Kun hän viimein nousi, kulki hän horjuen kotiin päin.
Hän oli saanut ja kadottanut paljo.
-- Se oli sittekin totta, mutisi hän itsekseen, totta vaikka en
ymmärtänyt: Tuus in eternum. -- Holger sinun - sinun.
12.
Kauan oli kestänyt polttavaa hellettä. Viimein oli mitta kukkurapäinen
ja tulvi yli äyräitten. Salamat leimahtelivat, sade sinkoili maahan, ja
kumeasti kaikuen vastasivat vuoren kukkulat ukkosen jylinään.
Laaksossa oli pimeää ja painostavaa. Ilma tuntui tukehduttavan
kuumalta. Paksut pilvenlonkareet riippuivat tunturin rinteitä pitkin,
ja salamat välähtivät pilvissä kuin valkea sakeassa sumussa.
Rajuilmaa kesti, -- pientä loma-aikaa lukuun ottamatta -- aamusta
alkaen puoleenpäivään asti. Mutta silloin tuuli sysäsi pilvet syrjään,
aurinko pääsi paistamaan täydeltä terältä ja metsän rinteessä elpyi
elo. Orava uskalsi taas oksalta liikkeelle lähteä, pikkulinnut
palasivat piiloistaan ja puusta puuhun, mättäältä mättäälle kävi
viesti: rajuilma on ohi.
Thorsgaardissa ja Sollienissä nostettiin liput äkkiä tankoon. Berit,
joka syksystä asti oli hoitanut Margitin virkaa, työnsi eteisen
pariovet selkosen selälleen, jotta raitis, kesäsateesta tuoksuva ilma
pääsi huoneisiin virtaamaan. Sitte juoksi hän puutarhan puolelle
aukaisemaan molemmat verannan ovet.
Keittiössä hääräili Birgitte.
Vidarin kuoleman jälkeen ei hän ollut välittänyt siitä, mitä puutarhan
puolelta keittiöön tuotiin. Hän laittoi, mitä sai, tarjosi, mitä oli
valmistanut, eikä ajatellut, oliko se herkkua vai huonoa. Mutta tänään
hän ajatteli ja tänään välitti.
Jens suki liinakkoja, piippunysä hampaissaan. Hän sipaisi tuontuostakin
korvallistaan ja sylkäisi.
Se tiesi erinomaista.
Salme tuli ansarista, kädessään upea heloittavanpunainen ruusu. Se
oli samanlainen kuin se, jonka hän kerran ennen oli Holgerin pöydälle
vienyt ja jonka viereen oli sen norjalaisen runon pistänyt.
Tämä asetettiin entisen sijalle.
Se oli viimeistelyn viimeistelyä. Sitte teki Salme kierron huoneissa,
katsoaksensa kaikkea. Mutta korjattavaa tai järjestettävää ei enää
löytynyt. Ja vielä oli aikaa.
Salme katsoi kelloaan. Tänään eivät viisarit osanneet paikaltaan
liikkua. Aikaa oli vaikka miten.
Mutta olihan se hyväkin. Sai ajatella ja hiljentyä onneaan odotellessa.
Salme meni huoneeseensa, otti laatikosta paperia, ja aikoi ruveta
kirjoittamaan. Mutta silloin sattui hänen silmänsä kirjaan, jolle
hän yhteen aikaan oli ajatuksiaan uskonut. Hän avasi sen ja rupesi
selailemaan.
Miten pitkän pitkä aika siitä oli, eikä kuitenkaan vielä kahtakaan
vuotta.
Mutta sellaista se oli hänenkin elämänsä ollut kuin kosken rauhaton
temmellys, "riemukuohuista korkealta syöksyin kuiluhun syvähän".
Ja se loppu, jonka hän tähän oli kirjoittanut: "mutta taistojen tuolla
puolen siintää siunattu rauhanmaa", eikö se ollut kuin ennustus, jonka
hän silloin kirjoitti, tietämättä itse, mitä teki. Mutta nyt hän sen
tiesi, nyt hän tunsi tuon siunatun rauhanmaan. Nyt hän tiesi että
siellä oli suojaa myrskyn käydessä ja siellä onni vasta onnelta tuntui.
Hän oli sitä kokenut.
Hän tarttui äkkiä kynään ja rupesi kirjoittamaan.
-- Äiti!
Hän ei voinut muuten alkaa. Se sana sanoi kaiken.
-- Tänään odotan Holgeria. Vaivojen ja kärsimysten perästä hän
vihdoinkin pääsee kotiin.
Johan sinä sen kuulit, miten hän ensi päivänään Amerikassa sai pahan
vamman päähänsä, makasi tunnottamana sairaalassa, kadotti kuukausiksi
muistinsa ja sai kärsiä paljo.
Mutta en minä nyt niistä aikonut kirjoittaa.
Tänään hän tulee, siinä on kyllin.
Meillä on kesä ihanimmallaan. Äsken riehui rajuilma. Ukkonen jylisi ja
tunturi säesti kaiullaan. Nyt paistaa päivä, ja ilma on täynnä ihaninta
juhannustuoksua.
Thorsgaard on juhla-asussaan, Sollien samoin. Siellä sidotaan
seppeleitä Holgerille ja kaikki palleroiset, Gerd etupäässä, ovat
riemuissaan siitä, ettei Salme-täti tiedä mitään asiasta.
Mutta en minä tästäkään aikonut kertoa.
Minulla on sinulle, äiti, jotakin muuta.
Ihanimpana ilopäivänäni muistelen elämäni synkintä hetkeä.
Äiti, olin kerran vaipunut tielle ja minusta oli turha yrittää nousta,
sillä minä en jaksanut kulkea Holgerin ilona ja apuna, enkä muuta
elämän päämäärää omistanut. -- Sentähden oli minusta paras mennä tieltä
pois, mennä hiljaa ja kenenkään tietämättä, sinne, minne ei kukaan
seuraa.
Silloin tulit sinä, äiti, luokseni. Sinä et puhunut, mutta sinä hetkenä
ymmärsin, mitä koko elämäsi minulle puhui.
Onnesi särkyessä sait sinä voimaa elämään toisten onneksi, elämään
ehyttä, suurta, siunattua elämää, sillä Kristus oli voimasi.
Äiti, mieleeni muistuu pieni tapahtuma lapsuuteni ajoilta.
Olin sairastanut tulirokkoa huonona. Kai olin noin neljäntoista
vanha silloin. Olin toipumaisillani, mutta hyvin heikko. En tiedä,
olinko unessa vai heikkouden houreissako, mutta muistan niin selvän
selvään, miten makasin yksin puolipimeässä huoneessa, tuntien voimieni
vähenevän ja voimattomuuden voittavan. Sydän lakkasi sykkimästä.
Olin liukumaisillani yli rajan, ja kuin kaukaa kuulin laulun, jonka
kerran olin pyhäkoulussa oppinut ja sitte unohtanut: "Taivaassa edess'
istuimen suur' joukko valkovaatteinen se lauloi laulujaan." -- Silloin
kuulin salista sinun soittavan. Soitit "Mendelsohn'in Frühlingslied",
noita vanhoja, sulavia säveleitä, joita olit opettanut minut
rakastamaan. -- Soittosi palautti minut tajuntaani. Se kutsui minua
rakkautesi koko voimalla takaisin elämään.
Näin, äiti, kutsuivat minua elämäsi säveleet tuona suurena tuskan
hetkenä, kutsuivat epätoivon syvyyksistä takaisin elämään.
Nyt en minä, äiti kulta, enää voi kirjoittaa. Ulkona kuuluu liinakkojen
kavioiden kapse. Minä lähden Jensin kanssa Holgeria vastaan.
Jens tulee mukaani, eikä nuori ajomiehemme. Jens on vanha ystävä
talossa. Hänen täytyy olla ensimäisiä iloamme jakamassa.
Hän ei mitään sanonut, kun näin määräsin, mutta kaikesta huomaan, miten
hyvillään hän on.
Birgitte-vanhus on vähän nuortunut. Vidarin kuoleman jälkeen hän ei ole
jaksanut iloita. Mutta nyt jaksaa.
Minä iloitsen koko talon kanssa ja koko talo minun kanssani. Ja samoin
iloitaan Sollienissäkin. Se on suuri, siunattu Jumalan lahja se
Sollien! Äiti kulta, löytyykö sen onnellisempaa, sen rikkaampaa ihmistä
kuin sinun Salmesi?
Ja eikö se ole ihaninta kaikesta, että tämä onneni ei riipu
ulkonaisista, vaihtuvista oloista?
Nyt paistaa päivä. Se on ihanaa. Huomenna jyrisee ukkonen ja itkee
taivas. Sitäkin tarvitaan. Kristus kulki kärsimyksen tietä, --
kirkkauteen.
Tänään tulee rakas Holgerini. -- Pitemmältä en tietä tunne. En tiedä,
tuleeko sydänten sopusointu kestämään. En näe, onko tulevaisuuden
taival tasainen, vai kulkeeko se kuilujen partaalla. Mutta tulkoonpa
mitä tulee. "Kautta kärsimysten voittoon" käy Salmesi tie.
Kristus tekee heikon väkeväksi ja antaa raukoille rohkeutta. Elämän
sirpaleista opettaa hän meitä ehyttä rakentamaan.
Sinä onnellinen, rikas äiti, joka veit lapsesi tälle toivon ja rauhan
tielle, hyvästi nyt, hyvästi! -- Hevoset hirnuvat ulkona, -- -- Jens
odottaa. -- -- Lähden tunturimaani kauniista kodista -- Holgeria
vastaan.