Äkkiä Salme säpsähti: "Tuoll' on mun kultani ain yhä tuolla."

Hän nousi kiivaasti. Se oli liikaa, liikaa, kun sydän muutenkin oli

tulvillaan kaihoa ja kaipausta.

Hän kulki kiivaasti kuin ikäväänsä pakoon. Mutta säveleet saattoivat

häntä kauaksi kaihokkaina, surumielisinä, ja -- suomalaisina.

Holger oli jo tullut hotelliin, kun Salme palasi.

-- Tein ihanan matkan Bygdöhön, sanoi hän ripustaessaan takkinsa

naulaan. -- Sain siellä kuulla suomalaisiakin säveleitä.

Holger ei vastannut, hän kirjoitti.

Salme otti käsityönsä esille ja vaipui ajatuksiinsa, kunnes Holger

heitti kynän kädestään ja painautui nojatuoliin. Silloin jatkoi Salme.

-- Ilta oli niin ihana. Kaipasin vain sinua.

-- Minä en jouda huvittelemaan. -- Holger tarttui sanomalehteen

ja rupesi lukemaan. Hetken kuluttua heitti hän sen kädestään ja

haukotteli. -- Huomenna on taas asioita vaikka miten paljo ja

iltapäivällä olemme Einarin kanssa päättäneet olla yhdessä muutamien

herrojen kanssa. Tapasimme tänään kadulla ja vietimme sitte pari tuntia

täällä kahvilassa.

-- Eihän sinulla ole aikaa huvittelemaan, sanoi Salme itsekseen.

Mutta samassa katui hän ajatustaan. Hyvähän oli, että Holgerilla oli

ystäviä. Vaikka niitä olisi ollut kymmenittäin, olisivat he kaikki

olleet hänenkin ystäviään. Ei hän toisten osaa kadehtinut, omaansa vain

kaipasi.

* * * * *

Seuraavana päivänä oli Salmella kova päänkivistys. Hän jäi makaamaan

koko päiväksi eikä toisenakaan päivänä jaksanut lähteä tädin ja Einarin

luo. Oikeastaan hän ei tätä tahtonutkaan. Hän oli itkenyt yöllä eikä

tahtonut näyttää kyyneleisiä kasvojaan tädille.

Kun hän kolmantena päivänä Holgerin seurassa saapui tädin ja Einarin

luo, istui täti suoraselkäisessä mustalla nahalla päällystetyssä

tuolissaan ja neuloi sukkaa. Siinä oli hänen tavallinen paikkansa,

ellei hän ollut talousaskareissa tai omassa huoneessaan.

Tutkiva, terävä katse kiiruhti ovelle tulijoita vastaan. Se katse oli

valpas pitkin päivää. Se teki hiljaisuudessa tarkkaa työtä.

-- Oikein on pitkältä tuntunut, kun et ole käynyt kahteen päivään,

sanoi täti kahvia tarjotessaan.

-- Päätäni kivisti. En jaksanut olla jalkeilla.

Holger laski kompiaan Einarin kanssa. He olivat mainiolla tuulella

molemmat.

Mutta Holger sattui katsomaan Salmeen juuri kun tämä vastasi tädille.

Hän näki, miten kalpealta ja kärsivältä Salme näytti. Se harmitti häntä.

-- Kun ei ole muuta tekemistä kuin nauttia elämästä, joutaa joutaviakin

muistamaan.

Holger koetti puhua huoleton sävy sanoissaan -- Ehkä sinä täti ja

minäkin tuntisimme hiuskarvan kolotusta ja pistoksia pikkuvarpaassa,

jos olisimme jouten.

Täti ei sanonut siihen mitään, mutta Holger tiesi, että täti ei asiaa

siihen jättäisi.

Toisena päivänä, kun kaikki yhdessä istuivat salissa ja herrat paraikaa

järjestivät shakki-kalujaan, valitti Holger päänsärkyä. Salme nousi

arkaillen, meni lähemmä ja pyysi saada hieroa. Hän taisi nykyään tehdä

niin vähän Holgerin hyväksi. Hän tahtoi tehdä edes sen, minkä taisi.

-- Holger, sanoi täti äkkiä. Mutta Holger ei kuullut. Herrat

olivat parhaassa pelivauhdissa. Salme seisoi yhä Holgerin tuoliin

nojautuneena, hiljaa sivellen hänen päätään.

Sillein täti nyökkäsi päätään Salmelle. -- Istu.

-- En vielä, vastasi Salme päänpudistuksella. Täti kutoi hetken aikaa,

katsoi taas Salmeen ja komensi istumaan. Silloin Salme totteli. He

eivät puhuneet mitään herrojen pelatessa. Täti vain nousi jonkun

kerran, käydäkseen keittiössä katsomassa valmistuvaa päivällistä.

-- Salme, sanoi hän, samassa kun herrat lopettivat pelinsä, haeppa

huoneestani minulle suojahuivini. Se riippuu oven takana naulassa.

Tahdotko auttaa? -- Ääni oli miltei hyväilevän lempeä.

Salme oli ovella samassa. Tuntui hyvältä että täti kerrankin pyysi

häneltä palvelusta.

Tuskin oli ovi sulkeutunut ja Salme näkyvistä poissa, kun täti työnsi

lasit otsalle, katsoi harmaine silmineen terävästi Holgeriin ja sanoi

yksikantaan: -- Holger Thoresen, anna äitisi perinnölle valtaa. Nyt

sitä tarvitaan.

-- Sinä olet aina ollut erikoisen sukumme erikoisin, Holger nauroi. --

Sinä näet, mitä ei kukaan muu näe.

-- Elämä on opettanut tarkkanäköiseksi.

-- Näkemään näkymättömiä.

-- Näkemään ja ymmärtämään, mitä ymmärtää ainoastaan nainen.

Salme avasi samassa oven.

-- Tuntureilla asuminen on petollista. -- Täti työnsi lasit taas

nenälleen. -- Se karaisee ja vahvistaa, mutta se, joka ei ole tottunut

sen ankaruuteen, saa pian kuolemantaudin.

-- Sinä, täti, siellä kasvoit muita kauniimmaksi, huomautti Einar

yksikantaan lehtensä takaa.

Täti laski kutimensa pöydälle. -- Ja sinä olet oppinut suutasi

käyttämään. -- Tule Salme, mennään valmistamaan "römme gröd'iä".

Hän nousi suoran ryhdikkäänä ja poistui, sivulleen katsomatta, jättäen

Holgerin ja Einarin kahden huoneeseen.

He olivat ääneti ison aikaa.

-- Onko hauska olla kahleissa, kysäsi Einar lehtensä takaa.

-- Hyi happamia, sanoi kettu pihlajanmarjoista.

-- Ken ottaa lelun kotiinsa, hän sitä varjelkoon ja vaalikoon, ettei

lysti kesken lopu, eikö niin?

-- Ole vaiti! Sinua minun vaalia täytyy, mustasukkainen vanha karhu.

-- Holger oli harmissaan. Hän iski tahallaan kipeimpään kohtaan. Mutta

sitä ei Einar sietänyt.

-- Paras kun lähdet kotiin leluinesi. Ei teitä täällä kaivata. Kaikki

asiasi ovat taas järjestetyt ja saat rauhassa korkojasi nostaa.

-- Kotiin minä lähdenkin ja jo tänä iltana. -- Holger meni konttoriin

eikä näyttäytynyt ennen päivällistä.

Ruokapöydässä hän ilmoitti samana iltana matkustavansa Hamariin ja

sieltä suoraan kotiin.

Täti loi pikaisen katseen häneen. Mutta Holger katsoi pois päin.

-- Thoresenilaista verta. Ei huomauttamista, ei sanomista. -- Täti

nyökkäsi päätään. -- Mutta saattoi siitä Salmelle siltä hyvää koitua.

Heti päivällisen päätyttyä teki Holger lähtöä hotelliin tavaroitaan

järjestämään. Salme aikoi seurata.

-- Sinä jäät tänne, sanoi täti.

Salme katsoi epäröiden Holgeriin.

-- Tee niinkuin tahdot. -- Holger oli jo ovella.

-- Hän jää tänne. -- Täti vetäisi oven kiinni, tarttui Salmen käteen ja

vei omaan huoneeseensa.

-- Ethän sinä vielä ole ollut täällä luonani, puheli hän, istuttaen

Salmen mukavaan, vanhanaikaiseen sohvaan.

-- Minä en tahtonutkaan, ennenkuin tutustuin, sanoi hän sitte. -- Mutta

nyt sinä pian lähdet ja minä olen jo vanha enkä tiedä, nähnenkö vasta.

-- Täti, sinähän olet niin pirteä ja terve.

-- Monet tuulet kestää honka tuntureilla, mutta yksi myrsky-yö sen

kaataa.

Salme katsoi poispäin. Tuntui niin oudolta. Vanha honka, miten tosi

tuo kuva oli! Tiesiköhän täti itsekään miten oikeaan hän osui. Vanhat,

kurttuiset, työssä kovettuneet kädet, kasvot, joihin elämä oli syvät

vakonsa uurtanut, ja ryhdikäs vanha vartalo, miten tuo kaikki muistutti

tunturin suoraselkäistä, naavaista honkaa.

-- Sinä katselet kaikkia niin lempeästi, sanoi täti äkkiä. -- Minä

arvasin sen. Siksi pyysinkin tänne.

-- Etkö sitte pyydä muita, täti?

-- En, lapsi. Minä en huoli vieraista ihmisistä omaan huoneeseeni.

Minusta on joka kapineella täällä henkeä, sillä kaikilla niistä en

muistonsa. Ne eivät ole vain puuta ja nahkaa. Ne ovat osa elettyä

elämääni, ja siksi ne ovat ystäviäni. Mutta sitä eivät kaikki ymmärrä.

Monet tulevat tänne kuin museoon: "ai täti, tämä peili on empireä ja

tuo pieni pöytä on sirointa rokokota. Ja keinutuolista tulisi kaunis,

kunhan maalauttaisi valkoiseksi." -- Sellaista minä en jaksa kuulla.

Vanhat ihmiset tarvitsevat rauhaa ja vanhat kapineet samoin. Mutta

nykyajan ihmisillä on niin kiire, etteivät voi muillekaan suoda rauhaa.

Sentähden eivät kuule, mitä vanhat esineet puhuvat.

Salme ei vastannut. Ajatukset ja tunteet tulvehtivat hänen mielessään,

mutta hän ei hennonut häiritä vanhan huoneen hiljaisuutta.

Nurkkapöydällä, peilin alapuolella, käydä naksutti vanha lasikupuinen

pöytäkello. Jonkun kerran narahti keinutuolin jalas tädin sitä

liikutellessa. Muuten oli kaikki huoneessa hiljaista, täynnä eletyn

elämän haastelua.

Viimein katkaisi Salme äänettömyyden. -- Luuletko, että ihmiset

ennättävät kuulla, mitä elämä puhuu?

-- Toiset ennättävät, toiset ei.

-- Kenties on niitä, jotka ennättävät liiaksikin kuulla ja ajatella?

-- Tuskin, mutta he eivät kuuntele oikealla tavalla. He kuuntelevat

sielunsa sairaudeksi eikä voimaksi. Kuuntele ja tee työtä, tee työtä ja

kuuntele, silloin et jouda sairastamaan.

-- Mutta jos ei ole työtä, jos olosuhteet sulkevat tien.

Viheriän harmaat silmät tähystivät hetken tutkivasti Salmea. Mitä tuo

lapsi tarkoitti, ja mitä hän tarvitsi?

-- Silloin on työtä tarpeeksi elämäntaakan kantamisessa.

-- Oletko sinä, täti, tuota taakkaa koskaan toimettomuudessa kantanut?

-- Se ei ole toimeton, joka kestävästi ja rohkeana kantaa taakkaansa.

He istuivat kumpikin taas hetken äänettöminä. Viimein kysyi Salme,

miten kauan täti oli hoitanut Einarin taloutta.

-- Sinä siunattu lapsi! -- Täti herkesi keinumasta. -- Kerran sinä

jotain kysytkin. Sinä olet siinäkin suhteessa toisenlainen kuin muut.

Moni utelee elämääni juuri niin kuin katselee kapineitani. Minun

elämäni tie on ollut monivaiheista, sentähden sillä muka on arvoa aivan

kuin tavaroillani, siksi että sattuvat olemaan sitä tai tätä tyyliä.

-- Sinä olet ankara arvostelija.

-- Se on sukuvika.

Salme huokasi. Hän muisti, miten Holgerin sattuvat arvostelut häntä

ensi aikana olivat ihastuttaneet, miten hän Holgerin silmäyksiä oli

sanonut kotkan katseeksi, joka kantoi kauemmaksi kuin toisten, tunkien

läpi luiden ja ydinten. Mutta nyt hän huokasi, sillä hän muisti, että

arvostelun ankaruus aina kohdistui toisiin, -- harvoin omaan itseen, --

että tarkkanäköisyys koski ainoastaan etäällä olevaa, -- ei sitä, missä

tarkkanäköisyyttä olisi tarvittu ja mikä oli lähinnä.

Oliko se kenties liian pientä, liian läheistä? Siksikö Holger ei

koskaan huomannut, mitä Salme kärsi.

Tädin keinutuoli narahti. -- Tiedätkö, että synnyin Austraaliassa,

vaikka olen Thoresen'in sukua.

-- Sellainen on elämäni tarina kuin taulu, josta sanotaan, että

taiteilija on käyttänyt liian räikeitä värejä. Mutta kun todellisuus

päättää tuhlata värejään, silloin siitä vasta syntyykin räikeää.

Sellaista on koko meidän sukumme elämä.

Täti vaikeni hetkeksi, kumartui eteenpäin keinutuolissaan ja nyökkäsi

tuontuostakin hitaasti päätään. Sitte alkoi hän kertoa, hitaasti, ja

katse kauaksi tähdättynä.

-- Isä oli hurjaluontoinen ja raju, sellainen kuin Holgerkin. He

olivat veljekset, vaikka ijässä oli eroa kolmattakymmentä vuotta.

Toinen nukkui kätkyessä, kun toinen läksi vieraille maille onneaan

koettamaan. Amerikat ja Austraaliat hän kulki, oli merimiehenä,

kauppiaana ja viimein uutisviljelijänä ja lampurina Austraaliassa.

Hän rupesi siihen toimeen, kun nai äitini, englantilaisen, ja asettui

yhdessä kohden olemaan. Norjaan hän ei koskaan palannut, mutta mieli

pysyi norjalaisena. Minä opin pienenä rakastamaan Englantia ja Norjaa,

vaan en maata, missä asuin. Vanhin meistä lapsista lähetettiin Norjaan

neljäntoista vuotiaana. Hänestä piti tulla norjalainen ja hänen piti

kasvaa Thorsgaardissa. Laiva, jolla hän matkusti, upposi Hyvän toivon

niemen luona. -- Äiti suri esikoistaan ikänsä -- ei antanut Norjaan

toista poikaa. Englanti ja äidin vanhemmat saivat hänet. Hän vieraantui

pian meistä kaikista. Sitte meistä kuoli kolme, yksi meni merille, minä

nuorin jäin vanhempien luo. Isä ei tahtonut antaa Englantiin, äiti ei

Norjaan. Mutta maata, jossa asuin, en rakastanut. Silloin tuli Norja

minua noutamaan. Minä olin synnyltäni tunturien ja vuonojen lapsi. Se

oli minulla veressä ja minä tunsin sen kohta kun hän tuli. Hän oli

serkkuni, setäni poika. Nuorena seikkailuhaluisena hän tuli, vaan kun

tiemme yhtyivät, ei hän enää kaivannut seikkailuja. Hän ikävöi vain

takaisin Norjaan minun kanssani kotia perustamaan. -- Häämatkamme

merien poikki kesti kuukausia. Meistä se päättyi päivään.

-- Salme, sinä tiedät, miten Thoresenilainen rakastaa! -- Vanhus

kumartui eteenpäin ja loi katseensa Salmeen, mutta samassa tuo katse

ikäänkuin solahti ohi, taas tähtäytyen kauaksi menneisiin aikoihin.

Meitä oli kaksi Thoresen-suvun jäsentä. Mutta meidän onneksemme,

etteivät suvun asiat siihen aikaan olleet sillä kannalla kuin Holgerin

nyt. Köyhyys pakotti työhön ja työstä oli apua sekä ilossa että

surussa. Nykyajan ihmiset eivät ymmärrä sitäkään. Mutta elänyt tietää.

Maassa oli minulla myöskin liittolaiseni, sillä siitä päivästä pitäen,

kun Norjaan saavuin, tunsin olevani kotona.

Salme käännähti äkkiä ja katsoi poispäin. Silmät sumenivat kyyneliin

ja läpi sumun siintivät kotimaan sinijärvet, kotisaaret, kotisalmet ja

lahdelman tyynet pohjukat.

-- Naimisissa olevilla luetetaan sentään elämän vaikeimmat läksyt. --

Taas narahti keinutuoli.

-- Mutta sinä, täti, olit nuori ja hyväoppinen. Vanhempana on

vaikeampaa.

-- Niin, se on. Vaikein tuli minullekin sitte.

-- Milloin se tuli? Tahdotko sanoa vielä senkin?

-- Miksi en sanoisi. Koko maailma sen tietää, mutta ei monikaan

ymmärrä. Sinä ehkä ymmärrät. -- Isäni oli kuollut. Äiti halusi takaisin

Englantiin vanhan äitinsä ja siellä asuvan poikansa luo. Hän tahtoi

myöskin tavata minua, mutta Norjaan asti hän ei uskaltanut. Merillä

oleva veljeni teki siitä syystä välitysehdotuksen. Englantilainen

veljeni, hän, äiti ja minä yhtyisimme kaikki Hampurissa. Hän toimitti

minulle matkarahatkin, ja kun austraalialainen jättiläislaiva laski

Elben suuhun, seisoin pikku Gerdin kanssa rannalla sykkivin sydämin

odottaen äitiäni, ainoata, jota olin kaivannut senjälkeen kun

Austraalian jätin. Mutta äidin asemasta tulikin ruumis. -- Veljeni sen

minulle ilmoitti niin varovasti kuin mahdollista. Mutta minä en sitä

kestänyt. Samana iltana sairastuin, ja yöllä syntyi pieni poikani. Hän

kuoli parin tunnin kuluttua. Kauan olin itsekin kuoleman kynnyksellä.

Olin niin sairas ja murheissani, ett'en Gerdiänikään muistanut kysyä.

Kun vähitellen toivuin, sanottiin minulle, että veljeni oli vienyt

Gerdin edeltäkäsin Norjaan, vaan sitä en uskonut. Kun viimein lähdin

sairaalasta palatakseni kotiin, sainkin kuulla, että Gerd oli kuollut

kuristustautiin.

Täti Gudrun vaikeni. Ei pieninkään värähdys hänen kasvoillaan

osoittanut mielenliikutusta, ainoastaan syvä katse hänen harmaissa

silmissään kertoi jotain siitä, mitä hän tunsi.

Salme oli hyvin kalpea. Hän ei isoon aikaan puhunut mitään. -- Ja sinä

kestit, sanoi hän viimein hiljaa.

-- Tekemällä siitä pääsee, sanoi miesvainajani, kun kova työ odotti.

Kärsimällä ja kantamalla elämän taakasta selviytyy.

Portaista kuului askeleita. Oven-avaus oli kuin Holgerin.

-- Te olette lujatekoista sukua, sanoi Salme nousten.

-- Eikö puhuta suomalaisten sitkeydestä? kysäsi täti samassa kuin

Holger koputti ovelle. Enempää eivät ennättäneet puhua. Holger oli

valmis ja tädin tuli kiire saada vierailleen lähtökahvit.

Etehisessä tarttui täti Holgerin nutun liepeeseen. -- Anna anteeksi,

kun pidätin hänet. Mutta hänen äitinsä on kaukana, eikä minulla ole

tytärtä.

-- Äitini poikana sinua kiitän. -- Holger kumartui suutelemaan

vanhuksen kättä. Hän tunsi kohdanneensa sen voiman, joka aina teki

vaikutuksensa häneen -- äidillisyyden. Annettu nuhde oli osunut

oikeaan. Hän oli ollut itsekäs ja laiminlyönyt Salmen. Hän tahtoi

korvata, minkä oli rikkonut.

Asemalla oli paljo väkeä. Jo pilettiä ostaessaan tapasi Holger erään

liiketuttavan, asemasillalla toisen. Hän hankki Salmelle kiireimmiten

paikan, järjesti tavarat ja lyöttäytyi sitte toveriensa seuraan.

-- En minä viivy kauan, sanoi hän Salmelle kuin anteeksi pyytäen.

-- Älä kiirehdi minun tähteni! -- Salme hymyili. Hän tiesi, mitä

Holgerin "vähän aikaa" merkitsi. Hän oli ennen uskonut siihen niinkuin

se sanottiin, mutta nyt hän jo tiesi, että se merkitsi tunnin, kaksi,

neljä tai kahdeksan, miten vain sattui.

Siitäkin oli hän aikoinaan kärsinyt, mutta nyt hän vähitellen rupesi

tottumaan. Tänään varsinkin tuntui kaikki entistä kevyemmältä. Hän oli

yhä Gudrun-tädin luona. Täti otti kädestä, kuljetti huoneessaan, esitti

kaikki vanhat kapineensa, -- nuo eletyn elämän vaiteliaat todistajat,

-- ja opetti, miten eletään voimakasta ja suurta elämää, sellaista,

joka sopii tunturien maassa asuvalle.

Oli se todella ihmeellistä, miten voimakkaita he olivat, sekä täti että

Holger. Oliko se kansallispiirre, vai sukuominaisuus, mutta sellaisia

he kumpikin olivat kuin tunturihonka, joka pää pystyssä laulaa ja

taistelee kunnes kaatuu. Kukka nuokkukoon varrellaan, painakoon päänsä

mättäälle sadekuuron tullessa ja kohottakoon sen taas, kun päivä

pilvistä pääsee, tunturihonka ei voi taipua, se huminoi, huojuu ja

taistelee, siksi kunnes myrsky-yö sen murtaa.

Mutta voineeko kukkanen mättäällä koskaan olla tunturihongan ilona?

Voineeko honka hennon kukkasen ystävä olla? Ei tajua toinen toisen

kieltä. Ei voi honka luontoaan muuttaen kukkasen puoleen taipua, ei

kukkanen elinjuuriaan katkomatta kohoutua hongan rinnalle.

Mutta jos nuo elinjuuret olisivat katkottavat?

Miksei, vaan silloinhan menisi elämä samassa.

Oli painostavan kuuma vaunussa. Salme pyyhkäisi hikeä ikkunaruudusta

katsellakseen ulos. Hän oli jo kauan tuijottanut eteensä -- nyt hän ei

enää jaksanut tehdä sitä.

Hän kuuli Holgerin iloisesti puhelevan ja laskevan leikkiä. Holger

oli liiketuttavien seurasta siirtynyt juttelemaan kahden tuttavan

naishenkilön kanssa. Nämä istuivat kumpikin niin että Salme näki

heidät. Toinen oli vanhanpuoleinen -- kaiketi äiti -- toinen vallan

nuori. He olivat nähtävästi erinomaisen huvitettuja Holgerin seurasta

ja hän puolestaan yllytti heitä.

Miksi hän ei tullut Salmea hakemaan esittääkseen vieraat? Jos he kerran

olivat Holgerin ystäviä, tahtoihan Salmekin silloin tutustua heihin.

Hän käännähti hermostuneesti ja koetti taas katsoa ulos.

Oliko hän mustasukkainen? Epäilikö hän Holgeria?

Hänen täytyi hymyillä. Voitonvarmana ja onnekkaana solui katse taas

Holgeriin päin.

Salohonkaan täytyi luottaa. Se ei pettänyt. Se voi ilakoida, se voi

vallattomana laulaa laulujaan kaikille ohikulkeville, mutta sisintä

säveltään soittaa se yhdelle ainoalle sydänystävälle.

Miksi sitte tuntui katkeralta, että Holger istui tuolla, hän täällä?

Miksi sydämen kalvava kaipuu uudelleen ja uudelleen muistui mieleen,

vaikka Salme koetti ajatella Gudrun-tädin tarinaa ja elämän suuria

suruja?

Hän ei voinut olla syyttämättä Holgeria. Holger itse oli hänet

tällaiseksi opettanut. Jo silloin kun Holger ensi kertaa saattoi hänet

kotiin Suomeen, oli heille sattunut pientä riitaa sen johdosta, että

Salme tapasi tuttavan, jonka kanssa hetkeksi jäi puhelemaan. Kun hän

palasi Holgerin luo, näytti tämä kelloaan: "kaksikymmentä minuuttia

olet riistänyt minulta." Salme nauroi. Mutta Holger oli niin pelottavan

vakava, että Salmen täytyi ruveta selittelemään. -- Eihän hän voinut

olla juttelematta, tavatessaan vanhan toverin, jonka äiti vasta oli

kuollut.

Mutta vaikka Holger myönsikin Salmen olleen oikeassa, menetteli hän

vastaisuudessakin samoin. Kun hän kaipasi Salmen seuraa, ei hänestä

kenelläkään ollut oikeutta asettua tielle, ei hetkeksikään. -- Kun

kauan on kulkenut yksin, on ystävän ikävä hillitön, sillä puolusti hän

itseään, ja ne sanat sitoivat Salmen.

Hän koetti oppia olemaan Holgerin ilona joka hetki, mutta nyt, kun hän

jo uskoi oppineensa, nyt häntä ei tarvittu.

Miksi ero kuherruskuukausien ja sitä seuraavan jokapäiväisen elämän

välillä oli niin räikeä? Mitä oli aviorakkaus? Oliko se vain läikähtävä

laine seisovassa vedessä, laine, joka hetken kirkkaana kuvastaa

taivaan, vaan sitte muuttuu mustaksi ja mutaiseksi? Eikö se ollutkaan

pohjaltaan kirkas kuin lähteen silmä, jolle syvät sydämen hetteet aina

tuovat uutta tuoreutta?

-- Salme, me tulemme perille tuossa tuokiossa. Holger kiskaisi

matkalaukun verkkopitimeltä, auttoi turkit Salmen päälle ja loi

pikaisen katseen peiliin, nähdäkseen oliko itse kunnossa.

-- Me menemme suoraan hotelliin. En minä tänä iltana enää kerkiä mitään

toimittaa.

-- Samaanko, jossa olimme silloin, kun minua saatoit Suomeen?

-- Niin tietysti, minä olen aina samassa. Sähkötin jo tulostamme.

-- Me emme ole olleet siellä sitte kun silloin. Sanoissa oli hyväilevä

sointu. Salme tahtoi elvyttää muistoja, jotka voisivat hänelle

palauttaa sen Holgerin, jota hän kaipasi.

Mutta Holger ei huomannut hänen sanojaan. Vasta illalla, kun he

huoneessaan joivat teetä, muisti hän äkkiä kuulleensa ne.

-- Niin, me emme tosiaankaan ole olleet täällä sitte kun

kihlauskesänämme.

-- Ei siitä ole vielä kuin puolitoista vuotta, vaan pitemmältä se aika

on tuntunut.

-- Kun paljo tapahtuu, tuntuu aika pitkältä. -- Holger selaili teetä

ryypätessään, vasta ilmestynyttä iltalehteä.

Äkkiä laski hän sen kädestään. -- Vai onko muutenkin ollut pitkää? --

Terästetty katse sattui Salmeen.

-- Etkö sinä vastaa? Salme yhä vaikeni.

-- Mitä paljo tämä on?

-- Sinä kysyit niin äkkiä, -- ja niin kiivaasti, -- sai Salme viimein

sanotuksi. -- Minä olin ajatuksissani.

-- Tarvitsetko ajatella vielä kauankin, tietääksesi onko elämä minun

rinnallani tuntunut pitkältä?

-- Sinä olet häijy.

-- Koko maailma on tänään tehnyt minulle kiusaa, herrat huonoine

liikeuutisineen, naiset mielistelyineen ja teeskentelyineen.

Salme unohti oman mielentilansa samassa, kun kuuli "koko maailman

tehneen kiusaa" Holgerille.

-- Vaan itsehän sinä naisten seuraan lyöttäydyit siellä junassa, sanoi

hän nauru suupielessä.

-- Huvittaa nähdä, minkälaisia osaavat olla.

-- Ja sitte ivata.

-- Niinpä niinkin.

-- Sitte en paljo sure sitä, ettet esittänyt. Muuten olisin kaivannut.

Tahdonhan jakaa kaikki kanssasi. -- Katse säteili rakkautta ja käsi

tavoitteli Holgerin kättä.

-- Jakaa kaikki kanssani -- toisti Holger. -- Ja'a nyt sitte silläkin,

että vastaat kysymykseeni: ovatko päiväsi olleet pitkiä ja miksi? --

Hän tarttui Salmen ranteisiin, pitäen niitä kuin pihdissä, samalla kun

hänen katseensa terävänä ja teräksisenä tunki Salmen sisimpään.

-- Älä, Holger rakas, noin! -- Katse pyysi ja rukoili.

-- Sano! intti Holger, kovuus katseessa. Silloin leimahti Salmen

suuttumus. Hän riuhtasihe irti niin äkkiä, ettei Holger ennättänyt

estää: -- "Sano", toisti hän vapisevin huulin -- nyt sinä komennat

"sano", mutta kun viikkojen ja kuukausien kuluessa olen tahtonut puhua,

olet työntänyt minut luotasi. "Sinä vaivaat minua, minä en ennätä", se

on ollut vastauksesi. Nyt tahdot kuulla, ja minä sanonkin. Päivät on

olleet pitkiä, sillä minä rakastan sinua niin äärettömästi. Sinä olet

ainoani ja kaikkeni tässä maassa. Työtä ja tehtävää minulla ei ole

muuta kuin elää sinulle. -- Itse olet niin tahtonut ja asettanut -- ja

sitte sinä vetäydyt pois, et jouda katsomaan, et kaipaamaan muuta kuin

joskus kun illoin kiedot kätesi kaulaani ja kuiskaat pyytäen: olethan

omani, sano, olethan. -- -- Mitä tietää sellainen elämä vaimolle? --

Ymmärrätkö, vaikka olet mies. -- Kaiken olen sinulle antanut, maani ja

kansani olen jättänyt tähtesi, jättänyt ilolla. -- Mutta Holger, kun

antaa äärettömän paljo, tarvitsee myöskin saada paljo.

-- Etkö ole saanut? -- Holger sanoi sen huohottaen. Hän oli käynyt

kuolon kalpeaksi.

-- Olen tuntenut rakkautesi polttavaa liekkiä -- aika-ajottain. Mutta

Holger, minä tarvitsen nähdä kestävää, tasaista tulta kotionnemme

alttarilla. Kaikkien nähden olen tunnustanut, että sinä olet minulle

rakkaampi kuin omaiset, ystävät ja synnyinmaa. Mutta tiedätkö, mitä

olen tuntenut viimeaikoina, jolloin sinulla ei kahden ollen eikä

toisten seurassa ole ollut aikaa eikä ajatuksia minua varten? --

Olen tuntenut, miten sen on olla, joka on antanut kaikkensa,

saamatta vaimon oikeuksia, jolta tullaan vaatimaan, ilman että häntä

tunnustetaan, ja jonka rakkaudelle ei anneta arvoa, vaikka se olisi

yhtä suuri ja puhdas kuin konsanaan laillisesti vihityn vaimon.

-- Salme, sinä isket armottomasti!

-- Teenkö sitä syyttä? Tiedätkö, mitä olen kärsinyt? Minä tahtoisin

olla ilosi, apusi, elää sinulle, yksin sinulle, vaan minä en jaksa, jos

sinä itse riistät minulta voimani.

-- Sinä _olet_ apuni, iloni, ja onneni jo pelkällä olemassa olollasi --

Holgerin pää painui rintaa vasten.

Yht'äkkiä lehahti hän punaiseksi, kääntyi sitte valkeaksi kuin vaate.

-- Salme, auta, minä pyörryn! -- Hän painui läheiselle vuoteelle.

-- Holger! Salme kiersi toisen kätensä Holgerin pään alle, toisella

hän soitti sähkökelloa. -- Kamferttia --, eetteriä -- tuokaa pian!

Soittakaa taitavalle lääkärille. -- Kutsukaa tulemaan pian.

Hän polvistui tuskissaan vuoteen viereen, vuoroon pyyhkien tuskan

kylmää hikeä Holgerin otsalta, vuoroon hieroen lämpimäksi hänen

jääkylmiä käsiään.

Oliko tunturin honka murtunut? Oliko tuo suuri, rakastava sydän

herkeävä sykkimästä?

Mitä hän oli tehnyt? Miksi hän oli vaivojaan valitellut?

Nakutettiin ovelle. Palvelija toi kamferttia.

-- Holger, koeta nielaista, se tekee hyvää sinulle. -- Salme kallisti

vesilasia hänen huulilleen.

Holger sai nielaistuksi, mutta makasi yhä kuin tiedottomana.

Viimein aukaisi hän väsyneesti silmänsä. -- Salme iloni, onneni -- sinä

et saa unohtaa sitä -- et koskaan.

Taas painuivat silmät kiinni ja käsi hervahti vuoteen laidalle.

-- Holger, anna minulle anteeksi! Holger, kuule! -- Hän tarttui taas

kylmään käteen ja peitti sen suuteloin.

-- Salme, ole täällä luonani, minä tarvitsen sinua.

-- Olen, rakkaani, olen. -- Hän hieroi yhä sydäntä, käsiä, jalkoja,

koettaen palauttaa herkeämässä olevat elontoiminnat.

-- Se tekee niin hyvää, -- Holger avasi taas silmänsä ja kaunis,

sydämellinen hymy kirkasti hänen kasvonsa, -- kun sinä olet luonani.

-- Minä en jätä sinua koskaan, kuuletko, rakkaani, en koskaan.

Holger hymyili tyytyväisenä.

-- Minä tahdon pikkusielusta kasvaa sinun mittaiseksesi, oppia sinua

ymmärtämään, sinua auttamaan, sinun ilonasi olemaan.

-- Rakas -- rakas -- -- Holger tapaili Salmen kättä. --

Silloin nakutettiin ovelle. Lääkäri astui sisään.

9.

Kaivattu kesä oli viimein tullut, tullut heloittavana, kirkkaana ja

kukkeana.

Iloisesti kajahtivat laitumella karjan kellot. Tyttö tunturimajassa

pisti lauluksi, toinen lypsylle lähtien vastasi.

Tunturi raikui elämäniloisia ääniä.

Laaksoissa kulki maamies hyräillen ja hyvillä mielin. Toivon työtä hän

teki, ja toivon toverina oli ilo.

Talven pimeys muistui mieleen vain tehdäkseen kesän riemut sitä

rikkaammiksi.

Thorsgaardissakin laulettiin toivon laulua. Margit sitä siellä lauloi,

lauloi siksi, ettei voinut olla laulamatta, lauloi huolimatta siitä

kuunteliko kukaan vai ei.

Birgitte ei ainakaan kuunnellut. Hän oli selästään yhtä suora ja

tehtävissään yhtä täsmällinen, riippumatta siitä, oliko kesä vai talvi,

valoisa vai pimeä päivä. Hän ei kaivannut toivon laulua eikä sitä

kuunnellut. Hän täytti vain tehtävänsä.

Mutta Margitia ei mikään voinut estää laulamasta, sen ymmärsi Salme.

Siksi hän hymyili, vaikka itsekseen ajatteli, että Birgitte oli

valinnut viisaammin.

Parempi on täyttää tehtävänsä kuin laulaa toivon laulua. Laulu voi

päättyä pettymykseen, tehtävän täyttämistä seuraa tyydytys. Hän oli

kokenut kumpiakin. Siksi hän sen tiesi.

Hänkin oli Margitin tavoin laulanut, oli alkanut uudelleen, kun sävel

katkesi, oli uskonut, että tottapa kerran oppii, tottapa kerran

lujittuvat toivon säikeet, niin etteivät enää katkea, lujittuvat

kestäviksi, kannattaviksi ja säteilevät kirkkaampina kuin auringon

välke tunturin rinteillä.

Mutta hänen työnsä oli ollut Sisyfuksen taistelua. Se oli kuluttanut

hänen voimansa, tehnyt punoittavan posken kalpeaksi, laihduttanut

läpikuultavaksi valkean käden ja saanut silmät painumaan syvälle.

Sentähden hän oli valinnut Birgitten osan. Hän ei enää laulanut toivon

laulua. Hän vain täytti tehtävänsä.

Paljo ei noita tehtäviä ollut, joskaan hän ei enää ollut vieraisilla

Thorsgaardissa. Mutta paljoon ei hänen voimansa olisikaan riittäneet.

Hän oli käynyt kumman heikoksi.

Oltuaan kauan heikkona, hän kerran äkkiä sairastui kuumeeseen. Holger

säikähti, haetti lääkärin Kristiaaniasta asti ja istui itse yöt päivät

vuoteen ääressä. Mutta sitte kuume lakkasi. Lääkäri ei huomannut mitään

erityistä taudin syytä eikä antanut mitään erityisiä määräyksiä. Täytyi

vain toivoa ja odottaa. Ehkä voimat vähitellen palaisivat.

Holger rauhoittui. Eihän hän sille mitään voinut, että kuume palasi ja

että Salme pienestäkin ponnistuksesta pyörtyi. Täytyi vain toivoa ja

odottaa -- ja sitä tehden oli hän työssä aamusta iltaan.

Mutta Salme ei toivonut eikä odottanut, sillä hän ei jaksanut. Hän

jätti sen Holgerille. Hän koetti vain pitää huolta pikku tehtävistään,

katsoa, ettei kukkia puuttunut Holgerin työpöydältä ja että puutarha

antoi parhaansa kodin kaunistukseksi. Puutarhassa käynti, levähtäminen

sireenipuistikossa ja puheluhetki puutarhurin kanssa kuuluivat myös

hänen päiväohjelmaansa, samoin käynti Jensin ja liinakkojen luona.

Mieluisin lepopaikka oli Salmella sentään Thorsgaardin läheisyydessä,

metsikön laidassa sijaitseva mäen törmä, jossa kuusten juurella oli

suuria kiviä ja sinne tänne asetettuja penkkejä.

Törmän alapuolella oli nurmettunut, tasainen kenttä, kerrassaan mainio

pallonlyöntiä ja muuta hauskuutta varten.

Salme oli huomannut paikan vasta kevättalvella, kun tuli paljo

olleeksi yksin. Ensi kertaa hänen siellä levähtäessään oli vielä lunta

maassa, ja kenttä oli tyhjänä. Mutta kun hän toisen kerran tuli sinne,

havumetsän tuoksua hengittämään, juosta lorisivat kevätpurot mäen

rinnettä pitkin, ja lapsiparvi pyöri kentällä iloisena kuin karsinasta

laskettu lauma.

Leikkijöille tuli kiire, kun näkivät rouvan. Mutta hän sai heidät

pysäytetyiksi. Juuri heidän seuraansa hän kaipasi. He eivät saaneet

poistua. Heidän piti leikkiä eikä välittää hänestä ensinkään. Silloin

vasta oli hänelläkin hauska.

Ensin oltiin ujoja. Seisoskeltiin jäykkinä, töllisteltiin ja arveltiin.

Mutta sitte rohkein alkoi leikin uudelleen, ja vähitellen unhottivat

toisetkin ujoutensa.

Leikkijät tottuivat pian Salmen seuraan. Kieli ei enää haitannut

tutustumista eikä arkuuskaan. He ymmärsivät häntä ja hän heitä.

Leikkiminen oli hauskinta silloin, kun hän istui mäen rinteellä, ja

katsein seurasi heitä lohduttaen, kun suruja sattui, hymyillen, ilon

kohotessa korkeimmilleen.

Äiditkin tulivat joskus kentälle. Kun aamuaskareet olivat tehdyt,

päivällisruoka liedellä porisi ja nuorin kätkyessä heräsi nukkumasta,

nosti äiti sen käsivarrelleen ja läksi pienokaisineen päivää

paistattamaan aurinkoiselle kuusikon rinteelle. Lasten leikkiessä

istahti silloin äiti juttelemaan rouvan kanssa, istahti ensin arasti

penkin päähän, tuskin uskaltaen näyttää pienokaistaan, mutta toisen

kerran jo tuttavallisesti lähelle asettuen ja kohta kertoen, mitä

lapselle kuului, miten monta hammasta oli tulossa ja miten jo yritti

konttaamaan.

-- Lasta rouva ikävöi, sanoivat vaimot keskenään. -- Miksi ei Jumala

heille lapsia siunanne?

Toiset uskoivat rouvan ikävöivän kotimaataan. Suomestahan hän heille

aina puhui, nyt, kun olivat tutuiksi tulleet. Hän kertoi, minkälaiset

maat oli siellä, millaiset tavat ja minkälaista köyhän kansan elämä.

Eikä hänen katseensa koskaan niin kirkkaasti loistanut eikä säteilleet

hänen silmänsä niinkuin sellaisina hetkinä.

-- Noin mekin ehkä ajattelisimme, jos meidät täältä tunturilaaksosta

vietäisiin vieraalle maalle, sanoivat vaimot keskenään. Ja kotiaskareet

kävivät kepeämmiksi ja elämä tuntui rattoisammalta vaan siitä ilosta,

että saivat asua rauhassa laaksossa, jossa olivat syntyneet ja

kasvaneet.

Mutta Salme istui yksin penkillä ja katseli lasten leikkiä. Hänestä

oli vuosikausia kulunut siitä, kun hänet kotoisesta maaperästä tänne

siirrettiin. Vuosia oli jo siitäkin, jolloin hän oli lasta toivonut.

Se oli silloin ensimäisenä, onnellisena kesänä, niin, -- -- viime

kesänä, jolloin tunturikukat imivät hehkua auringon säteistä, metsän

vihreys oli mehevimmillään, ja päivän suutelot polttivat punoittaviksi

posket ja hehkua huulille.

Silloin hän toivoi ja iloitsi, sillä pelkkä ajatuskin oli jo riemua.

Ja hän näki pienokaisen, jolla oli Holgerin silmäin sineä, Holgerin

voimaa, Holgerin viisautta, Holgerin sydämen suurta jaloutta.

Mutta kun sitte syksytuulet ulvoivat laaksossa ja vihuri temmelsi

tunturilla, kun halla tappoi kukkaset ja hanki ne hautasi, silloin

lakkasi Salme toivomasta. Hän oli kuullut epäsointujen särähtävän. Hän

ei tahtonut lasta kärsimään niistä, ei pienokaista elämän viluissa

värisemään.

Hän luuli kokonaan lakanneensa toivomasta. Mutta toivo heräsi uudelleen.

Se tapahtui Holgerin ja Salmen Hamarissa käynnin jälkeen, kun kotielämä

Thorsgaardissa taas jonkun aikaa oli sopusointuista ja onnellista.

Silloin Salmekin taas rupesi ajattelemaan, että kunpa sentään tulisi

Thorsgaardiinkin pieni lepertelevä lapsi. Nyt uskalsi hän sitä toivoa,

sillä olivathan Holger ja hän oppineet sirpaleista ehyttä rakentamaan.

Totta lapsikin siitä saisi voimaa, totta kestäisi vilut ja sovittaisi

epäsoinnut. Elävä yhdysside hänestä tulisi, jonka avulla tunturihonka

ja metsän kukka oppisivat täydellisesti toisiaan ymmärtämään.

Salme kävi tätä ajatellessaan rikkaaksi ja onnelliseksi. Hän ei

huomannut Holgerin kiivastumista eikä ollut milläänkään, vaikka ei

päiviin saanut ystävällistä sanaakaan. Hän tiesi, että Holger oli

semmoinen. Eihän hän voinut luontoaan muuttaa. Kaikki hänessä oli --

näennäisesti ainakin -- hetkellistä. Kun hän teki työtä ja innostui

siihen, unohti hän unen ja ravinnon. Päätettyään levätä, lepäsi hän,

eikä välittänyt, vaikka saha olisi seisahtunut tai miehet pellolla

tehneet lakon.

Yksin shakkipeliinkin nähden, joka kuitenkin oli hänen suuri

intohimonsa, oli hän yhtä vaihteleva. Ihmekö, jos Salme sai samaa

kokea. Ihmekö, jos Holgerin rakkaus toisinaan paloi polttavana

liekkinä, toisinaan näytti sammuneen.

-- Tunturi-honka soittaa monta säveltä, ajatteli Salme. Se näkee paljo,

kuulee paljo ja se laulaa, mitä milloinkin mieleen johtuu. Se ei välitä

siitä, onko sen laulu toisille mieluista vai ei, itkeekö kukkanen

mättäällä vai iloitseeko. Se vain noudattaa luontoaan. Mutta sama

honka se siltä on, vaikka monta säveltä soittaa, monta laulua laulaa,

sama voimakas, murtumaton honka, jonka juuret ovat syvälle maaperään

työntäytyneet, jonka latva kohoaa korkealle ja jonka runko on niin

suora ja solakka, että ohikulkijat ihaillen jäävät katsomaan.

Salme toisti tätä usein itselleen. Hän koetti muistaa, että se Holger,

jota hän kerran tuntureilla oli oppinut rakastamaan ja jonka kuormaa

hän oli luvannut kantaa, nytkin kulki hänen rinnallaan. Hän ei ollut

niin virheetön, niin täydellinen, ei edes niin jalo, kuin miksi Salme

silloin luuli, mutta hän oli sama rakastava ja rakkautta tarvitseva

Holger.

Kun Salme muisti tätä, sai hän uutta voimaa koettaakseen täyttää

tehtävänsä, mutta hän tunsi, että se kysyi taistelua ja ponnistusta, ja

ponnistukset kuluttivat sekä sielun että ruumiin voimia. Sentähden hän

taas ajaksi lakkasi lasta toivomasta. Mitäpä hän lapsella, -- ajatteli

hän itsekseen --, hän, semmoinen raukka, joka ei jaksanut sen paremmin

selviytyä elämän ristiriidoissa.

Syksyn tullen kävi Salme yhä heikommaksi. Hänen täytyi enimmäkseen

maata.

Lääkäri ei voinut ymmärtää, mikä häntä vaivasi. Hän ehdotti matkaa

Suomeen. Mutta kun Holger puhui asiasta Salmelle, säikähti tämä. Kotiin

hän ei tahtonut, ei millään ehdolla. Hän kauhistui jo ajatellessaan

matkaa. Näin kaukana ollen saattoi hän valheita sommittelematta antaa

äidin elää uskossa, että ensimäisiä onnen aikoja yhä kesti, mutta

siellä, -- siellä se olisi mahdotonta.

-- Hän ei tahdo jättää minua, sanoi Holger lääkärille. -- Kun saan

aikaa, menemme yhdessä.

Sairastaessaan rupesi Salme kirjoittelemaan.

Kun hän oli maannut tuntikausia ja ajatukset kävivät liika raskaiksi,

nousi hän ja asettui kirjoittamaan.

Ensikertaa sitä tehdessään aikoi hän ruveta pitämään päiväkirjaa. Hän

alkoi kooten, mitä sinä hetkenä tunsi:

-- Kappaleen olemme vasta yhdessä kulkeneet, ainoastaan kappaleen,

mutta tie tuntuu vuosikymmenien taipaleelta.

Miksi?

Onko siihen syynä suruni suuruus, vai onneni ihanuusko? En tiedä.

Kenties elämän ihmeellinen -- tahtoisin sanoa -- tappava rikkaus.

Mutta kun sitte kysyn itseltäni: miten tuli elämäni noin rikkaaksi,

miten sen tasainen, yksitoikkoinen jokapäiväisyys äkkiä muuttui, en

epäröi vastatessani: Sinä, sinä yksin sen teit. Sinun ansiosi se on,

sinun syysi. -- Sinä toit onnen, sinä toit tuskan.

Sellaista oli elämäni iloineen ja suruineen kuin sisäjärven tyyneys,

sisäjärven myrskyt. Vasta kun tulin tähän toiseen maahan, vasta kun

sinut täällä tapasin, opin ymmärtämään, miten pientä se kaikki oli.

Sinä toit suuruuden tullessasi, sinä vuorien ja vuonojen kasvatti.

Oletko sen kotimaasi luonnosta oppinut, vai mistä? En tiedä. Mutta

totta se ainakin on. Kaikki sinussa on suurta. Oli se pahaa tai hyvää,

pientä ja pikkumaista se ei ainakaan ole.

Sinä teit elämäni suureksi ja rikkaaksi. Sinua kiitän, -- sinua

siunaan. Niinkö?

En tiedä.

Päätäni huimaa. En jaksa ajatella --. Minä vain ihmettelen, sitä että

ihminen vuoden kuluessa voi kokea vuosikymmenien ilot ja tuskat.

Ei sumene silmät, ei hiukset harmene, ja kuitenkin sitä nuoresta äkkiä

vanhaksi kääntyy.

Elämän kehuttu rikkausko sen vaikuttaa? En ymmärrä.

Ennen kaipasin usein jotakin -- kaipasin, tietämättä mitä. Kenties

kaipasin iloa ja onnea. -- Kaipasin ennen kaikkea vaihtelua.

Olisin siihen aikaan saattanut puhua elämän tappavasta tyhjyydestä. Nyt

puhun sen tappavasta rikkaudesta.

Nyt en enää toivo enkä kaipaa mitään, en ainakaan muuta kuin

mahdollisesti -- lepoa. Olen niin väsynyt, niin läpeensä väsynyt. Se

suuri ja rikas elämä, johon minut veit, on minulta vienyt voimat.

Moitin itseäni siitä, -- halveksin usein, mutta minä en sille mitään

voi, sillä minä olen heikko ja mitätön "pikkusielu".

* * * * *

Salme ei sinä päivänä kirjoittanut pitemmältä.

Kun hän toisena päivänä aikoi jatkaa, hylkäsi hän ensimäisen tuumansa.

Hän ei tahtonut uskoa itseään päiväkirjalle. Hän päätti vain kirjoittaa

kirjaansa kirjeen äidille, kirjoittaa niin kuin puheleisi, ell'ei

tahtoisi säästää äitiä ja hänessä vahvistaa uskoa heidän onneensa.

Hän selaili kirjaansa hetken. Sitte tarttui hän kynään ja rupesi

kirjoittamaan:

-- Äiti kulta, nyt otan vanhan pikku jakkarani ja asetun tähän viereesi.

Voi, miten olet sairaan näköinen! Sinä olet maannut vuosikausia ja

jaksat kuitenkin olla tyytyväinen. Minä olen vasta viettänyt muutamia

viikkoja enimmäkseen makuulla ja minä jo pelkään vuoteessa olemista.

Tiedätkö, äiti, miksi?

Siksi, että ehdin ajatella niin hirvittävän paljon.

Ennen rakastin ajattelemista, nyt pelkään sitä. Eikö se ole

kummallista? Ja mistä se riippuu? Siitäköhän, että kaikki ennen oli

lapsellisen yksinkertaista ja sanoisinko -- suomalaisen suoraa?

Nyt ovat elämän ongelmat saaneet minut umpisokkeloon --. Ennen sain

selvyyttä ajatellessani. Nyt sotkeudun ajatusteni verkkoon.

Äiti, me olemme äärettömän erilaiset, Holger ja minä. Holgerissa

on pelottavan paljo voimaa. Hän on reipas ja vikkelä kaikessa,

tunteissa, teoissa ja päätöksissä. Tuskin ennätän toipua aikaisemmasta

hämmästyksestä, kun hän jo valmistaa minulle uuden.

Kuules äiti, minkälaista elämämme on. -- Holger saattaa tulla

huoneeseen, heittäytyä sohvalle ja pyyhkiä hikeä otsaltaan. Kaikki käy

hullusti, sanoo hän. Minun täytyy heti matkustaa Einarin luokse. Minua

on petkutettu kaupoissa. Joudun vielä maantielle. Täytyy lähteä, vaikka

olen niin sairas, että tuskin pysyn pystyssä.

Minä säikähdän, juoksen, hätäilen, hoitelen. -- Holgerilla on

sydänvika. Siksi täytyy hänen suhteensa olla varovainen.

Tunnin perästä hän äkkiä ponnahtaa pystyyn, muistaa unohtuneen työn

eikä välitä, ei varoituksista, ei pyynnöistä.

Illalla, kun kysyn, milloin hän matkustaa Kristiaaniaan, nauraa hän

ja sanoo, ett'ei siitä tule mitään. Hän on jo kirjoittanut Einarille.

Kyllä kaikki selviää. Ei se ollut muuta kuin pieni erehdys.

Nyt äiti, alan jo tottua tähän, mutta se kuluttaa kuitenkin. Minä olen

sellainen typerä hämäläinen. Uskon asiat semmoisina kuin ne sanotaan.

Ennen olin mielestäni monimutkainen luonne. Huomasin niin paljon

vastakohtia ja ristiriitaisuuksia itsessäni. Nyt huomaan, että olen

selväpiirteinen ja ylen yksinkertainen sielu, typerän yksinkertainen,

-- Holgerin rinnalla ainakin.

Hänessä kaikki vivahtelee ja vaihtelee kuin valot ja varjot tunturin

rinteillä. Hänen rakkautensakin on raju ja voimakas. Häpeän oman

tunteeni heikkoutta hänen rinnallaan. Ja kuitenkin minäkin rakastan,

rakastan koko olentoni voimalla. En muuten olisi kärsinyt niin paljo

tämän vuoden kuluessa.

Olen ollut sairaanlainen. Olen koettanut salata sitä Holgerilta, sillä

hän tulee siitä kovin levottomaksi. Mutta kun hän sattuu kysymään

vointiani ja minun mielestäni täytyy sanoa suoraan, nauraa hän minulle

ja sanoo luulosairaaksi.

Se koskee, -- sillä minä olen typerä. Rakkaudesta Holger tietysti

kysyy vointiani ja rakkaudesta väittää vastaan, kun ei tahdo myöntää

itselleen eikä muille, että olen sairas.

Nämä ovat pikkuasioita, äiti, mutta eivätkö pikkuasiat usein vaikuta

suuria? Ne voivat lisätä voimaamme ja elämänhaluamme, ne voivat sitä

myöskin kuluttaa.

Kirkas katse voi vahvistaa, rakastava sana rohkaista. Mutta kun suuri

suru kalvaa elämän juuria, voivat pikku vaikeudet viedä viimeisetkin

voimat, niinkuin pikku hiiret helposti nakertavat poikki köyden, jonka

terävä puukko jo puoleksi on katkaissut.

Tiedätkö, äiti, mikä tuo suuri suruni on? Se on se, että vaikkakin

Holger ja minä rakastamme toisiamme yhtä suuresti ja enemmänkin

kuin rakkautemme ensi aikoina, emme kuitenkaan voi tehdä toisiamme

onnellisiksi. Minä olen liian mitätön, voidakseni olla hänelle kaikkea,

mitä tahtoisin, hän liian suuri sielu voidakseen minua käsittää.

Rakkautemme on suuri, vaan side sielujemme välillä löyhä.

Harvoin me yhdessä keskustelemme ja vielä harvemmin olemme yhtä mieltä.

Se on minulle arvoitus, miten voimme olla niin erilaiset ja niin

samanlaiset. Luontoa katsellessamme esimerkiksi näen, että se meihin

vaikuttaa aivan samoin. Usein huomaan eri tapahtumien johdosta

Holgerin tuntevan samaa, mitä itsekin olen tuntenut. Mutta kun käymme

keskustelemaan, särkyy eheys. Yhtymäkohdasta lähdemme kulkemaan eri

suuntiin.

Erilaisuus rikastuttaa, mutta se särkee samalla.

Äiti, sano, miten voivat ihmiset tehdä toinen toisensa niin äärettömän

onnettomiksi, vaikka rakastavat toisiaan?

Tai siitäkö juuri johtuukin sydämen suuri tuska, kun perin erilaisina

ei sittekään voi olla toinen toistaan rakastamatta? Rakkaus kahlehtii,

erilaisuus epäsointuineen erottaa.

Äiti rakas, sinä paljon kärsinyt, sinä elämän ristiriitoja kokenut,

auta minua!

* * * * *

Seuraavan päivän iltana Salmen istuessa hetken puutarhassa ihailemassa

auringon laskua, näki hän Holgerin lasten kisakentän laidassa. Holger

seisoi paljain päin, nojautuneena kuusen runkoa vastaan katsein

seuraten välkettä kaarnaisten runkojen kupeilla.

Salme tiesi ja näki, että he tunsivat samaa ja hänen tuli ikävä

Holgeria. Hän tahtoi tuntea ajatuksen sulavan ajatukseen, tunteen

tunteeseen. Hän oli sen onnen makeutta ennenkin maistanut. Miksei

vieläkin? Miksei nyt?

Hän nousi ja läksi verkalleen astumaan kentälle päin. Vaan ennenkuin

hän ehti perille oli Holgerin silmä sattunut poikaan, joka läheisestä

hernepellosta livisti isäntää pakoon.

Kentän poikki oikaisten saavutti Holger hänet, sai poikaa kauluksesta

kiinni ja pani samassa toimeen sekä tutkinnot että tuomiot.

Salme istahti penkille odottamaan, meni sitte vastaan, kun näki

Holgerin tulevan ja pujotti kätensä hänen käsipuoleensa.

-- Tulin luoksesi, kun näin sinun ihailevan auringon laskua.

-- Saanko minä koskaan rauhassa nauttia?

-- Mistä hän oli, tuo pieni pahantekijä?

-- Oli tuolta myllärin kodista. -- Mitä minä pojasta. Herneet ovat

makeita, sen muistan omasta lapsuudestani. Mutta minä en voi sietää

koko sitä joukkoa.

-- Vaimo on hyvin sairas, keuhkotautinen, luulen.

-- Kun saisivat keuhkotaudin kaikki!

-- Nyt sinä puhut pahaa Holger Thoresenistä. -- Salme koetti kääntää

leikiksi.

-- Ei sinun tarvitse häntä puolustaa.

-- Mutta jos tahdon, -- jos tunnen hänet paremmin kuin sinä.

-- Sinä et häntä ymmärrä, etkä ole koskaan ymmärtänyt.

Salme veti kätensä hiljaa Holgerin käsipuolesta ja kääräsi suojahuivin

paremmin ympärilleen. -- Ilta on kylmähkö, sanoi hän, taitaa olla paras

että menen sisään.

Holger ei vastannut.

Mutta sinä iltana kirjoitti Salme kirjaansa:

Kun riemu sulla on sydämessäs',

Kun hehkuin sielusi sykkivi,

Niin iloitseepi mun sydämeinkin

Ja samoin hehkuen tykkivi.

Kun luonto armas sun maasi kauniin

Saa kielet syömesi sointumaan,

Se mulle tunnelman saman saattaa,

Tuo samat tuntehet tullessaan.

Kun verta vuotaa sun sydän-haavas',

Kun kärsit murheista maailman,

Niin samaa nähden mä samaa tunnen

Ilossa, tuskassa ainian.

Ken näin loi syömemme samanlaiset,

Ken meille tuntehet samat soi,

Kun sydänkantelot samoin kaikuu,

Vaikk' ymmärtää ne ei toistaan voi?

Salme ei nukkunut sinä yönä. Hän ajatteli.

Seuraavana päivänä hän kuitenkin oli virkeä ja iloisella mielellä,

sillä hänellä oli kaksi auttajaa. Toinen oli Gudrun-täti kaikkine

vanhoine kapineineen, jotka eletyn elämän vaitelijaina todistajina

kertoivat sydämen suurista suruista, toinen äiti, joka tyttärelleen

antoi evästystä, elämän taipaleelle: Sinun täytyy selviytyä paremmin

kuin minä, -- sovittaa, missä minä särjin, -- rakastaa, missä minä

rikoin.

Mutta illalla pahoitti Salme Holgerin mielen. Hän oli luvannut

toimittaa Jensille sanan liinakkojen kengittämisestä, mutta unohtikin

asian.

-- Minulla on työtä ja huolia enemmän kuin jaksan kantaa. -- Sinulla ei

mitään, -- etkä tuon vertaista --.

Holger nousi kiivaasti ruokapöydästä.

-- Itseäsi sinä aina ajattelet, et minua, mutisi hän mennessään.

Salme ei jaksanut tätä kantaa. Syyllisyyden tunne oli sittekin katkerin

kaikesta.

Hän sulkeutui huoneeseensa, istui kauan kyyneleettömin silmin eteensä

tuijottaen, nousi viimein, pyyhkäisi kädellä painavasti otsaansa kuin

ajatuksiaan selvittääkseen ja asettui sitte kirjoittamaan.

Hän tahtoi kirjoittaa Holgerille, ehkä hän silloin löytäisi oikeat

sanat, ehkä sattuisi jälleen löytämään nyt nurmettuneen polun sydämestä

sydämeen.

-- Holger, minä en voi puhua sinulle. Sanat kuolevat syntyessään.

Sydänsuruni ne surmaa.

Minä en koskaan, en koskaan ole tahtonut ajatella itseäni etusijassa,

en olla välinpitämätön siitä, mikä koskee sinua.

Sinua olen etupäässä ajatellut aina siitä asti, kun tulin

tunturimorsioksesi. Jos silloin olisin ajatellut itseäni, olisin ehkä

pysynyt päätöksessäni perin pohjin tutustua ennenkuin toisen omaksi

lupauduin. Mutta haluni tehdä sinut onnelliseksi oli niin valtavan

suuri, ett'en muuta muistanut.

Mikä ajattelematon, ymmärtämätön lapsi olinkaan, ijästäni huolimatta!

Uskoin vain, kun vakuutit, että olin ilosi ja onnesi. Uskoin, vaikka

tiesin, ett'et sinä minua tuntenut, minä en sinua. Nämä viisitoista

kuukautta naimisissa-olo-aikaamme ovat minulle opettaneet, että olkoon

tahtoni kuin rehellinen tahansa, en koskaan todella voi olla ilosi ja

onnesi.

Kun tahdon parastasi, teen pahaa, kun lähenen sinua sydän tulvillaan

rakkautta, haavoitan tahtoessani hyväillä, tuskastutan ja vaivaan

tahtoessani kuormaasi kantaa.

Kukkanen mättäällä ei voi tunturihongan ilona olla. Se on suuri,

näännyttävä suruni.

Tahtoni on koetuksen kestänyt, rakkauteni samoin, mutta ruumiini ja

sieluni riutuvat. Minä olen liian heikko rinnallasi kulkemaan. Kukkasen

sydänjuuret katkeavat, sen tahtoessa kohota tunturihongan rinnalla.

* * * * *

Salme laski kynän kädestään ja kääri paperin kokoon. Hän ei tiennyt

itsekään, toivoiko Holgerin lukevan, mitä oli kirjoittanut, vai eikö.

Pahentaisiko vai parantaisiko se? Tuntuisiko tylyltä, vai voisiko ehkä

eloon herättää Holgerin uinuvan rakkauden? Tätä ajatellen pisti hän

paperin laatikkoon ja rupesi riisuutumaan.

Kun hän seuraavana aamuna heräsi, oli Holger jo noussut ja mennyt

sahalle. Margit oli siivoustöissä viereisessä huoneessa. Hän lauleli

tapansa mukaan, mutta sävel oli haikean surullinen.

Mikä valittava, vanha ballaadi hänelle nyt oli mieleen johtunut? --

Salme raotti ovea ja tervehti.

Margit kääntyi poispäin.

Mikä hänen mahtoi olla? Eikö hän tahtonut tervehtiä, vai mitä? Salme

meni lähemmä. Silloin hän näki, että Margit oli itkenyt.

-- Margit, mikä sinun on? -- Hän laski kätensä tytön olkapäälle.

-- Antakaa minun olla! Älkää kysykö. -- Tyttö tyrskähti itkuun.

-- Lapsi parka, mikä sinua vaivaa? -- Salme koetti lähennellä, mutta

Margit kääntyi itsepintaisesti selin.

Viimein täytyi koettaa kovuudella. -- Sinä teet minut sairaaksi,

joll'et nyt sano. Kuuletko?

Taas tuli tyrehdyttävä itku. -- Minä tein niin pahasti, -- kun posti

tuli -- luin vähän sanomia, -- ne huvittavat minua -- ja --

-- Ja sitäkö sinä itket, hyvä lapsi? Saathan sinä lukea --

-- En minä sitä -- mutta --. Rouva lukee itse. Silloin Salme kalpeni,

lensi punaiseksi ja kalpeni taas.

Äiti! Se oli hänen ensimäinen ajatuksensa. Mutta samassa hän muisti,

ett'eihän Margit ymmärtänyt suomea eikä voinut saada tietoja Suomesta

tulevista sanomalehdistä.

Silloin asia varmaan koski Holgeria, hänen liikettään, Einaria, täti

Gudrun'ia tai kenties Vidaria, jolta jo kauan turhaan oli tietoja

odotettu.

Hänen sormensa vapisivat niin, ettei lehti ollut kääntyäkään. Katse

karkasi nuolena palstoja pitkin, -- kuolemanilmoitukset, liike-uutiset,

tiedot mereltä ja tapaturmista. --

Ei missään mitään.

-- Margit, sinun täytyy puhua, minä en kestä tätä.

Margit pyyhki silmiään, mutta puhkesi samassa taas kyyneliin.

-- Tuossa, tuolla sivulla, sopersi hän.

Salme ei nähnyt mitään, mikä jollain tavoin olisi voinut liikuttaa

Holgeria.

-- Ei rouva ymmärrä --. Mutta se on tämän kylän myllärin vanha isä. Hän

muutti pois koko laaksosta, kohta kun herra rupesi taloaan asumaan.

-- Älä nyyhkytä, vaan puhu, niin että ymmärrän. -- Salme miltei

vihastui. Joka hermo oli jännitetty, ja sanomalehti hänen kädessään

vapisi kuin haavan lehti.

Silloin Margit rohkaisi mielensä. -- Tuossa se seisoo, sanoi hän,

osoittaen sormellaan uutista: Kuoleva langettanut tuomion kuolleesta.

Salme luki: "Viime viikolla, 14 p. tätä kuuta, kuoli -- kylässä,

länsirannikolla köyhä vanhus kotoisin -- laaksosta. Viime hetkinään

ilmaisi hän ympärilleen kokoontuneille tuttavilleen kauan kärsineensä

kovia omantunnon tuskia siitä, että tiesi toistakymmentä vuotta

sitte -- laaksossa, hänen kotiseudullaan tapahtuneesta murhasta. Hän

oli pimeänä syksyiltana sattunut kulkemaan metsäpolkua pitkin, kun

kuuli läheisyydestä hätähuutoja. Omaa henkeään peljäten hän silloin

eli piiloutunut ja siten joutunut näkemään, miten murhaaja kuljetti

murhatun ruumiin metsään päin.

"Hirmutyön tekijä oli tunnettu tappelija ja riitapukari Herman Thoresen,

surmattu kaiketi Eilert Kraft, joka samoihin aikoihin katosi teille

tietämättömille.

"Tunnustuksellaan tahtoi kuoleva vapautua omantunnon vaivoista, jotka

häntä olivat kalvaneet etenkin sen jälkeen, kun hän kuuli, että erästä

syytöntä myöskin oli epäilty."

Sanomalehti valahti Salmen kädestä.

-- Margit, Margit, mitä me teemme? Se tuli kuin hätähuuto. -- Holger ei

saa nähdä tätä, ei ikinä.

Salme kulki edestakaisin lattialla käsiään väännellen.

-- Sinä et saa itkeä, sanoi hän ankarasti ja pysähtyi Margitin eteen.

-- Sano minulle, mitä minä voin tehdä. Herralle tätä ei näytetä, ei

koskaan.

-- Pannaan lehti uuniin, ehdotti Margit.

-- Hän tilaa toimistosta uuden.

-- Leikataan se kohta pois.

-- Ei sovi sekään. -- -- Mutta Margit, katso tämä on sattunut näin

hyvin ala-laitaan.

-- Niin, minä repäisen sen siitä ja pyydän herralta anteeksi.

Margitin kyyneleet lakkasivat vuotamasta. Hän oli niin hyvillään siitä,

että rouva ja hän olivat keksineet tuon mestarillisen keinon.

Mutta Salme ei voinut rauhoittua, vielä vähemmän tuntea tyydytystä.

Hän suostui Margitin ehdotukseen, mutta pelko ja jännitys ahdisti. Ja

sydäntä särki -- särki -- särki.

Kovin luotettavalta ja luonnolliselta kaikki sitte kuitenkin tuntui,

kun se sanottiin. Margitin itkettyneet silmät ja pelosta vapiseva puhe

esti Holgeria hetkenkin epäilyksestä.

Mutta Salme ei siltä päässyt pelostaan. Hän oli jännityksessä joka

hetki.

Ensimäisenä päivänä kävi kaikki onnellisesti, samoin toisena,

mutta kolmannen päivän iltana, kun Holger sahalta tultuaan asettui

illallispöytään, näki Salme kohta, että hän tiesi kaikki.

Mistä hän sen tiedon oli saanut, sitä ei Salme uskaltanut kysyä. Hän

tuskin uskalsi katsoakaan Holgeriin. Hän tiesi, että katsekin saattoi

tehdä kipeää, kun sydän oikein kärsi.

Ja miten Holger kärsi, sen hän tiesi, sen näki hän katkeran kärsivästä

piirteestä suun ympärillä, sen hän näkemättäkin tunsi oman sydämensä

suuresta kivusta.

-- Holger, Holger, jos olisin saanut kärsiä sinun sijassasi, valitti

hänen sydämensä.

Vaiteliaina söivät he illallisensa. Salme ei saanut puhutuksi, koetti

vain Holgerin joka liikkeestä huomata, mitä hän toivoi.

Kohta pöydästä noustuaan meni Holger omaan huoneeseensa.

Salme epäröi hetken. Hän ei uskaltanut seurata, poistua hän ei voinut.

Uskaltaisiko hän soittaa jotain? Mutta mitä?

Iloista ei sopinut valita, surullista ei liioin. Mutta jos uskaltaisi

ottaa jotain vienoa ja viihdyttävää, tai jotain missä tuskan tunteet

temmellyksestään asettuivat rauhaan.

Hän otti flyygeliltä Merikannon: "Mä oksalla ylimmällä", mutta laski

sen kohta kädestään. Ei, ei nyt suomalaisia säveleitä.

Hetken haettuaan löysi hän Grieg'in.

Hän oli soittanut kotvan aikaa, kun ovi äkkiä aukeni.

-- Lakkaa! Holger seisoi kynnyksellä.

Salme kavahti tuolilta. Ovi oli jo painunut kiinni ja Holger vetäytynyt

omaan huoneeseensa. Mutta Salme ei voinut jättää häntä. Hän raotti ovea.

Paikka pöydän ääressä oli tyhjänä, samoin leponurkka. Holger oli

heittäytynyt pitkäkseen sohvalle kasvot seinään päin.

Salme meni sisään. -- Holger, sanoi hän, laskien kätensä Holgerin

otsalle.

Käsi sysättiin syrjään. -- Minä en kaipaa kuiskailua enkä sivellyksiä.

Salme poistui hiljaa. -- Rakas, rakas Holger raukka, miten hän kärsii,

kun ei sydän jaksanut ottaa vastaan osanottoa, vaikka sitä janosi ja

pyysi!

He eivät sinä iltana puhuneet mitään toisilleen. Mutta kun Holger

seuraavana aamuna tuli huoneeseensa, oli kristallimaljakossa hänen

työpöydällään kaksi tumman punaista hehkuvaa ruusua. Paperiliuska oli

siinä vieressä, ei täsmällisesti sinne asetettuna, vaan kuin olisi se

siihen itsestään pudonnut.

Holger näki, että siihen oli lyijykynällä jotain kirjoitettu. Käsiala

oli Salmen, mutta kieli oli Norjan kieltä.

Hän luki:

Mit bankende Hjerte... Aa, var det blot

den rødeste Rose, du,

hvis Duft kunde gøre dit Hjærte godt!

Jeg bröd den i samme Nu.

Saa bad jeg dig baere ved Hjærtet

min Rose, mens Dagen led

-- dér, hvor Livet har smertet

og Mærker af Døden sved...

Og kunde den skælvende drysse

sit Blad paa hvert eneste Saar,

og kunde den bristende kysse

det Sted, hvor dit Hjærte slaar -- --

aa, Lykkens Fylde den fristed,

min sorgtunge Rose rød!

Et döende Liv den misted

og vandt en levende Død.

Sinä päivänä ei Holger vielä voinut Salmelle mitään sanoa, mutta hän

oli hiljainen ja lempeä käytöksessään. Salme huomasi sen kaikesta.

Toisen päivän iltana, kun he sattuivat saliin kahden, veti hän Salmen

äkkiä puoleensa.

-- Lapsi, lapsi, sano, etkö sinä kadu?

-- Kadu? Salme ei voinut ensi hetkenä käsittääkään.

-- Niin, kadu, toisti Holger tuska joka äänen väreessä ja kärsimyksen

syvät vaot kasvoillaan.

Silloin Salme ymmärsi. -- Kiitän, sanoi hän, kiitän enemmän kuin

koskaan ennen, että otit rinnallesi kulkemaan.

* * * * *

Senjälkeen oli kuorma keveämpi molemmille. Toinen uskalsi osanottoaan

näyttää, toinen jaksoi ottaa vastaan.

Salme tunsi voimiensa kasvavan vain siitä tiedosta, että Holger häntä

tarvitsi. Ja kun ne pettivät, kun hänen täytyi maata ja levätä, ei hän

enää peljännyt yksinäisyyttä. Hän lepäsi, jaksaakseen paremmin kantaa

Holgerin kuormaa. Siksi ei toimettomuus toimettomuudelta tuntunut.

Mutta jos Holger vain meni kotoa kauemmaksi eikä Salme jaksanut mukaan,

tuli hänelle pian kauhea tuska. Jos Holgerille siellä sattuu jotain,

jos tulee tapaturma tai sydänkohtaus tai muuta sellaista eikä Salme

olekaan hänen rinnallaan, lepää vain kotona ja antaa Holgerin yksin

kärsiä.

Silloin täytyi hänen nousta ja lähteä hiljalleen kävelemään sinne päin,

mistä tiesi Holgerin tulevan.

Kerran, kun Holger viipyi, tuli hän kulkeneeksi tien varrella olevalle

putoukselle asti.

Hän oli niin väsynyt, ettei jaksanut kauemmaksi eikä tahtonut

takaisinkaan kääntyä.

Hän haki itselleen paikan putouksen läheisyydessä kuusten juurella ja

istahti siihen.

Vesi pärskyi vaahdoten rannoille, huuhteli vallattomana rantoja,

tanssi, hyppeli, ilakoi, kunnes huimaavaa vauhtia syöksyi syvyyteen.

Silloin haki Salme taskustaan lyijykynäpätkän ja rypistyneen

paperipalasen, johon kirjoitti:

Mitä laulat sä valkolaine,

Mitä puhtahin puhelet?

Hyrsky huima ja kuohu vainen

Mitä kummia kertonet?

Säestätko sä säveleilläs'

Tuimaa taistoa elämän,

Riemukuohuista korkealta

Syöksyin kuiluhun syvähän.

Näin käy riemusta taistoon tiemme

Moni pyörteissä haudan saa,

Mutta taistojen tuolla puolen,

Siintää siunattu rauhan maa.

Hän tuijotti eteensä, kun oli kirjoittanut sanat paperille. Mitä hän

oikeastaan tarkoitti? Mistä tulivat nuo sanat, mistä tuo sovittava,

lohdullinen loppusäe? Oliko se vain tyhjää puhetta, koruksi sinne

pistetty, jott'ei elämän räikeä lohduttomuus silmiin pistäisi? Vai

mistä se oli sinne tullut?

Hän katsoi miettivänä eteensä, katsein seuraten suurta valkolainetta,

joka häikäisevän puhtaana ja hienona kuin huntu syöksyi yli särmäisien

paasien.

Ei, korupuhetta se ei ollut. Hän tiesi, että löytyi niitä, jotka

tunsivat tuon siunatun rauhan maan. Hän tiesi, että he olivat vahvat

taistelussa ja murtumattomat murheessa, sillä sydän sai voimaa tuosta

rauhan maasta. Mutta häneltä se oli unohtunut surujen helteessä.

Hän oli astunut jalkansa verille ja sydämensä sairaaksi. Hän oli

kärsinyt itse, ja kärsinyt Holgerin kanssa eikä ollut hän lohdutuksen

pisaraakaan saanut maistaa.

Samassa kuuli hän rattaitten räminää. -- Holger! Hän kavahti pystyyn.

Mutta ajaja olikin vieras.

Vaan Salme ei enää voinut istuutua. Noustessaan ja tähystäessään

tietä pitkin oli hän sattunut näkemään läheisen myllyrakennuksen

tien polvekkeessa. Samassa hän muisti, mikä mylly se oli ja ketä

siellä asui. Se toi yhtäkkiä hänen mieleensä ensimäisen illan, minkä

hän oli viettänyt tuntureilla. Hän näki itsensä istumassa kepeillä

norjalaisilla rattailla, näki hitaasti juosta hölkyttelevän hevosen ja

pienen kyytipojan, joka kalpeana kasvoiltaan ja pelokkaasti ohjasten

periä puristellen, kertoi entisaikojen tapahtumista, murhaajan

hirmutöistä, uhrista, joka koskeen upotettiin ja hengestä, joka rauhaa

saamatta laakson pohjalla öisin liikkui.

Ei, -- täällä hän ei tahtonut odottaa Holgeria.

Hän rupesi hitaasti astumaan kotiin päin. Mutta vasta lähellä kotia

saavutti Holger hänet.

-- Olitko vastassa? -- Ääni oli iloinen.

-- Olin. Mutta viivyit niin kauan. -- Hän nousi rattaille. -- Minun

tulee sinua niin ikävä aina kun olet poissa.

-- Rakkaani! Minun tulee hyvä olla, kunhan näen sinut.

Hän napautti liinakkoa ohjaksilla. -- Tiedätkö, jatkoi hän sitte, minä

odotan tietoja Vidarilta.

-- Niitähän me jo kauan olemme odottaneet.

-- Mutta nyt ne tulevat. Minä tunnen sen. Näin yöllä unta hänestä.

-- Kunhan eivät olisi huonoja, oli Salme vähällä sanoa. Mutta hän

säikähti ajatustaan samassa kun se syntyi. -- Ehkä hän tulee pian,

sanoi hän ainoastaan.

Holger huokasi. -- Helpompi on hänen nyt muualla. Mutta tavata

tahtoisin. Se olisi paras lääke.

Paras lääke! Holger parka, kyllä hän nyt tarvitsikin jotain, joka hänet

repäisemällä vapauttaisi valtaan päässeistä tunteista ja tavallisista,

kotoisten olojen herättämistä muistoista.

Suhde veljesten välillä mahtoi muuten olla oikein harvinainen. Salme

muisti, mitä pieni kyytipoika oli hänelle siitä kertonut jo tuona

ensimäisenä, ikimuistettavana iltana tuntureilla. Ja samanlaatuista

hän senjälkeen oli kuullut paljo sekä Holgerilta itseltään että muilta

talossa.

Kaikki näyttivät yleensä pitävän Vidarista. Hänestä puhuttaessa

kävi Birgitte keittiössä lauhkeaksi ja Jens turvautui tavalliseen

ilonilmaus-tapaansa. Hänestä ukkovanhukset puhelivat hyvillä mielin ja

lapset lepertelivät iloisesti hänestä.

Salme itse oli usein ajatellut Vidaria. Hän oli toisinaan tuntenut,

että he ymmärtäisivät toisiaan ehkä silloinkin, kun suhde Holgerin ja

hänen välillään särkyi, toisinaan hän oli peljännyt, että Vidarin joka

katse tuomitsevana häneen tähtäytyisi ja joka silmäys syyttäisi siitä,

ettei hän Holgeria paremmin ymmärtänyt eikä paremmin voinut tehdä häntä

onnelliseksi.

Nyt Salme ei muistanut näitä enää. Hän vain ikävöi -- Holgerin tähden.

-- Kunpa hän tulisi pian, sanoi hän rattailta hypätessään.

Eteisessä oli Margit vastassa.

Salme oli ruvennut pelkäämään Margitia. Hän oli huonojen uutisten tuoja

ja Salme kulki nykyään ainaisessa pelossa.

Holger auttoi takin Salmen päältä ja ripusti naulaan. Sitte meni hän

työhuoneeseensa.

-- Siellä on sähkösanoma, kuiskasi Margit. -- Se on kaukaa. Poika toi

sen ratsastaen.

Salme ei kuullut enempää. Hän seisoi jo työhuoneen ovella.

Holger oli murtanut sinetin. Pitäen paperia etäällä kuin paremmin

nähdäkseen, tuijotti hän kirjaimiin. Sitte lyykähti hän hervottomasti

tuolille.

-- Holger Holger, mitä on tapahtunut? -- Salme repäisi sähkösanoman

Holgerin kädestä.

Laiva karilla, -- Vidar sairaana Hampurissa.

Kirjaimet tanssivat sinne tänne. Huimaava tunne vihloi päätä. Maailma

musteni.

Mutta Salme sai kiinni pöydänlaidasta. Hän tahtoi olla luja Holgerin

tähden.

-- Milloinka voinen olla Hampurissa? -- Holger nousi, pyyhkäisi hikeä

otsaltaan ja rupesi selailemaan ulkomaisia aikatauluja.

-- Torstai-aamuna, jos huomenna lähden. -- Hän puhui kuin unessa.

-- Silloin lähden minäkin, sanoi Salme. Holger nyykäytti päätään.

He tekivät matkavalmistuksensa nopeaan ja äänettöminä. Ainoastaan, kun

oli tärkeää kysyttävää, puhuttelivat he toisiaan.

Seuraavana aamuna olivat he jo matkalla.

He olivat harvasanaisia kaiken aikaa. Silloin tällöin ainoastaan Salme

katkaisi äänettömyyden kertoakseen jotain Vidarista, jotain, jota

Holger itse oli kertonut tai jota Salme toisilta oli kuullut. Hän

keräsi kaikki tietonsa yhteen, etsi kuin kukkasia tien varrelta ja

sitoi seppeleeksi veljelle, jota Holger rakasti.

Kun muistojen seppele oli valmis, rupesi hän sitomaan toista. Siihen

pantiin kaikki Thorsgaardin terveiset Vidarille.

Samassa kun tieto Vidar-kapteenin onnettomuudesta levisi talossa, oli

koko Thorsgaardkin liikkeellä. Kaikki sahan ja talon miehet tulivat

tiedustelemaan, mitä oli tapahtunut ja lähettämään terveisensä

kapteenille. He olivat kuulleet, että herra aikoi Hampuriin.

Birgitte ennätti ensimäisiä vastaan, saaden tulvan suunnatuksi

keittiöön. Herralla ei ollut aikaa. Häntä ei saanut häiritä.

Birgitte aikoi itse ottaa terveiset vastaan ja toimittaa ne perille

vietäviksi. Mutta kysyjät eivät siihen tyytyneet. Sentähden haettiin

rouva keittiöön.

Hän vastasi kysymyksiin ja otti vastaan terveiset. Hän keräsi kaikki

niinkuin se, joka ei henno muruistakaan jälelle jättää.

Jens käski kiittämään tupakista, mitkä jouluksi oli saanut. Niitä oli

vieläkin.

Ja sitte oli kaikella muotoa kerrottava, että liinakot vetivät vaunuja

kuin vanha pari ainakin. Ne olivat unohtaneet kaikki nuoruutensa

hulluudet.

Madsen'in Maren toi nuorimpansa näytteeksi. Hän oli Vidar niminen

hänkin. Kyllähän he tiesivät, ettei kapteeni sitä pahaksi pannut. Se

oli sanottava samalla kuin terveiset.

-- Eikä meillä ole ainoatakaan niin viisasta lasta kuin se, joka syntyi

kapteenin viimein täällä käydessä, jatkoi Maren. -- Muistaahan rouva

sanoa senkin?

Ja Salme lupasi muistaa, mutta muut nauroivat, sillä Maren ja hänen

Söreninsä olivat vähän typeriä.

Birgitte-vanhus ei saanut mitään sanotuksi. Hän yritti moneen kertaan,

mutta aina täytyi kääntyä poispäin ja rykäistä. Sentähden hän viimein

suuttuneena meni tiehensä.

Kun terveisten seppele oli valmiina ja kaikki muistojen kukkaset

kootut, olivat Holger ja Salme jo Korsörissä.

Sieltä kävi matka eteenpäin Kielin kautta.

Salme oli ensi kertaa pohjoismaitten ulkopuolella. Toisten olojen

vallitessa olisi kaikki häntä huvittanut. Nyt hän tuskin huomasi sitä.

Hän vain katseli ohivilahtavaa rannikkoseutua kuin usein nähtyä ja

hyvin tunnettua, jossa ei mikään erityisesti mieltä kiinnitä.

Aamulla saapuivat he Hampuriin. He ajoivat aseman läheisyydessä olevaan

hotelliin, laittautuivat siellä kuntoon ja läksivät sitte Vidaria

katsomaan.

Salme hätkähti, kun sairaalan ovet heille avautuivat. Kolkko, ahdistava

tunne valtasi hänet.

Heitä vietiin pitkiä, kolkkoja käytäviä pitkin. Molemmin puolin

oli suuret, kasarmimaiset salit, saleissa sairas sairaan vieressä,

ilmoitustaulut jokaisen vuoteen yläpuolella.

Astuttiin portaita alas, toisia ylös, sitte taas käytävään, missä

valkopaitaiset lääkärit tulivat vastaan ja "sisaret" kuiskaillen

kulkivat ohi.

-- Täällä, sanoi opas, osoittaen suurta salia.

Holgerin ja Salmen katseet lensivät vuoteelta vuoteelle. Salmen sattui

ensiksi oikeaan. Hän näki kalpeat, hienopiirteiset kasvot, tumman tukan

ympäröimänä. Silmät olivat ummessa. Sairas nukkui. Käsi oli unessa

valahtanut vuoteen reunalle riippumaan. Se oli ruskea, voimakas käsi,

mutta rakenteeltaan hieno ja kaunis.

Salme tunsi nukkuvan Holgerin näöstä. Se oli Vidar.

10.

Salme istui Vidarin vuoteen vieressä hänen omassa hauskassa

huoneessaan, jonka Holger oli hänelle toimittanut. He olivat olleet

kuukauden yhdessä, ja nyt oli kotiinlähtö lähellä.

Thorsgaard kaipasi isäntää, ja Salmen terveys kärsi Hampurissa olosta.

Siitä syystä oli Holger määrännyt kotiinlähtö-päivän.

-- Jouluksi tulet sinä Thorsgaardiin, sanoi Salme iloisesti,

kuoriessaan omenaa ja pala palalta tarjoten Vidarille.

Vidar ei vastannut. Hän katsoi ikkunasta ulos, missä syyssade rapisi

ruutua vastaan ja tuuli puisteli poppeleita sairaalan pihalla.

-- Minä ikävöin Thorsgaardia enemmän kuin koskaan ennen, sanoi hän

viimein, mutta en usko pääseväni sinne.

-- Sinä olet Thoreseniläinen ja viitsit epäillä!

-- Thoreseniläiset tuntevat tulevia asioita. -- Hän koetti sanoa sen

leikillisesti.

-- Sinua lapsettaa, -- tai väsyttää. Olethan jo paljo parempi.

-- Tauti voi uusiutua. Voimakas murtuu usein nopeammin kuin heikko.

Salme ei vastannut. Hänkin katsoi ikkunasta ulos puutarhaan päin, missä

tuuli kiidätti syksyn keltalehtiä maata pitkin.

-- Toiset ovat suomalaisen sitkeitä, jatkoi Vidar. Toiset ei. Mutta

minä en sure, en terveyttäni enkä tavaroitani, mitkä meri vei. Minä

olen vain onnellinen siitä, että sain teidät tänne. -- -- -- Olen

saanut paljo apua Holgerilta. Hän on mainio selvittämään sotkuisia

vyyhtejä.

Salme nyökkäsi päätään, mutta se kävi koneellisesti, melkein työläästi.

Vidar tarkasti häntä. Suun ympärille oli ilmaantunut syvä, kärsivä

piirre. Hän huomasi sen.

-- Minä en kuitenkaan etupäässä ajatellut sitä, jatkoi hän. -- Salme,

tiedätkö, mitä olet ollut minulle, minulle, joka en ole saanut sisaren

rakkautta tuntea, en äidin muistoa säilyttää.

-- _Sinä_ olet antanut minulle paljo. -- Salme katsoi häntä suoraan

silmiin. -- Olet ainoa, joka tunnut läheiseltä, -- omaiselta.

Äänessä väreili vastustamaton katkeruus. Hän tunsi sanoneensa totuuden.

Holgerkaan ei enää ollut läheinen. Aika Hampurissa oli sen vaikuttanut.

Syynä siihen ei ollut ainoastaan se, että taas oli tullut puuska,

jolloin Holger ei Salmesta välittänyt. Siihen vaikutti sekin, että

Holger täällä oli näyttänyt puolia, joita Salme aluksi ei ollut

ymmärtääkään. Hän kiukkuili, vaati, oli kova ja kohtuuton aina kun

olivat kahden, mutta kun olivat Vidarin seurassa, hän odottamalla

odotti, että Salme joka hetki olisi valmis hänelle rakkauttaan

osottamaan.

Joskus oli Salme jaksanut. Hän oli muistanut, miten raskas Holgerin

taakka oli ja miten suuresti hän itse tuskaillessaan kärsi.

Silloin oli rakkaus tulvehtien täyttänyt rinnan.

Vaan toiste oli se ollut mahdotonta. Hän oli tuska sydämessään tuntenut

ettei enää jaksanut rakastaa.

Sellaisina hetkinä hän aina turvautui Vidariin. He eivät puhuneet

oloista. Mutta heidän välillään ei tarvittukaan sanoja.

Pelkkä olo Vidarin seurassa oli lepoa Salmelle. Hänen ei silloin

tarvinnut jännittää tahtoaan, ei koettaa antaa, mitä ei jaksanut antaa.

Sai vain olla niinkuin tahtoi ja tehdä, minkä jaksoi. Aina Vidar

ymmärsi.

Salmen kirveleviä sydänhaavoja lievitti sekin, että hän Vidarissa taisi

paremmin rakastaa Holgeriakin.

-- Ainoa omainen, toisti Vidar, luoden taas tutkivan katseen Salmeen.

Hän ei tänä hetkenä ajatellut itseään, vaikka sydän tuntui olevan

pakahtumaisillaan surusta. Mitäpä hänestä, kunhan hän vain voisi auttaa

Salmea.

Samassa koputettiin ovelle.

-- Tule! -- Vidar kohosi kyynäspäilleen. Hän tunsi koputuksesta

Holgerin.

-- Nyt on kaikki valmista. Huomenna me lähdemme, sanoi Holger.

Salme nousi, jättäen paikkansa vuoteen vieressä Holgerille. Itse

asettui hän vuoteen jalkopuoleen, miettivästi tarkastaen molempia

veljeksiä.

Vidar nojasi patjoihin puoleksi istuallaan vuoteessa. Kasvot olivat

kääntyneet Holgeriin päin, joten hienopiirteinen, jalo profiili

esiintyi. Koko olennossa oli jotain hienoa, hillittyä ja jalostunutta.

Mutta se oli vaatimatonta samalla.

Holgerin kasvot olivat suoraan Salmeen päin. Olennon hartevuus,

liikkeitten voimakkuus ja tarmokas, itsetietoinen ilme pistivät enin

silmään.

Salme tunsi tuskallisen selvään, miten toisin hän nyt Holgeria

arvosteli kuin ennen. Mutta samassa muistui hänen mieleensä, miten

Vidar tämän kuukauden kuluessa aina huomaamattomalla tavalla oli

osannut houkutella esiin Holgerin hyvät puolet, miten hän oli saanut

varjot väistymään ja luonut iloa ympärilleen.

Kun voisi Salmekin noin tehdä! Kun voisi vastaisina vuosina olla

Holgerille yhtä hyvä apu kuin Vidar veljenä sitä oli ollut ja oli!

Lämmin tunne läikähti rinnassa, ja Salmen sielu suli katseeseen. --

Vidar, Vidar, opeta minuakin Holgeria rakastamaan.

Samassa tunsi Salme Holgerin käden olallaan.

-- Säästä sydämelliset silmäyksesi toiseen kertaan. -- Ääni oli pureva.

Salme katsoi häneen. Hetken kuluessa tunsi hän vihan, ylenkatseen

ja halveksimisen kuohahtavan rinnassaan. Mutta kun katse kohdistui

Holgeriin, ei siinä enää ollut kuin teräksistä, kovaa kylmyyttä, joka

ei toiselle tahdo antaa hituistakaan siitä, mitä sydämessä liikkuu,

sanoo vain kylmästi, mutta pelotta: Tuo ei pysty minuun, minä olen

syytön.

-- Vidar on väsynyt ja minulla on työtä. -- Holger etsi papereitaan

pöydältä.

Salme ei vastannut, ei katsonutkaan sinne päin. Hän kääntyi selin

Holgeriin ja läksi sanaakaan sanomatta huoneesta. Käytävästä etsi hän

päällysvaatteensa ja oli hetken kuluttua keskellä sairaalan puutarhaa.

Sataa tihuutti paraikaa. Ilma oli sumuista ja sakeaa. Kyynelissä kylpi

maa. Tuuli valitti ja vaikeroi.

Salme ei huomannut mitään. Hän kulki vain edestakaisin pitkiä

hiekkakäytäviä pitkin ja tuon tuostakin hän nauroi, nauroi niin, että

itse sitä säikähti.

-- Sinä sielulleni opetit ivanaurun. -- Kädet puristautuivat nyrkkiin.

-- Sinä opetit minua -- halveksimaan.

Hän kulki yhä kiivaammin. Tuskaa, tuskaa oli joka hengenveto.

Että hän näin pitkälle oli joutunut! Että täytyi halveksia, kun tahtoi

rakastaa!

Vai oliko tämäkin ehkä sitä, että Holger oli "suuri-", hän "pikkusielu"?

Hän nauroi taas.

Olihan tällaista sattunut jo ennenkin, jo kihlauskesänä kotona Suomessa

ja sitte Norjassa. Kun vain Salme osoitti ystävyyttä jollekin toiselle,

sai Holger aina syytä moitteeseen. Perhosluonteen merkkiä se kaikki

hänestä oli.

Mutta tämä! -- Vidar -- Holgerin oma veli -- ja sitte vielä hetkenä,

jolloin Salme vain ajatteli sitä miten paremmin oppia Holgeria

ymmärtämään.

-- Rouva, kapteeni tahtoo teitä tavata. "Sisar"

sairaanhoitajatar-puvussa pysäytti Salmen.

-- Mitä? -- Salme säpsähti. -- Mitä nyt?

-- Herra on mennyt kaupungille, kapteeni tahtoisi tavata rouvaa.

Salme seurasi kuin unessa. Nyt kysyttiin lujuutta, sen hän ymmärsi.

Tunturien kasvattamaa voimaa vai suomalaista sitkeyttäkö, sama se,

mutta kysyttiin kykyä olla niin, ettei Vidar näinä viimeisinä hetkinä

saisi aavistaa, mikä myrsky hänen mielessään riehui.

Hän tunsi hämmästyttävää tyyneyttä sisään astuessaan.

-- Oletko nukkunut, sanoi hän miltei iloisesti, asettuessaan taas

vuoteen viereen?

-- En. -- Sinä olet ollut kauan poissa. -- Vidar hypisteli

hermostuneesti lautaselle jääneitä kuoria. Hän oli toisenlainen kuin

tavallisesti, mutta Salme ei sitä huomannut.

-- Unohduin puutarhaan kävelemään, vastasi hän. -- Raitis ilma tekee

hyvää.

-- Salme, oletko huomannut, miten helposti me arvostelemme toisia omien

tunteittemme mittapuuta käyttäen?

-- En tiedä. -- Vastaus tuntui hajamieliseltä. Se rohkaisi Vidaria. Hän

tahtoi, hänen täytyi auttaa.

-- Sinä et aina muista asettua Holgerin kannalle. _Hän_ ei ajattele,

miten toisenlainen sinä olet.

Silloin Salme ymmärsi, että Vidar oli nähnyt ja kuullut kaikki. Mutta

hän ei voinut vastata.

-- Holger muistaa omasta kokemuksestaan, miten uutuus viehättää. Hän

suri sitä nuorena, että yhtenään ihastui ja sitte tunsi tympäisyä.

-- Onko Holger sellainen? -- Se kysyttiin kuivasti ja yksikantaan.

Vidarilta putosi kourallinen kuoria peitteelle ja käsi vavahti

hermostuneesti.

-- Kyllähän sinä sen tiedät, sanoi hän leikiksi kääntäen. -- Rakkaus

on aina sama, mutta esineet vaihtuvat. Kukapa ei sitä olisi kokenut?

Noin kuin sinä ja Holger olette toisiinne kiintyneet ei usein elämässä

rakasteta.

Hän koetti näyttää veitikkamaiselta, mutta katse oli harhaileva ja

karttoi Salmen katsetta. Hän oli joutunut umpikujaan, josta ei tiennyt,

miten pelastautua.

Salme tuli itse hänelle avuksi. -- Minun täytyy mennä, sanoi hän. --

Huomenaamuna ennen lähtöämme tulen sanomaan hyvästit.

Hän lähti sairaalasta tietämättä, minne mennä. Ensin hän kauan aikaa

harhaili sinne tänne, joutui etäisiltä kaduilta keskikaupungille ja

Alsterin äyräiltä taas laitakaupungille.

Elbehöhe'n rinteellä painui hän viimein väsyneenä istahtamaan.

-- Hän on pettänyt minut, hän on pettänyt, mutisi hän itsekseen. Se

ajatus ei häntä eroon päästänyt.

Siksikö Holger niin usein oli vainunnut pintapuolisuutta ja

huikentelevaisuutta Salmessa, siksikö aina epäillyt, että tiesi itse

antaneensa syytä epäilyyn.

Kovuudella hän oli kohdellut, kuullessaan, mitä Salme ennen kihlaustaan

oli kokenut suhteissaan toisiin. Itse hän kenties oli lähennellyt jos

kuin monta, rakastanut ja jättänyt, ihastunut ja ihastuttanut, taas

kylmetäkseen. --

Ja minkä verran hän oli siitä kertonut?

Hän oli antanut Salmen kitua ja kärsiä uskossa, että Holger oli

voimakas tunturisielu, jonka syvyyksien perille ei Salme voinut päästä

siksi, että hän oli heikko pikkusielu, arvoton Holgerin rinnalla

astumaan.

Mutta mitä ilmaisi ja opetti todellisuus? Eikö sitä, että salaisuuksia

säilyttää ei ainoastaan syvä, vaan myöskin -- samea vesi.

-- Holger, Holger, minä luotin sinuun, minä rakastin sinua niin

rajattomasti.

Syystuuli puisteli puita Elbehöhe'llä. Kaupungin melu kuului

etäisyydestä sekoittuen satamasta päin tuleviin ääniin.

Salme ei kuullut mitään. Hän vain tuijotti eteensä, sanoi sanan ja jäi

taas tuijottamaan. Sitte hän nauroi.

-- Minä luotin sinuun, mutta sinä särjit luottamukseni tunnottomasti

kuin lelun. Sinä syytit minua siitä, mitä omassa povessasi piili.

Holger, Holger!

Hän huojutti ruumistaan edestakaisin kuin kovaa ruumiillista tuskaa

tuntien. Sitte hän nousi ja rupesi astumaan satamaan päin.

Siellä oli vilkasta. Ympärillä myllertävä elämä tuntui aluksi

helpottavalta. Sitte se taas rupesi vaivaamaan.

Hän kulki kauemma ja yhä kauemma, tietämättä minne. Kulkiessaan hän

hermostuneesti hypisteli sormustaan. Se tuntui polttavan.

"Tuus in eternum." Holger oli sen kaiverruttanut siihen. Kuinka ne

sanat nyt kirvelivät, repivät ja haavoittivat!

Hän kiskaisi sormuksen sormestaan. Käsi vavahti, ja sormus putosi

kadulle. Hän kuuli, miten se kilahti kiviä vastaan. Silloin hän nauroi.

Tien puolessa, etäällä suurista laivoista, oli yksinäinen istuinpaikka.

Oli jo hämärä, lyhtyjä sytytettiin ja liike laivojen läheisyydessä

keskittyi valaistuihin paikkoihin.

Salme painautui penkille ja jäi eteensä tuijottamaan.

Hän oli istunut siinä kauan, kun heräsi kuullessaan norjankieltä. Kaksi

merimiestä kulki ohi.

Hän vavahti tuskasta. Täällähän se oli sekin laiva, joka heidät

huomenna veisi takaisin Norjaan, takaisin siihen elämään, jota hän ei

enää jaksanut elää.

Hän nousi. Laineet loiskivat rantaa vasten. Syvää ja mustaa oli vesi,

syvää ja synkkää kuin hänen sydämensä surukin. Hänen täytyi saada

levätä ja unohtaa.

Mitä elämästä, kun ei enää jaksanut elämän taakkaa kantaa? -- Minä

menen nyt, sanoi hän hiljaa. -- En minä jaksa kulkea rinnallasi, minä

olen niin heikko.

Hän kumartui eteenpäin, katsoen veden mustaan, rauhoittavaan hautaan.

Aallot kutsuivat: tule, tule!

-- Tulen, sopersi hän hiljaa kumartuen yhä syvemmä.

Samassa hän säpsähti ja oikasihe. Tuulen kantamana tunki hänen

korvaansa laulu, jota hänen _täytyi_ kuunnella, sillä sanat -- olivat

suomea.

"Oi muistatko vielä sen virren,

Jota lapsena laulettiin,

Kun yö liki ikkunan liikkui --

Se virsi se viihdytti niin."

Hän hoiperteli takaisin penkille. Käsi oli pimeässä tarttunut hänen

käteensä. Ja hän tunsi tuon käden. Se oli äidin.

Laulaja yhä jatkoi:

"Se antoi rintahan rauhaa,

Se uskoa unehen loi --

Jos muistat vielä sen virren,

Nyt laula, laula se, oi!"

Hän olisi tahtonut itkeä, vaan ei voinut. Hän ei jaksanut ajatella

mitään, mutta hän tunsi että äiti pimeässä piti häntä kädestä. Ja

samalla oli kuin siinä äidin rinnalla olisi ollut toinenkin, toinen,

joka otti häntä kädestä ja jolle äiti hänet uskoi, painaen käden hänen

käteensä.

-- Murheiden mies -- tuskien tuttava.

Mistä ne sanat johtuivat hänen mieleensä?

-- Murheiden mies, toisti hän uudelleen itsekseen.

Pimeään syttyi valoa. Se loisti etäisyydestä himmeänä ja lekoittavana,

mutta siinä oli valon voimaa ja vaikutusta.

Hän istui kauan aivan hiljaa, vain tuijottaen etäisyyteen, kohti tuota

lekoittavaa valon sädettä, joka oli syttynyt paistamaan hänelle hänen

pimeydessään.

Viimein hän nousi. -- Kärsimysten mies, -- tuskien tuttava, sopersi hän

itsekseen, astuessaan hotelliin päin.

-- Mitä kummaa tämä on olevinaan? -- Holger avasi oven hänelle.

Salme ei vastannut.

-- Minä olen etsinyt sinua tuntikausia. -- Oletpa sinä vaimo, joka

miestään ajattelee! Huomenna on lähdettävä ja sinä kierrät katuja kuin

hullu.

Salmen huulet liikkuivat. -- Hullu tekee hullun töitä, sanoi hän

itsekseen, mutta Holger ei sitä kuullut.

Hän soitti sähkökelloa ja tilasi teetä.

Kun he istuivat pöydässä vastatusten ja Salme ojensi Holgerille

teelasin, tunsi tämä, miten kylmä hänen kätensä oli.

-- Jäinenhän kätesi on. Oletko hermostunut? -- Holger katsoi pitkään.

Miltei huomaamaton ivanhymy käyristi hetkeksi Salmen huulia. -- Kun

sydänveri valuu kuiviin, kylmenee käsi, aikoi hän sanoa. -- Mutta

todellisuudessa vastasi hän ainoastaan: -- En usko.

Häntä pidätti muisto illasta Hamarissa, jossa Holger sai

sydänkohtauksen. Silloin hän oli luvannut itselleen kärsiä vaikka mitä

mieluummin kuin antaa aihetta kohtauksen uudistumiseen.

Hän ei tahtonut toisen elämää omalletunnolleen.

Holger katkaisi äänettömyyden. -- Olisihan minulla oikeastaan paljo

sinulle sanottavaa, mutta minä en jaksa nyt.

Salme ei vastannut.

-- Työtä ja huolia olen elämässä saanut tarpeeksi osakseni. Ja huomenna

on erottava Vidaristakin, ainoasta, joka minua todella on ymmärtänyt ja

rakastanut.

Salme tunsi pistoksen, vaan ei sekään saanut häntä puhumaan. Holger ja

hän olivat niin etäällä toisistaan, ettei hän yrittänytkään saattamaan

sanaansa Holgerin kuuluville. Pistospuheetkin sattuivat vain kuin

kaukaa tähdätty nuoli jo turtuneeseen haavaan.

Koko yön makasi Salme kuin horrostilassa. Mustat, mutaiset laineet

läikkyivät vuoteen vieressä: "Tule, tule!" kohisivat aallot. Hiki nousi

hänen otsalleen. Joka jäsentä poltti. Hän tahtoi nousta ja heittäytyä

veteen, mutta äiti pidätti häntä ja lauloi. Siihen hän heräsi.

-- Kärsimysten mies, tuskien tuttava, toisti hän itsekseen. Ja hänestä

tuntui, että sitä juuri äiti olikin hänelle laulanut.

* * * * *

Seuraavana aamuna kävivät he Vidarille hyvästiä heittämässä. Sieltä he

ajoivat suoraan laivaan.

Koko ajan matkalla Kristiaaniaan teki Holger työtä. Hänellä oli

laskuja, papereita ja suunnitelmia seuranaan. Ateriansakin hän söi vain

kiireimmän kautta.

Salmella oli suru seurana.

Vähitellen, niinkuin hämy syksyilloin anastaa alaa, oli hänelle

selvinnyt elämän suru, selvinnyt suurena, pelottavana ja pohjattomana.

Mutta vähitellen, niinkuin pitkän pimeän perästä päivä koittaa, kajasti

hänelle toivokin.

Hän kulki ensin kuin horrostilassa. Hän toisti vain itselleen, että hän

oli Holgerin suhteen, Holger hänen suhteensa pettynyt. Hän näki selvänä

silmäinsä edessä koko sen matkan, jota he yhdessä olivat kulkeneet. Hän

muisti tuskallisen tarkkaan, miten onnelliset he olivat olleet, muisti

sen vain kärsiäkseen sitä katkerammin siitä, mikä oli särkynyt. Se että

hän sittekin jaksoi ja uskalsi elää, oli äidin työtä ja Hänen, jonka

luo äiti oli hänet vienyt.

Kärsimysten mies, tuskien tuttava! -- Oli lepo sydämelle vain ajatella

Häntä, olla hiljaa, ihan hiljaa ja katsoa Häntä silmiin. Silloin

sydämen tuskainen tykintä vähitellen asettui, silloin taistelu vaihtui

viihdytykseen ja rauhaan.

Mutta viihdytys sai sijaa hitaasti, samoinkuin sairas vähitellen

kuolintaudista toipuu.

Suru teki Salmen äkkiä tarkkanäköiseksi. Hän huomasi, mitä ei ennen

ollut nähnyt, -- miten paljo löytyi kärsiviä.

Kun hän kulki edestakaisin laivan kannella ja katseli kaikkia

tuntemattomia matkatovereitaan, ihmetteli hän, nähdessään, miten

selvään kärsimysten jäljet olivat uurtautuneet melkein kaikkien

kasvoille.

Kerran näki hän mustapukuisen naisen, joka istui synkkämielisenä

eteensä tuijottaen. Tuntui silta kuin olisi hän tuossa nähnyt sisarensa.

Mutta samassa herätti äänekäs puhelu hänen huomiotaan. Kaksi naista

istui läheisyydessä vilkkaasti keskustellen. Toinen kertoi yhteisestä

tuttavasta, joka eli uudenaikaista elämää, rakensi suhteita ja

särki, oli toisen oma toisena päivänä, toisen toisena. Toinen, hän,

joka kuunteli, kummeksi ja päivitteli, säestäen toveriaan puoleksi

halveksiva, puoleksi huvitettu sävy äänessä.

Salmen kävi äkkiä sääli sekä heitä että sitä, josta he puhuivat. Miten

särkynyt hän mahtoi ollakaan, kun jo yksikin särkynyt suhde saattoi,

joskin se rikastutti, samalla niin armottomasti tuhota elämän. Ja miten

hennoivat ihmiset siitä puhua noin? Mitä saisivatkaan itse kärsiä,

oppiakseen kärsiviä ymmärtämään?

Ruokapöydässä oli Salmella vierustoverinaan laiha, harmaatukkainen

herra. Joka kerta, kun tämä avasi suunsa jotain sanoakseen, oli hänellä

pilkka kielen kärjessä.

Salme ajatteli häntäkin usein. Hän tiesi, että kärsimykset saattoivat

terästää kielen noin vihlovan teräväksi. Ja häntä säälitti tuo vanha

mies. Kaikkialla ympärillään näki hän murheitten mustan meren ja kuuli

aaltojen uhkaavan kohinan. -- Kumma, että ensinkään oli säilyneitä

elämässä, ettei uhreja ollut useampia.

Hän ajatteli ja kysyi paljo näihin aikoihin, mutta hän ei tahtonut

lähestyä ketään. Hän tahtoi olla yksin.

Tästä huolimatta hän toisena iltana sen jälkeen kun Holger ja hän

olivat tulleet laivaan, tahtomattaan tutustui siihen mustapukuiseen

naiseen, joka aikaisemmin oli kiinnittänyt hänen huomiotaan.

He istuivat laivan kannella rinnan, Salme eteensä tuijottaen, toinen

hajamielisesti seuraten laivan synnyttämien hyökylaineitten ja meren

aaltojen leikkisää painia.

Silloin vieras pudotti polveltaan pienen nahkalaukun. Se putosi aivan

Salmen helmojen liepeelle. Hän kumartui, nosti sen maasta ja antoi

omistajalle.

Vastaanottaessaan laukun, punastui tämä. Se herätti Salmen huomiota. --

Oletteko sairas, kysyi hän jotain sanoakseen.

-- En, -- en ruumiin puolesta. -- Vastaus tuli hätäisesti ja arasti.

-- Sairas sielu on vieläkin raskaampi rasitus. -- Salme katsoi häneen

outo, hillitty tuska katseen pohjalla.

Vieras ei vastannut, nyökkäsi vain päätään.

-- Sitä sanotaan ihmeeksi, kun ruumis paranee kuoleman taudista, mutta

eikö se ole suurempi ihme, että ihmiset jaksavat elää?

Vieras värähti, vaan ei kohta vastannut. -- Teillä on suuri suru, sanoi

hän viimein.

-- Kaikilla on surua.

-- Toiset voivat saada lohtua, toiset ei. -- Sanoissa värähti hillitty

katkeruus.

-- Kaikki voivat saada. Minäkin sain. Oletteko kuulleet Hänestä, joka

on murheiden mies ja tuskien tuttava? Hän ja äiti auttoivat minua.

Hän ei puhuessaan ajatellut sitä, miten oudolta sanat ehkä toisesta

tuntuivat. Hän antoi vain sitä, mistä hänen oma, sairas sisimpänsä oli

saanut apua.

Vieras hänen rinnallaan tyrskähti itkuun. Hän itki, itki niin että koko

ruumis vapisi.

Salme katsoi häneen neuvottomana. Hänet valtasi tuskallinen tunne

siitä, että tässä oli taakka, jota toinen vaati häntä kantamaan. Mutta

eihän hän siihen kyennyt. Hänellä oli tarpeeksi omassa taakassaan.

-- Eikö teillä ole äitiä, kysyi hän, äänessä toivoa ja arkuutta.

Silloin toisen itku vain yltyi. Hän yritti vastata, vaan ei voinut.

-- Ei -- tuli viimein nyyhkytysten kesken.

-- Mutta muita omaisia tai ystäviä?

-- Ei ainoatakaan. Minä olen yksin, yksin. Kaikkien hylkäämä, kaikkien

halveksima. -- Hän pyyhki kyyneleensä ja oikaisihe. -- Ja siihen _hän_

on syynä, hän ja minä itse, minä pettynyt ja petetty.

-- Hänkö, jota te rakastitte? -- Salmen kasvoihin tuli eloisuutta. Oli

kuin olisi hän tavannut sukulaisen.

-- Niin, se, jota rakastin ja johon luotin niin rajattomasti. Hän

veti luoksensa, houkutteli ja kietoi -- sitte jätti. Se teki minut

katkeraksi ja opetti vihaamaan. Leikin ja vihasin -- vihasin ja leikin,

kunnes heitin hyvän maineeni leluna luotani. -- Silloin vasta ymmärsin

mitä olin tehnyt äidille.

Ääni painui kuiskaukseksi. Katkeruus katosi soinnusta. -- Minä olin

hänen ainokaisensa, olin pienenä ollut hänen ilonsa, hänen kaikkensa.

Ja nyt, nyt. -- --

Taas tuli itku.

-- Tiedättekö, mikä pohjattomuus piilee noissa sanoissa: sen pettämä,

jota rakasti. -- Kun rakastaa, on helppo luottaa, ja voi sitä

onnetonta, joka luottamuksensa arvottomalle antaa!

Hänen koko ruumiinsa vapisi itkusta. Salme kietoi kätensä hänen

kaulaansa. Mutta silloin vieras riuhtaisihe irti. -- Ei, ei,

tiedättekö, kuka olen? Minä pakenin äitiä ja häpeää, tulin edullisten

ilmoitusten houkuttelemana Hampuriin ja jouduin kauppatavaraksi,

katunaiseksi.

Salme säpsähti. Kauppatavara, katunainen! -- Ensi hetkenä hän ei

käsittänyt, sitte tuli inhon tunne. Sehän oli erottumattomasti

yhdistynyt noihin nimityksiin.

Vaan samassa se vaihtui voimakkaaseen yhteisyyden tunteeseen.

Mikä heidät oikeastaan erotti. Mikä kohotti toisen korkeammalle

portaalle kuin toisen? Kumpikin olivat he rakastaneet ja kumpikin

pettyneet, toinen oloissa, jotka aitauksena suojasivat ulkonaisesti

harhaan astumasta, toinen kenties tuuliajolle alttiina varhaisimmasta

nuoruudestaan.

Salmen käsi kiertyi uudelleen vieraan kaulaan. -- Sisar, sanoi hän

hiljaa. Me olemme kumpikin kärsineet. He istuivat kauan äänettöminä. --

Viimein sanoi vieras: -- Minun täytyy palata kotiin äitini haudalle,

itkeäkseni sydämeni sulaksi. Ehkä sitte voin alkaa uutta elämää.

-- Hän, joka tuli pimeässä luokseni, otti kädestä ja auttoi, Hän auttaa

_aina_.

Vieras pudisti päätään. -- En jaksa uskoa, enkä toivoa. -- Ja kuitenkin

toivon. -- Minun _täytyy_, -- sillä minulla on pieni tyttö. -- Ääni

painui kuiskaukseksi. -- Menemmekö katsomaan häntä?

Kun he hetken kuluttua seisoivat vieretysten katsellen nukkuvaa lasta,

pyyhkäisi äiti hyväilevästi kiharat tytön silmiltä. -- Hänen nimensä on

Gerd -- Äitini nimi. Minä olen Ågot.

-- Me olemme rikkaat kumpikin, sanoi Salme. -- Toisella on äiti,

toisella lapsi.

Sinä yönä he eivät paljo nukkuneet. Ågot ajatteli Salmea ja sitä,

että vihdoinkin oli uskaltanut lähestyä tavallista, suojatuissa

yhteiskunta-oloissa elävää ihmistä, joka ei siltä halveksien luotaan

työntänyt.

Salmea valvottivat toiset ajatukset.

Oliko hän sitä varten pettynyt, että hän voisi olla toisten pettyneiden

apuna? Sitäkö varten tuskan tutkain oli tunkenut syvälle hänen omaan

sydämeensä, että hän oppisi ymmärtämään, miten paljo elämässä oli

särjettyjä sydämiä?

Mikä etuoikeus hänellä oli onneen? Miksi hän saisi kukkurapäiseltä

pöydältä syödä, kun toiset näkivät nälkää?

Millainen oli se tie ollut, jota kulki "murheiden mies ja tuskien

tuttu?" Etsikö hän onnea, mukavuutta ja elämän nautintoa? Olisiko Isän

tahto sillä tiellä tullut täytetyksi, olisiko surujen ja synnin valta

siten surmansa saanut?

"Kutsutut hänen askeleitaan noudattamaan", Salme kuuli sanat aivan

selvään. Ja samassa näki hän orjantappurain haavoittaman pään ja

lävistetyt siunaavat kädet, jotka rakkaudessa ojentautuivat kaikkia

raskautettuja ja työtätekeväisiä, kaikkia murheellisia ja murrettuja

kohden.

-- Jesus Kristus, minä tahdon seurata sinua. -- Hän ojensi kätensä

kohden noita lävistettyjä käsiä, ja samassa tulvahti kirkas, häikäisevä

valo huoneeseen.

-- Kiitos, kiitos, kuiskasi hän hiljaa. -- -- --

Sitte painuivat hänen silmänsä umpeen, ja hän vaipui rauhalliseen uneen.

* * * * *

Seuraavana aamuna he tulivat Kristiaaniaan.

Ågot lupasi Gerdin kanssa asettua pieneen hotelliin, odottaakseen,

kunnes Salme tulisi heitä tapaamaan. Salme oli luvannut neuvotella

Gudrun-tädin kanssa, saadakseen Ågotille työtä. He olivat päättäneet

vastaisuudessa kirjoittaa toisilleen ja yhdessä pitää huolta Gerdistä.

Holger ei huomannut Salmen saaneen tuttavia matkalla. Mutta hän pani

merkille, että Salme oli iloisen ja tyytyväisen näköinen, vastasi

ystävällisesti joka kysymykseen ja näytti etsimällä etsivän tilaisuutta

saada palvella Holgeria.

Se tuntui ensin hyvältä, mutta sitte se rupesi häntä kiusaamaan.

Salme kaiketi taas tahtoi tekeytyä ystävälliseksi, kärsivälliseksi ja

vaikka miksi, että täti Gudrun ja Einar sen huomaisivat ja hänestä

kiittäen puhuisivat.

Toisilla oli tuollainen kiitoksen nälkä aivan kuin veressä. Mutta

heikkojen sielujen tuntomerkki se oli. Jolla oli voimaa, se ei

välittänyt ei parjauksesta eikä parhaasta kiitoksesta.

Aikaa oli Kristiaaniassa kaikeksi onneksi vähän. Holgerilla oli paljo

asioita. Mitä Salme teki, sitä hän ei tietänyt.

Illalla he läksivät.

Kotona Thorsgaardissa odotti koko talon väki. Ja kun vaunut pyörähtivät

pihaan, kerääntyi ikkunoihin päitä, lasten, vanhain ja nuorten. Kaikki

tahtoivat nähdä kotiin palaavia edes vilahdukselta, tietääkseen

millainen matka oli ollut ja mitä kuului kapteenille.

Hämärissä, kun väki arvasi herran lepäävän, alkoi kiertokulku

keittiöön, jossa rouva sai tehdä selkoa siitä, oliko vienyt kaikki

terveiset perille ja minkälaiset oli saanut takaisin tuodakseen.

-- Jouluksi kapteeni tulee, toistivat he kaikki tyytyväisinä.

-- Jouluksi hän tulee, sanoi Salmekin itsekseen. Mutta hän huokasi.

-- Vai sinulta nyt Vidarin terveiset perittiin, sanoi Holger sinä

iltana katkerasti.

-- Jotta sinä saisit olla rauhassa. Sinä lepäsit.

-- Ajatteletkohan muissa asioissa yhtä paljo, saanko levätä, vai ei?

-- Koetan ainakin. -- Salme ojensi hänelle leipälautasen.

Siihen puhe sillä kertaa katkesi. Mutta kun Salme hetken kuluttua alkoi

puhella muusta, pani Holger merkille, että hänen äänensä oli tyyni ja

levollinen, niinkuin ei pahaa sanaa olisi sanottu.

Samaa hän tästä puoleen usein sai ihmetellä. Salme oli kuin luontonsa

muuttanut. Ei tuskan värähdystä kuulunut äänessä aiheettomasta

nuhteesta, ei surun sumua näkynyt silmässä kovasta sanasta.

Ihmettelyä seurasi pian pelko. -- Hän ei rakasta minua enää, ajatteli

Holger. -- Hän liukuu luotani. Vidar on hänet vienyt.

Pelko teki Holgerin tarkkanäköiseksi. Hän huomasi, mitä hän ei ennen

ollut nähnyt. Hän näki milloin Salme oli sairaan, milloin terveen

näköinen. Hän pani merkille, milloin hän sai kirjeitä ja mitä ne häneen

vaikuttivat.

Hän huomasi nyt senkin, miten kokonaan hän ennen oli Salmen

syrjäyttänyt. Välittämättä siitä, miten Salmen oli olla, oli hän

tyytynyt, kunhan tiesi, että Salme oli olemassa häntä varten.

Että se oli rakkaus, joka oli saanut Salmen siitä kärsimään, sen hän

nyt myöskin ymmärsi. Mutta siitä johtui tuo peloittava johtopäätös: nyt

hän ei rakasta enää.

Holger olisi tahtonut puhua. Mutta mistä alkaa?

Hän koetti kerran, kun Salme sai pitkän kirjeen, saada aihetta siitä.

-- Taisit saada paljo hyvää, sanoi hän kuin ohimennen. -- Saako kysyä

mistä päin?

-- Kristiaaniasta.

-- Einarilta? -- Epäluulo irvisti pelon takaa.

-- Eikä. Eräältä ystävättäreltä siellä. Me tutustuimme Hampurin

matkalla.

-- Sinulla taitaa nykyään olla ystäviä niin ylen monta, ett'et enää

minun seuraani kaipaakaan.

Salmen täytyi väkistenkin nauraa. -- Mistä ihmeestä sinä sitä luulet?

-- Siitä mitä näen. -- Holger oli käynyt kalpeaksi ja hänen huulensa

vavahtivat. -- Se on sinulle yhdentekevää, onko minulla aikaa olla

sinun kanssasi, vai ei, yhdentekevää, hyväilenkö vai hosunko sinua.

Salmea ei enää naurattanut. Omituinen, tyyni kirkkaus kasvoillaan ja

katse kauaksi tähdättynä hän vastasi. -- Entä jos sanoisin: Ei niin

monta ystävää, ettei murhe murheelta tunnu, mutta _yksi_ niin hyvä.

Tämä oli sentään liikaa! Näin häikäilemättömän ja häpeemättömän

suoraanko Salme aikoi tunnustaa.

-- Vai niin! -- Pureva iva värisi sanoissa. -- Kerrassaan mainiota!

Saanenko nimeä kysyä?

-- Kristus.

Holger nähtävästi tyrmistyi. Sitte hän nousi ja rupesi kiivaasti

astumaan edestakaisin pitkin lattiaa. Hän ei voinut puhua.

-- Holger, jaksatko kuulla? -- Salme laski kätensä hänen olalleen.

-- Puhu! sanoi hän, painuen läheiselle tuolille.

-- Se oli Hampurissa -- sinä päivänä, jolloin moitit katsettani

Vidariin. Minä ymmärsin, että olit mustasukkainen. Vidarkin sen

huomasi. Hän tahtoi auttaa -- koetti selittää -- mainitsi, miten

helposti ennen rakastuit. -- Sinä et ollut minulle koskaan mitään

sanonut. -- Se ei ollut itse asia, mutta se että olit pettänyt --

vaatinut minua puhumaan ja itse vaijennut.

Silloin kohotti Holger päänsä. -- Etkö ymmärrä miksi?

Salme pudisti päätään. -- Anna minun kertoa. Minä olin niin

epätoivoinen. Harhailin satamassa. Laineet kutsuivat laulaen,

kiehtoivat, lupasivat lepoa ja lievitystä. Silloin äiti otti minua

kädestä. "Tässä on Hän, joka voi sinua auttaa, kärsimysten mies,

tuskien tuttava, kiusattu kaikissa niinkuin mekin." Silloin näin valon

etäällä tuikkivan, mutta en jaksanut mennä lähemmä. Minä olin murtunut.

-- Salme, Salme! Etkö ymmärrä, miksi vaikenin? Kaikki, mitä ennen olin

tuntenut, oli niin mitätöntä sen rinnalla, mitä sinä sait.

-- Anna minun puhua, pyysi Salme hiljaa. -- Laivassa tutustuin

Ågot'iin. Hän oli se mustapukuinen nainen, jonka kanssa puhelin. Hän

oli onneton ja epätoivoinen, hän tuli tahtomattani tielleni, surullaan

vaatimalla vaatien minua auttamaan. Silloin ymmärsin, ettei mikään

elämässä ole tarkoituksetonta. Kristus oli pelastanut sieluni kuoleman

kauhuista, mutta ei sitä varten, että jatkaisin entistä elämääni onnea

etsien ja tavoitellen. Hän mursi ajallisen onneni, jotta oppisin

ijäistä etsimään. Hän antoi ajallisen toivon kuollessa ijäisen syttyä

sydämessä. Ja sitte -- sitte antoi hän minulle silmät nähdäkseni,

miten veljet ja sisaret ympärilläni kärsivät, ja hän antoi sydämen

rakastaakseni heitä kaikkia. Kristus on tehnyt sydämeni onnelliseksi;

siksi eivät ajan ristiriidat rauhaani riko.

-- Ja siksikö olet minusta niin etäällä? -- Holger tapaili Salmen

kättä. Hän vapisi. Se mikä siirtyi etäälle ja saavuttamattomaksi, oli

nyt kallisarvoisempaa kuin koskaan ennen.

-- Olenko etäällä, enkö entistä lähempänä? Nyt jaksan rinnallasi kulkea.

-- Siksi, että olen sinulle veli veljien joukossa.

-- Siksi, että sinua rakastan.

-- Niinkuin rakastat kaikkia muita?

-- Älä kysy. Minä en vielä itsekään ymmärrä. Muista, että vasta

opettelen.

-- Sano vain, että rakastat minua. -- Holger tunsi ikävän kasvavan

kiihkeän polttavaksi, -- rakastat enemmän kuin muita, sano! Olihan

Kristuksellakin ystävänsä.

Salme ei liikahtanut. Hän seisoi hiljaa, käsi Holgerin olalla niinkuin

oli seisonut koko ajan puhuessaan. Hän taisteli epätietoisena tiestä.

Ennen oli hänen sydämensä vaatimattakin vakuuttanut Holgerille

rakkauttaan. Ja hän oli uskonut rakkautensa voimaan ja kestävyyteen

yhtä horjumatta kuin uskoi Holgeriin. Mutta hänen rakkautensa oli

saanut kuolinhaavansa. Hän oli tullut petetyksi ja itse pettänyt.

Pettäisikö hän vielä uusin lupauksin, uusin vakuutuksin?

Hän epäröi. Silloin kuuli hän etäisyydestä äänen. -- Älä tuomitse. Sitä

mies ei siedä. Rakasta, rakasta. Rakkaus yksin voi nostaa.

Ja äiti tarttui isän käteen. "Salme", sanoi hän, "sinun tulee selviytyä

paremmin kuin minä -- rakastaa, missä minä rikoin, sovittaa, missä minä

särjin."

Silloin kiersi Salme kätensä Holgerin kaulaan.

-- Holger, minä rakastan sinua, rakastan enemmän kuin ennen.

Ja Salmen sydän täyttyi suurella ilolla siitä, että hän vielä _jaksoi_

rakastaa ja että hän niinkuin ennenkin ikävöi saada kulkea Holgerin

rinnalla ja kantaa hänen kuormaansa.

11.

Turhaan odotti Thorsgaard Vidaria jouluksi. Tauti uusiutui, kuten

hän itse oli ennustanut, ja tammikuulla pyysi hän Holgeria Hampuriin

auttamaan asioitten järjestämisessä.

Salme auttoi Holgeria matkalle, kokosi kapineet, järjesti ja joudutti.

Hän iloitsi matkasta Holgerin, Vidarin ja omasta puolestaan. Mutta

mukaan hän ei pyrkinyt. Hän tiesi oman mielensä ja tunsi vaistomaisesti

Holgerinkin. Heille oli hyvä erota.

Kotielämä Thorsgaardissa oli viime selvitysten jälkeen aluksi ollut

lämmintä ja hehkuvaakin Holgerin puolelta. Mutta sitte se taas

vähitellen oli luisunut entiseen uomaansa.

Tämä ei ollut mitään odottamatonta Salmelle. Hän ymmärsi, ettei toisin

voinut olla eikä suru häntä enää näännyttänyt.

Kun hän tunsi elämän sopusointuiseksi ja keskinäisen rakkauden eheäksi,

oli hän onnellinen. Kun suhde särkyi, oli hän kiitollinen siitä, että

oli tullut riippumattomaksi ulkonaisista olosuhteista.

Mutta toisissa suhteissa oli yhdyselämä käynyt hänelle raskaammaksi

kuin koskaan ennen.

Hän tahtoi rakastaa ja hän rakasti, mutta suhde, joka tuon tuostakin

särkyi, ei antanut voimia antamiseen. Hän pelkäsi Holgeria, pelkäsi

hänen toiveitaan, hänen vaatimuksiaan, hänen rakkauttaan.

Hän ymmärsi yhä selvemmin, miten pelottavaa oli olla vaimona, jos

rakkautta uupui rahtusenkaan verran.

Hän oli epätietoinen tiestään ja epätietoisuus hivutti.

Holger oli aika-ajoin hyvin synkkä. Työt ja huolet painoivat häntä

ja mieltä kalvoi katkeruus. Silloin muisti Salme aina lupaustaan

tunturitiellä, muisti, että hän oli Holgerin toveriksi lupautunut juuri

saadakseen kantaa hänen kuormaansa. Hän tunsi, että mitä raskaampana

taakka Holgeria painoi, sen enemmän sai hän voimaa sitä keventääkseen.

Ja sellaisina hetkinä hän ilolla antoi kaikkensa.

Mutta tuli toisenlaisiakin aikoja, aikoja, jolloin Holger heristi

huolet hartioiltaan, kulki tietään kopeana, vaativana ja tuomitsevana,

syytti toisia kaikesta, itseään ei mistään, omaa tahtoaan ja etujaan

ajatellen syrjäytti ja sorti toisia.

Silloin Salmen sydän värisi tuskasta.

Mitä tehdä? Hän olisi tahtonut auttaa, mutta millä tavoin? Juopa heidän

välillään oli peloittavan suuri. Hän ei voinut vasten omaatuntoaan

asettua Holgerin puolelle silloin, kun tämä toisia polki, mutta hän

ei myöskään voinut auttaa Holgeria näkemään asiain oikeata laitaa.

Kaartaen, hellävaroin puhuttu ei pystynyt Holgeriin, kova, suora

tuomion sana sellainen kuin kerran hotellissa Hamarissa saattoi hänet

surmata.

Sellaisina hetkinä tunsi Salme räikeän selvään, miten vähän suoruutta

ja ymmärtämystä oli heidän välillään. Ja kun hän sitte ajatteli, että

hän lupauksin oli kytketty ja kahlehdittu Holgeriin, että hän oli

Holgerin oma ja että Holgerilla oli vaatimuksia, silloin nousi koko

hänen sisimpänsä vastarintaan. Mieltä etoi ja tuska kangisti joka

jäsentä.

Ei, ei, se ei ollut oikein, ei miltään kannalta katsottuna. Ainoastaan

se, joka rakasti, oli oikeutettu vaimon asemaan ja ainoastaan sillä oli

velvollisuuksia.

Mutta mitä hän sitte tahtoi?

Erotako?

Hän säikähti omaa ajatustaan. Ei, hän ei hennoisi eikä tahtoisikaan

jättää Holgeria, -- sen hän tunsi. -- Se, mikä oli _ollut_, sitoi

häntä. He olivat rakastaneet paljo ja kärsineet paljo. Sellaista

sidettä ei ollut helppo katkaista.

Mutta hän tunsi, että heidän yhdyselämässään ei ollut totuutta. Ei

ollut sopusointua sisäisen ja ulkonaisen suhteen välillä. Sentähden

täytyi muutoksen tapahtua.

-- Mikä on tieni? kysyi hän tuska sydämessä. Kristus, miten askeleitasi

noudattaa, miten tahtoasi totella?

Tämä taistelu hivutti häntä.

Silloin juuri tuli Holgerille kutsu Hampuriin.

Sinä iltana olivat Salmen askeleet kepeät, ja hänen katseensa kirkas.

Kappale ainakin oli nyt suoraa, selvää tietä. Tulevasta ei tarvinnut

huolehtia.

Hän seisoi kauan kynnyksellä, vilkuttaen hyvästiä Holgerille tämän

lähtiessä. Hän oli ollut iloinen ja hilpeä viimeiseen saakka, mutta

silloin valtasi hänet haikea ikävä.

Entä jos ero kestäisikin kauan, jos Holger ei palaisikaan? Ja hän kun

oli voinut iloita Holgerin lähdöstä.

Hän kurottautui varpailleen, nojasi ovipieleen ja koetti katsoa vielä

kerran. Mutta reki oli jo tien käänteessä kadonnut näkyvistä.

Silloin meni hän sisään Holgerin työhuoneeseen ja rupesi siellä

järjestämään. Hänen täytyi tehdä jotain, olla työssä ja toimessa, se

ehkä helpottaisi.

Kun kaikki oli kunnossa, joka sanomalehti pitimessään, joka paperi

paikallaan, haki hän vasta tyvessä, umpulla olevan pienen hyasintin

Holgerin pöydälle. Se ehkä puhkeaisi juuri Holgerin kotiin tuloksi.

Asettaessaan kukan pöydälle hän loi tyytyväisen silmäyksen ympärilleen.

Pahan tuntemus oli unohtunut. Hän sulki oven ja meni saliin, jossa

istuutui soittamaan.

Mutta soitettuaan hetken, nousi hän säikähtäen sävelten vapautusriemua.

Näinkö hän tunsi? Näinkö iloitsi?

Hän meni kiiruusti omaan huoneeseensa ja päätti asettua kirjoittamaan.

Hän oli vasta alkanut kirjeen kotiin, nyt aikoi hän jatkaa. Mutta mitä

kirjoittaa? Sitäkö, että Holger oli lähtenyt ja että hän iloitsi kuin

vapautettu?

Hän painui tuoliin ja kätki kasvot käsiinsä.

Koko hänen nykyinen elämänsä, kaikkine ristiriitoineen, ahdisti häntä

kuin väkirynnäköllä.

Hän rupesi kiivaasti kävelemään edestakaisin lattialla.

Ja kaiken lisäksi vielä tuo onneton, onneton riippuvaisuus rahallisessa

suhteessa!

Kuinka hän sitä oli peljännyt jo onnellisena ollessaan, ja kuinka

katkerasti hän nyt siitä kärsi!

Hän oli tullut sitä ajatelleeksi niin usein näinä viime aikoina, kun

rahareikiä oli ilmaantunut monta sen jälkeen kun hän tutustui Ågotiin

ja Gerdiin.

Oli kauheaa, kun ei ollut mitään omaa, kun kesken kaikkien rikkauksien

oli niin köyhän köyhä, ettei voinut auttaa, silloin kun auttaa tahtoi.

Mitä iloa hänellä oli suurista suojista ja kukkatarhoista, kun hän ei

voinut avata kotiaan kodittomille? Mitä hyötyä oli siitä, että tallissa

upeat orhit korskuivat, kun nämä eivät saaneet säästää niiden vaivoja,

jotka näännyksiin asti tietä pitkin ponnistelivat?

Hän ei ajatellut enää yksin Gerdiä ja Ågotia. Heidän kohtalonsa

oli avannut hänen silmänsä näkemään, miten sadat ja tuhannet hänen

ympärillään kärsivät. Nämä onnettomat eivät antaneet rauhaa hänelle.

Hän näki heidät usein öisinkin pitkissä jonoissa kulkevan hänen

vuoteensa ohi. Hän näki surkastuneita, kärsiviä pikku poloisia,

pimennossa kasvaneita, kalpeita ihmistaimia, joille ei suotu ei sielun

eikä ruumiin ravintoa, joiden voimat riutuivat epäsuhtaisten olojen

pakosta ja joiden sielu ympäristöstä imi sisimpäänsä taudin siemeniä,

mitkä muuttivat elämännesteet myrkyksi.

-- Nämä ovat pieniä veljiäni ja sisariani, kuuli hän Kristuksen

sanovan. -- Miksi et heitä muista? Miksi et omiksesi tunne?

Silloin Salme unessa itki. -- Miksi et sinä auta? nyyhkytti hän. --

Minulla ei ole lapsia, minä rakastaisin heitä kaikkia ominani. Mutta

sinun täytyy auttaa minua, sillä maailma on paha. Rahalla on valta ja

itsekkäisyys orjuuttaa.

Kaikki tämä tuli nyt hänen mieleensä, räikeän selvänä, lisäten

hänen nykyisen elämänsä ristiriitaisuuksia. Hän tunsi katkeruuden

karvastelevan mieltä, tunsi kapinoivansa sisimmässään.

Ja olihan hänellä oikeutta kapinoida, sillä hän ei ajatellut tässä

itseään, vaan kaikkia niitä, joita hän tahtoi auttaa ja joitten elämän

polku oli pimeämpi kuin hänen omansa.

Jos hän oli kärsinyt, olivat toiset kärsineet vielä enemmän. Jos

hänelle joskus oli tehty vääryyttä, olivat sekä yksityiset että

yhteiskunta tehneet toisille vääryyttä tuhansin kerroin katkerammalla

tavalla.

Mutta kapinoidessaan kuuli hän äkkiä äänen, jonka hän usein ennenkin

tällaisina hetkinä oli kuullut.

-- He eivät tiedä, mitä tekevät. -- Lempeinä ja sovittavina sulattivat

nuo sanat katkeruuden hänen mielestänsä. Mutta samalla ne vahvistivat

hänen haluaan palvelemiseen.

* * * * *

Holger oli ollut viikon poissa, kun Salme eräänä aamuna sai tavallista

paksumman kirjeen Suomesta. Hänen sitä avatessaan putosi mustareunainen

ilmoitus kotelosta. Hän vavahti. Mutta samassa näki hän nimen.

Vai oli Miina-täti kuollut! Tyhjänä oli nyt pieni, kellahtava talo

kaupungin laidassa, poissa hän, joka siellä iloisena ja tyytyväisenä

hellästi hoiteli geraniumi-kukkiaan, verenpisaroita ja heliotrooppeja

ja aina ystävällisesti päätään nyökkäsi pieniruutuisten ikkunalasiensa

takaa.

Salmen tuli kyyneleet silmäin. Tuntui niin tyhjältä.

Hän istui hetken ajatuksiinsa vaipuneena, sitte hän otti äidin kirjeen

ja rupesi sitä lukemaan. Mutta lukiessaan hän äkkiä lensi punaiseksi.

Mitä tämä oli?

Täti oli koonnut suuren omaisuuden ja jättänyt kaikki heille, kirjoitti

äiti. Nyt taisivat huoletta ajatella tulevaisuutta, vaikka lasten

opinnotkin maksoivat. Kohta, kun äiti saa kaikki asiat selvitetyksi,

lähettää hän Salmen osan ja samalla sen, mitä hän on Holgerille velkaa.

-- Ei ole hyvä, kun vaimo omaistensa tähden on kiitollisuuden velassa

miehelleen.

-- Äiti, rakas äiti, miten sinä ymmärrät! -- Salmen täytyi nousta

kävelemään edestakaisin lattialla. Ajatukset ja tunteet risteilivät

mielessä. Toisena hetkenä hän iloitsi siitä, että oli päässyt raskaasta

taakasta ja saanut niin suuren lahjan, että siitä riittäisi monille,

toisena hän kaipasi vanhaa ystävää, jonka kuva läheisesti liittyi

kaikkiin hänen lapsuutensa ja nuoruutensa muistoihin.

Kyllä ne nyt siellä kotona Suomessa mahtoivat tätiä kaivata, kun

Salmestakin tyhjyys tuntui niin suurelta.

Täti oli ollut perheen paras ystävä. Hänen kotiinsa pyrkivät kaikki

lapset jo pieninä. Ja sinne vanhemmatkin mielellään menivät. Hiljaista,

yksinkertaista elämää oli täti aina viettänyt. Jouluksi ja nimipäiviksi

muisti hän pikku lahjoillaan, muuten ei hänellä tainnut olla paljo

menoja. Itse tarvitsi hän tuskin mitään. Hän teki työtä niinkuin

entisajan ihmiset, puhui vähän, -- omista oloistaan ei koskaan.

Miten hän oikeastaan oli voinut koota niin paljo, oli Salmesta

käsittämätöntä. Jonkun verran oli hän tainnut periä mieheltään, ja

sitte kun heillä ei ollut lapsia, oli hän antanut kasvaa kasvamistaan,

oli säästänyt itse, saadakseen toisia ilahduttaa, sitte kun eivät

kenenkään kiitokset häntä enää saavuttaneet.

Salme tuli ajatelleeksi, miten suuresti Miina-täti oli vaikuttanut

hänen elämänsä juoksuun. Hän oli Salmen Norjaan toimittanut ja sen

kautta Holgeriin tutustuttanut. Ja nyt tuli häneltä tämä suuri lahja,

nyt, juuri kun sitä paraiten tarvittiin.

Salme nousi taas kiivaasti kävelemään. -- Jumala, minä kiitän sinua!

-- Nyt heillä on koti, -- minä saan heidät luokseni -- -- kujilta ja

kaduilta. He saavat kodin, minä työtä ja tehtävää. -- Jumala, Jumala,

miten hyvä sinä olet!

Hän rupesi hakemaan Ågotin kirjettä, jonka edellisenä päivänä oli

saanut. Hän tahtoi heti vastata siihen, kirjoittaa: tulkaa, koti on

odottamassa.

Mutta sitte täytyi hänen hymyillä lapsellisuudelleen. Eihän hän vielä

tiennyt mitään siitä, miten asettaisi ja järjestäisi.

Hän valvoi sinä iltana pitkään, ajatellen, laskien ja tuumien. Hänen

mieleensä oli johtunut pieni Thorsgaardin läheisyydessä tunturin

liepeellä sijaitseva talo puutarhoineen ja pikku viljelyksineen. Jos

se olisi saatavissa, olisi se kerrassaan mainio paikka, kaunis ja

terveellinen. Siellä kelpaisi Ågotin ja pikku Gerdin olla ja monen muun

heidän toverinaan!

Kunpa nyt Holger olisi kotona! Hän voisi neuvoa ja auttaa. Hän oli niin

mainio järjestämään. Mutta hän ei ollut edes kirjoittanutkaan, vaikka

jo oli viikko siitä, kun hän lähti.

-- Olikohan jotain tapahtunut? Oliko Vidar kenties heikompi, vai asiat

huonolla kannalla?

Salme tunsi hetken levottomuutta. Mutta sitte ilo taas hääti huolet.

Nyt ei sopinut uneksia eikä haaveilla, nyt täytyi toimia.

Hän soitti sähkökelloa ja käski valjastamaan. Hän aikoi lähteä

katsomaan taloa, jota ajatteli.

-- Jens, tule mukaani! Minä lähden taloa vuokraamaan, sanoi hän rekeen

hypätessään.

Jens seisoi lakki kourassa ja kumarsi. Hän ei uskaltanut sanoa

sanaakaan, kumarsi vain. Hän oli varma siitä, että rouva oli tullut

hulluksi. Olivathan jo kauan sanoneet heikoksi ja alamieliseksi.

-- Tule, tule, vakuutti Salme moneen kertaan, kunnes sai Jensin rekeen.

Se oli ihana matka. Liinakko pani parasta raviaan. Reki kiiti eteenpäin

kuin voimalla viskattu sukkula. Lumihiutaleet vain pyrähtelivät

ilmassa. Lumen jättiläistaakkaa kantavat tunturiharjat seisoivat

vakavina kuin vanhus pikkulasten leikkiä katsellen. Ilma oli kirpeän

raitista ja pilvien takaa välähti kirkas valojuova -- kevään enne --

auringon edeltäjä.

Salme palasi nuortuneena Thorsgaardiin. Niin onnellinen ja niin

reipas mieleltään hän tuskin oli ollut sitte kuin kotona Suomessa, --

siellä, jossa oli työtä ja velvollisuuksia paljo, aikaa tunnelmien

tarkastamiseen ja onnen etsintään vähän.

Jo samana iltana kirjoitti hän sekä Holgerille että Ågotille. Hän

kuvasi paikan, jota oli käynyt katsomassa, pyysi että Ågot kohta

sanoisi itsensä irti paikastaan, jotta seuraavan kuukauden kuluessa

voisi tulla Gerdin kanssa tuntureille. Sitte kertoi hän toiveistaan

ja aikeistaan. Jos kaikki kävisi hyvin, ostaisi hän tuon paikan,

laajentaisi, järjestäisi ja valmistaisi kodiksi kaikille, joita Ågot ja

Gerd vain tahtoisivat tovereikseen.

Nyt vasta, saatuaan työtä ja tointa, huomasi Salme, miten äärettömästi

hän tähän asti oli kärsinyt työttömyydestään. Jos sitä kauemmin olisi

kestänyt, miten olisikaan hänen käynyt?

Mutta apu oli tullut silloin, kun sitä paraiten tarvittiin ja kun vähin

arvattiin odottaa.

Salme oli niin uuden onnensa valtaama, ettei ensinkään huomannut

odottaa tietoja Holgerilta. Hän säpsähti kun kirje viimein saapui.

Hän tunsi Holgerin käsialan päällekirjoituksesta, mutta hänet valtasi

kuitenkin omituinen, jäytävä pelon tunne.

Hän mursi kuoren varovasti, avatessaan kuin kootakseen voimia.

-- Vai Amerikkaan -- Vidarin laivojen ja asiain vuoksi? -- Keväällä

luuli kotiin kerkiävänsä. -- Oli kirjoittanut Einarille kaikista

Thorsgaardin ja omista asioistaan, miten tahtoi ne järjestettäväksi.

Sitäkö siis hänen pelkonsa oli tietänyt? Hän oli tuntenut, että

_jotain_ oli varmasti tulossa. Ja nyt se oli tullut.

Miten hyvä Jumala oli! Hyvä kun säästi, ettei tullut pahempaa, ja hyvä

kun näin antoi hänelle aikaa työntekoon ja toimintaan!

Se tuntui lahjalta, ja helpotukselta -- ensi hetkenä etenkin. Sitte

taas ahdisti ajatus, että se _saattoi_ semmoiselta tuntua.

Mutta työ auttoi Salmea.

Hänellä oli paljo tekemistä ja paljo ajateltavaa näihin aikoihin. Pari

päivää sen jälkeen kuin Holgerin kirje oli saapunut, tuli toinen,

jossa Einar ilmoitti tulevansa Thorsgaardiin Holgerin pyynnöstä

asioita järjestämään ja samalla saadakseen niistä neuvotella Salmen

kanssa. Sitä paitsi sai hän pian Holgeriltakin kiireessä kirjoitetun

kortin, jossa tämä ilmoitti suostuvansa Sollienin vuokraamiseen ja sen

järjestämiseen kodiksi Ågotille ja Gerdille.

Kaikki tämä tuotti Salmelle paljo työtä. Hän hankki huonekaluja ja

talouskapineita, liina- ja makuuvaatteita. Hän mittaili, leikkasi

ja ompeli. Pyyhkeitä, lakanoita ja pään-alusia valmistui, pieniä ja

suuria, -- pieniä varsinkin.

Hän oli onnellinen kuin kapioitaan ommellessaan. Hän lauloi melkein

aina näihin aikoihin.

Ja toinenkin talossa lauloi. Se oli Margit.

Kun aurinko taas rupesi esiin pilkistämään ja säteillään toi

kevätriemua rintaan, ei Margit voinut olla laulamatta. Sören oli pulska

poika ja kesällä aikoi hän viedä Margitin vihille. Sitä Margit lauloi.

Mutta Salme hymyili kuunnellessaan. Ohkainen oli sävel Margitin

laulussa, ohkainen kuin lapsen laulussa ainakin. Surun ymmärtäminen

vasta luo täyteläisimmät soinnut elämän lauluun.

* * * * *

Maaliskuun 2 päivänä tulivat Ågot ja Gerd.

Salme oli kuullut että he molemmat olivat olleet sairaina, mutta hän

hätkähti nähdessään Ågotin. Niin kuihtunut, niin läpikuultava! Hän

melkein horjui astuessaan.

He olivat asuneet pienessä ullakkohuoneessa. Vuokraan kului puolet

Ågotin kuukausipalkasta. Loput oli tuskin riittänyt ruokaan ja lääkärin

maksuihin. -- Gerd oli saanut mitä tarvitsi, -- äiti mitä sattui

jäämään. Ja sitte oli hän ollut päivät työssä ja yöt valvonut sairaan

lapsensa luona.

-- Nyt et sinä valvo enää, et. Minä otan tytön ja sinä nukut täällä.

-- Salme veti Ågotin muassaan huoneeseensa. -- Katso, täällä on kaikki

kotoista. Taulut ovat Suomesta, liinat, peitteet ja muut ompelukset

Suomesta. Se on parasta, mitä voin antaa.

Silloin hyrähti Ågot itkuun. -- Ja sinä annat parhaasi. Sinulla on

äidin sydän.

-- Jumala on tehnyt minut rikkaaksi ja onnelliseksi äidiksi. Eikö niin,

Gerd?

Tyttö tuli juosten, ja Salme nosti hänet korkealle ilmaan. Hän nauroi

ilosta.

Silloin Salme muisti, että näin oli Holgerkin pientä poikaa ilmassa

hypittänyt, silloin Mjösen laivalla, kun he ensi kertaa tapasivat. Sitä

oli ollut kaunis katsella. Hän näki sen vieläkin ja hänen tuli haikean

ikävä.

-- Holger, Holger, jos olisit luonani, jos sulaisi sydämet yhteen

niinkuin ennen, jos olisi sinun onnesi minun, minun sinun!

Ågot näki, että hän pyyhkäisi sumua silmistään. -- Hän ajattelee lasta,

sanoi hän itsekseen eikä vastustanut, kun Gerdille illalla tehtiin tila

Salmen viereen.

Sinä yönä Salme ei saanut unta. Onni valvotti häntä, ja ajatukset

samoin. Ne seurasivat Holgeria.

Mutta kesken ajatusten täytyi hänen usein kumartua katsomaan nukkuvaa

lasta. -- "Olenko minä nyt mummoni luona?" oli Gerd kysynyt, kun

pujahti pehmeään untuvavuoteeseensa.

Ågotille tuli silloin kyyneleet silmiin. "Mummon luo", oli paras Gerdin

käsitteistä ja Thorsgaard paras hänen tähänastisista kokemuksistaan.

-- Mummo on taivaassa, kultaseni. Hän väsyi ja tarvitsi levätä. Mutta

hän pyysi Jumalan lähettämään Salme-tädin meille avuksi.

-- Silloin minä olen täällä, siksi kun kaikki mennään taivaaseen, oli

Gerd selittänyt, kupsahtaen pehmeän peitteen alle.

-- Sinä rakas, pieni olento. -- Salme pyyhkäisi kiharat tytön silmiltä.

Samassa heräsi lapsi ja yskänkohtaus puistatti pikku olentoa. Hän

painautui lähemmä Salmea. -- Äiti, äiti, auta!

Hän puristi Salmea lujasti kädestä vielä silloinkin, kun yskänkohtaus

oli ohi. -- Äiti, mutisi hän, älä jätä!

-- En. -- Salme hyväili hikistä otsaa.

-- Sinä pieni, pehmeä käsi! -- Hänen täytyi sitä suudella. -- Miten

voimakas olet heikkoudessasi, miten lujasti pidät kiinni, miten voit

tietämättäsi nostaa ja tukea.

* * * * *

Niin kauan kuin Gerdiä yskä öisin valvotti, piti Salme vieraansa

luonaan Thorsgaardissa. Mutta huhtikuun ensi päivänä muuttivat he omaan

kotiinsa Sollienissä. He eivät itse tahtoneet viipyä kauemmin eikä

Salmekaan pyytää pitemmäksi aikaa. Thorsgaard oli kuitenkin Holgerin ja

nämä vieraat hänelle tuntemattomia.

Heti ensi kirjeessä, jonka Salme Holgerille kirjoitti, saatuaan luvan

Sollienin vuokraamiseen, kertoi hän lähemmin toimistaan siellä, teki

uusia ehdotuksia ja pyysi saada tietää, mitä Holger ajatteli. Mutta

vastausta ei kuulunut.

Alussa Salme ei ymmärtänyt pelätä tuota pitkällistä vaitioloa. Hän

tunsi Holgerin. Kun oli työtä ja huolia paljo, unohti hän kaiken muun.

Sitte kun taas kerkesi muistamaan kotia, silloin tuli kirjoittamisen

aika.

Mutta nyt näytti siltä, kun semmoista aikaa ei olisi tullutkaan. Kului

vuorokausia, kului viikkoja, kirjettä ei kuulunut.

Silloin kirjoitti Salme Einarille, tiedustellen, oliko hän saanut

kirjeitä ja oliko varma siitä, että laiva oli onnellisesti perille

saapunut. Samassa postissa kirjoitti hän vielä Vidarillekin. Hän teki

sen epäröiden, sillä Vidar oli viime tietojen mukaan heikko, mutta

täytyihän hänen kysyä. Vidarille oli Holger varmaan kirjoittanut.

Einar vastasi kohta. Hän oli huolissaan hänkin, vaikka kaikkiin

tiedusteluihinsa oli saanut rauhoittavia vastauksia. Matka oli tosin

ollut vaikea. Vähän ennen kun perille pääsivät, uhkasi haaksirikko.

Vaan onnellisesti olivat kaikki satamaan saapuneet. -- Oli

käsittämätöntä, miksi ei Holger kirjoittanut.

Hampurista tuli vastaus viikon kuluttua. Käsiala oli tuntemattoman.

Salme huomasi sen ja mursi kuoren pelonalaisena.

Ensi silmäyksellä ymmärsi hän kaiken.

Vidar oli kuollut. Se oli tullut äkkiä. Hän ei antanut sähköttää. Oli

itse koettanut kirjoittaa, kun tunsi lopun lähenevän. Pitkältä hän ei

ollut jaksanut, mutta tässä tuli kuitenkin hänen viime tervehdyksensä.

-- Salme sisareni, -- olen hyvin väsynyt. -- Tahtoisin kuolla käsi

sinun kädessäsi, -- kuin lapsi äitinsä syliin.

Sinä olet ensi hetkestä muistuttanut minulle äitiä.