Holger, toisti hän, kerta toisensa jälkeen. Mutta tämän ajatuksen
rinnalle hiipi kysymys: entä jos sinä sittekin teet minut onnettomaksi.
Isä ja äitikin olivat olleet onnettomia. Hän tiesi nyt sen, mitä tähän
asti vain oli aavistanut. Mutta syy, missä se oli? He olivat hyviä
kumpikin. Pahaa sanaa hän tuskin oli kuullut. -- Miksi, miksi on elämä
sellaista?
Pää painui käsien varaan ja Salme vaipui ajatuksiinsa. Mutta kesken
ajatuksien täytyi hänen äkkiä nousta ja mennä kuulostamaan isän ovelle.
Kaikki oli hiljaista siellä. Hän palasi huoneeseensa, teki lujan
päätöksen ja rupesi kirjoittamaan.
Mutta kun kello läheni kahdeksaa, eikä isää kuulunut, hiipi Salme
uudelleen ovelle ja raotti sitä. Isä makasi liikkumattomana samassa
asennossa, johon oli jäänyt Salmen poistuessa huoneesta.
-- Isä, kuiskasi Salme, laskien kätensä hänen olalleen. Mutta isä ei
vastannut.
Silloin Salme kumartui lähemmä. Hengitystä ei kuulunut, käsi oli kylmä.
Isä oli kuollut.
5.
Usein, kun kuolema tulee kotiin, tuo se tullessaan niin paljo
ulkonaisia huolia, ettei niiltä saa rauhaa surussakaan. Ei saa
hiljaisuudessa tuntea surun suuruutta, ei saa sen pyhyyttä muistaa.
Täytyy vain rientää työstä työhön ja tuntea, miten suru jäytäen kalvaa.
Näin kävi Lehtolassa.
Isä oli aina pitänyt huolta kaikista perheen asioista. Salme oli häntä
työansiollaan auttanut, mutta muuten hän ei tuntenut isän asioita. Nyt
ne kaikki äkkiä laskettiin hänen hartioilleen. Ja se oli taakka, joka
painoi. Mutta hänen ei tarvinnut kantaa sitä yksin. Hänellä oli Holger.
Hän oppi tähän aikaan tuntemaan uusia puolia Holgerissa. Ja Holger
itsekin huomasi suuren muutoksen tunteissaan. Hän tunsi kiihkeän
sulhasrakkauden muuttuvan isälliseksi hellyydeksi. Se, mitä hän
Salmelta itselleen toivoi, unohtui. Hän muisti vain, mitä tahtoi antaa.
Hän koetti auttaa Salmea asiain järjestämisessä. Hän suunnitteli ja
neuvoi. Mutta enin auttoi hän rakkaudellaan.
Melkein joka päivä kirjoitti hän Salmelle, usein vain muutaman sanan,
mutta ne sanat ilmaisivat paljo.
Hän ei kertonut itsestään eikä omista asioistaan. Hän tunsi
vaistomaisesti, ettei Salme nyt jaksanut niitä ajatella. Hän koetti
vain asettua Salmen oloihin ja elää hänen elämäänsä.
Kun Thorsgaardin sahalla pyörät vingahdellen pyörivät, kun puu
pirstautui ja laudat katkeilivat, repäisi Holger kesken kiireittensä
paperiliuskan kirjastaan ja kirjoitti huomentervehdyksen Salmelle:
-- Rakkaani! Miten jaksanet tämän päivän kuormaa kantaa? Älä uuvu.
Muista, ettet ole yksin. Askel askeleelta kuljen rinnallasi. --
Luettuaan Holgerin tervehdykset, tunsi Salme aina väsymyksen väistyvän
ja voiman jännittyvän. Ystävän käsi oli kuormaan tarttunut. Se käsi
kevensi taakan painoa. Se tuki ja kantoi.
Toisena päivänä tuli kortti, johon Holger oli piirtänyt kuvia
kotiväestä Thorsgaardin kartanossa. Siinä oli teräväpiirteinen,
suoraselkäinen Birgitte, joka oli palvellut talossa neljättäkymmentä
vuotta, metsistyneen näköinen, arka-ilmeinen orpo, jonka Holger oli
hoitoonsa ottanut, ja työkansaa sahalta. Alle oli Holger kirjoittanut:
Nämä kaikki tarvitsevat minua, minä sinua. Iloni, onneni, omani! Kestä
minun tähteni!
Salme ajatteli usein, että Holger rakkaudessaan oli miltei naisellinen.
Äiti ei sen hellemmin olisi voinut lastaan auttaa ja ajatella kuin
Holger häntä.
Ja kuitenkin tapahtui näihin aikoihin jotain, jota ei Salme voinut
unohtaa eikä antaa itselleen anteeksi.
Kävi ankara rajuilma sinä päivänä, jona Lehtolan isäntä haudattiin. Jo
yöllä oli tuuli ulvonut nurkissa ja päivällä se yhä kiihtyi. Se puisti
puita, pieksi maata ja kiidätti syksyn keltalehtiä, milloin pilvenä
maata pitkin, milloin tupruutellen niitä korkealle ilmaan.
Ilmoissa itkeä nyyhkyttivät syksyn tuulet.
Haudan partaalla seisoi sureva pieni joukko. Äiti ponnisteli voimiaan
pysyäkseen pystyssä, pikkutytöt painautuivat nyyhkyttäen toisiinsa ja
pojat olivat kalpeita ja vakavia.
Salme seisoi hiukan erillään muista, pitäen Olavia kädestä. Viikon
kuluessa hän oli sekä itseltään että toisilta koettanut salata,
miten lopussa hänen voimansa olivat. Hän oli ponnistellut väsymystä
voittaakseen ja oli koko ajan jännitetyn voimansa turvissa pysynyt
pystyssä. Mutta nyt, hautauksen kestäessä, tunsi hän äkkiä jännityksen
laukeavan. "Holger", mutisi hän, melkein tiedottomana tukea etsien.
Samassa luuli hän tuntevansa Holgerin käsivarren vyötäisillään. Mutta
kun hän aikoi nojata siihen, petti se, ja kun hän aikoi painaa päänsä
Holgerin olalle, oli se kovin korkealla.
Silloin hän horjahti, kaatui läheistä koivunrunkoa vastaan ja äännähti
kuin kovan ruumiillisen tuskan valtaamana.
Samassa kaikki kuitenkin selveni hänelle. Tajunta palasi ja voimat
jännittyivät jälleen.
Mutta tapaus painui tuskallisen tarkkaan Salmen mieleen, ja muisto
siitä teki kipeää aina kun hän sitä ajatteli. Vaikka hän tiesi, että
kaikki oli ollut heikkouden houretta, tuntui hänestä sittekin siltä
kuin se olisi ollut kiittämättömyyden ja uskottomuuden palkka suuresta,
uskollisesta ja itseään unohtavasta rakkaudesta.
Hän aikoi kirjoittaa tästä Holgerille. Hän tahtoi olla suora, tunnustaa
kuin syyllinen ja saada anteeksi. Se olisi keventänyt hänen mieltään.
Mutta hän ei uskaltanut.
Holger oli Suomesta lähtiessään pyytänyt häntä olemaan varovainen
sen suhteen, mitä kirjoitti. Etäällä ollen ei ollut helppo välttää
väärinkäsityksiä. Varomaton sana saattoi pian katkeroittaa. Ei kasvojen
ilme eikä äänen väre voinut sanain sisältöä selittää. Kaikki jäi
riippuvaksi siitä, missä mielentilassa vastaanottaja kirjeensä luki.
Moni selkkaus oli siten syntynyt, eikä Holger tahtonut selkkauksia
heidän välilleen.
Salme oli ensin kovin hämmästynyt tätä pyyntöä. Sitte hän tunsi
arkuutta sen johdosta. Mutta viimein selveni hänelle, että hänellä oli
syytä olla kiitollinen Holgerille. Ajattelemattomana hupakkona olisi
hän varmaan kirjeissään lapsellisen avomielisesti laverrellut vaikka
mitä ja tietämättään ehkä loukannut Holgeria. Holger osasi tässäkin
oikeaan. Hän tiesi, mikä "pikku-sielu" ja lapsekas lörpöttäjä Salme
oli. Siksi hän varoitti.
Mutta vaikka Salme olikin kiitollinen, tunsi hän, että pyyntö kahlehti
ja painoi.
Isän kuoleman jälkeen Salme ajaksi unohti koko asian, mutta sitte se
taas palasi mieleen, kun hän tahtoi kirjoittaa suoraan eikä uskaltanut.
Häntä vaivasi se, ettei hän voinut olla suora. Hän sekä rakasti että
ihaili Holgeria enemmän kuin koskaan ennen -- Tämä aika oli heidät niin
läheisesti yhdistänyt. -- Miksi hän sitte ei voinut olla suora?
Kerran Holger kirjeessään valitti, ettei hän saanut tarpeeksi tietoja
Salmelta. Senjohdosta kirjoitti tämä pitkän kirjeen, jossa laajasti
tuli kuvanneeksi ystävien ja tuttavien osoittamaa osanottoa.
Vastaukseensa liitti Holger jälkikirjoituksen: "Älä kerro monista
ystävistäsi eikä siitä, mitä he tekevät. En välitä heistä, sinusta,
sinusta yksin."
Senjälkeen ei Salme enää koskaan ollut vapaa kirjoittaessaan.
Varovaisuus puristi pihtinä hänen kättään. Mutta kirjeet tulivat
samalla sitä sydämellisemmiksi. Hän tahtoi, hänen täytyi rakkaudessa
rakentaa silta heidän sielujensa välillä niin lujaksi, ettei sitä
mitkään väärinkäsitykset eikä mitkään myötäsyntyneet erilaisuudet saisi
särjetyksi.
Rakkauden runsaus sai korvata, mitä suoruudessa puuttui, -- kunnes he
tapaisivat toisensa. Mutta silloin aikoi Salme olla suora, sillä hän
tunsi, ettei rakkaus ollut mikään utukuva eikä haave, vaan hellävaroin
vaalittava taimi, joka tarvitsi totuuden maaperää kasvaakseen
voimakkaaksi.
Holger oli luvannut tulla jouluksi Lehtolaan, vaan ei päässytkään
tulemaan. Vasta uudella vuodella hän saapui.
Hänen tulonsa teki hyvää kaikille, äidille etenkin. Hän keksi keinoja
toisten ollessa neuvottomia, hän auttoi asiain järjestämisessä ja oli
aina niin selvä, tyyni ja päättäväinen, että äitikin siitä rauhoittui.
Hänen ollessaan Lehtolassa myytiin myöskin taloon kuuluvat viljelysmaat
ja metsä. Ala oli pieni, mutta kun se suuren tiluksen maitten väliin
pistäytyneenä kauan oli tehnyt haittaa, saatiin siitä hyvä hinta. Velat
saatiin maksetuksi, asiat selville, ja perheelle jäi pienen pieni
pääoma eläkkeen lisäksi.
Samana päivänä, jona asiat lopullisesti saatiin selville, määrättiin
myöskin häät. Ne päätettiin pitää keskikesällä.
Mutta ennenkuin tämä päätös tehtiin, oli äidin täytynyt suostua
Holgerin tekemään ehtoon.
Siksi kun joku lapsista itse voisi ansaita elatuksensa, tahtoi Holger
maksaa lasten koulunkäyntiin sen, mitä Salme ennen oli työllään
ansainnut. Nyt oli tuo ansio paremmin tarpeen kuin koskaan ennen,
eikä Holger voinut onnestaan iloita, jollei hän saanut tehdä jotain
vastaisuudessa kantaakseen sitä kuormaa, jota Salme tähän asti oli
kantanut.
Suostumus tehtiin Salmen tietämättä. Vasta illalla hän kuuli sen
äidiltä.
-- Ja sinä suostuit, äiti?
-- Se oli mielestäni oikeinta.
Salme lehahti punaiseksi, samalla kun kyyneleet nousivat hänen
silmiinsä. -- Sellainen hän on, äiti! Parempaa poikaa et olisi voinut
saada.
Mutta äidin kääntyessä poispäin, oikaisihe hän ja mutisi itsekseen:
kultakahletta -- ei, -- ei ikinä!
Holgerin lähtiessä he erosivat toisistaan onnen luomat muistot mielessä
ja soraäänetön sopusointu sydämissä. Toinen kiiruhti laittamaan
Thorsgaardia kuntoon odotetun emännän tuloa varten, toinen jäi
jättämään jäähyväisiään kodille ja kotimaalle.
Vasta kun hääpäivä tuli määrätyksi, selveni Salmelle, että ero todella
oli edessä. Ja samalla selveni hänelle myöskin mitä tuo ero tiesi. Se
oli eroa omaisista, kodista ja kotimaasta. Ja nyt se tuntui, miten
syvällä juuret olivat ja miten vaikeaa oli niiden irtikiskominen.
Satumainen matka tunturien maahan -- mikä viehätys sillä ajatuksella!
-- Ainainen ero Suomesta -- mikä kouristava tuskan tunne siitä syntyi!
Oliko hän laskenut kulungit? Jaksoiko hän ilolla jättää kaiken,
jaksoiko ajatella elämäänsä vieraassa maassa ei ainoastaan silloin, kun
onni siellä osaksi tuli, vaan myöskin pimeinä päivinä?
Tämä ajatus herätti uuden kysymyksen. Sopivatko Holger ja hän
toisilleen? Voivatko he todella luoda onnea toinen toistensa tielle?
Järki vastasi lahjomattoman: kaikki on epävarmaa, avioliitto on
hasaardipeliä. Tunne väitti: rakkaus voi tehdä mahdottomankin
mahdolliseksi.
Tällaisina hetkinä teki Salmen mieli kerjäämällä kerjätä äidiltä tämän
elämän kokemuksia. Olihan hänellä oikeutta siihen, oikeutta kerätä
mitä taisi, oppiaksensa selvänäköisenä eteensä katsomaan. Vasta sitte
ymmärtäisi hän nykyisen asemansa, vasta sitte hän voisi ratkaista.
Mutta hän säpsähti samassa omaa mielettömyyttään. Ratkaista? Mitä?
Kaikkihan jo oli ratkaistu. -- Holgerin rakkaus kietoi hänet kahleena,
jota hänen oli mahdoton katkoa. Vastaanottaminen ja antaminen oli
nyt, kun hän sen riemun rikkautta oli maistanut, käynyt hänelle
elintarpeeksi.
Peräytyminen oli myöhäistä, myöhäistä ennen kaikkea siksi, ettei
hän ikinä voisi sanoa tuolle kovia kokeneelle ja taakkoja kantamaan
tottuneelle miehelle: kulje yksin, minä en jaksa jättää kotiani,
omaisiani ja isänmaatani.
Arpa oli heitetty, hän tunsi sen -- toisinaan ilolla, toisinaan
pelolla. Nyt oli vain valmistauduttava tulossa olevaa taivalta varten.
Juuri tätä ajatellen hän usein joutui muistamaan viimeistä puhelua
isän kanssa ja niitä niukkoja tietoja, joita hänellä oli isän ja äidin
yhdyselämästä.
Hän olisi tahtonut kuulla enemmän, mutta mitä tehdä? Hän ei voinut
kysyä äidiltä eikä hän voinut tyytyä ilmankaan.
Silloin sattui hän eräänä päivänä isän papereita järjestäessään
löytämään joukon vanhoja kirjeitä. Ne olivat kaikki huolellisesti
yhteensidotut ja ympärillä oli käärepaperi, johon isä oli kirjoittanut
vuosiluvut 1868-1869 -- isän ja äidin kihlausvuosi.
Hellävaroin Salme avasi käärön. Hän sekä iloitsi että pelkäsi.
Hän oli lukenut hetken, kun äkkiä äännähti hämmästyneenä. Se oli kaikki
niin uutta ja outoa. Hän ei ikinä ollut kuullut siitä mitään.
Taas hän luki, -- luki ahmimalla kirjeen toisensa jälkeen. Viimein
hän nousi, kääri kirjeet taas kokoon, pisti ne taskuunsa ja pujahti
etehiseen. Sieltä etsi hän päällysvaatteensa ja kiiruhti ulos.
Hän kulki kiivaasti tietä pitkin.
Vasta kaupungin portilla hän hämmästyneenä pysähtyi. Minne hän
oikeastaan aikoi? Mitä hän täältä etsi? Hän oli aivan tietämättään
joutunut tänne, ajatusten vielä viipyessä siinä, mitä hän vasta oli
lukenut.
Salme oli jo kääntymäisillään kotiinpäin, kun hänen katseensa kapean
laitakadun varrelta löysi pienen, kyljelleen kallistuvan rakennuksen,
jonka moniruutuisissa ikkunoissa geraaniumit ja verenpisarat iloisina
paistoivat.
Miina-täti! Salmen mieleen juolahti jotain, jota hän ei ennen ollut
ajatellut. Hän joudutti kulkuaan.
Hetken kuluttua hän istui vanhanaikaisessa kaksisoutuisessa
keinutuolissa, Miina-tädin hääräillessä kahvipannuineen lieden ääressä.
-- Täti, sanoi Salme äkkiä, pysäyttäen keinutuolinsa, sinä tiedät, että
hääpäiväni lähenee.
-- Armias, lapsi kulta, täti pisti pannun lieden reunalle ja pyyhkäisi
hätäisesti käsiään esiliinaan. -- Ethän sinä vielä liene hyvästillä?
-- Enhän minä maaliskuussa hyvästillä, kun juhannuksena lähden!
-- Johan sinä minut vallan säikäytit!
-- Minä vain ajattelin sitä, että kun naimisiin menen ja kauaksi
joudun, tahtoisin viedä muassani niin monta muistoa kuin mahdollista
lapsuuteni kodista. -- Sinä täti tunsit isän ja äidin, heidän ollessaan
nuoria?
-- Tunsinhan minä. -- Täti seisoi selin Salmeen ja tirautti kahvia
kuppiin, katsoakseen oliko kirkasta.
-- Isä taisi kuulua heränneisiin?
-- Kuului vähän aikaa -- ja tunnetuksi tulikin suurena puhujana. --
Mutta mitä sinä nyt niistä? -- Täti kääntyi Salmeen päin, katsoi hetken
kysyvästi, melkein moittien ja kääntyi sitte järjestämään kahvikuppia
tarjottimelle.
Salme ei vastannut. -- Äidin koti taisi olla toisellainen, sanoi hän
hetken kuluttua.
-- Äidin-isäsi oli varakas tilanomistaja ja äitisi oli hänen ainoa
lapsensa.
Täti asettui juhlallisesti pieneen nojatuoliin vastapäätä Salmea, suori
rypyt esiliinastaan ja työnsi kahvitarjottimen Salmeen päin. -- Eihän
hän tainnut pitää tyttärensä valinnasta, mutta ei hän kieltänytkään.
-- Niistä naimisista puhuttiin paljo aikoinaan. Eikä se ihme ollut.
-- -- Arvaat sinä, että äitiäsi oli pidetty kuin kukkaa kämmenellä,
mutta annas olla, kun sitte isäsi tulee sarkavaatteissaan saarnaamaan
synnistä, ja maailman turhuudesta, silloin vasta äitisi riemastuu ja on
onnellinen. Siinä mies semmoinen kuin olla pitää! Se se vasta taivaan
tiellä kulkee ja voi toisiakin tielle neuvoa!
Salme hymyili. -- Äidin tapaista. -- -- -- Jos voi puhua äidistä
ja intohimosta samana päivänä, sanoisin, että hänen ainoa suuri
intohimonsa on ollut itse tehdä ja saada toisia tekemään oikein.
-- Sentähden hän sitte niin suri, kun isäsi muuttui. -- Täti katsoi
kadulle päin. -- Ne oli ne onnettomat rahat ja tämän elämän huolet,
jotka sen tekivät. Kaikki alkoi, kun iso-isäsi kuoli. -- Ei isäsi
pahaa tarkottanut, mutta kietoutui verkkoon, niin ettei huomannutkaan.
Surkeutta siitä tuli joka suhteessa.
Salmen keinutuoli narahti. -- Täti kulta, kahvisi jäähtyy.
Hän nousi hätäisesti, meni ikkunan luo ja rupesi tiedustelemaan tädin
ruusujen vointia, olivatko hiiret tänä talvena nakertaneet niitä vai
olivatko jättäneet rauhaan? Ja oliko se suuri tummanpunainen ruusu,
josta Salmekin oli tädiltä oksan saanut, vielä elossa. Sitte katsoi hän
kelloaan ja huomasi, että oli aika lähteä kotiin. Hän oli jo viipynyt
liiankin kauan.
Tämän jälkeen Salme melkein aina ajatellessaan omaa tulevaisuuttaan
muisti isän ja äidin yhdyselämää. Hänen teki usein mieli puhua siitä
äidin kanssa, mutta hän ei hennonut eikä jaksanut.
Viimeisenä iltana ennen Holgerin häihin tuloa kiertyi puhe kuitenkin
siihen.
Salme oli ottanut lapsuutensa pienen jakkaran ja illalla tapansa mukaan
asettunut äidin vuoteen viereen. He olivat puhelleet myöhäiseen yöhön
asti.
-- Kohta lähden sille taipaleelle, jolle sinä, äiti jo kahdeksantoista
vuotiaana astuit.
Se tuli sanotuksi äkkiä ja aivan kuin vahingossa.
Äidin kalpeat kasvot kävivät vieläkin kalpeammiksi. -- Toisenlaiset
ovat olot ja toisenlaiset ihmiset monessa suhteessa, sanoi hän
hiljaa. -- Mutta suurin piirtein katsottuna on ihmiselämä samanlaista
kaikkialla. -- -- -- Sinussa on muuten liiaksikin paljo samaa kuin
minussa.
-- Kuinka niin, äiti?
-- Sinä olet sydämellinen ja syväkin tunteissasi, -- äiti pyyhkäisi
sivellen hänen päätään. -- Mutta samalla on sinussa jotain kylmää. --
Sinä rakastat viileyttä niinkuin minäkin. -- Välistä olen halveksinut
tätä puolta itsessäni -- toiste puolustuksekseni ajatellut, että syvä
vesi onkin viileää ja pysyy aina verrattain samanlaisena. Matalikko se
jäähtyy ja lämpenee, lämpenee ja jäähtyy taas.
Salme hymyili. Mutta äiti jatkoi, kärsivä, tuskallinen ilme
kasvoissaan. -- Ja sitte sinussa ehkä on sitäkin, ettet jaksa rakastaa,
jos et samalla saa ihailla. -- Sellainen olin minäkin. -- Satuin kerran
kuulemaan isäsi saarnaavan. -- Se hetki tuli elämäni käännekohdaksi ja
se oli tuttavuutemmekin alku. Olin siihen asti ollut varakkaan kodin
hemmoteltu lapsi, isäni ainoa ilo ja epäjumala. -- --
Nyt opin ymmärtämään, miten huono, köyhä ja kelvoton olin. Voi Salme,
kuinka minä silloin rakastin häntä, joka avasi silmäni! -- Ajattele
kaikkein onnellisimpia hetkiäsi Holgerin kanssa, silloin aavistat, mitä
minä tunsin.
-- Etkä koskaan ennen ole kertonut näitä minulle, äiti! -- Ääni oli
puoleksi nuhteleva.
-- En ole voinut, enkä tahtonut. Mutta nyt minun täytyy. Enhän minä
tiedä, minkälainen elämäntaival sinulla on astuttavana, enkä tiedä
saammeko koskaan enää tavata.
Salme painoi päänsä äidin polvelle. -- Jatka, pyysi hän hiljaa.
-- Isäni oli kovasti pahoillaan valinnastani, mutta hän ei
yrittänytkään pakottaa minua niinkuin useimmat isät kai siihen aikaan
olisivat tehneet. Hän osti vain meille tämän kodin ja laittoi sen
kuntoon meitä varten. Joka soppi ja joka kapine täällä on minulle siitä
pitäen kertonut hänen suuresta rakkaudestaan.
Äiti huoahti. -- Sitä on hyvä muistella vielä nytkin.
-- Entä sitte, äiti. Miksi kaikki vähitellen muuttui?
-- Herännäisyys sammui paikkakunnallamme. Vanhat kuolivat, muutamat
muuttivat pois. Pari vuotta häittemme jälkeen kuoli minun isänikin,
jättäen meille omaisuutensa. Tuo perintö oli osaltaan syynä muutokseen.
Isäsi ryhtyi sen saatuaan monenmoisiin yrityksiin, jotka hankkivat
hänelle ja meille kaikille paljo huolia. Ei hän uhkapeliin ruvennut
eikä vääryyttä tehnyt, mutta varamme menivät siihen. Siihen menivät
myöskin isän aika ja ajatukset. "Elatuksen murhe" tukahutti hyvän
siemenen, ja minä, joka olin uskonut vasta hänen rinnallaan oppivani
elämän kaidalla tiellä kulkemaan, -- minä jäin yksin -- ruokona
tuulessa heilumaan -- -- --
Ei uskaltanut toinen eikä toinen katkaista äänettömyyttä. Viimein äiti
kuitenkin jatkoi:
-- Minä olen rikkonut paljo. -- En voinut tehdä häntä onnelliseksi,
sillä rakkauteni kylmeni. Suuret surut eivät sitä tappaneet eikä
polttava tuska, mutta se suru, että suuri elämän päämäärä himmeni,
haihtui, pienet arkiasiat ja jokapäiväiset pyyteet siirtyivät sijaan.
-- -- -- Väliin toivoin ymmärtämättömyydessäni, että isä hoiperrellen
palaisi kotiin tai edes kerran löisi minua armottomasti, jotta
saisin jotain antaa anteeksi ja sitte paljo, paljo rakastaa. Mutta
mitään sellaista ei tapahtunut. -- -- -- Isä kärsi itse, minä tiedän
sen, mutta hän ei voinut yksin päästä vapaaksi, eikä minusta ollut
auttajaksi, kun en osannut auttaa oikealla tavalla.
Salme itki pää äidin vuoteen laidalla.
-- Älä itke, Salme, älä! Sinä olet ainoa onnemme lapsi. Kun sinä
synnyit, kuljimme vielä kumpikin elämän kaidalla tiellä. Isä virsin
sinua viihdytti, äiti siunauksin saatteli. Sinä olet saanut perinnön,
jota ei toisille ole suotu -- onnen tunteen ja uskon onneen. Ne ovat
syntymälahjojasi. -- -- Se on varmaan usein sinua auttanut ja on
vastakin auttava. Se on kallisarvoinen perintö, mutta se velvoittaa
myöskin.
-- Salme, sinä olet samanlainen kuin minä. Äiti jatkoi puhuen kuin oman
mielensä kevennykseksi. -- Sinullakin on sisimmässäsi voimakas tunne
siitä, että meidän täytyy ei ainoastaan ajatella sitä mikä on oikein
ja puhua siitä, vaan myöskin elää sen mukaan, maksoi mitä maksoi. Jos
sinä joskus, -- minä sanon jos. Huomaa! En minä oleta mitään, mutta
minä sanon, _jos_ huomaisit Holgerin toiseksi kuin mitä olet uskonut,
pikkumaiseksi ja pieneksi sen, mikä sinusta nyt on suurta ja jaloa,
silloin isku kohdistuisi kipeimpään kohtaan.
Salme nosti päänsä vuoteen laidalta. -- Äiti, minä en koskaan voisi
selviytyä niinkuin sinä.
-- Sinun täytyy selviytyä paremmin, paljoa paremmin, -- rakastaa, missä
minä rikoin; parantaa, missä minä pahensin. -- -- -- Siunauksin minä
sinua saattelen, rukouksin rohkaisen.
-- Koko elämäsi, äiti, joka muisto sinusta on paras rohkaisu. -- Sinä
rikoit -- olkoon niin, -- isän tähden -- itsesi tähden -- -- --
-- Totuuden tähden, täydensi äiti.
-- Mutta muistatko, äiti, kun kerran minua pienenä ollessani rankaisit.
Sinä olit suutuksissasi silloin, mutta samassa kun sen huomasit, suljit
minut syliisi ja pyysit anteeksi. Sinä tunnustit lapsellesi rikoksesi,
sinä tuomitsit itseäsi ankarammin kuin kukaan muu olisi voinut sinua
tuomita. Sinä hetkenä kasvoit suureksi lapsesi silmissä!
Silloin äiti tyrskähti itkuun.
-- Äiti, äiti, et saa itkeä. Et saa, etkä tarvitse!
-- Anna minun itkeä, Salme, -- itkeä kiitollisuuden kyyneleitä siitä
mitä olet ollut minulle, itkeä sitä että kadotan sinut, lapseni ja
ystäväni, itkeä omaa huonouttani enin.
Salme ei vastannut. Hän nousi kalpeana ja taistellen, voittaakseen
liikutustaan, meni suoraan ikkunan luo ja kohotti käärekaihtimen. --
Päivä jo sarastaa, sanoi hän hiljaa, -- vielä päivä sinun luonasi, äiti.
6.
Laiva oli lähdössä. Kapteenin käskevä ääni kuului komentosillalta.
Köydet irroitettiin ja viskattiin toiset laivaan, toiset rannalle.
Silloin -- viime hetkessä, nainen laivan kannelta kiiruhti maihin. Se
oli Salme.
Hän seisoi hetken ympärilleen katsoen, kuin olisi hän jotain unohtanut.
Sitte hän äkkiä kenenkään huomaamatta kumartui syvään maata kohden ja
pyyhkäisi kuin hyväillen rantaa.
Samassa huomasi hän laivamiesten tarttuvan siltaan. -- Älkää vielä.
Minun täytyy mukaan. -- Hengästyneenä pysähtyi hän Holgerin rinnalle.
-- Arpa on heitetty. -- Holgerin käsivarsi kiertyi hänen ympärilleen.
-- Sinä olet omani ainaiseksi ja kokonaan.
Salme painautui lähemmä häntä. Holger tunsi, että hän vapisi. -- Sano,
että se on riemua, sulaa riemua! -- Ääni oli kiihkeä ja rukoileva.
Salme ei vastannut.
-- Omani, iloni, mitä sinä ajattelet? Etkö jaksa riemuita rinnallani?
Onko ero niin raskas? -- Hän puhui yhä hiljaa ja kiihkeästi. -- Sano,
että rakastat minua tarpeeksi, jättääksesi kaiken!
-- Eikö tekoni sitä sano?
-- Sanoo, mutta sinä vapiset. -- Tahtoisin nähdä sulaa onnea
katseessasi.
Salme pudisti päätään. -- Voisinkohan silloin todella rakastaa? kysyi
hän hiljaa.
-- Sinä olet oikeassa, -- minä vain muistin omaa rajatonta riemuani.
He eivät senjälkeen paljo puhelleet, istuivat vain käsityksin,
katsellen saaria ja niemiä, joita sivuuttivat.
Ilta saapui. Kultaisena keränä painui aurinko aaltoihin. Taivaan
rannalla paloi iltaruskon heloittava puna ja meren aaltoihin heijastui
sen hehku. Hehkui taivas, hehkui maa, hehkui onnea kahden katse.
Vähitellen vaimeni värien kirkkaus. Hehku haipui. Tummat varjot
voittivat alaa. Hämärtyvä kesäyö verhosi saaristoseudut surumieliseen
vaippaansa.
Salme ja Holger istuivat yhä käsityksin kannella, silloin tällöin vain
kuiskaten sanan toisilleen.
-- Kohta katoaa viimeinen kaistale kotimaata näkyvistäni.
Holger ei vastannut.
-- Silloin ei silmäni enää etsi muuta rakasta kuin sinua, ei muu
korviini suloiselta soinnu kuin sinun äänesi.
-- Salme, tunturimorsioni, ystäväni, iloni, se tekee onneni yhä
täydellisemmäksi, -- etkö sitä ymmärrä?
Salme ei kohta vastannut. Ajatteleva, miltei tuskallisen tutkiva
katse kiintyi hetkeksi Holgeriin. Mutta epäröivä mietiskely väistyi
pian ilon tieltä. -- Ymmärrän, että rakkautesi on suuri, voimakas ja
vastustamaton kuin tunturituuli. -- Hän hymyili.
-- Ja tiedätkö mitä tuo tuuli tekee? Se irroittaa vapisevan
haavanlehden sen rungosta, sulkee sen syliinsä, kuljettaa tunturin
tuolle puolen ja ottaa sen siellä omakseen. Ja kun värähdys käy läpi
hennon lehden, silloin se vain sulkee sen yhä lujemmin syliinsä,
tanssittaa, tuudittaa, viihdyttää ja soittaa suurta, rajatonta riemuaan
ilmoille.
-- Holger sinä -- --
-- Niin, Salme, sinä -- Mutta sinun tulee kylmä täällä. -- Hän kääri
matkavaipan paremmin hänen ympärilleen. -- Mennään alas, sanoi hän
viimein. -- Sinä tarvitset lepoa.
Mutta Salme vastusti. Hän tahtoi viipyä kannella niin kauan, kun näki
kaistaleenkin kotimaata. Vasta kun oli jouduttu aavalle merelle, hän
nousi. Nyt ei mikään enää häntä täällä pidättänyt. Holger oli nyt hänen
kaikkensa, hänen ainoansa.
Mutta toisen päivän aamuna, kun Salme hetken nukahdettuaan heräsi
yöjunan kimakkaan vihellykseen ja puheeseen, jota kuuli vaunun
ulkopuolelta, selveni hänelle äkkiä, että hän nyt oli Norjassa,
Holgerin kotimaassa, joka tästä puoleen oli oleva hänenkin maansa.
Tuo ajatus herätti syntyessään voimakkaan tuskan tunteen hänen
povessaan. Isänmaa, oma kansa, taisiko sama henkilö sovittaa nuo
nimitykset useampaan maahan, useampaan kansaan? Saattoiko puu,
joka paikaltaan siirrettiin, kohta tuntea olevansa kotimaaperässä,
ainoastaan siitä syystä, että ulkonaisen muutoksen johdosta uusi multa
oli hänen juuriaan lähellä?
Eikö tällaisissa tapauksissa pikemmin saattanut käydä kuin äidillisen
ystävän, joka jouduttuaan äitipuolen asemaan ja vaatiessaan äidin
nimeä, kadottaa senkin mitä ennen on saanut osakseen.
Salme säikähti ajatuksiaan, säikähti tuntiessaan selvään ja
voimakkaasti, että Norja oli Norja, vuonojen ja vuorien kaunis maa,
Holgerin maa, rakas Salmellekin, mutta Suomi yksin oli kotimaa.
Hän loi pikaisen, miltei apua pyytävän katseen Holgeriin, mutta tämä
nukkui. Silloin Salmekin jäi hiljaa makaamaan, ajatusten yhä kiertäessä
entistä uraansa.
-- Sinun maasi minun maani, sinun kansasi minun kansani, toisti hän
itsekseen. Ja hän tunsi, miten rakkaus Holgeriin loi riemusointua
noihin sanoihin. Mutta sydämensä sisimmästä kuuli hän itsepintaisen,
joskin tahdon puoleksi tukahduttaman tunnustuksen: Suomi yksin.
Salme ei päässyt eroon näistä ajatuksistaan, ei sittekään, kun Holger
oli noussut ja he yhdessä olivat ruvenneet järjestämään tavaroitaan
junasta lähtöä varten.
Hän oli niin hajamielinen, että Holgerkin sen huomasi.
-- Mitä sinä uneksit? Me tulemme pian perille. Ensi asemalla on jo
junasta lähdettävä. Siellä on kaunis, kellahtava, valkoharjainen
vaunuparini meitä vastassa.
Salme ei vastannut mitään.
-- Toinen hevosista, Thor, on kotikasvatti, jatkoi Holger. Toisen ostin
kihlauksemme jälkeen, kun palasin Suomesta. Tätä päivää varten sen
hankin ja tätä päivää varten sitä on kasvatettu.
Silloin Salme kiskaisihe irti ajatuksistaan. Katse säteili
kiitollisuutta. -- Minä pidän niin äärettömästi hevosista.
Holger hymyili. -- Ja koirista myöskin, täydensi hän.
-- Sinä teet minusta pilaa.
-- Entä jos tekisinkin? Hullaantuu tunturituulikin välistä onneaan
laulaessaan.
Salme katsoi poispäin. -- Välistä pelkään Thorsgaardin komeutta, sanoi
hän äkkiä.
-- Turhaa. En ole ikänäni rakastanut koreilua enkä kuoren kiiltoa.
Sellaista et löydä kodistani, -- kodistamme, oikaisi hän samassa.
-- Sinun se on enemmän kuin minun.
-- Sinun kaikkineen, mitä siellä on, sillä minä olen sinun. -- Hän
veti Salmen polvelleen ja suuteli häntä kerta toisensa jälkeen. --
Minä en ymmärrä, miten sait niin suuren vallan minuun, mutisi hän kuin
itsekseen. -- Sinä anastit sen kohta, kun tulit vastaani tunturilla,
niin puhtaana, niin koskemattomana, hentona, vapisevana haavanlehtenäni
ja kuitenkin suurena teeskentelemättömässä suoruudessasi.
-- Ja minä saan pitää sen vallan, minkä sain?
-- Ainaisiksi ajoiksi.
Silloin Salme kietoi kätensä Holgerin kaulaan. -- Kiitos, kiitos, rakas!
Pieni, miltei huomaamaton pilvi kohosi Holgerin otsalle. -- Vai on
valta sinulle suuriarvoista.
-- Viisas, järkevä Holgerini, miten typerä olet! Mitä voisin tehdä
onneksesi, ellet minulle valtaa antaisi. Ja minäkin rakastan, rakastan
rajattomasti.
-- Anna minun usein sitä tuntea! Muista, että kauan olen kulkenut
yksin. Siksi on sydämeni nälkä suuri.
Taas kuvastui Holgerin kasvoilla tuo väsynyt, kärsivä ilme. Mutta
samassa kavahti hän pystyyn. -- Salme, sinä hirmuvaltijaani, juna
viheltää, me tulemme perille.
Heille tuli kiire. Tavarat koottiin. Juna pysähtyi. Thorsgaardin miehet
kiiruhtivat vaunuun ottamaan isäntäväen tavaroita.
Salme näki aseman edustalla vaunut liinakkoparineen ja kahdet
kuormarattaat. Hän huomasi silmänräpäyksessä, miten hienoa ja komeaa
kaikki oli. Se hiveli hänen silmäänsä, mutta tuotti samalla miltei
ahdistavan tunteen. Kaikki oli niin uutta ja outoa.
-- Tule! Holger auttoi hänet junasta. -- Katso, tuolla on hevoseni.
Tämänpuoleinen on minun kotikasvattini, tuo toinen on sinun. Se on
aivan mainio ratsuhevonen, parempi kuin omani.
Hänen kasvonsa loistivat, ja liikkeet olivat ripeän voimakkaat kuin
nuoren miehen.
Salme huomasi, miten nuorekkaalta, voimaa uhkuvalta hän tuntui näin
onnellisena ollessaan. Mielipahan ja surun sattuessa tuntui hän ennen
aikojaan vanhentuneelta. Loihtia onnea Holgerin tielle, onnea koko
hänen olentoonsa, se oli tästä puoleen oleva Salmen tehtävä.
Samassa tulivat Thorsgaardin miehet tavarakuormineen, Salmen teki mieli
tervehtiä, mutta ujous esti. Eikä Holgerkaan huomannut esittää. Hän
vain puheli miesten kanssa, antoi määräyksiä, kyseli kotikuulumisia ja
hyväili hevosiaan, pistäen niille suuhun muutaman sokeri-sirusen, jonka
oli löytänyt takkinsa taskusta.
Salme jäi häntä katsomaan. Noin, syöttäen sokeria hevoselle, oli hän
seisonut silloinkin, kun Salme näki hänet ensi kerran. Siitä oli
ainoastaan vuosi, mutta vuosi, jonka kuluessa Salme oli saanut paljo ja
eronnut paljosta. Siksi tuntui muisto etäiseltä.
-- Nyt kai olemme valmiit lähtöön, sanoi Holger samassa. Silloin Salme
rohkaisi mielensä, meni miesten luo ja ojensi heille kätensä. -- Hyvää
päivää. Terveisiä Suomesta, sanoi hän.
Miehet kumarsivat ja toivottivat tervetulleeksi Norjaan.
Samassa tunsi Salme Holgerin käden olallaan. -- Nyt on jo kiire. --
Ääni oli malttamaton.
Salme katsoi häneen pitkään. -- Täytyihän minun tervehtiä, sanoi hän
hiljaa, Holgerin asettuessa hänen viereensä vaunuihin.
-- Ethän sinä voi ikävöidä perille yhtä malttamattomasti kuin minä.
-- Holger!
-- Thorsgaard on minulle paras paikka maailmassa ja sinä rakkaimpani.
-- Ja minulle se on tuleva kotini, meidän kotimme Holger. Eikö siinä
ole kylliksi?
-- Onko? -- Kärttyisä ilme Holgerin kasvoilla muuttui äkkiä hellyydeksi.
-- On varmasti. Toivon perille ainakin yhtä kiihkeästi kuin sinä.
Mutta Holger pudisti päätään. -- Sitä et voi. Muista, mitä tulosi
minulle tietää. Sittekuin äitini kuoli, on koti kaivannut hyvää
hengetärtä. Onnea en senjälkeen ole siellä tuntenut. -- Isä kuoli, --
omaiset kuolivat. Murhe ja mustat muistot tulivat tovereikseni.
Salme siveli hänen kättään. -- Sinä rakas!
-- Etkö nyt ymmärrä, ettei tämä hetki voi olla sinulle niin
suuriarvoinen kuin minulle, ei niin toivottu, ei niin nälkäisesti
kaivattu? Sano?
-- Ymmärrän, sillä tiedän, että kaikki sinun tunteesi ovat minun
tunteitani syvemmät ja paremmat. Suomen lapsi on pikkusielu tunturilla
kasvaneen rinnalla.
-- Älä sano niin. -- Holger nosti hänen kätensä huulilleen. --
Mutta sinä et ole niin vanha kuin minä, et niin vuosien ja surujen
vanhentama. Sinä et ole kärsinyt etkä taistellut niin kuin minä.
-- Enkä ole voittanut niin sankarillisesti.
Ilon välähdys kirkasti Holgerin kasvot, kun hän oikaisihe ja kiersi
kätensä Salmen vyötäisille.
Salmen täytyi taaskin ajatella, sitä miten herkät Holgerin kasvot
olivat, miten selvään ja äkkiä niissä kuvastuivat kaikki hänen
tunne-elämänsä eri vivahdukset. Se ominaisuus oikeastaan olikin
ensimäisiä, joka oli kiinnittänyt Salmen huomion Holgeriin. Jo
Mjösenlaivassa oli hän nähnyt sekä suuttumuksen pilviä että auringon
paistetta Holgerin kasvoilla. Mutta nyt hän ensi kertaa kysyi itseltään
mikä oikeastaan oli tavallisempaa Holgerille, tuo ukkos-ilman sävy, vai
päivänpaisteko. Ja kenestä riippui, mikä _oli tuleva_ tavalliseksi?
Onnensa ohessa tunsi hän edesvastuunsa suuruuden.
-- Tahtoisin aina, aina olla sitä, miksi minua nimität, päivänpaisteesi
ja ilo elämäsi tiellä.
Salmen huulet liikkuivat, käsi hyväili Holgerin kättä, mutta kuiskaus
oli niin hiljainen, ettei Holger sitä kuullut. Hän ei edes huomannut
Salmen sanoneen jotain. Hänen ajatuksensa kulkivat yhä siihen suuntaan,
johon Salme äsken oli ne kääntänyt.
Hän ajatteli sankarillista voittoa.
Paljo oli todella vuosien vieriessä muuttunut. Kun Holger peri
Thorsgaardin, oli se rappiotilassa ja ränsistynyt. Varallisuudesta ei
ollut tietoa. Puute ja perhesurut painoivat.
Holger oli elossa olevista lapsista vanhin ja ainoa, joka kykeni taloa
asumaan. Hän oli hetken epäillyt, sitte teräksisin tahdoin ryhtynyt
työhön.
Talo kohosi rappiotilastaan. Kaikki uudistettiin ja laitettiin
mallikelpoiseen kuntoon. Holger alkoi myydä metsää, sai varallisuutta,
perusti sahan ja laajensi asioitaan.
Näitä voittojaan hän muisti Salmen sanojen johdosta ja niistä hän
kertoi hänelle. Hän kuvasi ponnistuksensa ja ponnistustensa tulokset.
Hän puhui kuin se, joka vaikeuksien ja ylenkatseen painon alta on
kohonnut kunnioituksen ja huomion kukkuloille. Tietoisuus siitä soi
joka sanasta. Mutta niistä välkähti samalla esiin teräksinen tahto ja
rakkaus työhön.
Siihen puoleen Salmen huomio kiintyi, sillä hän kuunteli niinkuin
se kuuntelee, joka rakastaa. Mutta hän kuunteli myöskin oppiakseen
ymmärtämään ja täyttämään elämänsä tehtävää.
-- Mutta miten voit sinä niin paljo asioita hoitaa? kysäsi hän viimein.
-- Ahkeruus on ilomme. Siitä saat selityksen. Ja tiedäthän, että Einar
Sten on apunani kaikessa. Voin ehdottomasti luottaa häneen.
Salme painui hetkeksi ajatuksiinsa. Hän oli kyllä jonkun kerran kuullut
Holgerin puhuvan tästä työtoveristaan ja ystävästään, mutta hän tiesi
sittekin oikeastaan hyvin vähän Einar Stenistä. Hän lausui sen johdosta
arvelunaan, että Einar itse ehkä pian tulisi Thorsgaardiin heitä
tervehtimään.
Mutta Holger pudisti päätään. -- En usko. Hänellä on paljo työtä, enkä
kovin häntä ole kehoittanutkaan. Tahdon rauhassa nauttia onnestani.
-- Ja antaa minun siitä nauttia.
-- Saattaapa sitäpaitsi pälkähtää Einarin päähän olla mustasukkainen,
jatkoi Holger leikitellen hyväillen Salmen kättä. -- Siitä asti kuin
tutustuimme on Einar ollut ystäväni ja apuni. Vidar-veli purjehtii
pitkin maailmaa, eikä hänestä olisi tällaisiin töihin. Olisin yksin
saanut pitää huolta kaikesta, ell'en olisi löytänyt Einaria. Me
tutustuimme kerran, eräällä matkalla. Hän oli silloin kovassa pulassa,
poika parka. Minua säälitti hänen kohtalonsa ja samalla huomasin, että
hän oli mies minua varten. Käytin tilaisuutta hyväkseni. Autoin samalla
kun itse hyödyin. -- Einar on minulle siitä saakka ollut kiitollinen,
ja minun puolestani täytyy tunnustaa, että sellaista miestä en
mistään muualta olisi löytänyt. Kymmenen vuotta olemme nyt tehneet
työtä yhdessä. Sen ajan kuluessa olen usein pitkät ajat oleskellut
Kristiaaniassa Einarin kodissa, jossa vanha tätini Gudrun Thoresen
emännöi. -- Ei ole ihme, jos Einar rehellisenä vanhanapoikana nyt on
harmissaan.
-- Kenties hän pian seuraa esimerkkiäsi, arveli Salme.
Holger nauroi. -- Vielä mitä. Mutta mustasukkainen hän kyllä saattaa
olla.
-- Paras sitte kun pysyisi poissa.
-- So -- so! Mutta siinä suhteessa olen yhtä mieltä kanssasi: Pysyköön
poissa nyt, jotta ennätän ilooni tottua, jotta saan kukkaistani
katsella, sen tuoksua hengittää, sen hempeyttä tuntea.
-- Holger, miten paljo iloa mahdat valmistaa ystävillesi ja
ympäristöllesi, kun jo minullekin olet ehtinyt tuhlata niin paljo --
paljo puhtainta kultaa. Kaikki, mitä teet ja sanot, paljastaa minulle
suuren sydämesi aarteita.
-- Mutta ne aarteet, ne eivät olekaan joka miehelle. "Välj icke till
förtrogen hvem helst som vill. Tomt hus står gärna öppet, men rikt
stängs till", -- niin vanhat viikingit lauloivat. Sinua varten ovat nuo
sanat, jotka sydämeni syvyyksistä esiin pulppuavat. Ei niitä toisille
tuhlata. -- Jos oikein arvaan, ei Thorsgaardkaan koskaan ole ollut
niin kaunis kuin nyt, sinun saapuessasi sinne. Samoin on sydämenikin
puhjennut juhlimaan sinua, yksin sinua varten.
He istuivat kauan äänettöminä. Ja kun viimein taas rupesivat
puhelemaan, kohdistui keskustelu kokonaan Thorsgaardiin ja sen
asukkaihin.
Hämärsi jo eivätkä vielä olleet perillä. Salme alkoi ihmetellä, oliko
ajettava myöhäänkin, mutta Holger laski vain leikkiä, tekemättä selkoa
siitä missä asti oltiin.
Äkkiä kavahtivat hevoset takajaloilleen. So -- so -- hiljaa, kuului
ajurin tyynnyttävä ääni.
"Holger, mitä tämä on?" Mutta samassa näki Salme kunniaportin liehuvine
lippuineen, köynnöksineen, valolyhtyineen ja köynnösten ympäröimine
hohtovärisine kirjoituksineen: Salme og Holger Thoresen.
Huimaavaa ravia kiiti vaunupari eteenpäin pitkin kaunista
lehmuskäytävää, jota kesäillan hämärässä kaunistivat tien molemmin
puolin puihin ripustetut eriväriset lyhdyt.
Vähitellen hiljensi ajomies vauhtia, vaunut pyörähtivät toisen
kunniaportin kautta kauniisti valaistulle pihalle, ja samassa kajahti
tulijoita vastaan voimakas "hurraa".
Holger paiskasi vaunun-oven auki, hypähti maahan ja ojensi kätensä
Salmelle. "Tervetuloa valtakuntaasi, kuningatar!" kuiskasi hän hiljaa.
Sitte pujotti hän Salmen käsivarren omaansa ja kääntyi väkijoukon
puoleen.
-- Monet kiitokset teille, ystäväni, valmistamastanne juhlallisuudesta.
Huomenna toivon, että jatkatte juhlaa vierainamme.
Hän nosti lakkiaan, teki lyhyen nopealiikkeisen kumarruksen ja kääntyi
sitte Salmeen. "Nyt sisään"!
Melkein kantamalla kantoi hän hänet portaita ylös.
Salme oli vilahdukselta nähnyt teräväpiirteisen, suoraselkäisen
Birgitte-vanhuksen portaitten juuressa ja oli jo ollut ojentamaisillaan
kättä hänelle. Samoin oli hän aikonut kiittää vanhaa ajomiestä, josta
Holger oli kertonut, että hän eli ollut talossa jo ennen Holgerin
syntymää. Mutta joka Holgerin liike sanoi hänelle: "Sinä olet minun,
minun yksin. Etkö muista?"
Kuin huumauksessa antoi hän Holgerin auttaa takin yltään. Sitte loi hän
pikaisen, miltei pelokkaan katseen ympärilleen.
Eteinen oli suuri ja kirkkaasti valaistu, sisustus aito norjalaista,
ei komeaa, mutta iloista ja silmää hivelevää yksinkertaisessa
aistikkaisuudessaan.
-- Tästä pääsemme suoraan saliin. Vasemmalla on ruokasali, oikealla
ovat minun huoneeni. Kenties alamme niistä.
-- Tietysti.
Kuin unessa kulki Salme Holgerin käsivarren kannattamana huoneesta
toiseen. Ensimäiseen eivät pysähtyneet. Se oli Holgerin konttori- ja
vastaanotto-huone, johon oli eri sisäänkäytävä. Siitä tultiin toiseen,
Holgerin yksityiseen työhuoneeseen: Kirjahyllyjä pitkin seiniä,
ikkunalla lasikuvuissa siemennäytteitä, suuri työpöytä läheisyydessä,
viereisellä seinällä sanomalehtiä, asiapapereita ynnä muita, kaikki
omissa erityisissä pitimissään.
Kaikki täällä tiesi monipuolista, hyvin järjestettyä työtä. Sitä
enemmän pisti huoneen etäisin, kodikas nurkka silmiin. Avonaisen,
suomalaisen takan ääressä kaunis roihurahi, vastapäätä mukava, valkean
vuohentaljan peittämä lepotuoli ja tuolin toisella puolella pieni,
sirotekoinen pöytä kannattamassa kukkivaa ruusua.
Holger painautui tuoliin, vetäen Salmen polvelleen. -- Tiedätkö, miksi
minulla on tällainen nurkka työhuoneessani? Tiedätkö, että se pyytää
ja vaatii kotini hyvää hengetärtä olemaan ilonani ei vain lepohetkinä,
vaan työnkin aikana.
-- Rakas, rakas! Ja minulle olet sinä tämän kodikkaan sopukan
valmistanut!
-- Siksi, että tarvitsen sinua, tarvitsen tuntea läsnäolosi, tarvitsen
ymmärtää, etten enää ole yksin. Kuuletko? Ymmärrätkö? -- Hän painoi
Salmen pään povelleen, sulkien hänen suunsa hehkuvin suudelmin.
-- Nyt menemme tänne. Täällä on vierashuoneeni, -- herrojen
seurusteluhuone, jatkoi hän esittelyään.
Huone teki rauhallisen, miellyttävän vaikutuksen tummanvihreine
väreineen.
Samassa levitti Holger salin ovet selkosen selälleen.
Häikäisevät kristallit säteilivät sähkövalossa. Flyygeli seisoi
avattuna, ja korkealle kaartuva katto näytti aivan kuin odottavan
voimakasta säveltulvaa. Vastapäätä flyygeliä, toisen seinän vierustalla
paistoivat upeina rehoittavien palmujen varjossa hohtavan valkoisina
Chapun marmorinen "Jeanne d'Arc" toisella, Takasen "Rebekka" toisella
puolella.
-- Hän ennätti tänne ennen sinua. -- Holger hymyili Salmen
hämmästykselle. -- Teitä on nyt kaksi puoleksi suomalaista.
Puoleksi suomalaista! Se särähti pahalta, mutta Salme ei ennättänyt
ajatella tuota sorasäveltä. Hän vain tunsi, miten suuri Holgerin
rakkaus oli, miten se kohtasi häntä tämän kodin joka kolkassa, miten se
hehkui häntä vastaan joka askeleella, minkä hän otti.
-- Ja täällä on kirjastohuone, jatkoi Holger. Eikö tämä kellertävä
amppelin valo ole miellyttävää? -- Jos tahdot, saat kirkkaampaa tästä.
-- Hän väänsi sähkönappulaa saaden kristallikukkasen jalustallaan
pöydällä säteilemään.
-- Ja täältä pääsemme makuuhuoneeseen.
Punainen, hehkuva valo tulvahti avatusta ovesta. -- Mutta sinne pääset
myös suoraan omasta suomalaisesta sopukastasi.
Holger avasi kirjastohuoneesta oven valoisaan nurkkahuoneeseen, jonka
sisustus oli yhtä iloisen valoisa kuin itse huone.
Vanhanaikuiset, valkeat huonekalut olivat päällystetyt sinisellä,
suurikukkaisella silkillä, seinällä riippui Salmen vanhempien kuvat
sekä maisemia Suomesta.
Ainoastaan huoneen rakennustyyli oli norjalainen suurine
nurkkaikkunoineen, josta etelän aurinko pääsi huoneeseen paistamaan.
-- Holger! Salme kietoi kätensä hänen kaulaansa. -- Ei koskaan nuori
vaimo ole tullut kotiin, jossa miehen rakkaus häntä olisi kohdannut
niin lämpimänä, niin suurena kuin sinun rakkautesi minua täällä kohtaa.
-- Ei joka morsian jätäkään omaisiaan, kotiaan ja kotimaataan
yksinäisen, vanhan miehen iloksi.
-- Paraimman, jaloimman miehen omana ollakseen -- Salme hyrähti itkuun.
-- Kyyneleitä onnemme suurena juhlapäivänä!
-- Anna minun itkeä, sanoi Salme hiljaa. Minä itken onneni
äärettömyyttä.
7.
Salme oli yhä kuin vieraisilla Thorsgaardissa. Kaikki tuntui hänestä
unennäöltä, satumaiselta ja epätodelliselta.
Juhlassa, jonka Holger häittensä johdosta piti kaikille taloon ja
sahaan kuuluville, näki kyllä Salme heidät kaikki, mutta tutustumaan
heihin hän ei siltä päässyt. Holgerin käsivarteen nojautuen kulki hän
paikasta toiseen, kuunnellen, mitä Holger vierailleen puheli ja joskus
pistäen siihen väliin ujon sanasen, jota tuskin kukaan huomasi. Sillä
Holger, isäntänä, puheli lakkaamatta.
Lapsia yritti Salme yksin lähestyä. Mutta siitäkään ei tullut mitään.
Kieli teki haittaa.
Kun kaikki tarjoilut, piirileikit riukujen ympärillä, puheet ja
hurraahuudot olivat ohi, pääsi Salmelta helpotuksen huokaus. Hän toivoi
unennäön päättyneen ja todellisuuden siirtyvän sijaan. Mutta unta yhä
jatkui. Todellisuutta ei kuulunutkaan.
Teräväpiirteinen, suoraselkäinen Birgitte hoiti kuten ennen kaikki
asiat keittiön puolella. Ainoa muutos, minkä Salmen taloon tulo
aiheutti, supistui siihen, että Birgitte illoin pistäytyi tietämässä,
mitä määräyksiä rouvalla oli huomispäivän aterioita varten.
Jonkun kerran yritti Salme paremmin puuttua taloutta koskeviin
asioihin, mutta aina sattui Holger juuri silloin häntä kaipaamaan. Ja
vaikka hän kohta kiiruhtikin saapuville, ennätti jo Holger pahoitella,
että sai odottaa.
Oliko hänen aina oltava huoneessaan, jotta Holger hänet sieltä
löytäisi, kysäsi hän kerran nauraen, mutta Holger sulki hänen suunsa
suuteloilla.
-- Sinä et ymmärrä, miten rakas olet minulle, sinä et ymmärrä, miten
tarvitsen sinua.
Kun ei vanha Birgittekään suosinut Salmen halua puuttua taloudellisiin
toimiin, luopui hän pian koko yrityksestä. Hän tyytyi siihen, että
tahtoessaan jotain kysyä tai käskeä, painoi sähkönappulaan ja jäi
odottamaan, kunnes iloinen, kirkassilmäinen Margit ilmestyi ovelle,
tiedustelemaan mitä rouva tahtoi.
Kun sitte Margit sulki oven ja Salme jäi yksin, nauroi hän, nauroi
sitä, että hän oli ja eleli kuin prinsessa loihditussa linnassa.
Samaa hän ajatteli, kulkiessaan talon suuressa puutarhassa. Hän poimi
kauneimmat kukkaset Holgerin työpöydälle ja täytti kristallimaljakot
muissakin huoneissa, järjesti, asetteli ja oli olevinaan emäntä.
Mutta kun hän puutarhurilta tiedusteli tämän töitä ja toimia tai kävi
katsomassa, miten vanha Jens suki liinakot silkin kiiltäviksi, muisti
hän usein, ettei kukaan häntä täällä tarvinnut. Hän oli vieras ja
tarpeeton Thorsgaardin kartanossa.
Mutta Holgerin rinnalla unohti hän olevansa orpo vieraalla maalla.
Hän tunsi silloin, että hänellä oli elämäntehtävä ja että häntäkin
tarvittiin.
Ensi aikoina hän sai usein nauttia tästä onnestaan. Holger jätti häntä
tuskin koskaan yksin. Hän hääti luotaan kaikki työt ja työhuolet. Hän
oli ikänsä raatanut levähtämättä. Nyt tahtoi hän nauttia.
Mutta vähitellen rupesi talo töineen ja liikeasiat jälleen Holgeria
ahdistamaan. Johtomiestä kaivattiin. Holger huomasi sen, ja hän
heittäytyi työhön tavallisella tarmollaan. Hän nousi varhain ja malttoi
vasta myöhään lähteä levolle.
Mutta vaikka Holger oli työssä pitkin päivää, ei Salme sittekään
joutanut olemaan paljo yksin. Holger tahtoi hänet mukaansa kaikkialle,
milloin sahalle, milloin minnekin. Ja kun Holger teki huoneessaan
työtä, istui Salme aina roihurahilla tai tuolissa, jota peitti valkea
vuohentalja.
Huoneessa oli silloin aivan hiljaista, niin hiljaista, että saattoi
kuulla neulan napsahduksen, jos se putosi lattialle. Joskus vain
katkaisi Holger äänettömyyden: Omani, iloni! -- Se sanottiin hyvin
hiljaa, mutta aina se perille saapui ja sai vastaukseksi lämpimän,
säteilevän katseen.
Jos silloin Holgerin katse ei kohta painunut takaisin papereihin,
ymmärsi Salme, ettei Holgerilla ollut kovin kiirettä. Silloin hän
nousi, läheni pöytää ja kiersi kätensä Holgerin kaulaan. -- Sinä
sydämeni sankari, sinä rakas, rakas Holger!
Hetkisen kuluttua Salme taas istui paikallaan takan ääressä ja Holgerin
kynä liukui paperilla entistäänkin nopeammin.
Kerran näin istuessaan ja Holgerin tehdessä ahkeraan työtä, nousi Salme
hiljaa ja pujahti, kuten luuli, Holgerin huomaamatta huoneesta. Hän
pistäytyi puutarhaan, pysähtyi siellä hetkeksi puhelemaan kahden pikku
marjatytön kanssa ja meni sitte huoneeseensa kirjoittamaan kirjettä
äidille.
Häntä vaivasi se, että äiti sai kovin niukkoja tietoja häneltä. Ja
kuitenkin oli äiti yhtenään mielessä. Mutta Holger anasti niin ihmeen
paljo aikaa, -- ja Holgerin ilona oleminen, sehän oli hänen suuri ja
ainoa elämäntehtävänsä.
Mutta kun tapasivat päivällispöydässä, oli Holger väsyneen näköinen. --
Minä väsyin, kun sinä poistuit, sanoi hän.
-- En minä toiste mene, en koskaan, vakuutti Salme, hiipien
hänen käsipuoleensa aterian päätyttyä ja seuraten häntä hänen
työhuoneeseensa. -- En ikänäni tahdo sinua väsyttää, aina vain
kuormaasi kantaa.
-- Kanna sillä, että pysyt luonani. -- Holger heittäytyi pitkäkseen
sohvalleen, kietoi kätensä Salmen kaulaan ja veti hänet vierelleen. --
Nyt olen valmis nukkumaan.
Salmen täytyi nauraa. Mutta ei aikaakaan niin hän jo huomasi, että
Holger nukkui. -- Sinä suuri lapsi, mutisi hän hellästi pistäen huivin
hartioiltaan Holgerille pään-aluseksi. Sitte makasi hän hiljaa kuin
hiiri, jottei häiritsisi.
Mutta toisena päivänä Holgerin taas nukkuessa päivällisuntaan, koetti
hän hiljaa hiipiä tiehensä. Hän irroitti varovaisesti kätensä Holgerin
kädestä. Mutta tämä heräsi siitä.
-- Anna minun nukkua, sanoi hän raukeasti. -- Eikö sinulla ole aikaa
minua varten?
Silloin Salme painautui takaisin sohvalle ja jäi siihen ajattelemaan,
mikä mitätön pikkusielu hän oli, miten yksinkertaisesti ja
pintapuolisesti hän kaikkea ajatteli.
Hän oli aivan yksinkertaisesti arvellut, että samapa se, missä hän on,
kun Holger nukkuu. Hän hiipii pois, saa vihdoinkin kirjeensä kotiin
valmiiksi, järjestää kukkasia kahvitarjottimelle ja herättää sitte
Holgerin. Mutta vähän hän vielä käsitti tuota voimakasta, suurta
sydäntä, joka valvoissaan ja nukkuissaan, työn ja levon hetkinä aina
tahtoi tuntea sen läheisyyttä, jota rakasti.
Mistähän oikeastaan johtui, että hän, vaikka hän niin rakasti Holgeria,
ei vielä sen paremmin häntä käsittänyt? Oliko siihen syynä se, että
he ennen naimistaan siksi vähän olivat olleet yhdessä? Tai luontainen
erilaisuusko sen vaikutti? Mahdollisesti myöskin eri kansallisuus ja
se, että Holger oli mies, hän nainen.
Miesten rakkautta mainittiin itsekkääksi, mutta Holgeriin ei se syytös
ainakaan sopinut. Jos joku heistä oli itsekäs, oli se paremmin hän
itse, joka aina vain otti vastaan ja taas vastaan, sekä itse että
omaistensa kautta.
Hänen tuli tätä ajatellessaan äkkiä tukahduttavan vaikea olla. Miten
hirveää olisi ottaa vastaan näin paljo, ellei Holger antaisi vain
rakkautensa vaatimana. Jos olisi toisin, -- jos särkyisi suhde, miten
polttavana kahleena joka lahja silloin painaisi, miten tukahduttavana
joka suupala kurkkuun tarttuisi!
Mutta hetken pahantuntemus väistyi samassa. Mitä hän tässä turhia
ajatteli. Holger antoi niin mielellään. Hän rakasti niin suuresti.
_Sen_ vuoksi saattoi Salme iloita kaikesta hyvästä ja kauniista, jota
osakseen sai.
Hän hymyili, kun ajatteli mitä veljet ja sisaret sanoisivat, jos
näkisivät hänen joutilaana kuluttavan aikaansa näissä suurissa
suojissa, kuljeksivan puutarhassa kukkien ja hedelmäpuitten keskellä,
tai ratsastavan kauniilla liinakolla Holgerin rinnalla.
Mikä vastakohta tämä kaikki oli elämälle siellä kotona! Siellä oli
paikat pienet ja joukko suuri. Siellä oli työtä paljo, niin että usein
sai päivää yöllä jatkaa. Mutta hyvä oli siellä ollut olla. -- Se soma,
pieni puutarhakin, miten suureksi iloksi se oli ollut ja miten suurelta
se silloin tuntui joskin se nyt kutistui mitättömän pieneksi.
Ei ihmettä, jos omaisista kaikki tuntui satumaiselta, kun Salme
kirjoitti heille nykyisistä oloistaan. Satuahan se yhä hänestä
itsestäänkin oli, kaunista satua, ihanaa, ihmeellistä unta, jolta
puuttui -- todellisuutta.
Holger ja hänen rakkautensa oli ainoa, mikä täällä oli todellista.
Thorsgaard kaikkine aarteineen oli Holgerin kautta Salmelle tavallaan
rakas, mutta läheinen ei se sittekään ollut, tuskin voisi siksi
tullakaan. Hän oli toisessa maaperässä kasvanut kukka. Nykyinen
ympäristö voisi tuskin koskaan hänessä herättää kodin tyynnyttävää,
rauhallista tunnetta.
Hän käännähti.
Samassa heräsi Holger, hieroi hetken silmiään ja kavahti sitte pystyyn.
-- Miten mainiosti olen nukkunut. Kiitos vartijatoimestasi, sinä
sydämeni ilo, sinä kotini hyvä hengetär! -- Hän sulki Salmen syliinsä,
suuteli käsiä, otsaa, silmiä, kuten hänen tapansa oli, oikaisihe sitte
kuin karistaakseen tulvehtivat tunteet luotaan ja asettui työhön.
-- Ei ole koti minulle muuta kuin loihdittu linna, mutta mitäpä muusta
kunhan saan tehdä sinut onnelliseksi, ajatteli Salme pistellessään
ompelustaan roihurahilla. Samassa katsoi Holger häneen ja nyökkäsi
päätään. Ilon välähdys kirkasti Salmen kasvot. Hän ei mitään rakastanut
niin kuin noita silmäyksiä, jotka hänelle sanoivat, että Holger kesken
töitään muisti häntä. Hänestä se oli suuriarvoisempaa kuin hellimmät
hyväilyt ja tulisin onnen huumaus.
Mutta Holger ja hän olivat siinäkin hyvin erilaiset. Holger saattoi
valmistaa hänelle tuollaisia ilohetkiä silloin tällöin, vaan hän
saattoi myös ainakin näennäisesti unohtaa kaikki sentähden, mikä
milloinkin hänen mieltään kiinnitti. Hän saattoi usein syrjäyttää
Salmen töittensä tähden, mutta sitte taas ikävöidä häntä ja hänen
seuraansa, niin rajusti että hän itse kärsi siitä ja sai Salmenkin
kärsimään.
He olivat perin erilaiset kaikessa, sen Salme jo oli huomannut. Mutta
erilaisuudet kai vain rikastuttivat. Mitä saisi toisiltaan oppia, mikä
toisi tuoreutta ja uutuutta jokapäiväisiinkin pikku seikkoihin, jos
joka tunne olisi toiselle edeltäkäsin tunnettu, joka ajatus toisen oma
jo syntyessään.
Jos olisi kaikki kodissa saman väristä, miltä se näyttäisikään? Miltä
kuuluisi soitto, jota ei sointujen erilaisuus rikastuttasi?
Mutta sointujen rikkauteen tarvittiin sopusointua ja missä sopusointua
oli syntynyt, tarvittiin usein vielä viritystäkin. Sitä tarvittiin
varsinkin kun kaksi niin erilaista kuin Holger ja Salme olivat
toistensa toveriksi joutuneet ja kun aikaisemmin niin vähän olivat
yhdessä olleet.
Salme hymyili itsekseen, ajatellessaan, miten vastoin kaikkia
periaatteitaan hän oli menetellyt naimisiin mennessään. Hän oli ennen
ajatellut, että tahtoi hyvin tutustua jo ennen kuin meni kihloihinkaan
ja sitte oli kihlaus-aika tunnollisesti käytettävä yhä täydellisempään
tutustumiseen.
Mutta miten kävikään? Niinkuin keväinen koski särkee sulut tieltään,
niin hänen rakkautensakin oli pyyhkäissyt olemattomiin kaikki
periaatteet ja päätökset. Ja eiköpä siinä ollut paras todistus sen
arvosta ja aateluudesta.
Mutta nyt oli suoritettava se, mikä aikaisemmin oli jäänyt tekemättä.
Viritystyö oli oleva hänen osansa, sopusoinnun aikaansaaminen ja
säilyttäminen. Hänen työttömät laiskanpäivänsä saisivat sisältöä hänen
pyrinnöstään "pikkusielusta" kasvaa "tunturisieluksi", kasvaa Holgerin
mittaiseksi.
Hän oli sitä jo koettanut, mutta nyt koettaisi hän vieläkin paremmin.
Huomenna oli täsmälleen kaksi kuukautta heidän häistään. Hän oli jo
siksi paljo perehtynyt oloihin Thorsgaardissa, että tiesi, mitä häneltä
vaadittiin. -- Ei mitään, ei kerrassaan mitään muuta kuin elää Holgeria
ja hänen onneaan varten. Mutta siinä suhteessa oli päämäärä asetettava
korkealle.
* * * * *
Seuraavana aamuna oli Salme varhain liikkeellä. Ensi kertaa hiipi hän
huoneesta ennen kuin Holger oli ehtinyt edes herätäkään. Hän haki
puutarhasta kastehelmistä kosteat kukkaset Holgerin työpöydälle, poimi
toisia maljakkoon, minkä nosti kahvipöydälle ja asettui sitte Holgeria
odottamaan ajatuksissa mieleensä palauttaen minkälaista oli ollut
kotona Suomessa kaksi kuukautta sitte, heidän hääpäivänään.
Samassa avautuikin ovi. Kukitetun juhlapöydän ääressä, huoneessa, missä
auringon säteet heidän ympärillään iloisesti hyppelivät, joivat he
kahvinsa.
-- Minäpä anastan tänään oikein lupapäivän itselleni, sanoi Holger.
-- Me satuloimme liinakot ja teemme huvimatkan putoukselle, jota niin
kauan olen luvannut näyttää sinulle.
Salme oli ihastuksissaan. Aamiainen syötiin kiireimmän kautta. Jens
toi satuloimansa liinakot portaitten eteen, sai kuulla tavanmukaisen
kiitoslauseen ja palasi sen johdosta tyytyväisenä askareihinsa. Mutta
kun Holger ja Salme rinnan ratsastivat lehmuskäytävää pitkin, pysähtyi
Jens hetkeksi heitä katselemaan.
-- On heillä nyt hauskaa, sanoi hän ja sylkäsi. Mutta mitenkäs muuten,
kun on semmoiset hevoset!
-- Sinua saan kiittää tästäkin ilosta. -- Salmen posket hehkuivat. --
Kaikki tämmöinen oli minulle tuntematonta ennen. Pikkutyttönä istuin
kyllä Pollen selässä, kun heiniä ajettiin, mutta ei Polle huvimatkoille
joutanut. Aloin ymmärtämättömyydessäni pyytää isältä satulaa ja
ratsuhevosta, mutta kun vähän vanhenin, en enää pyytänyt.
-- Sitte se tuli pyytämättä.
-- Tuli kuten muukin ilo, samalla kun sadun prinssi!
Katse suli katseeseen. Auringon kimmellystä oli kaikkialla.
He ratsastivat ison aikaa äänettöminä toistensa rinnalla. Viimein Salme
äkkiä kysäsi: -- Holger, mistä se johtuu, että niin harvoin yhdessä
kunnolla keskustelemme.
-- Rakkauden hulluudesta. -- Holger nauroi. -- Samaa valitit kerran
Suomessakin. Etkö muista?
Puna nousi Salmen poskille. -- Muistan, mutta ei puhuta siitä nyt --
juhlapäivänämme.
Ääni värähti hiukan. Muisto sorasäveleestä teki kipeää.
-- Nyt juuri siitä puhutaankin. -- Holger ohjasi nauraen hevosensa
lähemmä. -- Kerro nyt kiltisti kaikki, mikä silloin jäi kertomatta.
Annetaan hevosten astua.
Mutta Salme ei tahtonut.
-- Vai onko oikein vaikea tunnustaa, härnäsi Holger. -- Sano pian, niin
pääset siitä. Monenko ilona on perhoseni ennen liehunut, tai paremmin,
paljoko on ollut perhoseni pyytäjiä?
-- En minä pidä siitä, että sanot minua perhoseksi. Minä en sitä ole.
-- Hän nykäsi hermostuneesti ohjaksia.
-- Pidätpä tai et, minä sanon mitä olet. -- No, kerro nyt.
-- Ei niitä monta -- sillä minä en ole ollut enkä ole mikään perhonen,
en missään suhteessa. -- Minä olen aina ollut hirmuisen ujo herrojen
seurassa. Ainoastaan joskus erityisten asianhaarain vallitessa olen
voinut lähemmin tutustua heihin.
-- Mitkä erinomaiset asianhaarat sitte tekivät meidät niin tutuiksi?
-- Se että se olit sinä!
-- Kuningattareni! Se oli kuninkaallinen vastaus.
Joka sanasta helähti sydänten riemu soimaan.
-- Mutta se asia, se kertomus, intti Holger taas hetken kuluttua. --
Johan olen sitä vuoden odottanut.
-- Ei sitä niin olisi kannattanut odottaa. -- Mistä minä nyt sitte
alan? Kerronko, että virastossamme oli kaksi hupsua herraa, toinen
keikari, huolellisesti kierretyin viiksin, toinen ihrasilmäinen
onnenonkija.
-- Älä sinä niistä.
-- No siitäkö sitte, että kaikki herrat, joista enin olen pitänyt, --
paria poikkeusta lukuun ottamatta -- ovat olleet vanhoja kelpo setiä
tai ystävieni miehiä.
-- Puhu poikkeuksista.
Salme suuntasi hevosensa lähemmä Holgeria. -- Toinen niistä, sanoi hän,
oli kihloissa, toinen naimisissa. Jälkimäinen tuli meille kun olin
kahdenkymmenen vanha. Hän oli hiukan sukua meille ja viipyi terveytensä
tähden luonamme koko kesän. Me olimme paljon yhdessä ja ymmärsimme
toisiamme harvinaisen hyvin. -- Minä olin varomaton ja vapaa. -- Olihan
hän naimisissa. -- Sitte säikähdin, kun aloin ymmärtää. -- Olen sitä
oikein surrut. Hänessä oli paljo rehellistä ja luotettavaa. Olisin
tahtonut säilyttää hänestä kokonaan hyvän kuvan.
Holger ei puhunut sanaakaan. Silloin Salme loi pikaisen katseen häneen,
mutta Holger käänsi päänsä pois päin.
-- Se toinen, jatkoi Salme, oli kihloissa. Olin silloin vanhempi
ja ymmärsin varoa. Kaikki loppui alkuunsa. Meistä tuli sitte vain
erinomaisen hyvät ystävät. -- Et usko, miten hauskasti hän kirjoitti
kihlauksemme johdosta.
Salme katsoi taas Holgeriin. -- Miksi olet niin vaiti? Miksi et vastaa?
-- Mitä ja mihin? -- Ääni oli kalsea.
-- Siihen, mitä olen kertonut.
-- Sanoisinko sitä kenties kauniiksi hääpäivälahjaksi? -- Hän nauroi.
-- Holger!
-- Salme!
-- Mikä sinun on? Minä en käsitä.
-- Vai et. Etkö tiedä, mitä se tuntee, jonka povelta puhdas kukkanen
lokaan viskataan, jonka ainoinen, viaton karitsa viedään?
-- Holger, oletko sinä hullu?
Ei vastausta.
Silloin Salme käänsi hevosensa suoraan Holgerin tielle ja katsoi häntä
tuikeasti silmästä silmään. -- Sinä teet minulle vääryyttä. Jos olin
varomaton, olin sitä ymmärtämättömyydessäni. Sinä et ikänäsi voi surra
sitä enemmän kuin minä surin.
Samassa käänsi Holger hevosensa kotiin päin. Salme teki samoin.
He ratsastivat kauan, puhumatta sanaakaan. Viimein sanoi Salme: -- Sinä
pelkäät mielikuvituksesi peikkoja.
Holger ei vastannut.
-- Etkö sinä ensinkään ajattele minua etkä vääryyttä, mitä teet minulle?
-- Minä en nyt jaksa ajatella muuta kuin sitä puhdasta koskematonta
kukkasta, jonka luulin tuntureilta poimineeni.
-- Etkö usko minua, vai etkö jaksa käsittää, mitä sinulle sanoin?
-- En jaksa käsittää, että se Salme, joka naineitten ja kihlattujen
ilona on liehunut, on minun oma, kirkaskatseinen ja puhdas pulmuni.
-- Hän ei koskaan ole tehnyt sitä tarkotuksella riistää itselleen
toisen omaa. -- Salme ohjasi taas hevosensa niin, että sai katsotuksi
Holgeria silmästä silmään.
Holger vastasi katseeseen, mutta hän oli kalpea eikä ilon värettä
näkynyt hänen kasvoillaan.
He ratsastivat taas ison aikaa äänettöminä toinen toisensa rinnalla.
-- Holger! sanoi Salme viimein -- Etkö sinä aijo puhua kanssani?
-- Minä en jaksa.
Silloin kuohahti Salmen mieli. -- Muistatko vielä, että kun tuntureilla
tutustuimme, sanoit rakastavasi suoruuttani ja totuuden rakkauttani?
Mutta minä sanon sinulle: Tuollainen käytös surmaa suoruuden ja tappaa
totuuden.
Hän singahutti piiskaa hevoselleen ja antoi mennä täyttä ravia. -- He
tapasivat toisensa vasta kotona päivällispöydässä.
Kirkassilmäinen Margit oli nostanut aamuisen kukkamaljakon pöytään ja
kattanut kuin juhlaa varten. Mutta juhlavieraat söivät vaitelijaina
ateriansa.
Kohta päivällisen päätyttyä meni Holger huoneeseensa, Salme puutarhaan.
Hän oli aamulla iloisena ajatellut, että tänään hän kirjoittaa
kotiin Suomeen, kertoo "hääpäivän" vietostaan, ratsastusretkestä ja
näkemästään putouksesta. Mutta nyt oli mahdoton sitä tehdä. Täytyi vain
etsiä yksinäisyyttä ja sieltä sydämen viihdytystä.
-- Äiti, äiti! -- Se nousi kuin tuskan huuto syvyyksistä. Mutta huuto
herätti muiston viime illasta äidin seurassa. -- Sinun täytyy selviytyä
paremmin kuin minä. -- Parantaa, missä minä pahensin. -- Rakastaa,
missä minä rikoin.
Salme lyykähti istumaan puutarhapenkille. Hän ei tiennyt tällä
hetkellä, mikä koski kipeämmin, oma suruko, vaiko muisto vanhempien
tuntemasta tuskasta.
Hänelle tuli mieleen sorasävel toisensa jälkeen, jonka sisällön hän
nyt vasta ymmärsi. Ja nyt hän myöskin tiesi, miltä tuntui pettyä sen
suhteen, jota rakasti.
Äiti parka, hän ei ollut surrut ainoastaan kerran ja kahdesti eikä
vain kovia, kiivaita sanoja. Hän oli vuosikausia surrut suuren elämän
päämäärän kukistumista. Ja isä raukka, -- kyllä hänkin oli kärsinyt.
Vähitellen ja huomaamatta hän oli luisunut pois siltä tieltä, jolle
nuorena oli kääntynyt ja jonka kulkijana äiti oli ruvennut häntä
rakastamaan. Ilo hänen sisimmässään sammui, rauha rikkoontui.
Ajalliset pienet pyyteet siirtyivät etualalle hänen elämässään. --
Sitte myöhemmin sai hän korjata katkeran sadon, -- pettymyksiä, huolia
ja suruja. -- Silloin hän tunsi olevansa köyhä ja yksin. -- Niihin
aikoihin Salme tuli täysi-ikäiseksi. Hän tiesi, että huolet painoivat.
Silloin rupesi hän työtoverina ja ystävänä kulkemaan isän rinnalla.
Rakas isä, -- isä raukka! Miksi olikaan elämä sellaista, miksi niin
raskasta, niin vaikeaa, -- vaikeaa saada vireeseen ja vireissä pysyttää?
Salme heräsi taas muistamaan omaa suruansa.
Mutta se oli äkkiä kutistunut kumman pieneksi. Mitä hän oikeastaan
suri? Sitäkö, ettei Holger häntä käsittänyt ja että arvosteli liika
ankarasti?
Tunsihan hän Holgerin. Sanat sointuivat usein ankarilta siksi, että
sydän rakasti niin rajusti.
Mitäpä muuta tämäkään oli kuin Holgerin suuren sielun rajua sykintää?
Kun Salme kiertää kätensä hänen kaulaansa, katsoo häntä silmästä
silmään, -- ei tuimasti niin kuin maantiellä, vaan lempeästi,
sydämellisesti kotilieden lämmöstä katseellaan muistuttaen, -- silloin
taas kaikki selvenee.
Hän kiiruhti sisään. Tuli ikävä Holgeria. Mutta Holgeria ei löytynyt
mistään. Hän etsi työhuoneesta, etsi kirjastosta, palasi puutarhaan,
haki ansaristakin, -- kaikki turhaa.
Silloin läksi hän astumaan maantielle päin.
Lehmuskäytävällä tuli Holger vastaan.
Salme arveli hetken, kiiruhti sitte kulkuaan, asettui suoraan Holgerin
eteen, laski molemmat kätensä hänen olalleen ja katsoi häntä silmiin.
-- Ymmärrätkö minua, uskotko, -- sinua, yksin sinua olen rakastanut.
Salme ei saanut vastausta. Hän vaan tunsi tukehtuvansa Holgerin
syleilyyn, tunsi, miten sydän rajusti sykki sydäntä vastaan.
-- Etkö sinä ymmärrä, miten äärettömän korkealle sinut asetan, --
yläpuolelle kaikkia muita. Siksi olen tällainen. -- Holger veti Salmen
polvelleen penkille lehmuskäytävässä.
-- Salme minä rakastan sinua, rakastan niin äärettömästi, mutisi hän.
Salme ei vastannut mitään, hän painoi vain Holgerin pään povelleen
hyväillen hiljaa kuin äiti lastaan.
Äkkiä kohotti Holger päätään. -- Mutta tiedätkö, mitä olen tehnyt?
Minä olen sähköttänyt Einarille ja kutsunut tulemaan. Tein sen
suutuksissani, ja nyt kadun, kadun kauheasti. Tahtoisin rauhassa
nauttia.
Salme ei vastannut. Hän vain hymyili suurelle, katuvalle Holgerilleen.
-- Etkö ymmärrä, miten nälkä minun on, nälkä nähdä silmiesi onnesta
säteilevän, nähdä katseesi ilosta kirkkaana? -- Holger suuteli Salmen
silmiä, hiuksia, otsaa.
-- Ymmärrän, että sorasävelkin voi rikastuttaa ja korottaa sävellyksen
kokonaisarvoa. Ymmärrän, että side, mikä ei ensi iskuista katkea,
lujittuu yhä luotettavammaksi.
-- Ja minä ymmärrän, että janoan, janoan jakaa ja saada rakkautta.
-- Mutta Einar tulee. -- Salme nauroi.
-- Tulkoon vain, tulkoon näkemään onneamme.
* * * * *
Kun Einar Sten sai sähkösanoman, vihelsi hän pitkään. -- Vai ovat
kuherruskuukaudet lopussa, virkkoi vihellys. Sitte hän katsoi kelloaan,
meni vanhan rouva Gudrun Thoresenin luo ja ilmoitti iltajunassa
matkustavansa Thorsgaardiin.
Tunnin kuluttua hän jo istui junassa, nukkui yönsä aseman läheisyydessä
ja tapasi aamulla pojan ja hevosen, jotka Holger oli lähettänyt vastaan.
Hevosen juosta jolkuttaessa Thorsgaardiin päin, istui Einar
puoleksi torkkuen karioolissaan. Väliin hän ohimennen kysäsi jotain
kyytipojalta, väliin silmäili seutua, arvostellen maamiesten toimia ja
syyssatoa.
Kyytipojalta hän sai kuulla, että Holger häittensä jälkeen ei isoon
aikaan pitänyt sanottavaa lukua talon töistä, -- ei ainakaan niin, että
itse kävi kaikkea katsomassa, kuten tavallisesti. Mutta nyt kävi.
Silloin Einar vihelsi.
Rouva liikkui harvoin missään yksin. Hän oli hiljainen ja talon väki
sanoi, että hän oli hyvä ihminen, sillä hänellä oli hyvät silmät. Mutta
enempää ei kukaan hänestä tietänyt, ei edes vanha Birgitte.
Muutamat luulivat hänen ikävöivän Suomea. Mutta ei hän surulliselta
näyttänyt, ei ainakaan kun kulki käsityksin herran kanssa ja puhua
liverteli kuin lintu. Hänen silmänsä loistivat silloin aina niin
kirkkaasti kuin tähdet pakkasöinä.
Einarin huulet kipristyivät ja vihellys oli syntymäisillään. Mutta se
katkesi samassa. Kyytipoika ei ollut tyhmimpiä ja Einarin vihellyksiä
oli usein helppo tulkita. Sentähden hän päätti olla varovainen.
Mutta itsekseen hän ajatteli, että hän osasi laskea ja ennustaa yhtä
hyvin kuin viheltää. Kaikki, minkä hän oli kuullut, oli hänelle kuin
ennestään tuttua. Hän ei suotta ollut kymmenen vuotta työskennellyt
Holgerin toverina.
Mutta kun perille tultiin, pettivät laskut.
Holger, Salme rinnallaan, seisoi portailla hänelle huiskuttaen
lakkiaan. -- Terve, terve, vanha veikko!
Harvoin Einar hämilleen joutui, mutta tällä kertaa joutui.
-- Tervetuloa! On hauska saada tutustua. -- Salme ojensi hänelle
kätensä.
Einar teki kömpelön kumarruksen. Eihän hän ollut tottunut naisiin. --
Onnea, sanoa tokasi hän, sieppasi matkalaukun pojan kädestä ja kiiruhti
portaita ylös.
-- Mitä nyt? Älä pelkää, vanha karhu! -- Holger nauroi. -- Tämä meidän
muorimme ei välitä keikareista. Kaikki on täällä entisellään, ollaan
mekin.
Mutta Einar ei ollut. Häntä harmitti kaikki.
Miksi hän oli tullut tänne? Mitä Holgerin oikkuja tämäkin taas oli?
Sähkötti, määräsi ja komensi, kun päähän pisti, ajattelematta sopiiko
toiselle vai ei. Ja annas olla, sitte kun tullaan, on tuuli jo
kääntynyt. Ei muuta kuin nauretaan ja näytellään ja kehutaan -- katsein
ja sanoin -- että: tällainen se nyt on täällä ja näin se minua rakastaa.
Niitä naisia! Joka paikkaan ne kerkesivätkin! Eikö tuollakaan ollut
muuta tehtävää maailmassa, kuin asettua tänne Thorsgaardiin? Kauan oli
täällä tultu toimeen emännättä, ja olisi vastakin tultu. Mutta nyt sen
piti istua pöydän päässä, hymyillä Holgerille, keikkua kintereillä ja
yks kaks kiepsahtaa käsipuoleen.
Einar tömisytti tuolia huoneessaan ja sysäsi suuttuneena vaatekaapin
oven kiinni.
Mutta illalla, kun hän asettui levolle, oli hänen mielentilansa
melkoisesti muuttunut. Holger ei päivän kuluessa paljoakaan ollut
leikkinyt lelunsa kanssa. Hän oli laajasti ja levollisesti puhunut
Einarille asioistaan ja oli illalla tapansa mukaan pelannut kaksi
pitkää peliä shakkia.
Talon uutta asukasta ei koko iltapäivällä näkynyt kuin kerran.
Silloin hän kurkisti ovesta ja hymyili kaiketi, koska sai Holgerinkin
hymyilemään. -- Se harmitti. Mutta kun ei kujetta uudistettu, saattoi
sen antaa anteeksi.
Einar töykkäsi tyytyväisenä pehmoista päänalustaan. Yhtä hyvä se oli
kuin ennenkin. Mitäpä siitä sitte vaikka emäntä olikin talossa, kunhan
kaikki muuten pysyi entisellään.
Einar oikaisihe ja kääri peitteen paremmin ympärilleen. -- Kyllä
hänellä todella oli hyvä katse, tuolla uudella, -- sydämellinen ja
syvä, -- mutta hän oli niin hento ja pieni. Kestäisiköhän hän täällä
tunturien maassa?
Siihen ajatukseen Einar nukkui.
8.
-- Minun täytyy heti lähteä Kristiaaniaan. -- Holger työnsi kahvikupin
kauemmaksi luotaan, viskasi kirjeen kädestään ja tarttui sanomalehteen.
-- Millä junalla?
-- Tänä iltana tai huomenna, kohta kun kerkiän. -- Hän ei hetkeksikään
herennyt sanomalehteä lukemasta, selaili, silmäili, ahmi ajatukset
ankarassa työssä ja kulmakarvat kurtussa.
Salmekaan ei katsettaan kohottanut Hardanger-ompeluksestaan. Hän tunsi
jo Holgerin tavat, tietääksensä, että paras palvelus nyt oli antaa
hänen olla rauhassa. Vasta kun Holger nousi poistuakseen, kohotti
Salme katseensa. Mutta Holgerilla oli kiire. Hän ei huomannut kysyvää
silmäystä, joka saattoi hänet ovelle.
Samassa kun ovi painui kiinni, nousi Salmekin, kokosi työtarpeet
pöydältä, soitti Margitille, merkiksi, että aamukahvit olivat pois
korjattavat, ja vetäytyi omaan huoneeseensa, pukeutuakseen päivää
varten.
Mutta pukeutuminen kävi hitaasti. Salme oli hajamielinen. Pari kertaa
otti hän pöydältä vasta Suomesta saapuneet kirjeet, luki kappaleen
matkaa, hymähti toisinaan iloisesti, nauru suupielessä, toisinaan
surunvoittoinen, kaipaava ilme kasvoillaan, Sitte pisti hän kirjeet
takaisin pöydälle, heitti hiuksensa hajalleen, asettui peilin eteen ja
rupesi suorimaan pitkää, tummaa tukkaansa.
-- Miten hiukseni heltiävät. -- Hän kääräsi niitä tukon kammasta
käteensä. -- Ja tuossa pitkä harmaa hius, tuossa toinen. Rupeanko minä
vanhenemaan?
Hän katsoi kuvaansa peilissä ja nauroi. Mutta sitte hän kohta kävi
vakavaksi. Mitä varten hän nauraisi? Eihän Holgerilla enää koskaan
ollut aikaa huomata, mitä hän teki, iloitsiko hän vai itki. Ennen oli
Salmen nauru ollut Holgerin ilo. Hän oli vakuuttanut tarvitsevansa
juuri tuota raitista, lapsekasta iloisuutta. Ja se vakuutus oli
paisuttanut ilon tunnetta Salmen povessa, niinkuin auringon valossa
sulava kinos paisuttaa kevään iloista puroa.
Mutta kenelle nyt iloita, kenelle nauraa? Äiti oli kaukana, kaukana
kotimaa ja ystävät. Täällä ei ollut ainoatakaan, jolle elää,
paitsi Holger, eikä Holgerilla ollut aikaa, -- ei antamiseen eikä
vastaanottamiseen. Kaikki pienet yritykset muistuttaa Holgeria siitä,
ettei hän enää ollut yksin, raukesivat tyhjiin. Kukkaset työpöydällä
jäivät huomaamatta. Soitto ja laulu hermostuttivat. Salmen läheisyyskin
häiritsi.
Työ oli ensi kuukausina saanut väistyä Salmen tähden, nyt Salme sai
väistyä työn tähden.
-- Onko se oikein? kysyi Salme, katsoen ankarasti kuvaansa silmästä
silmään. Miksi hän ei ensi aikoinakin tehnyt työtä, antaen minullekin
muuta ajateltavaa. Hän opetti minua ajattelemaan itseään, yksin itseään
ja nyt minä näännyn, kun hänellä ei ole aikaa minua varten, ei koskaan.
-- Sinä olet "pikkusielu", ivaili kuva, niin täsmällisesti sinä
tunteita järjestät ja paloittelet. Rakkaudelle aikaa jonkun
verran, työlle toinen puoli, niinkö? Suuri, voimakas sielu ei
tottele tavallisuuden talutusnuoraa, eikä anna valjastaa itseään
jokapäiväisyyden aisoihin.
Holger on oikeassa. Salme sitaisi päättävästi tukkansa silmukalle. --
Mikä houkkio olenkaan! Ennen minua aina harmitti, kun nuoret rouvat
vaivasivat miehiään ainaisella hellyyden ja hyväilyn ikävällä. Olenko
nyt rahtuakaan parempi itse?
Hän kaasi vettä vatiin peseytyäkseen. Se oli raitista ja kirvelevän
kylmää. Hän muisti aamuja kotona Suomessa, kun hän kiiruhti ehtiäkseen
työhön ennen isää.
-- Minä olen niin yksin täällä, niin yksin. -- Hän nieli itkua. Mutta
sitte hän poikasi jalkaa itselleen kuin pahankuriselle lapselle ja
rupesi peseytymään niin, että vesihelmet räiskyivät kauaksi.
Hän oli hilpeällä mielellä aamiaispöydässä eikä säikähtänyt Holgerin
hajamielisyyttä ja hermostuneisuutta. Hän kertoi kotoa saamistaan
kirjeistä, mutta kun huomasi, ettei Holger seurannut, vaikeni hän,
kuunnellakseen, miten Holger aikoi järjestää asiansa.
-- Panenko tavarasi kokoon? kysäsi hän pöydästä noustaessa.
-- Tavaramme, oikaisi Holger. -- Vai etkö aijokaan mukaan?
-- Aijon, jos tahdot seuraa. -- Salme hymyili.
-- Sinä pieni houkkioni! Ainahan tahdon sinut seurakseni.
Silloin valtasi Salmen kauan hillitty kaiho.
-- Sano se vielä kerran, sano, pyysi hän hiipien lähemmä ja
kurottautuen suudeltavaksi.
-- Tahdon omani, iloni mukaan! -- Holger suuteli häntä otsalle,
irroitti käsivartensa ja kiiruhti työhuoneeseensa.
Suutelo oli hätäinen, Salme tunsi sen. Mutta tultuaan omaan
huoneeseensa nyökkäsi hän iloisesti päätään kuvalleen peilissä. --
Holgerin oma, Holgerin ilo. Muuta en tarvitsekaan!
Sitte järjesti hän hyräillen tavaroitaan, antoi kirkassilmäiselle
Margitille määräyksiä ja oli valmiina lähtöön niin ajoissa, että
hyvästiä heittäessään ennätti Jensille kehaista liinakkojen kaunista
kiiltoa.
Illalla he saapuivat Kristiaaniaan. Asemalla ei ollut ketään vastassa
ja se harmitti Holgeria. Olihan hän sähköttänyt Einarille heidän
tulostaan. Mutta tämänpä ei kelvannut tulla vastaan, kun tiesi, että
heitä on kaksi. Ei Holgerkaan sitte välitä vanhoista tavoista. Hän
ottaa huoneen hotellista ja asettuu sinne Salmen kanssa. Ei välitä,
vaikka Einar kuinka luokseen pyytäisi.
Salme koetti vastustaa, mutta Holger pysyi päätöksessään.
-- Gudrun-tätiä minä vähän pelkään, sanoi Salme, kun he Holgerin kanssa
hotellista kiiruhtivat Einarin asuntoon.
-- Joutavia. Tosin hän on aito Thoresenilainen. Ei hän hevillä lähelle
laske, mutta ei hän ole mikään peljättäväkään. Pane merkille, jos
kutsuu keittiöön, opettaakseen "römme-gröd'in" valmistusta, silloin
olet hänet voittanut.
-- Entä jos ei kutsu?
-- Pysy loitolla silloin. -- Katso, nyt olemme perillä.
Etehisessä tulvi kirkas valo vastaan ja ruokahuoneesta näkyi katettu
pöytä. Heitä oli odotettu ja ystävällisesti otettiin vastaan. Mutta
vähän painostavalta tuntui pitkin iltaa.
Einar oli jörön ystävällinen Salmelle. Hän oli hyvillään heidän
tulostaan ja laski leikkiä Holgerin kanssa. Täti näennäisesti jäykkänä
ja juhlallisena pisti usein väliin sukkelan sanansutkauksen.
Salme katsoi syrjästä Gudrun-tätiä.
Hän oli todella harvinaisen kaunis. Korkea otsa, harmaat kiharat
kulmilla, hieno, kaareva nenä ja harmaan vihertävät, älykkäät silmät,
kaikki teki tavattoman sopusuhtaisen ja samalla voimakkaan vaikutuksen.
Hänen tyynet, arvokkaat liikkeensäkin olivat sopusoinnussa ulkomuodon
ja solakan, vielä vanhuudessakin voimakkaan vartalon kanssa.
Salme tunsi, että täti joskus loi pikaisen, tutkivan katseen häneen,
mutta se ei häntä vaivannut. Saattoi arvostelu olla ankaraa, vaan
pahansuopaa se ei ollut. Siitä oli hän varma.
Toisena päivänä, kun Holger ja Salme aamusella palasivat hotellista
Einarin kotiin, tuntui täti sentään Salmesta kovin jäykältä.
Mahtoikohan se riippua siitä, että Salme edellisenä iltana oli
odottanut kohtaavansa jäykkyyttä ja nyt vain muisti, miten kaunis täti
oli ja miten hyvältä oli tuntunut. Tai oliko se sen merkki, ettei täti
pitänytkään Salmesta, ja tuliko hänen noudattaa Holgerin neuvoa pysyä
loitolla?
Hän koetti.
Mutta päivät Kristiaaniassa tulivat pitkiksi. Holgerilla oli paljo
asioita ja kun ei niitä ollut, seurusteli hän Einarin kanssa. Salme oli
melkein aina yksin. Hän ei tahtonut olla Gudrun-tädille rasitukseksi,
sentähden pysyttelihe hän paljon hotellissa. Toiste käveli hän
kaupungilla, tutki huvikseen suurkaupungin katuelämää, ihaili
ikkunoihin näytteille pantuja tavaroita tai meni katsomaan, mitä löytyi
pääkaupungin museoissa ja näyttelyissä.
Harvemmin uskalsi hän lähteä kaupungin ulkopuolelle. Kun hän lähti
pitemmille retkille ja yksin joutui suurenmoisen luonnon helmaan, tuli
hänen aina niin haikean ikävä Holgeria. Sentähden hän pysytteli siellä,
missä ulkonaisista oloista sai apua, missä ajatus ja huomiokyky kiintyi
ulkonaisiin seikkoihin, joista hän sai vastapainoa surumielisyydelleen.
Eräänä päivänä hän kuitenkin lähti Bygdö'hön. Hän istui kauan
puistikossa, kylpypaikan yläpuolella. Syysaurinko paistoi hyväilevän
lämpimästi rannan hietikolle. Vuonon lahdelma välkkyi tyynenä ja
puistikossa kajautti soittokunta kappaleen toisensa jälkeen ilmoille.
Surumielisinä väreilivät säveleet kirkkaassa syysilmassa.