakkauteni. Vasta kun
pelkään jotain kadottavani, tunnen sen arvon.
-- Näin oli usein sinun ja sinun rakkautesi suhteen. Silloin kun näin,
miten minua ikävöit, ikävöin minä muuta, ikävöin toisia ihmisiä, toista
ajateltavaa.
-- Minun täytyy tunnustaa se nyt, sillä teen tiliä kuolema silmieni
edessä. Olen ollut sinulle uskoton, uskoton tunteessani. Rakastin
hetkittäin, hetkittäin en. Oman häilyväisyyteni tunnossa epäilin sinua.
Itsekkäisyyteni teki minut mustasukkaiseksi.
-- Salme, Salme, sinä iloni ja onneni, sinä vieno, puhdas
tunturimorsioni, miten monta raskasta askelta oletkaan tähteni astunut!
Sinä et voinut ajatuksiasi minulle uskoa, sillä minulla ei ollut sijaa
muulle kuin sille, mitä itse tunsin ja ajattelin. Sinä et saattanut
olla suora, sillä sinä pelkäsit.
-- Katumus kalvaa minua, kun ajattelen yhteistä matkaamme.
-- Voitko antaa anteeksi?
-- Olen näinä kauhun hetkinä, jolloin olen tuntenut, mikä mitätön lastu
ihminen on, mikä sirpale elämän merellä -- olen nähnyt itseni ja --
nöyrtynyt.
-- Äitini Jumala -- sinun Jumalasi, Salme, on minulle puhunut.
-- En tiedä, muuttuisivatko olot, jos vielä saisimme kulkea yhdessä,
mutta minä ainakin toivon.
-- Jos pääsen terveenä kotiin ja yhdessä saamme viettää hääpäiväämme,
toivon, että taival, jolle silloin lähdemme, tulee tasaisemmaksi kuin
tähänastinen. --
Salmen katse sumeni kyyneliin.
Se päivä oli aikoja sitte ohi. Hän odotti kauan ennenkuin jaksoi jatkaa.
-- Ne ovat olleet koevuosia, nämä kaksi. Ehkä nyt olemme oppineet
rinnan kulkemaan.
-- Mutta miten lieneekin sen ja mitä tulevaisuus tullessaan tuoneekin
-- muista aina, että olet omani, Salme, olet tunturimorsioni, iloni ja
onneni. Muista se!
Tuus in eternum. -- Holger.
* * * * *