WSOY, Porvoo, 1916.
_Äidilleni_
1.
Tiedätkö ystäväni, oletko kokenut miltä tuntuu, kun vanha koti
puretaan? Oletko nähnyt ja ollut muassa, kun kaikki kätköistään esiin
vedetään? Oletko kuullut, kun satavuotiset kirjavanhukset hyllyillään
haastelevat, oletko nähnyt vanhan kapineen, osaksi särkyneen, ummesta
äkkiä esiin sukeltavan muassaan tuhannet muistot?
Jos olet kokenut, silloin tiedät -- muuten et.
Mutta vanhan kodin kätköistä voit sinä arvaamattasi löytää
sellaistakin, jolla ei ole entisyyden leimaa, joka päinvastoin on kuin
kappale elämää, jota itse elät, kappale nykyisyyttä menneisyyden ja sen
muistojen joukkoon kätkettynä.
Näin kävi minun.
Olin vanhaa kotia purkamassa. Vanhat kalut ja kapineet kertoivat
minulle tarinoitaan. Pala palalta elin uudelleen, mitä toiset
vuosikymmenien kuluessa tämän kodin suojissa olivat kokeneet. Iloista
iloitsin, murheet murhetta toivat.
Silloin tempasi minut äkkiä menneisyydestä ullakolla sijaitsevan
romusäiliön nurkkaan kätketty paperikäärö.
Mistä se sinne oli joutunut? Kuka sen näin huolellisesti oli kätkenyt?
Paperi ei ollut kellahtavaa, muste ei muuttunutta. Tuoreelta tuntui
kaikki, ulkoasu samoin kuin sisältökin -- päättäen siitä, mitä
selaillessani näin.
Oli kuin joku vast'ikään olisi kaiken paperille pannut, pannut sen
siihen, ei toisille antaakseen eikä kujilla kuuluuttaakseen, vaan oman
mielensä kevennykseksi, omasta itsestään selvää saadakseen.
Kuka tässä oli elämänsä tarinan paperille pannut, kuka tässä sisimpänsä
paljasti?
Uteliaisuuteni heräsi.
Paljo oli tässä kodissa vuosikymmenien kuluessa asukkaita ollut, paljo
perheen jäseniä, paljo vieraita, paljo niitä, jotka viipyivät kauan,
paljo toisia, jotka kerran ohi kulkiessaan tänne poikkesivat.
Venelastittain oli tänne saapunut iloisia matkailijoita. Yksinäiset,
pyörällä tai palkoveneissä kulkijat olivat ohimennen hetkisen täällä
levähtäneet. Toiset olivat vartavasten jättäneet kotinsa kaupungissa,
saadakseen viikon tai pari levätä hiljaisessa maalaiskodissa. He olivat
olleet täällä aikansa, -- olivat lähteneet -- ja jättäneet tilaa
uusille tulokkaille.
Kuka näistä monista oli vanhan kodin ullakolle kätkenyt kappaleen
elämänsä tarinaa? Oliko se joku sielun ja ruumiin puolesta sairas, joka
täällä lepoa etsiessään oli yksinäisyydessä kokemiaan kertoillut? Tai
oliko kenties joku iloinen matkailija käsikirjoituksensa kadottanut, ja
se sitte joutunut ullakon romusäiliöön?
En saanut vastausta kysymyksiini.
Käsiala oli outo, -- sisältö tuntui vieraalta.
Selailin -- silmäilin --. Silloin sattui katseeni kohtaan, joka
kiinnitti huomiotani:
Kappaleen matkaa olemme vasta yhdessä kulkeneet, ainoastaan kappaleen,
mutta tie tuntuu vuosikymmenien taipaleelta.
Miksi?
Onko siihen syynä surujeni suuruus, vai onneni ihanuusko? En tiedä.
Kenties elämän ihmeellinen -- tahtoisin sanoa tappava -- rikkaus.
Mutta kun sitte kysyn itseltäni: miten tuli elämäni noin rikkaaksi,
miten sen tasainen, yksitoikkoinen jokapäiväisyys äkkiä muuttui, en
epäröi vastatessani: Sinä, sinä yksin sen teit. Sinun ansiosi se on,
sinun syysi. -- Sinä toit onnen, sinä toit tuskan.
Niin oli elämäni iloineen ja suruineen kuin sisäjärven tyyneys,
sisäjärven myrskyt. Vasta kun tulin tähän toiseen maahan, vasta kun
sinut täällä tapasin, opin ymmärtämään, miten pientä se kaikki oli.
Sinä toit suuruuden tullessasi, sinä vuorien ja vuonojen kasvatti.
Oletko sen kotimaasi luonnosta oppinut vai mistä? En tiedä. Mutta totta
se ainakin on: kaikki sinussa on suurta. Oli se pahaa tai hyvää, pientä
ja pikkumaista ei se ainakaan ole.
Sinä teit elämäni suureksi ja rikkaaksi. Sinua kiitän -- sinua siunaan.
Niinkö?
En tiedä.
Päätäni huimaa. En jaksa ajatella. -- Minä vain ihmettelen, että
ihminen vuoden kuluessa voi kokea vuosikymmenien ilot ja tuskat.
Ei sumene silmät, hiukset ei harmene ja kuitenkin sitä nuoresta äkkiä
vanhaksi kääntyy.
Elämän kehuttu rikkausko sen vaikuttaa? En ymmärrä.
Ennen kaipasin usein jotakin --, tietämättä mitä. Kenties kaipasin iloa
ja onnea. -- Kaipasin ennen kaikkea vaihtelua.
Olisin siihen aikaan saattanut puhua elämän tappavasta tyhjyydestä. Nyt
puhun sen tappavasta rikkaudesta.
Nyt en enää toivo enkä kaipaa mitään, en ainakaan muuta kuin
mahdollisesti -- lepoa. Olen niin väsynyt, niin läpeensä väsynyt. Se
suuri ja rikas elämä, johon minut veit, on vienyt minulta voimat.
Moitin itseäni siitä, -- halveksinkin usein, mutta minä en sille mitään
voi, sillä minä olen heikko ja mitätön "pikkusielu".
En voinut jättää lukemistani tähän. Kääntelin papereita, katselin,
koetin järjestää. Vihdoin löysin alun. Siitä luin.
2.
Pimeässä yössä liukuu laiva liukumistaan kauemmaksi kotimaan
rannoilta. Kuu on pilvien peitossa. Rannoilla tuikkivat tulet
häipyvät etäisyyteen. Matkustajat vetäytyvät toinen toisensa perästä
hytteihinsä. Viimein on Salme Asp ainoa matkustavainen laivan kannella.
Tuuli rupeaa tuntumaan. Salme värähtää, käärii matkavaipan paremmin
ympärilleen ja painautuu sohvan nurkkaan, saadakseen tuulessa suojaa
tupakkahuoneen ulkonevalta seinältä.
Häntä väsyttää, vaan hän ei voi mennä maata. Hän ei pimeässä voi nähdä
mitään, mutta poistuakaan hän ei voi. Täällä täytyy vain istua ja
ajatella sitä ihmettä, että hän nyt todella on matkalla Norjaan --
toiveittensa ja unelmiensa maahan.
Se on kuin unta kaikki. Hän ummistaa silmänsä ja kuva toisensa jälkeen
syntyy mielessä, väikkyy hetken hänen silmissään, särkyy sitte, sammuu
ja jättää sijaa uudelle.
Vaikea ja raskas oli tämä vuosi ollut. Äiti sairasti. -- Se nyt oli
tavallista --. Sitte tuli nuorempiin tulirokot, tuhkarokot ja vaikka
mitkä. -- Tulot pienet, menot suuret. Hänellä, ainoalla, joka kykeni
auttamaan isää rahan hankkimisessa, oli puhtaaksikirjoitusta aamusta
iltaan, vieläpä illasta aamuunkin.
Monet yöt hän oli valvonut ja usein uupuneena päivän työhön lähtenyt.
Hän värähti taas. Kauan oli tätä raatamista jo kestänyt, oikeastaan
siitä asti, kun hän koulunsa lopetti. Silloin täytyi heti ruveta
ansaitsemaan ja samalla piti hoitaa nuorempia ja auttaa aina
sairastavaa äitiä.
Ei hän paljo saanut muistaa sitä, että hän itse oli nuori. Raatamista
kesti päivästä päivään, vuodesta vuoteen.
Hän huoahti. Kymmenen vuotta oli jo näin kulunut, -- paras osa
nuoruudesta oikeastaan. Mutta kumman pian oli aika rientänyt ja kumman
kepeä oli sittekin kuorma ollut kantaa. Se ei ollut saanut hänen
mieltään lamaan, ei ollut saanut sammutetuksi hänen iloista uskoansa
elämään.
Jos hetkittäin mieli väsähtikin, kohta kimmahti se taas painuksista
kuin jousi. -- Eihän elämä voinut olla ainaista raatamista. Totta
tulisi hänellekin työpäivän perästä juhla-aika, totta saisi muistaa,
että on nuori, totta iloita siitä, että elämä on edessä, uhkuva,
nuorekas elämä, joka kutsuu, kiehtoo ja hurmaa.
Kauan hänen uskoaan koeteltiin. -- Viime talvi oli pahin kaikista. --
Mutta siitäpä ilo sitte alkoikin.
Miina-täti, -- hän, joka asui pienessä, kellahtavassa talossaan
kaupungin laidassa, -- sattui heille juuri kun Annikki ja Olavi olivat
sairastuneet tuhkarokkoon. Äiti makasi kalpeana ja rasittuneena
leposohvallaan. Hän oli koettanut auttaa lasten hoidossa, kun isot
pojatkin vasta olivat tulirokostaan parantuneet ja Salme yksin oli
heitä hoitanut.
Miina-täti laski sukankutimen syliinsä, työnsi silmälasit otsalle ja
katsoi Salmeen. -- Sinä näytät rasittuneelta, sanoi hän yksikantaan.
Äiti huokasi. -- Kummako se. Yöt päivät tekee työtä eikä saa levätä
koskaan.
Siihen puhe katkesi. Miina-täti kutoi taas sukkaansa.
Mutta pari viikkoa myöhemmin, Salmen syntymäpäiväksi, tuli
Miina-tädiltä lähetys --, 500-markkanen juhlallisesti suureen kuoreen
pistettynä ja viidellä lakalla varustettuna -- "Kummi-tytölleni
virkistysmatkaa varten, -- eikä mihinkään muuhun".
Salme oli haltioissaan. Kymmenien tuhansien perintö Amerikasta tuskin
olisi suuremmalta tuntunut.
Isä ja äiti ehdottivat kylpymatkaa, mutta Salme tiesi, mitä tahtoi.
Norjaan, Norjaan, -- vuorien ja vuonojen maahan, -- koska kerran
lähtemään pääsi.
Kuinka herttaisen hyviä he sitte kaikki kotona olivat! Miten he
iloitsivat hänen onnestaan ja miten valmiit olivat auttamaan ja
varustamaan häntä matkalle!
Äiti osteli ja ompeli, minkä voimat ja varat myönsivät. Ja isä kiiruhti
lähtöpäivänä konttorista kotiin tuomaan hänelle kauniita, ihania
ruusuja, jommoisia hän ei koskaan ennen ollut saanut.
Hän hymyili. Lämmin, hyväilevä tunne hiipi sydämeen hänen ajatellessaan
kotia.
Mitä siitä, jos työ olikin ollut kovaa. Sitä ihanampaa oli nyt kulkea
juhlaa kohden ja sitä rikkaampi hän oli, kun oli koti, jossa paikka oli
tyhjänä, ja jossa kaivattiin, muisteltiin ja odotettiin. Hän kietoi
taas matkavaipan paremmin ympärilleen ja jäi ajattelemaan Miina-tätiä,
joka pieniruutuisten ikkunalasiensa takaa oli hänelle huiskuttanut
viime hyvästit, junan kiitäessä ohi.
Sitä muistellen hän torkahti, heräsi viluun ja läksi nukkumaan.
Aamulla, kun hän heräsi oltiin jo Tukholmassa.
Tuli aika kiire.
Onneksi ei tavaroita ollut paljo. Salme suoriutui sukkelaan
tullitarkastuksesta, toimitti kaikki kapineensa laivalta
rautatieasemalle ja lähti sitte kaupunkia katsomaan.
Hän osasi Tukholman melkein ulkoa. Hän oli työnsä lomassa koettanut
edeltäkäsin tutustua kaikkeen, mitä tahtoi nähdä. Sentähden meni hän
kaikkialle kuin kotiinsa, ennätti nähdä paljo vähässä ajassa ja jättää
kaikki näkemänsä hyvin järjestettynä muistin haltuun.
Automaatti-ravintolaan pistäytyi hän syömään, kirjoitti tervehdyksen
kotiin ja oli hyvissä ajoin asemalla, odottaen yöjunan lähtöä
Kristiaaniaan.
Melkein tanssitahdissa kulki hän edestakaisin junan edustalla. Hän
oli yksin ja vieras, ei ollut hänellä saattajia eikä kukkaisvihkoja,
mutta hän loi kaikkiin ohikulkeviin niin onnea säteilevän katseen, että
heidän pakostakin täytyi hymyillä hänelle. Ja muutamat pysähtyivät
vielä taakseenkin katsoakseen. He olivat nähneet onnellisen ihmisen. He
ymmärsivät, että hän kulki juhlaa kohden.
Oli jo pimeä, kun juna lähti. Salme seisoi ulkona ihaillen Tukholman
tuikkivia tulia. Kun niitä ei enää näkynyt, vilahtivat valkeat sieltä
täältä maalaiskotien ikkunoista tai yksinäisestä vahtituvasta.
Söderteljen kohdalla loistivat pienen laivan värilyhdyt kauniisti
kanavan tummasta uomasta. Sitte juna taas kiiti pilkko pimeää kohden,
kiiti huimaavaa vauhtia eteenpäin pitkin näkymätöntä tietä, kiidättäen
Salmea näkymätöntä ja tuntematonta päämäärää kohden.
Juhlaa, juhlaa, juhlaa jyskytti juna... Juhlaa, juhlaa, juhlaa säesti
Salmen sydän...
* * * * *
Sataa tihuutti aamulla, kun tultiin Norjan rajalle. Mutta pilvet
hajaantuivat pian. Kongsvingerissä oli jo kirkasta, ja kun tultiin
Lilleström'iin, jossa Salmen oli vaihdettava junaa, paistaa helotti
aurinko pilvettömältä taivaalta.
Salme toimitti tavaransa kantajalle, tiedusteli odotettavan junan tuloa
ja rupesi sitte astuskelemaan asemasiltaa pitkin, uteliaana ympärilleen
silmäillen ja hymyillen tarkaten sanomalehti-poikien puhetta,
kuullaksensa Norjan kielen mukavia käänteitä.
Ei ollut enää kuin viisi minuuttia junan tuloon, kun hänen huomionsa
äkkiä kiintyi läheisyydestä kuuluvaan rattaiden ratinaan. Ajaa
karautettiin huimaavaa vauhtia. Hevonen pysähtyi vavisten ja vaahdossa
asemahuoneen läheisyyteen, herra hyppäsi rattailta, tarttui ripeästi
matkalaukkuunsa ja juoksi sitte pilettiä ostamaan. Hetken kuluttua hän
palasi kyyditsijänsä luo, sanoi tälle muutaman sanan, kaivoi sitte
jotakin esiin povitaskustaan ja tarjosi hevoselle, jonka turpaa samassa
ikäänkuin hyväillen pyyhkäisi... Vielä muutama sana ajomiehelle, sitte
ripeä, voimakas päännyökkäys hyvästiksi, ja pari pitkää harppausta
tehtyään, seisoi vieras tavaroidensa vieressä, valmiina astumaan
junaan, joka juuri jyskien syöksyi asemasillan kohdalle.
Salmellekin tuli kiire. Mutta järjestäessään junassa tavaroitaan,
hymyili hän itsekseen ajatellessaan, että ensimäinen norjalainen,
johon hän tuli huomionsa kiinnittäneeksi, sattui olemaan tuollainen
tyypillinen, reipas ja ryhdikäs tunturien kasvatti.
Junassa oli painostavan kuuma. Yömatkustuksen jälkeen rupesi
raukaisemaan. Salme koetti pysyä virkeänä, mutta se oli vaikeaa, kun
eivät maisematkaan tarjonneet mitään erinomaista.
Vasta Eidsvold'issa hän piristyi. Siellä tulvahti jo vastaan henkäys
tunturi-ilmaa, ja rannassa odotti laiva, valmiina kyntämään Mjösenin
vihertäviä laineita.
Junasta siirtyi paljo väkeä laivaan. Salme kiiruhti etsimään itselleen
paikkaa laivan etukannella, saadakseen siellä rauhassa nauttia. Ihmiset
hänen ympärillään nauroivat, puhelivat ja huvittelivat. Hän tuskin
huomasikaan heitä. Hän näki vain värivivahdukset Mjösenin laineilla ja
kukkulasarjat, mitkä majesteetillisena kiehkurana rantoja reunustivat.
Niinkuin kuiva maa särpii vettä, niin hän katsein ahmi kauneutta, joka
häntä ympäröi. Hän katsoi niinkuin nälkäinen leipään tarttuu, katsoi,
riemastui ja nautti.
Vasta kun laivan ruokakello kutsui päivällisille, rupesi hän
tarkastamaan ihmisiä ympärillään.
Heti ensi silmäyksellä sattui hän näkemään matkustavaisen, joka
Lilleström'issä oli hänen huomiotaan herättänyt. Hänkin oli junasta
laivaan siirtynyt ja herätti nähtävästi täällä jonkinmoista huomiota.
Monet juttelivat hänen kanssaan, useimmat näkyivät tuntevan hänet ja
vieraat loivat häneen salavihkaa uteliaita silmäyksiä.
Hän mahtoi olla tunnettu ja varakas henkilö. Siltä ainakin näytti.
Kaikki hänen matkatamineensa olivat oivallista laatua, samoin pukukin,
joka, vaikkei ollutkaan keikarimainen, kuitenkin todisti omistajansa
sekä tahtovan että voivan hankkia hyvää, minkä hankki.
Vaan ei se sittekään ollut ihmisten osottama huomio eikä tämä
taloudellisen hyvinvoinnin leima, joka vaikutti sen, ettei Salme
voinut katsettaan hänestä irrottaa. Tuon vieraan rikas ja voimakas
persoonallisuus, se se hänet kietoi samanlaisella vastustamattomalla
voimalla kuin tunturimaisema väririkkauksineen. Ja jota kauemmin
hän katseli, kuunteli ja teki huomioitaan, sitä enemmän hän huomasi
yhtymäkohtia näiden kahden välillä.
Voima oli ensimäinen yhtymäkohta, ihmeellinen, vaihteleva rikkaus
toinen.
Tuhansittain oli värivivahduksia tunturin rinteillä. Juuri kun silmä
jäi ihailemaan tummaa, siintävää sineä, veti jo hieno, vihertävä
vivahdus puoleensa ja viheriän kupeella houkutteli hopean harmaa,
harmaan takaa sinipunerva rusotti ja paistoi.
Juuri samoin vivahtivat myös eri luonteenpiirteet esiin tuon vieraan
koko käytöksestä.
Hän istui paraikaa kapteenin kanssa leikkiä lyöden. Mutta äkkiä kävi
otsa pilveen, äänessä väreili vihlova teräs ja nyrkki painautui
raskaana pöydän laitaan.
Samassa tuli pieni poikapallero juosten. Hän oli nähtävästi karannut
äitinsä turvista ja laski nyt täyttä karkua pitkin laivan kantta
ennättääkseen niin pitkälle kuin mahdollista, ennenkuin kiinni
joutuisi. Innossaan hän ei huomannut kapteenin kanssa puhelevan vieraan
pitkälle ojennettua säärtä. Siihen hän törmäsi parhaassa vauhdissaan,
horjahti -- ja keikahti kumoon. Vieras oli samassa silmänräpäyksessä
pystyssä.
-- No pikku mies, mikä hätänä, eihän sinuun sattunut? Sano?
Poika keikkui jo kahden tukevan käden kannattamana korkealla ilmassa,
niin ymmällä tästä yllätyksestä, että tuskin muisti kaatuneensa.
-- Pääset sinä ratsastamaankin, puheli vieras, laskien pojan olallensa
-- Katsos näin, näin!
Poika taputti ihastuneena käsiään ja nauroi.
-- Mutta tuolla tulee jo äitisi, juokse nyt kiltisti vastaan.
Hän laski pojan laivan kannelle, auttoi kädestä äitiä kohden ja kääntyi
kapteeniin päin vasta kun äiti ja lapsi olivat näkyvistä kadonneet.
Salme ei tietänyt, oliko enemmän ihmeissään vai ihastuksissaanko. Mies
oli vasta puinut nyrkkiä puhuessaan ja melkein samassa hän jo nostaa
pienen lapsen syliinsä, leikkii sen kanssa ja puhua pajattelee sille,
silmissään niin lempeä katse kuin äidin.
Se oli todella naisellisen lempeä katse, vaikka mies tuntui olevan
oikein miesten miehiä. Mutta tuossa katseessa oli hellyyden lisänä
muutakin, -- oli kuin suuren, kalvavan nälän ilme.
Mahtoiko hän olla yksin maailmassa, ilman omaisia, ilman ystäviä, monen
ihailemana, kaikkien kunnioittamana ja kuitenkin yksin.
Salme kuuli kapteenin sanovan jotain, vallaton, ilakoiva sävy äänessä.
-- Vai viitsit sinäkin, -- märehdit noita akkaväen ainaisia -- -- --
Salme ei kuullut muuta. Vieras nousi, keikahti kantapäällään, kävi
tupakkahuoneesta hakemassa sanomalehden ja rupesi lukemaan.
Kun laiva läheni Lillehammaria, oli aurinko painumassa tunturiharjan
taakse. Lännen ranta hehkui heleän punaisena. Teräväpiirteisenä
kuvastui tumma kukkulasarja sen taustaan. Vastaisen puolen
tunturihuipuille loi iltarusko hehkuaan ja koko loistossaan
heijastuivat nämä Mjösenin vihertäviin aaltoihin.
Sitä väririkkautta, sitä luonnon ylevää kauneutta!
Salme oli niin vajonnut ihailemaan häntä ympäröivää kauneutta
ettei huomannut lähteä laivasta, ennenkuin kaikki muut jo olivat
nousseet maihin. Silloin vasta hän heräsi, hypähti pystyyn, tarttui
matkalaukkuunsa ja aikoi kiiruhtaa maihin, mutta muistikin samalla,
että hänellä vielä oli salongista noudettavia tavaroita. Ryntäämällä
hän kiiruhti portaita alas, huomaamatta, että oli törmätä alhaalta
ylöspäin pyrkivää vierasta vastaan. He tulivat vastatusten juuri
portaitten käänteessä. -- Pardon. -- Vieras väistyi syrjään. Syvät,
tummansiniset silmät katsoivat veitikkamaisesti säteillen Salmeen.
-- Minähän sitä -- -- suokaa anteeksi --, sopersi Salme hämillään.
-- Never mind! Kenties voin teitä auttaa?
-- Kiitoksia, kyllä tulen toimeen.
-- Paremmin yksinkö? En usko.
Vieras oli avonaisesta ovesta huomannut salongin sohvalla olevan
hattukotelon ja kantohihnan. Hän pyörähti samassa takaisin.
-- Nämäkö?
-- Niin, kiitoksia -- mutta -- --
-- Ei tarvita kiitoksia eikä mitään "mutta".
Vasta kun Salmen kaikki tavarat olivat laivasta maihin nostetut,
kääntyi vieras taas Salmen puoleen.
-- Aijotteko jatkaa hevosella tai jäättekö tänne?
-- Kyllä aijoin jatkaa, mutta tokko saanen hevosta nyt enää? Unohduin
aivan näköalaa ihailemaan.
-- Minä huomasin sen.
Taas välähtivät nuo sinisilmät veitikkamaisesti. -- Olkaa huoleti,
kyllä minä -- --
-- Kiitoksia, saatte niin paljo vaivaa -- Aijoin kysyä neuvoa
kapteenilta.
Vieraan kasvoihin nousi tumma puna.
-- Vai niin. -- Hän oikaisihe jäykästi.
Mutta samassa sattuivat hänen silmänsä kapteeniin. -- Kuuleppas, tämä
neiti tahtoo välttämättä apua sinulta, vaikka minä lupaan hankkia
hänelle hevosen.
Kapteeni nauraa holautti, nähtävästi hyvillään siitä, että häntä nyt
puhuteltiin, vaikka hän vasta oli puhetoveriaan suututtanut.
-- Antakaa te vain hänen auttaa, hyvä neiti. Hän on rikas ja mahtava
mies, tekee mitä tahtoo, vaikka kaikki Norjan tunturit esteeksi
asettuisivat.
-- Suus' kiinni, vastasi vieras, puolittain hämillään, puolittain
hyvillään. -- No, neiti, saanko auttaa teitä?
-- Kiitoksia paljo! Enhän minä enää uskalla vastustaa.
He katsoivat toisiinsa ja nauroivat kumpikin.
-- Itsepäisyyttänikö saan kiittää siitä?
-- Ei. -- Salme pudisti iloisesti päätään.
-- Kiitoksia siitä! Nyt menen teille hevosta hankkimaan.
Kaikki oli selvillä hetkisen kuluttua, ja Salme tavaroineen
sijoitettuna kepeille norjalaisille rattaille.
-- Olisi teidän ollut mukavampi muunlaisilla rattailla, vaan en saanut
niitä hankituksi näin nopeaan. Vaihtaisimme, -- hän vilkaisi samalla
edottaviin, hienoihin ajokaluihin -- vaan ne ovat tuttavani lähettämiä
minua noutamaan.
-- Kiitoksia, minun on tässä mainion mukava. Ja ilta on niin ihana,
niin ihana -- ensimäinen ilta Norjassa -- -- --
-- Hyvää jatkoa. -- Vieras nosti lakkiaan. Kuskipoika heilautti
samassa ohjasten periä. Hypähtäen lähti hevonen juoksemaan. Tie teki
äkkikäänteen, rattaat katosivat vieraan näkyvistä. Salme oli yksin, --
yksin ihanan tunturiluonnon ympäröimänä.
He olivat ajaneet pitkältä -- enimmäkseen yhtämittaista ylämaata,
kauniiden kuusikkojen läpi, kallioiden juuritse ja jyrkänteitten
partaalla. Iltarusko oli häipynyt. Hämärä verhosi seudun. Silloin vasta
Salme rupesi kyytipoikaa puhuttamaan. Hän tahtoi kuulla tavoista ja
oloista näillä seuduin, kielestä, kansasta, saduista ja taruista. Mutta
vastauksen asemasta sai hän vastakysymyksen. -- Onko neiti kaukaa?
-- Suomesta.
-- Tunsiko neiti sen herran, joka kävi minua hakemassa teitä kyytiin?
-- En, tunsitko sinä?
-- Mitenkäs muuten. Hän on rikas ja mahtava mies. Monet tuntevat hänet.
-- Miten he niin häntä tuntevat? Hänen rikkautensako tähden?
-- En tiedä. Hän on vaan semmoinen, että tulee tutuksi kaikkien kanssa.
Hänellä on saha ja metsää ja hän matkustelee paljo. Monet saavat työtä
häneltä.
-- Oletko sinäkin ehkä saanut?
-- Olenhan minä. Isä ja äiti asuivat ennen siellä hänen kotipuolessaan.
Isä oli herran kanssa karhua kaatamassa silloin, kun sai
kuolinhaavansa. Se oli semmoinen iso emäkarhu, joka oikein oli ärtynyt,
kun sai isän allensa. Kyllä olisi mäsäksi murskannut, vaan herra
tähtäsi ja ampui juuri, kun se uudelleen oli iskenyt kiinni isään.
Sitte herra itse kantoi isän kotiin. Hän ompeli haavatkin kiinni, kun
ei ehditty saada lääkäriä.
-- Onko hän lääkärikin?
-- Ei ole, mutta hän auttaa, kun ei muita löydy. Hän osaa kaikkea. Hän
toimitti minullekin paikan siellä kotipuolessa, mutta sitte jouduin
tänne.
-- Mikä se sinun herrasi nimi on? Ethän sitä vielä ole kertonut.
-- Thoresen hän on, Holger Thoresen.
-- Ja missä hän asuu?
-- Hänellä on talo ja saha eteläosassa maata, mutta paljo hän on
Kristiaaniassakin. Hänellä on siellä hyvä ystävä, jonka kanssa ajaa
asioita.
Poika alensi äänensä melkein kuulumattomaksi kuiskaukseksi. -- Ihmiset
sanovat, ettei herra tahdo mennä naimisiin, kun on niin paljo pahoja
muistoja heidän suvussaan. Toiset taas sanovat, ettei hän vaan huoli
kenestäkään, -- ei ole vielä mieleistään tavannut, vaikka jo taitaa
olla neljänkymmenen tienoissa.
Salme koetti hymyillä, mutta hän tunsi, että se kävi teennäisesti. --
Etkö sinä niistä muistoista uskalla puhua muuten kuin kuiskaamalla,
kysäsi hän.
-- Ei sitä ainakaan iloisena niistä puhu. Herra Thoresen on hyvä,
-- vaikka onkin monesti kova ja kiivas. -- Sanotaan hänen niitä
asioita paljo surevan. Mummo on kertonut hänen isästään. Hän taisi
olla julma ja raju mies. -- Ihmiset puhuvat paljo hänestä ja hänen
hurjisteluistaan. Kerran, kun ilta oli pimeä ja tunturikoski
tulvillaan, oli hän tiellä kohdannut vihamiehensä. Syntyi tappelu ja se
toinen syöksyi kuiluun. Herra Thoresen etsi hänet sieltä yön pimeydessä
ja upotti koskeen. Senjälkeen nousee tunturikoskesta silloin tällöin
valkoinen haamu. Se liitelee laakson pohjaa pitkin, väliin nousee,
väliin laskee, etsii, harhailee ja häipyy pois.
Salme kietoi matkavaipan paremmin ympärilleen. Ilta tuntureilla oli
kylmä ja varjot tiellä tummia. Hän tunsi värisevänsä.
-- On siinä perheessä ollut muutakin surua, jatkoi poika kuiskaillen.
-- Veli ampui sisarensa, -- liekkö vahingossa tehnyt, vai
kiivaudessako, sitä ei kukaan tiedä. -- Toiset lapset kuolivat pieninä
ja se sisarensa surmaaja hukkui purjeveneineen vuonoon. -- Vanhat
sanovat, että isän pahat työt toivat turmion lapsille. Mutta äiti
oli heillä kuin Herran enkeli ja hänen siunauksensa on tullut kahden
osaksi. Ne olivat kuin parihevoset, ne molemmat pojat pieninä, on
äitini kertonut. Ja vielä ne nytkin ovat hyvät keskenään, vaikka toinen
merillä kulkee, toinen jäi tänne. -- Aina kun kapteeni tulee kotiin,
pidetään juhlaa Thorsgaardin kartanossa. Ei Holger herra silloin osaa
suuttuakaan, vaikka muuten kyllä pian tulistuu. -- Kerrotaan, että
kapteenikin on rikas mies. Hänellä on laajat asiat ja monta suurta
laivaa. Itse kuljettaa hän aina yhtä. Hän on sellainen leikkisä ja
lempeäluonteinen mies. Kaikki pitävät hänestä. -- Soh, hepo hoi, minne
nyt? -- Tässähän sitä jo ollaan perillä.
Poika pysäytti pienen, kuusikon keskellä sijaitsevan majatalon
edustalle.
Salme heräsi kuin unesta. Hän oli unohtanut kaiken muun, muistellen
vain Holger Thoresen'in synkän surullista elämäntarinaa.
Majatalon isäntä ilmaantui samassa talon portaille, ja kohta sen
jälkeen emäntäkin. Salme kiskaisihe irti ajatuksistaan, tiedusti
huonetta, ja sai kuulla että semmoinen oli saatavissa. Olipa täällä jo
kirjeitäkin häntä odottamassa.
Hän maksoi kyytipojalle, teki sopimukset isäntäväen kanssa, ja kiiruhti
sitte ullakkohuoneeseensa.
Kun hän ensi työkseen oli viskannut ikkunan selkoselälleen, jotta
raitis tunturi-ilma pääsi huoneeseen virtaamaan, haki hän kirjeensä ja
asettui ikkunan viereen, siinä paremmin nähdäkseen.
Kirje oli kotoa äidiltä. Isäkin oli kirjoittanut siihen, samoin Väinö
ja pikkusiskot.
Hänen täytyi suudella kirjettä. Miten rikas hän oli! Ja miten
onnellinen, onnellinen kirjeineen, ajatuksineen ja kaikkine kauniine
muistoineen, joita jo tämä ensimäinen ihana päivä Norjassa oli hänelle
hankkinut.
Vilpeinä hivelivät tunturi-tuulet hänen poskiaan, ja joki laaksossa
kimalteli kuin hohtava hopeavyö.
Kuunpuoliskokin oli vasta taivaalle noussut, valjulla valollaan lisäten
tunturimaiseman kiehtovaa kauneutta.
Juhlaa kohden hän oli tuntenut kulkevansa siitä asti, kun matkalle
läksi, ja ihanan ihana oli tämä juhlan alku.
Sitä ajatellen hän nukkui tunturikosken viihdyttävään lauluun.
3.
Eteenpäin, milloin hevos-, milloin junakyydillä, milloin jalkasin,
jättäen tavaransa asemalle, pieni reppu ainoastaan selässään oli
Salme matkustellut tunturilaaksoissa ristiin rastiin. Hän oli alkanut
Gudbrand laakson eteläosasta ja oli nyt sen pohjoispäässä. Hän oli
päättänyt asettua tänne pieneen sanatoorioon pariksi viikoksi,
kunnollisesti levätäkseen ennen kotiin lähtöä.
Hän oli vast'ikään saapunut määränsä päähän. Päivällisaika lähestyi ja
hän pukeutui, ollakseen valmiina.
Tuntui oikein oudolta näin yht'äkkiä ypö yksin joutua vieraaseen
sanatoorioon. Pelottavan paljo taisi täällä olla väkeäkin. Hienoja
pääkaupunkilaisneitejä oli sali ollut täynnä, hänen siitä läpi
kulkiessaan ja tupakkahuoneesta hän oli kuullut herrain naurua.
Kuinka hän osaisi olla näin suuressa ja ehkä kovinkin hienossa
seurassa? Ei hän ollut tottunut semmoiseen, hän, yksinkertainen
suomalaistyttö.
Koti-ikävän ja orpouden tunne valtasi hänet ensi kertaa täällä Norjassa.
-- Oikein tekisi mieli pakoon, ajatteli hän kun ruokakello soi. Sitte
loi hän hätäisen silmäyksen peiliin, tarttui nopeasti oven ripaan ja
juoksi portaita alas, niin kiivaasti, että hengästyi.
Hänen täytyi pysähtyä ruokasalin ovelle, ennenkuin uskalsi avata sen.
Sisällä asetuttiin jo pöytään, hän kuuli sen liikkeestä. Silloin teki
hän lujan päätöksen, kokosi rohkeutensa ja avasi oven.
Keskellä lattiaa oli pitkä katettu pöytä, jonka ääressä istui vieraita
iso joukko.
Salmen katse sattui ensimäiseksi vanhaan, valkotukkaiseen herraan,
sitte lihavahkoon rouvaan, joka uteliaana tähysteli uutta tulokasta.
Mutta samassa unohti hän kaiken muun, sillä hänen katseensa kiintyi
pöydän yläpäähän, jossa isännän rinnalla istui ryhdikäs, keski-ikäinen
herra. Samassa kun katse kääntyi sinne päin, huomasi hän tutut kasvot
ja näki kirkkaitten sinisilmien veitikkamaisesti säteilevän.
-- Terve tuloa! -- Herra Thoresen nousi pöydästä ja kiiruhti vastaan.
-- Miten kovin hauskaa, että olette täällä! -- Salme tunsi punastuvansa
ilosta. -- Minua niin julmasti ujostutti tulla näin vento vieraitten
joukkoon.
Herra Thoresen hymyili. -- Lapsi, -- sanoi hänen katseensa. Hymy oli
kaunis ja lempeä.
-- Neiti Asp, olkaa hyvä, -- tännepäin. Paikkanne on isännän
läheisyydessä täällä minun vieressäni. -- Suomalaisia kunnioitetaan!
Miten ne silmät taas veitikkamaisesti välähtivät!
Koko ateria oli kuin juhla. Heillä oli niin paljo puhelemista,
kyytipojasta ja hänen vanhemmistaan, Mjösen-matkasta, tuntureista
ja kodista Suomessa, josta äiti aina ennätti joka paikkaan
vastaanottamaan, niin että nytkin oli kirje tuossa lautasen vieressä.
Mutta kirje ei niinkuin muulloin tullutkaan luetuksi jo aterian aikana.
Se sai odottaa.
-- Minne nyt niin kiire, neiti, kysyi Thoresen, kun Salme heti pöydästä
noustuaan aikoi poistua.
-- Kirjettäni lukemaan tietysti.
-- Se on totta se. -- Mutta tulettehan pian takaisin?
-- Ei, ei neiti! Kukaan ei saa seurasta poistua, huusi vanha
valkotukkainen herra. -- Aterian jälkeen heitetään bocciaa, ja
kohteliaisuuden laki velvoittaa osanottoon.
-- Uusi kauhea koetus, huokasi Salme naurussa suin katsoen Thoreseniin.
-- En minä osaa, en vaikka. Enhän ole moista edes nähnytkään.
-- Kyllä te pian opitte. Se on hauskaa pallopeliä, joutukaa vain, niin
minä selitän teille.
-- Jos uskallan. -- Salme livahti kirjeineen pois salista.
Kun hän hetkisen kuluttua palasi, kävi astunta kuin tanssitahdissa.
-- Oletteko valmis nyt neuvojani kuulemaan? -- Thoresen nousi hymyillen.
-- Jos kohteliaisuuden laki vaatii osanottoon, täytyy minun kai niihin
turvautua.
He lähtivät nurmikentälle, jossa toiset jo valikoivat palloja itselleen.
Vanha valkotukkainen, joka ensin oli puhunut pelaamisesta, oli
nähtävästi joukon johtaja.
-- Kun vain ensin koetamme, kutka joutuvat samaan puolueeseen, sitte
kyllä ymmärrätte juonen, vakuutti hän isällisesti.
Salme heitti nauraen pallonsa menemään, mutta joutui kun joutuikin
heittonsa kautta pelin alkajaksi.
Ja samoin kävi pitkin matkaa. Salme osui aina suoraan määränpäähän,
hajottaen vastapuolueen pallot ja auttaen omaa joukkoaan voittoon.
Ilo onnistumisesta lisäsi hänen intoaan. Ujous unohtui. Lapsekas
ilo sai vallan. Hän puhua liverteli kaikkien kanssa, poimi vanhalle
valkotukkaiselle hänen pallonsa aina joka vuoron loputtua ja melkein
hypähti ilosta joka kerta, kun heittovuoro tuli hänelle.
Thoresen ei väistynyt hänen rinnaltaan. Vanha valkotukkainen koetti
ruveta Salmen isälliseksi suojelijaksi, vaan se ei onnistunut. Thoresen
torjui kaikki ukon yritykset. Se osa oli hänen eikä kenenkään muun.
Oli jo pelattu kaksi peliä. Ehdotettiin kolmatta, jotta vastapuoluekin
mahdollisesti kerran pääsisi voitolle.
Valkotukkainen ehdotteli uutta puoluejakoa. -- Suomalaisemme on
syntynyt voittajaksi. Teidän, Thoresen, pitäisi asettua toisen puolueen
etua valvomaan.
-- Siitä ei tule mitään, sanoi Thoresen puoliääneen.
Salme katsoi kysyvästi häneen.
-- Pannaan toimeen uudet koeheitot, ehdotti Thoresen samassa, mutta
Salmelle hän lisäsi hiljaa. -- Kyllä pidän huolta siitä, että joudun
oikealle puolelle.
Vastaukseksi sai hän uudelleen kysyvän katseen.
-- Ettekö te ymmärrä? -- Enhän minä ehkäisevästi vei asettua teidän
tiellenne, enkä kärsi, että tekään minun tielleni asetutte.
-- Tokko te yleensä kärsitte, että kukaan asettuu teidän tiellenne?
Salme hymyili. -- Muistatteko, kuinka kapteeni Mjösen-laivalla huusi
minulle, että te ajatte tahtonne perille, vaikka kaikki Norjan tunturit
asettuisivat esteeksi. Teissä on pelottavan paljo voimaa.
-- Ja te olette pelottavan suora.
Salme punastui. -- Minun täytyy -- sanoi hän hiljaa. -- Minä olen
sellainen enkä voi muuta.
-- Te molemmat siellä, apuun, hoi, huusi samassa valkotukkainen kentän
toiselta laidalta. -- Ettekö ensinkään välitä siitä että joukkonne on
helisemässä?
-- Ei hätää, ei huolta -- Thoresen läheni. -- Olkaa hyvä, neiti, te
voittajaksi syntynyt!
Suoraan kuin nuoli kiiti Salmen pallo määräänsä. Thoresenin seurasi.
Hetken innokkaan ottelun perästä oli voitto heidän.
-- Ette saa minua ikänä uskomaan, että neiti Asp ensi kertaa pelaa
bocciaa, selitti nyrpeissään neiti Holk, sen lihavahkon rouvan tytär,
joka veljensä kanssa oli kuulunut vastapuolueeseen. -- Koketeeraamista
se on, sulaa koketeeraamista.
Hän viskasi pallonsa suuttuneena menemään. Thoresen sattui kuulemaan
huomautuksen.
-- Itsestään hyvä pappi saarnan pitää. -- Ääni oli pureva.
Thoresen käänsi samassa selkänsä seurueelle, kumarsi Salmelle ja
poistui.
Ensi päivän boccian heitto uudistui tämän jälkeen säännöllisesti.
Päivällisten päätyttyä oleskeltiin tavallisesti ensin hiukan
seurusteluhuoneessa. Toiset lukivat kirjeitään tai sanomalehtiä, toiset
puhelivat. Herroista siirtyivät useimmat tupakkahuoneeseen, muutamat
jäivät pitämään seuraa naisille.
Holger Thoresen kuului jälkimäisten joukkoon. Hän etsi Salmen seuraa.
Heidän keskustelunsa oli aina sellaista kuin se jo ensi päivänä oli
ollut, iloista, vapaata, leikkisää, -- pohjalla ehkä enemmän kuin
uskalsivat myöntää itselleenkään.
Paitsi aterioiden aikoina ja bocciaa heitettäessä tulivat Salme
ja Thoresen olleeksi paljo yhdessä myöskin kävelymatkoilla, joita
sanatoorion vieraat tekivät ympäristöön. Thoresenin harmiksi asetti
Salme kuitenkin niin, että harvoin jäivät kahden. Oliko tämä
turhanpäiväistä kaavamaisuutta, vai tahtoiko Salme todella välttää
kahden oloa, sen olisi hän tahtonut tietää.
Kerran kun hän seisoi portailla, odottaen Salmea, sattui hän kuulemaan,
miten tämä pyysi neiti Holk'ia toverikseen.
-- En minä viitsi tulla kuuntelemaan teidän kaksinpuhelujanne, selitti
neiti, hapan sävy sanoissaan. -- Kun te olette seurassa ei herra
Thoresen muista muita naisia maailmassa löytyvänkään.
Thoresen ei voinut hillitä itseään. Hän tempasi oven auki. -- Neiti
Holk, -- hän teki kohteliaan kumarruksen, -- te olette nuori, kovin
nuori, ja minä olen vanha mies. Miten uskaltaisi vanha nuorta lähestyä?
Neiti Aspilla on suuremmat edellytykset ymmärtääkseen minua.
Hän kääntyi Salmeen päin. -- Nyt en ehdi odottaa enää. Joutukaa, neiti
Asp!
Kun hän avasi piha-portin Salmelle, katsoi tämä häneen
veitikkamaisesti. -- Vanhuuttaniko saan kiittää yhteisistä
puheluhetkistämme?
-- En totta minä teitä vanhaksi sanonut. Thoresen painoi kumartaen
käden povelleen. -- Sanoin vaan neiti Holk'ia nuoreksi ja itseäni
vanhaksi ja sitte -- sitte lisäsin, että teillä on paremmat
edellytykset ymmärtääksenne minua kuin neiti Holkilla. Ja se on totinen
tosi.
He olivat puhellessaan astuneet pihalta maantien poikki tunturien
rinnettä kiertävälle metsäpolulle.
Hetken vaiti oltuaan jatkoi Thoresen: -- Kiittäkää vanhuuttanne tai
kiittäkää lapsekkuuttanne, kiittäkää sitä, että olette juuri se, kuin
te olette. Te tunnutte vanhalta, sillä olette ikänne ajatellut ja
tehnyt työtä. -- Ja siltä olette samalla lapsi, aivan matkan alkupäässä
oleva lapsi -- ehkä siitäkin syystä, että olette _tosi_ kuin lapsi.
-- En tiedä, onko totuuden rakkaus juuri lasten tuntomerkki. -- Salme
koetti antaa puheelle toisen käänteen.
-- En tarkoita vanhempia lapsia, jotka kenties usein heikkoudesta ja
rangaistuksen pelosta taipuvat valehtelemaan. Ajattelen noita pieniä,
jotka avomielisesti kysyvät, eikö setä jo mene pois niin että äiti
joutaa satuja kertomaan, tai juhlallisesti ilmoittavat, että sisko
ottaa uuden kauniin puvun päälleen, aina kun setä tulee. -- -- --
Heille ei ainakaan juolahda muu mieleen kuin totuuden suoraan sanominen.
-- Totuutta tarvitseisimme kaikki enemmän. Saisimme oppia lapsilta.
-- Jos näkisimme enemmän totuutta teissä naisissa, oppisimme mekin
toisenlaisiksi. -- Te voisitte vaikuttaa äärettömän paljo, jos teillä
olisi enemmän totuuden rakkautta. Mutta te olette harvoin muuta kuin
näyttelijöitä. Minulla oli niin hyvä äiti, niin puhdas kuin enkeli,
siksi on nais-ihanteenikin korkea ja puhdas. -- Mutta todellisuus? --
Usein vihaan sitä, vihaan rajusti, sillä se on ihanteeni irvikuva.
-- Te tuomitsette ankarasti.
-- Minä en muuta voi. Olen usein päättänyt ainaiseksi lakata
seurustelemasta naisten kanssa ainoastaan heidän onnettoman
näyttelemistaitonsa vuoksi. En totta olisi välittänyt teidänkään
seurastanne, ellen heti olisi nähnyt -- käyttääkseni suuren
sadun-kertojanne kuvaa -- rakkauden totuuden helmeen kuultavan koko
olennostanne.
-- Herra Thoresen, te käytätte liian paljo korulauseita! Ja sitte --
sitte te minusta itse poikkeatte totuudesta. Sanotte karttavanne,
melkein vihaavanne naisten seuraa ja kuitenkin näin jo laivassa
Mjösenillä, miten tutunomaisesti ja iloisesti seurustelitte kaikkien
sekä miesten että naisten kanssa. Panin jo silloin merkille, miten
helposti teitte tuttavuuksia.
Thoresen katsoi pitkään. Piilikö näitten sanain alla jotain? Oliko
niissä nuhde hänelle, vai oliko tarkoitus niiden kautta osoittaa, miten
vähän arvoa Salme antoi hänen seuralleen.
-- Kenties teen sitä tavallaan sanoi hän vitkastellen. -- Mutta
tavallaan en tutustu heihin koskaan. -- En ainakaan anna heidän
tutustua itseeni. -- Te olette poikkeus tässä suhteessa, lisäsi hän
hetken arveltuaan.
Salme ei vastannut.
-- Emmekö ole ensi hetkestä saakka olleet kuin vanhat tutut?
-- Olemme, -- olen minä ainakin, vaan -- --
-- Vaan mitä?
-- Vaan älkää siltä uskoko, että minua tunnette. -- Te sanoitte, että
rakastan totuutta. Se rakkaus pakottaa minun tätä sanomaan. -- Mutta
uskokaa minua, että luotan teihin, -- ja olen kiitollinen teidän
luottamuksestanne.
-- Ei kannata kiittää sen luottamuksesta, jonka mieli on katkera ja
jota elämäntaakka painaa. Kuormaksi käy silloin luottamuskin. -- Äänen
sävy oli katkera.
-- Juuri silloin on luottamus suuriarvoista. Juuri silloin kannattaa
siitä kiittää.
-- Kannattaa kiittää kaikesta, mikä on hyvää ja kaunista tiemme
varrella, muusta ei.
Holger Thoresen kumartui, taittoi tiepuolesta kukkivan valkoisen
kanervan ja ojensi sen Salmelle. -- Neiti Asp, tämä kukkii varmaan
teitä varten.
-- Kiitoksia! -- Salme punastui. -- Enkö sanonut, että rakastatte
korulauseita, sanoi hän, pistäin naurahtaen kanervan puseronsa läpeen.
-- Ja totuutta, -- niinkuin tekin, vastasi Thoresen myöskin nauraen.
Kun he palasivat retkeltään, istuivat toiset paraikaa illallispöydässä.
Keskustelu oli vilkasta. Suunniteltiin pitempää huviretkeä eräälle
tunturihuipulle.
-- Sinne tekisi mieli minunkin, selitti vanha valkotukkainen, -- mutta
luuvalo ja vanhuus estävät. Se lysti on jätettävä nuoremmille.
-- Minä ainakin lähden, selitti nuori herra Holk, ja sisar säesti.
Mutta herrat nauroivat. -- Rauta-anturaiset kengät jalkaan, sauva
käteen ja pari päivää yhtämittaista vastamäessä kulkua, olettekohan te,
neiti Holk, Tanskan tasangoilla sellaiseen tottunut.
-- Ei minua ainakaan pelota. -- Salme katsoi pöytään asettuessaan
iloisesti talon isäntään.
-- Mutta minua pelottaa, vastasi tämä vakavana. -- Te ette arvaa, miten
suuresti sellainen matka kysyy voimia.
-- Miksi arvoisa isäntämme on niin juhlallinen, pisti Thoresen väliin,
ennenkuin Salme ennätti vastata.
-- Siksi, että tahtoisin pitää hyvää huolta vieraistani ja
suomalaisestamme etenkin. Neiti Asp on liian heikko kestämään sellaisen
matkan ponnistuksia.
-- Tulisikohan hevoskyyti kalliiksi, kysäsi Salme.
-- Parin tai kolmenkymmenen kruunun vaiheilla.
Salme pudisti nauraen päätään ja kääntyi juttelemaan vierustoverinsa,
vanhan valkotukkaisen kanssa.
Mutta isäntä ja Holger Thoresen punoivat salajuonta.
Matkaa suunniteltiin myöhäiseen iltaan asti. Tuumien lopputulokseksi
tehtiin päätös, että talon kaikki nuorimmat miehiset vieraat yhdessä
isännän, emännän, neiti Holk'in ja Salmen kanssa varhain seuraavana
aamuna lähtisivät matkalle. Holger Thoresen sanoi kuuluvansa vanhojen
joukkoon, siksi hän oli päättänyt jäädä kotiin.
Salme oli varhain liikkeellä seuraavana aamuna. Mutta kun hän
ullakkohuoneestaan juoksujalkaa kiiruhti ruokasaliin, huomasi
hän hämmästyksekseen, että toiset jo olivatkin lähteneet. Vanha
valkotukkainen istui yksin aamiaispöydässä, nauraen partaansa hänen
hämmästykselleen.
-- Mitä ihmettä tämä on? Ovatko he todella jättäneet minut?
Ukko ei vastannut, nakerteli vain ohutta norjalaista leipäänsä ja
nauraa hymähti. -- Kysykää herra Thoresenilta. Hän on tuolla pihalla.
Salme meni pihalle. Siellä seisoi Holger Thoresen vaunujen vieressä.
Hän kumarsi. -- Teidän armonne, tässä minä, nöyrin palvelijanne, teitä
odotan.
Salme tuli hämilleen. Hän epäröi hetken. Mutta kun hän kuuli, että
herra Thoresen ja isäntä yhdessä olivat suunnitelleet matkan, päättäen
että tuon tuostakin yhtyisivät jalkamatkalaisiin, ei hän enää
vastustanut.
Asetuttuaan vaunuihin, herra Thoresenin rinnalle tunsi hän, kuitenkin
aluksi, ettei voinut olla oikein vapaa. Mutta pian ilo huvimatkasta
palautti hänen luonnollisen hilpeän avomielisyytensä.
Ensimäisessä levähdyspaikassa he tapasivat jalkamatkalaiset. Nämä
kiiruhtivat tielle vähän aikaisemmin, mutta pian Salme ja Thoresen
sivuuttivat heidät.
Tie pujottelihe läpi kauniin kuusikon, missä metsä säesti tunturipuron
säveleitä ja oravat oksilla hyppelivät.
Holger Thoresen kysyi paljo Suomesta. Hän houkutteli Salmea kertomaan
kodistaan ja omaisistaan.
Ja kuuset ne lauloivat kotoista lauluaan. Se viihdytti, se lämmitti ja
sai sydämen tulvilleen kotitunnelmaa.
Salme ei itsekään huomannut, miten paljo hän kertoi. Muistot ja
ajatukset tulvehtivat hänen mielessään. Tunturiseudun hiljaisuus
viihdytti ja kietoi. Hän eli uudelleen elämänsä ilot ja surut ja
hän antoi niistä osaa rinnallaan istuvalle toverille, -- antoi kuin
ystävälle.
Mutta sitte vaati hän vastalahjaa. Hänkin tahtoi vuorostaan kuulla.
Oltiin metsärajan kohdalla, kun Holger Thoresen rupesi kertomaan
oman elämänsä tarinaa. Orava ei enää oksilla hypellyt, kuuset eivät
tiepuolessa kuiskailleet. Pyörien synnyttämä rätinä tiellä ja
hevoskavioiden tasainen kapse oli ainoa, mikä täällä lakeuksilla
häiritsi tunturiluonnon valtaavaa hiljaisuutta.
Holger Thoresen kertoi, miten vuonot ja vuoret olivat häntä pienenä
kasvattaneet, miten ne olivat karaisseet ja kehittäneet voimaa, mutta
samalla, miten raskaaksi ja synkäksi sellainen elämä muodostui.
Hillitty tuska väreili joka sanassa. Silmissä paloi outo tuli.
Ainoastaan kun puhe kääntyi äitiin, kävi Holger Thoresenin ääni
lämpimäksi ja helläksi. Silloin taas tuo nälkäinen, kaipaava katse
kuvastui syvällä hänen silmissään. Mutta hetkeksi vain. Sitte valtasi
hänet taas synkkien muistojen katkeruus.
-- Sellaista on elämäni ollut kuin tunturin laella kulkijan. Tuuliin
hän on tottunut ja vilussa hän viihtyy. Hän näkee laakson pohjalla
ihmis-asuntoja, näkee kotilieden loimua ja kuulee kaukaa äänien
kutsuvan. Milloin raikuu laaksosta hääkulkueen riemu, milloin
surusaatto kertoo tuskasta, joka siellä sydämiä särkee. Vaan kaikki
tuo, se on etäällä tunturilakeuksilla kulkijasta. Se ei häntä saavuta,
ei kiedo, sillä se ei kuulu hänelle. Hän on tuon kaiken ulkopuolella.
Hän ei saa muuta ajatella kuin taistelua henkensä edestä tuulen ja
vilun valtoja vastaan. Yksinäistä, vaan rajattoman vapaata on sellainen
elämä.
Salme ei vastannut, hän kietoi vaan matkavaipan paremmin ympärilleen.
Täällä ei metsä enää suojannut. Tie luikerteli tasaisesti eteenpäin,
ylämaaksi kohoamatta ja hevoset juoksivat ripeästi kepeässä
tunturi-ilmassa. Siksi tuntuivat tuulet täällä niin läpitunkevilta.
-- Olen nauttinut, sanoi hän viimein, hitaasti ja arastellen nauttinut
pitkin matkaa luonnon suurenmoisesta, ylevästä kauneudesta. Täällä
tahtoisin olla, ajattelin, täällä oppia oikealla tavalla arvostelemaan
ja ymmärtämään ihmiselämää. Mutta sanojenne johdosta tulin
ajatelleeksi, ettei ole niinkään hyvä ruveta ainaiseksi tuntureilla
asujaksi. Sellaiselle käy vaikeaksi, ehkä usein mahdottomaksikin
ymmärtää muita ja heidän olojaan. Ettekö sitä usko? -- Lepopaikkana on
tunturilakeus ihana, mutta kolkko ja kylmä se on ainaisena asuntona.
-- Surmaavan kolkko toimettomuudessa olijalle, karaiseva työtä
tekevälle. -- Thoresen hymyili.
-- Minä olen koettanut viimeksi mainittua, jatkoi hän, ja se on estänyt
minua viluun kangistumasta. -- Ehkä nytkin koettaisimme samaa keinoa,
lisäsi hän, tehden puheessaan äkkikäänteen. -- Jos kävelemme tuonne
lähimmälle tunturihuipulle, saavat hevosemme levätä ja me joudumme
pieneen ravintolaan, siksi kun jalkamatkalaisetkin kerkiävät sinne.
Salme hyppäsi iloisena vaunuista. Tuntui hyvältä päästä astumaan
raittiissa tunturi-ilmassa. Ja samalla hän tunsi päässeensä
painostavasta pelosta.
Kun Holger Thoresen kertoi hänelle elämänsä vaiheista, oli Salmen
kerran tehnyt mieli tarttua hänen käteensä ja kuiskata hänelle
rakkauden rohkaisevia sanoja, kuiskata kotilieden lämmöstä, joka odotti
tunturilta tulijaa. Vaan sitte valtasi hänet jäytävä pelko. Entä, jos
tosi eteen tulisi? Jos Holger Thoresen todella kysyisi, jos vaatisi
vastausta? -- -- --
Hän tunsi pelkäävänsä taakkoja. Olihan hänellä niitä ollut jo
tarpeeksi. Hän ei tahtonut useampia. -- Hän pelkäsi. -- -- Mutta
toiselta puolen, tahtoisiko ja voisiko hän koskaan kieltää mitään
häneltä, joka nyt kulki hänen rinnallaan?
Salme astui kiivaasti ja hermostuneesti eteenpäin. Hän kulki
ajatuksiaan ja pelkoaan pakoon.
Vasta kun he olivat kulkeneet kappaleen matkaa, unohti hän pelkonsa.
Oli mahdoton surra ja huolehtia täällä tunturilla. Tuulet puhalsivat
niin raittiisti. Luonnon valtava hiljaisuus viihdytti ja virkisti. Joka
hengen veto tuntui täällä riemulta. Joka askel oli iloa.
-- Te kiidätte eteenpäin kuin tuulen kantamana, huomautti Thoresen.
-- Niinhän sitä täytyykin, täällä. Tämä tunturi-ilma vallan kuin
lumoaa. -- Ja sitte koetan etsiä kuuluisaa kaunotartanne, jota
ruotsalaiset nimittävät tunturimorsiameksi.
-- Etsitte sitä niin innokkaasti, ettette malta muistaa toverianne? --
Ääni oli leikkisän nuhteleva, mutta Salme kuuli siinä samalla hillityn
surun väreen.
Se surun väre hänet sitoi. Hän ei enää etsinyt tunturimorsianta
jyrkänteiltä eikä iloisena hypännyt mättäältä toiselle. Hän kulki
hiljaa Holger Thoresenin rinnalla, ja kun tämä ojensi kätensä
auttaakseen häntä, otti hän sen vastaan.
Se äänen surunväre soi yhä hänen korvissaan. Se vaimensi hänen hilpeän
ilonsa, se teki hänet hiljaiseksi ja hajamieliseksi. Hän ei enää
ajatellut muuta, hän kuunteli vain, miten hiljaisuus tuntureilla
haasteli ja miten lämpimän syvänä sointu Holger Thoresenin äänessä
siihen sulautui.
-- Tässä on paha paikka, saanko auttaa teitä?
Ennenkuin Salme ehti vastata, oli Thoresen jo hypännyt jyrkänteen
toiselle puolelle ja ojensi hänelle sieltä auttavan kätensä.
Salme loi silmäyksen kuiluun päin. Päätä alkoi huimata. Hän yritti
kuitenkin hypätä, mutta horjahti, ja tunsi samassa Holger Thoresenin
käden vyötäisillään.
-- Salme, -- hänen äänensä värähti liikutuksesta -- minä en enää kestä
elämää tunturilakeuksilla. -- Mutta yksin en uskalla laaksoon lähteä.
Salme, voitteko, tahdotteko jättää kaikki seurataksenne minua?
Silloin ei Salme enää muistanut epäröimistään.
Hän tunsi vain miten suuri, vastustamaton rakkaus veti hänet puoleensa,
miten se sulki hänet syliinsä, kietoi ja kahlehti ja hän antautui sen
valtaan kuin tahdoton, onnellinen lapsi.
-- Salme, iloni, onneni, tunturimorsioni!
Kaksi voimakasta käsivartta kiertyi hänen ympärilleen. Ne nostivat
hänet, -- kohottivat korkealle, -- kantoivat eteenpäin -- ylöspäin --
kohden tunturin huippua.
* * * * *
He olivat kumpikin hajamielisiä paluumatkalla.
He tulivat laskeutuneeksi toista rinnettä kuin olivat nousseet. Polku
luikerteli heitä pakoon, ja heidän oli mahdoton löytää tietä. Kauan
harhailtuaan eksyksissä kuulivat viimein kellojen kalketta ja näkivät
karjamajan tunturin kupeella.
-- Tunturimajaan vien tunturimorsioni. -- Äänessä soi sydämen rajuna
tulvehtiva riemu.
Holger avasi portin, ja he astuivat pihaan.
Avonaisesta ovesta näkivät keski-ikäisen naisen tuvassa juustopataa
hämmentämässä. Ulkona juoksi nuori tyttö iloisesti hyppien kiveltä
toiselle kilpaa vuohien kanssa.
-- Odota sinä täällä, minä tulen kohta. -- Holger Thoresen pujahti
sisään puhuttelemaan emäntää.
Kun hän hetken kuluttua palasi, istui Salme kivellä majan edustalla.
Hän seurasi katsein ilta-auringon välkettä tunturijärven pinnalla.
-- Holger, katso niemeä tuolla, lahden pohjukkaa ja tuota tunturijärven
pikku-pientä saarta. Se on kuin palanen Suomea, joka on tullut luokseni
onneni suurta juhlaa viettämään.
Holger heittäytyi nurmelle hänen viereensä.
-- Palanen Suomea, jonka Norja on syliinsä sulkenut.
Silmä säteili silmää vastaan. He eivät puhuneet mitään, äänettöminä
istuivat vain katsellen miten hento heinä tuulen tuudittamana nuokkui,
miten väririkkaina kukkulain rinteet upeilivat ja miten aurinko
kultiaan tuhlaili täällä tunturilakeuksien ihmemaassa.
Näin istuivat käsityksin vielä kun emäntä tuli ruualle kutsumaan.
Tyttö ulkoa oli tullut emäntää auttamaan, ja he olivat panneet
parastaan. Tuvassa oli pöytä katettu valkealla liinalla, lautaselle
oli pinottu ohutta norjalaista leipää, toiselle asetettu tuntureilla
valmistettu juusto. Lasilautasella oli voita ja kannussa paksua, hiukan
hapantunutta kermaa -- aito norjalaista ruokaa.
Avonaisella liedellä porisi kahvipannu ja pöydän keskikohdalle
kunniasijalle oli asetettu kaksi kauniin kirjavaa kahvikuppia, niiden
välille lasiin kimppu tunturimorsioita.
Salme ja Holger katsoivat toisiinsa.
-- Sinulle, sanoi Salme hiljaa.
-- Sinulle, vastasi Holger. -- Minä olen jo poiminut tunturimorsioni.
* * * * *
Viikon kuluttua seisoivat vaunut pienen sanatoorion edustalla. Salme
oli lähdössä kotiin Suomeen.
Holger Thoreseninkin lähtöpäivä oli sattunut samaksi. Hyvästellen
seisoivat kaikki muut portailla.
Kun vaunut pyörähtivät pihalta, kohotti vanha valkotukkainen lakkiaan
ja alkoi Suomen laulun.
Sävelet saattoivat pois kiiruhtavia kauaksi. Vielä mäen alapuolella
kuulivat laulua ja näkivät nenäliinat pihalla liehumassa.
Silloin, tien mutkassa Salme nousi seisoalleen vaunuissa ja heilautti
nenäliinansa vielä viimeisen kerran.
Samassa painoi Holgerin käsi hänet takaisin istuimelle.
-- Me lähdemme yhdessä Suomeen, ensi kertaa kokonaan kahden ja sinä --
sinä joudat muistamaan muita!
-- Holger! He ovat kaikki olleet niin hyviä minulle. Heidän luonaan
löysin onneni, -- löysin sinut. Enkö heitä kiittäisi?
-- Ajattele minua, minua yksin. Minä tarvitsen kaikki, lisäsi hän. Ja
silmissä paloi tuli, jota Salme pelkäsi.
4.
Isä oli Salmea vastassa asemalla, kun hän saapui kotiin. Isä oli
vanhentunut ja näytti heikolta, Salme huomasi sen jo junan ikkunasta,
nähdessään isän odottavien joukossa. Mutta sitte se häneltä unohtui.
Hän muisti vain oman onnensa rikkauden.
-- Lapsi, lapsi! -- Isä puristi häntä hetken kiihkeästi rintaansa
vasten. Sitte muuttui hän kohta taas entiselleen, rupesi tiedustelemaan
Salmen tavaroita ja niitä rattaille hommaamaan.
Syksyn keltalehtiä oli maassa, ja tuuli soitteli surunvoittoista
säveltä puitten latvoissa heidän ajaessaan kotiinpäin. Mutta kuu
katseli puitten lomasta syksyistä seutua, kietoen tenhovaloonsa kaikki
kolkot kuolon enteet.
Salme ajatteli Holgeria. Hän oli nyt yksin läheisessä pikkukaupungissa.
Itse oli hän näin tahtonut.
Eilen olivat he Turussa yhdessä tulleet maihin. Siellä ei kukaan
heitä tuntenut. Kahden saivat he kulkea ja olla kuin ei muita ihmisiä
maailmassa olisi ollutkaan.
He kuljeskelivat kaupungilla, katselivat istutuksia, istahtivat
puistoihin puhellakseen, ja hämärissä, kun kuu rupesi kumottamaan,
ajoivat he joen rantaa pitkin ihailemaan vanhaa linnaa, jonka
valkomuurit kuun valossa hohtivat kuin menneitten vuosisatojen haamut.
Sitä onnen rikkautta silloin!
-- Isä, hyvänen aika, johan me olemme kotona!
Isä nauroi. -- Etkö enää muistakaan, miten lyhyt matka on kaupungista
meille? Tunturipolkuja sinä vaan -- -- --
-- Tuolla on äiti! -- -- Salme hypähti koholle. Hän tuskin malttoi
odottaa, kunnes hevonen pysähtyi. Hänen tuli niin ikävä äidin syliä.
Hän oli rattailta maassa, samassa kun hevonen pysähtyi. -- Äiti -- sai
hän sanotuksi, painoi päänsä äidin olalle ja itki.
Äiti seisoi tyynenä ja rauhallisena. Hän antoi Salmen itkeä hetken,
sitte nosti hän pään olaltaan ja katsoi Salmea syvälle silmiin.
Sellainen lämmin, tyyni ja siunattu äidin katse!
Se asetti tyrskyt rinnassa, hääti huumauksen ja kuumeen kauaksi,
syvensi sydämen tunteet samalla kuin rauhoitti ja tyynsi.
-- Salme, Salme! Sisaret ja veljet eivät enää malttaneet odottaa. He
aivan piirittivät Salmen, ahdistellen häntä tuhansin kysymyksin jo
ennen kun sisään laskivat. Ja sitä menoa kesti sitte koko illan.
Salme oli kuin pyörryksissä. Hän toivoi yksinäisyyttä ja hiljaisuutta,
mutta sen sijaan täytyi vain vastata kysymyksiin ja kertoa. Ja vaikka
se oli vaikeaa oli se mieluistakin, sillä kertoessaan täytyi hänen
tuontuostakin mainita jotain herra Thoresenista, johon hän tuntureilla
oli tutustunut. Tämä herätti siskojen ja veljien uteliaisuutta. He
rupesivat tiedustelemaan ja hänen täytyi kertoa yhä enemmän tuosta
samaisesta herrasta.
Äiti katsoi muutaman kerran pitkään, mutta isä ei huomannut mitään. Hän
vain kyseli ja puheli kilvan toisten kanssa.
Salmen tuli oikein vaikea olla.
Mitä jos vanhemmat tietäisivät, -- jos arvaisivat, miten lähellä Holger
on ja että hän jo huomenna tulee pyytämään sitä, mihin hänellä on täysi
oikeus, -- rakkauden suuri, eittämätön oikeus.
Salme tahtoi puhua vanhempien kanssa kahden kesken, vaan ei saanut
siihen tilaisuutta. Aina tuli joku häiritsemään. Viimein täytyi hänen
sanoa hyvää yötä ja mennä omaan huoneeseensa, jossa nuoremmat siskotkin
nukkuivat. Äiti kyllä pistäytyi tänne häntä katsomaan, mutta puhua ei
Salme silloinkaan voinut. Sisaret makasivat silmät suurina, seuraten
kaikkia Salmen liikkeitä ja korvat pörhöllään kuullakseen, mitä hänellä
mahdollisesti oli kerrottavaa.
Kun äiti ovessa nyökkäsi viimeisen "hyvää yötä", teki Salmen mieli
vielä juosta hänen jälkeensä ja kuiskata: äiti, en ole omani enää,
en yksin, löysin onneni tuntureilta, -- mutta ne sanat jäivät vain
ajatukseksi.
Ovi painui kiinni, äiti oli poissa.
Vasta seuraavana aamuna tuli kaikki kerrotuksi.
Talossa olivat vanhemmat aina aikaisia, lapset nukkuivat. Salme tiesi
isän ja äidin aamuin yhdessä juovan teetä salissa.
Kello löi 6, kun hän avasi salin oven. Teekeittiö porisi jo pöydällä,
ja äiti makasi aamupuvussaan leposohvalla. -- Äiti rakas, miten sinä
jaksat? -- Salme kumartui häntä suutelemaan.
-- Kiitos, hyvin. Entä sinä? Saitko unta?
-- Enpä paljo. Ajatukset valvottivat. Olisin eilen tahtonut puhua
paljosta kanssasi.
Silloin äiti hymyili. -- Ei sinun tarvitse. Minä tiedän kaikki.
-- Sinä, äiti!
-- Etkö luule minun huomanneen, mitkä kokemukset ja tunteet ovat
kuultaneet esiin kirjeistäsi? Etkö arvaa, mikä nimi on punoutunut
kaikkiin kerrottaviisi?
-- Äiti rakas!
Samassa avasi isä salin oven. Salme riensi häntä vastaan, kietoi
kätensä isän kaulaan ja kertoi kerrottavansa ainoassa hengenvedossa
kuin keskeytystä peläten.
Isälle se ei ollut odotettua. Se tuli kuin isku. Hän painoi käden ensin
otsalle, sitte sydämelle kuin olisi sitä kouristanut.
-- Lapsi, sanoi hän huoahtaen raskaasti ja vaivalloisesti, -- lapsi,
minä olen tottunut siihen, että olet kotona ja autat meitä kuormaa
kantamaan. Johan sinä olet vanhakin, -- kahdenkymmenenkahdeksan
vuotias. -- Hän naurahti. -- Sano, että lasket leikkiä?
-- Minä en voi. -- Salme katsoi isään veitikka toisessa, vakavuus
toisessa silmäkulmassa. -- Olen ollut täällä luonanne lapsuuteni ja
nuoruuteni ajan, -- kuormaksi usein, väliin auttaen kuormaa kantamaan.
Mutta tuntureilla kuulin kutsun toisaalle. Sitä kutsua täytyy minun
totella, sillä siihen velvoittaa sydämeni suuri rakkaus.
Isä pyyhkäisi otsaansa ja istahti pöydän ääreen. Hän huoahti taas
raskaasti. -- Ja sinä hennot jättää, puheli hän kuin itsekseen, --
hennot todella. Pian tulee Väinö ylioppilaaksi, Viljo vuotta myöhemmin
-- ymmärrät, mitä se tietää kukkarolleni. -- Elvi ja Annikki eivät
vielä voi paikkaasi täyttää. Olavi kaipaa sinua. -- Minä olen ennen
aikojani vanhentunut, nyt kun olit poissa. -- Ja taas jättäisit --
ainaiseksi.
-- Isä, älä nyt! -- Salme hyväili kuin sairasta lasta. -- Enhän minä
vielä, vaikka minun nyt täytyy puhua.
Hän katsoi äitiin kuin apua pyytäen, mutta tämä ei sanonut sanaakaan,
makasi vain hiljaa ja liikkumatta sohvallaan, katsein ahmien joka
värettä Salmen kasvoilla, joka sanaa hänen huuliltaan. Hän näki
miehensä väsyneenä ja liikutettuna nojaavan pöytään. Hän tiesi
katsomattakin, mitä hän nyt tunsi. Mutta hänellä ei nyt ollut sijaa
sille sydämessään. Hän ajatteli vain lastaan.
Hän katsoi Salmeen kuin se, joka taivaalle tähystää, tiedustellen,
mitä tulevaisuus muassaan tuo, onko tulossa tuulet ja myrskyt, vaiko
päivänpaiste ja ihana ilma.
Salme painautui isän polvelle. -- Isä, sanoi hän hyväilevästi. -- Anna
minun puhua sinulle kuin lapsi isälleen, ei tällä kertaa kuten usein
ennen niinkuin työtoveri työtoverilleen -- -- --
-- Isä, siellä tuntureilla lauloi luonto mulle kummia lauluja. Se
lauloi, ei niin vienosti, ei niin viehkeästi kuin täällä kotona, mutta
se laulu oli voimakkaampaa, suurenmoisempaa kuin mitä koskaan ennen
olin kuullut. Ja semmoista kuin oli luonto ja sen laulu, semmoista
oli ihmiselämäkin siellä. Opin ymmärtämään oman pienuuteni. Aloin
aavistaa, mitä voimakas, suurenmoinen elämä on. Ja tiedätkö, mitä
siellä vielä opin? -- Kuulin pojasta, joka pienenä sai saattaa äitinsä
hautaan. Isän hellyyttä hän ei koskaan saanut kokea. Kaikki se, mikä
oli pojalle rakasta ja mikä olisi voinut häntä auttaa ja ilahduttaa,
se häneltä riistettiin. Mikä oli katkeraa, se pantiin kannettavaksi.
Pikkusielu olisi siinä murtunut, mutta poika kasvoi kuormaa kantamaan,
kasvoi rohkeammin päivä päivältä. Miehenäkin hän kauan kulki yksin.
Hänen tiensä oli kaita ja kivinen. Työn ja huolten taakka painoi häntä.
Mutta hän ei valittanut. Hän kevensi kuormansa painoa toisten taakkoja
kantamalla. Jokainen repaleinen, isätön raukka, jokainen nälkäinen
kovan-onnen lapsi oli hänen ystävänsä -- hän heidän. -- Isä, oletko
kuullut kauniimpaa elämän laulua? -- Se poikanen kulki kerran miehenä
tuntureilla. Siellä hän muisti isättömyyttään, äidittömyyttään, muisti
työtaakan painoa ja surujensa suuruutta. Hän oli nääntyä mielessään
ja tunsi ensi kertaa elämässään tarvitsevansa apua. Voimakas kun oli,
tarvitsi hän pienen, ja heikon rinnalleen. -- Isä, hennotko tarttua
hänen käteensä ja kieltää ottamasta? -- Tänä iltana hän itse tulee sitä
sinulta kysymään.
Isä istui yhä käsi silmillään. -- Minä olisin luonnoton isä, jos sen
tekisin.
Hän siirsi Salmen äkkiä polveltaan ja nousi lähteäkseen. Mutta Salme
pidätti häntä. -- Isä, kuule, isä! Hän kävi kiinni isän käsivarteen. --
Ei Holger tule ainoastaan pyytämään ja ottamaan. Hän tulee sydän täynnä
rakkautta teitä kaikkia kohtaan, valmiina antamaan ja auttamaan.
Silloin isä sai Salmen käden pudistetuksi käsivarreltaan. -- Kauan sinä
säästyit, sanoi hän nauraen, mutta nyt on kuume sitä kovempaa!
Isä oli jo ovella. Leikinlaskun turvissa oli hyvä paeta.
-- Lasten taudit ovat vaarallisia, kun tarttuvat vanhoihin, etkö
muista, isä?
-- Muistan, että olet ollut viisastelija kaiken ikäsi. -- Ovi painautui
kiinni.
Silloin kiiruhti Salme äidin luo, heittäytyi polvilleen hänen viereensä
ja tarttui äidin molempiin käsiin. -- Äiti rakas, äiti, sano jotain
minulle!
Sairas siveli Salmen tukkaa. Hänen kasvonsa olivat kalpeat ja puhuminen
tuotti tuskaa.
-- Salme, sanoi hän viimein hiljaa, uskotko onnen unelmiisi, vai
tahtoisitko kulkea ystäväsi rinnalla, joskin sillä tiellä kulkisit
jalkasi verille ja sydämesi sairaaksi.
Salme vavahti. -- Tahtoisin, äiti, sanoi hän, katse äidin katseessa, --
sillä minä rakastan.
-- Mutta sinä säpsähdit?
-- Siksi, että niin täydellisesti luotan häneen ja hänen rakkauteensa.
En voi muuta kuin tulla onnelliseksi hänen rinnallaan. Sinä äiti et
vielä häntä tunne, muuten et epäilisi.
Äiti ei vastannut. Samassa kiskaistiin ovi auki ja Elvi, Annikki ja
Olavi törmäsivät sisään. Siihen katkesi puhelu eikä sitä enää jatkettu.
Mutta talon nuoret puhuivat sitä enemmän norjalaisen herran tulosta. He
eivät tietäneet syytä siihen, vaan ihmettelivät, utelivat ja arvelivat.
-- Se on rikas, sanoi Viljo puoliääneen Väinölle, heidän
selvitellessään verkkoja rannassa. -- Kunpa toisi komeat hirvensarvet
tullessaan.
Salme keräili kukkasia puutarhasta, keräsi punaisia pihlajanmarjoja ja
kellertäviä lehtiä. Hän sattui paraiksi kuulemaan poikien puheen.
-- Minäpä luulen, että hän vie Salmen.
Toinen vihelsi. -- Eipä hullumpaa - rikas norjalainen lankomieheksi,
-- kutsuu luokseen metsästysmatkoille tuntureille ja vuonoille
purjehtimaan.
-- En minä sentään Salmena lähtisi Suomesta. Olkoon rikas ja olkoon
hyvä, -- pyh, -- paras pysyä sentään kotona.
-- Ja entä miten käy meidän, jos Salme lähtee? Kyllähän hän joskus
varoittelee ja muistuttelee välistä liiaksikin, mutta hyvä hän on
täällä olemassa.
Salme ei kuullut enempää. Hänen oli kiire. Joka soppi oli saatava
siistiksi, joka kolkka kodissa juhlakuntoon, kunnes Holger saapuisi.
Ja kilvan käsien kanssa, jotka siistivät, somistivat ja järjestivät,
kulkivat Salmen ajatukset. Joka askeleella sukelsivat muistot esiin,
muistot lapsuuden ja nuoruuden ajoilta. Ne tulla kepsuttivat kaikki
kuin keijukaiset piilopaikoistaan. Joka nurkassa ne nyökkäsivät
päätään, joka puun ja pensaan takaa ne hänelle hymyilivät: Muista
kertoa meistä, muista jakaa kanssasi, ethän ole yksin enää!
Silloin Salme ojensi kätensä Holgerille. He kulkivat käsityksin
paikasta toiseen ja muistot haastelivat heille. -- Sinun on kaikki,
sanoi Salme, -- minun menneisyyteni, nykyhetkeni ja tulevaisuuteni, --
sinun kaikki.
Ja hän hymyili onnen hymyä, vaikka muistikin, ettei Holger vielä
kulkenutkaan hänen rinnallaan, istui vasta junassa kelloaan katsellen
ja laskien, milloin perille saapuisi.
Mutta kun Holger tuli, unohti Salme sekä muistot että muistojen
kertomiset. Tunteet tulvehtivat, -- sanoja uupui.
-- Salme, iloni, onneni, kuiskasi Holger ainoastaan junasta
hypätessään. Sitte he eivät puhelleet, ennenkuin olivat ajaneet
kappaleen matkaa asemalta.
-- Mitä vanhukset sanoivat? kysäsi silloin Holger.
-- He odottavat sinua -- rakastaakseen.
Käsi etsi kättä, silmä silmää. Syvä äänettömyys seurasi taas,
sisältörikas hiljaisuuden hetki, täynnä tunteitten rikkautta ja
sydänten haastelua.
-- Katso, tuolla tuikkivat jo tulet ikkunoista. Isä avaa oven, -- isä
tulee pihalle ottamaan vastaan.
Siitä hetkestä alkaen oli Holger olemassa kuin toisia varten. Hänen
koko huomionsa keskittyi vanhempiin. Hauskoilla kertomuksillaan hän
kohta voitti isän. Äidille osoitti hän kunnioittavaa, miltei hellää
huomaavaisuutta. Veljiä ja sisariakin hän huvitti.
Ainoastaan silloin tällöin hän toisten huomaamatta ojensi kätensä
Salmelle tai käänsi puheen niin, että sai Salmen ottamaan osaa
keskusteluun. Silloin hänen silmistään loisti suuri, valtava rakkaus,
joka vastustamattomalla voimalla kietoi Salmen, ja hänen huulensa
kuiskasivat toisten kuulematta: "omani, iloni".
Mutta seuraavassa silmänräpäyksessä hän jo kuunteli tulevan appensa
tiedusteluja Norjan taloudellisesta asemasta ja rupesi selvittämään
kantaansa ja periaatteitaan asiassa sellaisella innolla kuin ei ikänä
olisi muuta ajatellutkaan.
-- Sellainen on minun Holgerini, -- ajatteli Salme itsekseen. -- Hän
on kuin Gladstone, joka luki viittä, kuutta teosta rinnan, oppiakseen
äkkiä ja kokonaan siirtämään ajatuksensa asiasta toiseen. Sitä osaa
Holgerkin ja yhtä terävästi kuin konsanaan Gladstone. Hän tempaa kaikki
mukaansa, kun tahtoo.
-- He rakastavat sinua kaikki, sai hän kuiskatuksi, kun hetkeksi jäi
kahden Holgerin kanssa.
-- Suuren voittosaaliin saavuttamiseksi olenkin tänä iltana taistellut.
-- Holger hymyili.
Äiti ehdotti, että he menisivät puutarhaan. Oli kuutamo. Hän tahtoi,
että nuoret saisivat olla kahden.
Isä jäi ikkunaan, katsein heitä seuraten. Hänen teki mieli mukaan,
mutta hän ei tahtonut sitä tunnustaa, ei edes itselleenkään.
Hän oli mieltynyt Holgeriin. Mutta häntä harmitti samalla, sillä
miellyttävästä ulkomuodostaan, miehekkäästä ryhdistään ja luottamusta
herättävästä persoonallisuudestaan huolimatta oli tuo mies, joka nyt
puutarhan kuutamoisia polkuja kulki Salmen rinnalla, sittekin varas,
anastaja.
Kuin varkain oli hän anastanut Salmen sydämen, viikoissa valloittaen
sen, mikä vuosikausien kuluessa oli ollut kokonaan kodin oma. Varkain
hän oli vienyt Salmen, varkain hän nyt tahtoi valloittaa omaistenkin
mielet, -- jotteivät jaksaisi vastustaa.
-- Tiedätkö, mitä viet, mutisi hän itsekseen, kääntyen poispäin
ikkunasta -- sinä viet lapsen, työtoverin ja avun.
* * * * *
Sinä iltana valvoivat kaikki Lehtolan asukkaat pitkään. Onni valvotti
toisia, ajatukset toisia, iloinen uteliaisuus nuorimpia.
Lapsetkin olivat saaneet tietoa Salmen kihlauksesta.
Elvistä ja Annikista oli tapahtuma "romaanikirjaakin runollisempi".
Supatellen juttelivat siitä myöhäiseen yöhön asti.
Pojat ottivat asian käytännölliseltä kannalta. Oli punnittava,
minnepäin vaaka otti kallistuakseen. Toisella puolen oli Salmen
poistuminen kodista kaikkine seurauksineen: Ei hyötyä enää hänen
hankkimistaan varoista, ei hänen joskus hyvinkin tarpeellisista
neuvoistaan eikä hänen välittäjätoimistaan, kun isä sattui huonolle
tuulelle ja äiti oli sairas. Toisella puolella oli rikas norjalainen
lanko, mahdolliset ulkomaanmatkat, hirvenajot, purjehdusretket ja muut
semmoiset.
-- Norjan puolelle se sittekin painuu, selitti Väinö.
-- Holger Thoresen onkin reilu mies, kerrassaan reilu, vahvisti Viljo.
Ja sillä oli asia ratkaistu.
Kun Holger viikon kuluttua teki lähtöä Lehtolasta, matkusti hän
kaikkien mielestä aivan liian pian.
-- Joutaisi viipyä vaikka jouluun, päättivät pojat.
-- Meiltä jäi puheet kesken, selitti isä.
-- Entä meiltä, sanoi Salme hiipien Holgerin käsipuoleen
puutarhapolulla.
-- Olisit ottanut ajasta vaaria paremmin!
-- Olisit itse ottanut.
He nauroivat kumpikin. Mutta Salme kävi miettiväksi. -- Minä suren
sitä, etten ole kertonut sinulle enemmän itsestäni, sanoi hän hiljaa.
-- Juuri tässä kodissa, juuri näillä poluilla olisin tahtonut antaa
sinulle koko eletyn elämäni. Miksi en sitä ole tehnyt? Miksi, Holger,
on meidän käynyt täällä kuten Norjassa kihloihin mentyämme. Emme
keskustele emmekä vaihda ajatuksia kuten alussa. Me vaan hurmaannumme
onnestamme?
-- Siksi, että rakkautemme on voimakas kuin kauan kahleihin kytketty
keväinen koski. Sen täytyy päästä eteenpäin muistamatta muuta kuin
nykyhetken riemua. Suurta ja voimakasta on kaikki tuntureilla.
Sellaiseksi kasvaa siellä rakkauskin.
-- Ja syväksi samalla, Holger, eikö niin, suomalaisen syväksi, jos
niin uskallan sanoa, niin että se saa tunkeutua koko olemuksemme läpi
ja sielun syvyyksistä nostaa yhä uusia aarteita, joita saamme jakaa
toisillemme. Toiveet, ajatukset, tunteet -- kaikki sinun ovat minua
varten -- minun sinua varten.
-- Niin, joka tunteesi, joka ajatuksesi kuuluu minulle, -- minulle
yksin. Muistathan? -- Holger veti Salmen kiihkeästi puoleensa.
Mutta samassa muuttui hän äkkiä vakavaksi, otsa kävi pilveen ja käsi
puristi lujasti Salmen rannetta. -- Vai onko sinulla kenties sellaista,
jota et tahtoisikaan kertoa? -- Olet jo kulkenut kappaleen matkaa ja
olet päivä-paisteinen perhosluonne. Kenties olet ennen toisten ilona
liehunut niinkuin nyt minun?
Hän työnsi Salmen kiivaasti luotaan.
-- Holger, mitä sinä ajattelet? Oletko mieletön?
-- En, en. -- Hän veti Salmen taas puoleensa. -- En tahdo tehdä sinulle
vääryyttä. Mutta minä joudun aivan suunniltani, kun ajattelen, että
toiset ovat kukkastani tavoitelleet. Ei kukaan sinua niin rakasta, ei
kukaan niin ymmärrä kuin minä. Joka tekosi, joka sanasi saa sisimpäni
väräjämään. Minä rakastan, -- rakastan sinua. Kuuletko? Sinä olet
valoni, iloni -- ainokaiseni.
Hän suuteli, suuteli uudelleen ja yhä uudelleen otsaa, poskea, suuta ja
silmiä. Ja joka suudelma tukahdutti ja poltti.
-- Minä en ansaitse sinun suurta rakkauttasi, sai Salme vihdoin hiljaa
sanotuksi.
-- Onko sinun sitte niin pieni? Tai -- sano, sano, jotta pääsen
rauhaan, onko sinulla ehkä jotain salattavaa?
Silloin kohotti Salme katseensa. Silmänräpäyksessä hulmahti suuttumus
siinä ilmiliekiksi. Mutta liekki sammui samassa kun katse sattui
Holgeriin.
Miten vanhaksi Holger äkkiä oli käynyt. Miten syvät olivat surujen
uurtamat vaot hänen kasvoillaan, miten katkeran kärsivä piirre hänen
suunsa ympärillä.
Silloin tunsi Salme, ettei hän antanut Holgerille yksin
morsiusrakkauttaan. Hän rakasti tätä suurta, voimakasta miestä niinkuin
äiti lastaan. Hän rakasti ja kärsi kuin äiti, ja sen tunteen valtaamana
tarttui hän Holgerin päähän painaen sen povelleen.
-- Minä en tahdo enkä tarvitse salata mitään. Minä rakastan sinua, --
sinua yksin.
Ei tullut enää paljo puhutuksi sinä iltana. Hetken epäsointu oli
jättänyt haavan mieliin. Se oli ensimäinen ja kirveli kirpeästi. Mutta
joka kirvelys muistutti hellyydellä haavaa lääkitsemään, muistutti
antamaan rakkautta entistä enemmän, jotta haava umpeen kasvaisi, ja
side katkeamisen asemasta lujittuisi.
Toisena päivänä Holger matkusti. Salme saattoi häntä puolitietä Turkuun.
Heidän erotessaan oli Holger kuin sairas mielenliikutuksesta. Tuskan
hiki kohosi hänen otsalleen ja käsi painautui usein sydämelle. -- Minä
en kestä mielenliikutuksia, sanoi hän, koettaen hymyillä. Mutta Salme
näki taas tuon kärsivän, vaivautuneen ilmeen hänen suunsa ympärillä.
Salme oli huolissaan. Hän ei saanut Holgeria eikä tämän tuskaa
mielestään kotimatkalla. Minä en ansaitse hänen rakkauttaan, ajatteli
hän. En ansaitse rahtuakaan siitä. Minä olen mitätön pikkusielu hänen
rinnallaan. Yksin hänen virheensäkin johtuvat vain siitä, että hänen
rakkautensa on niin suuri ja voimakas.
Juna kulki tasaisesti jyskyttäen eteenpäin. -- Holger, Holger, miten
voin sinua tarpeeksi rakastaa, toisti Salme itsekseen.
Isä oli Salmea vastassa asemalla. He kulkivat jalan kotiin. Isä puhui
Holgerista pitkin matkaa. Hän oli antanut hyviä neuvoja taloudellisessa
suhteessa, oli puhunut poikien tulevaisuudesta, heidän luonteistaan ja
taipumuksistaan. Hän oli todella harvinaisen älykäs, käytännöllinen ja
selväjärkinen mies. Kiertäen kaartaen oli hän kerran yrittänyt tarjota
apua rahallisessakin suhteessa, mutta yrittäessään hän heti huomasi,
ettei se käynyt päinsä. Asp ei aikonut myydä tytärtään. Tyytyköön
Holger siihen, että saa köyhän morsiamen. Uudet sukulaiset eivät
ainakaan aijo elää hänen kustannuksellaan.
Salme puristi isän kättä. -- Kiitoksia, isä! -- Mutta älä puhu
Holgerista sillä tavoin. Hänkö olisi aikonut minut ostaa? Sinä et
tunne, et tiedä -- --
Isä ei kuunnellut. -- Apua otan lapseltani, jonka hyväksi minäkin
puolestani voin tehdä työtä, vieraalta en. Mutta tuskin sinulta enää
apua saanen? Tokko maltat virkaasi hoitaa?
-- Tietysti, isä. Huomenna lähden kanssasi virastoon niinkuin oli
suostuttu. Me teemme työtä yhdessä kuten ennen, -- kunnes Holger vie
minut.
Salme pysyi sanoissaan. Isä ja hän kulkivat taas aamuin yhdessä
virastoon, päivällä työn päätyttyä takaisin. Ulkonaisesti asettui
kaikki entiselleen, mutta oli kuin sittekin olisi tullut jotain Salmen
ja isän väliin. Vaikuttiko ehkä isään pelkkä tietoisuus siitä, että
Salme oli toisen oma? Erottiko, vieroittiko se? Vai oliko isä muuten
muuttunut? Oliko ehkä sairas ja rasittunut?
-- Lopeta jo työsi, sanoi Salme pimeänä syksypäivänä laskien kynän
kädestään ja työntäen paperit luotaan. -- Sinä olet väsynyt, isä, ja
nyt onkin jo aika mennä kotiin.
Isä katsoi kelloaan. -- Vihdoinkin, sanoi hän huoahtaen ja nousi. Salme
auttoi takin hänen päälleen ja avasi oven. Raitis syysilma tulvahti
heitä vastaan. Se vaikutti vapauttavasti. Isä hengitti syvään kuin
painostuksesta päästen. Mutta hän ei sanonut mitään. Vasta kun hetken
aikaa olivat kulkeneet eteenpäin, katkaisi hän äänettömyyden.
-- Salme, uskotko, että Holger voi tehdä sinut onnelliseksi, sinä
hänet? -- Kysymys tuli äkkiä ja odottamatta. Mutta vastaus oli samassa
valmis.
-- Uskon, isä. -- Salmen olento säteili rakkauden täyttä luottamusta.
-- Sinä et ymmärrä, mitä naimisissa oleminen tietää.
Salme ei vastannut.
-- Ei tiedä ihminen, mitä sydämen pohjalla piilee, ei ymmärrä, ei
aavista, ennenkuin elämän kokemukset opettavat.
-- Vanhempana voi paremmin laskea kulungit kuin nuorena.
-- Mutta kun ei tunne itseään, ei edes vanhoilla päivilläkään vielä, ei
itseään, toisia vielä vähemmän. -- Luuletko, että koskaan odotin muuta
kuin onnea äitisi rinnalla? Ja kuitenkin, kuitenkin -- --
Hän nojasi keppiinsä ja huokasi.
-- Onhan niitä onnenhetkiäkin ollut -- montakin alussa. Sinä tiedät,
minkälainen äitisi on. Ei kukaan voi hänestä pahaa sanaa sanoa. Mutta
hänellä on oma mittapuunsa, -- lahjomaton vanhurskauden vaatimus, -- ja
voi sitä, joka ei koetusta kestä. Sitä hän ei rakasta, -- kuuletko, ei
rakasta.
-- Isä, sinä olet sairas. Anna minun hankkia hevonen.
-- Anna sinä minun puhua. Se helpottaa. Olen vaiennut koko ikäni. Nyt
minun täytyy puhua. Pianhan me eroamme.
-- Nojaa sitte minuun, pyysi Salme.
Isä tarttui hänen käsivarteensa. -- Kiitos, sanoi hän. -- Nojaan ja
neuvon samalla, -- neuvon katsellessani oman elämäni sirpaleita.
Hän pysähtyi taas huoahtaen. -- Älä sinä Salme kylmene, vaikka
huomaisit Holgerin kuinka kehnoksi tahansa. -- Rakasta, rakasta.
Rakkaus yksin voi nostaa. Mies ei siedä tuomioita.
-- Taidat sinä rakastaa liiaksikin, lisäsi hän hetken kuluttua
naurahtaen. -- Minä pelkään vähän Holgeria -- sinun puolestasi.
-- Isä, nyt me olemme kotona. -- Salme avasi portin. -- Joudu nyt
huoneeseesi, peitän sinut hyvin, ja sitte nukut, herätäksesi terveenä.
Isä ei vastannut. Hän antoi Salmen päättää ja toimia. Vasta kun hän
makasi sohvallaan lämpimään peittoon käärittynä, veti hän Salmen
puoleensa. -- Sinä olet tytär ja työtoveri. Sellaiselle ei ainoakaan
mies maailmassa ole tarpeeksi hyvä.
Salme pudisti nauraen sormeaan. -- Holger on liiaksikin hyvä minulle,
muista se, isä. Hyvästi nyt! Ja nuku hyvin.
Ovi lisahti lukkoon, ja Salme hiipi huoneeseensa. Hän ei voinut mennä
äidin luo, vaikka ensin oli aikonut. Isän sanat kaikuivat yhä hänen
korvissaan. Ne eivät erottaneet häntä äidistä, ne eivät särkeneet
sitä ehyttä, puhdasta kuvaa äidistä, jonka hän säilytti sydämessään
lapsuutensa ajoilta asti, mutta ne tekivät niin sietämättömän kipeää,
että hänen oli mahdoton katsoa äitiä silmiin.
Kun toiset kokoontuivat päivällispöytään, ilmoitti hän isän nukkuvan ja
itsellään olevan työtä. Mutta vaikka pöydällä oli puhtaaksikirjoituksia
koko kasa ja vaikka kynä Salmen kädessä liikkui edestakaisin paperilla,
ei siihen syntynyt muuta jälkeä kuin ajatuksissa siihen piirretty:
Holger, -- Holger, -- Holger Thoresen.