Ferdinand (tullen eteenpäin). O! _ajasta_ ei meillä enää olisi isoa
huolta.
Loviisa. Silloin tämä ilta on tuntuva raskaalta sydämessänne.
Ferdinand (alkaa kävellä kovemmin ja tulla levottomaksi, heittäen
vyönsä ja miekkansa pois). Hyvästi nyt, herrain palvelus!
Loviisa. Hyvä Jumala! Mikä teillä on?
Ferdinand. Vari ja ahdas -- Tahdon olla irremmasti.
Loviisa. Juokaa! juokaa! Juoma jäähdyttää teitä.
Ferdinand. Kyllä se sen tekee ihan varmaan -- Kurva on hyvä-sydäminen,
vaan niinhän ne ovat kaikki!
Loviisa (rakkauden täydellä lämpimyydellä juosten hänen syliinsä).
Loviisallesiko sen sanoit, Ferdinand?
Ferdinand (työntää hänet luotaan). Pois! pois! Pois nuo hellät sulavat
silmät! Minä voitun. Tule kauhistavaisessa muodossasi, käärme! Hyppää
päälleni, kyy! Lyö luokkia taivasta kohti! -- tule niin hirmuisena kuin
helvetti sinut koskaan näki -- Vaan elä enkelinä enää -- Elä enkelinä
enää -- Siksi on jo liian myöhä -- Mun täytyy polkea sinut kuolijaksi
niinkuin sisiliskon -- Voi sinua!
Loviisa. O, että näin loitos piti tultaman!
Ferdinand (katsellen häntä sivulta). Tuo taivaallisen kuvaajan ihana
teos -- Ken sen uskoisi? Ken voisi sitä uskoa? (Ottaen hänen kätensä ja
pitäen sitä ylhäällä.) En tahdo sinua moittia, luoja! -- Vaan miksi
panit myrkkyäsi näin kaunihin astioihin? -- -- Voipiko pahuus hyötyä
näin lempeässä maassa! -- -- O, se on ihmeellistä!
Loviisa. Jotaka minun pitää kuunnella ja olla vaiti!
Ferdinand. Ja tuo suloinen soiva äänikin -- Kuinka voipi niin paljo
sointua lähteä noin hajanaisesta kanteleesta? (Juopuneilla silmillä
hänen silmiinsä katsoen.) Kaikki niin ihanata -- niin täydellistä --
niin jumalallista! -- Kaikessa paraan luomis-hetken teos! Jumal'avita!
juuri kuin koko maa-ilma olisi ilmautunutkin vaan sen tähden, että
luoja tälle teoksellensa saisi iloita. -- -- Jako _sielua_ tehdessänsä
vaan olisi Jumala erehtynyt? Onko se mahdollista, että tämä vaihdokas
pääsi maa-ilmaan ilman moitteetta? (Yht'äkkiä luopuen hänestä.) Vai
näkikö hän käsissänsä enkelin syntyvän ja korjasi erhetyksensä
kiireessään sitä kehnommalla sydämellä?
Loviisa. O sitä ilkeätä itse-päisyyttä! Ennenkuin hän tunnustaisi
hairaustansa, ennen pilkkaa hän Jumalata.
Ferdinand (töytää katkerasti itkien hänen kaulaansa). Vielä kerran,
Loviisa! -- Vielä kerran, niinkuin ensimäisen suudelmamme päivänä,
jolloin sinä ensi kerran suhahdit: _Ferdinand_ ja sana _sinä_ ensi
kerran tuli kuumille huulillesi -- O, loppumattomien, sanomattomien
ilojen kylvy näytti tässä silmän-räpäyksessä olevan kätkettynä niinkuin
kukkasen supussa. -- Silloin oli ian-kaikkisuus edessämme kuin suloinen
kevät-päivä; kultaisia vuosi-tuhansia kulki mielemme ohitse kuin nuoria
morsiamia. -- -- Silloin olin minä onnellinen! Loviisa! Loviisa!
Loviisa! Miksis teit minulle tämän?
Loviisa. Itkekää, itkekää, Walter! Murheenne ehkä tekee minulle
oikeammin kuin vihanne.
Ferdinand. Siinä erehdyt. Tämä ei ole sitä murhetta -- Ei sitä
lämmintä, makeata kastetta, joka painuu mielen haavoihin kuin palsami
ja panee tunnetten jäykän rattaan uudestaan liikkeesen. Tämä on vaan
yksityisiä, kylmiä märkiä -- rakkauteni ian-kaikkisen kuolon kylmää
kuuraa. (Kauhean juhlallisesti, laskien kätensä hänen päänsä päälle.)
Itkeä pitää sielustasi, Loviisa! -- Itkeä Jumalasta, jonka loppumatoin
laupeus tässä erehtyi, ja joka paraimmassa teossansa näin pettyi. -- O,
minusta tuntuu, että koko luonnon pitäisi ottaa suru-huntu päällensä ja
hämmästyä sitä esi-merkkiä, joka hänen keskessänsä nyt tapahtuu --
Ilkeätä on, kun ihmiset lankeevat ja paratiisit menetetään; vaan kun
pitali raivoo enkelien joukossa, pitää koko luonto pantaman huolen
alle.
Loviisa. Elkää ajako minua vimmaan, Walter! Minulla on mielen
lujuutta niin hyvin kuin monella muulla -- vaan sitä ei pidä panna
yli-luontoiseen koetteesen. Walter, yksi sana vielä ja sitten olemme
eroitetut -- -- Kauhea kohtalo on eksyttänyt meidän sydämet
toisistansa. Jos saisin suuni avata, Walter, niin voisin sinulle
kertoa asioita -- voisin -- -- vaan kova onni sitoi kieleni niinkuin
rakkautenikin, ja kärsiä pitää minun, ettäs minua menettelet niinkuin
porttoa.
Ferdinand. Kuinka voit nyt, Loviisa?
Loviisa. Miksi sitä kysyt?
Ferdinand. Minusta olisi paha, jos sinun täytyisi täältä erota valhe
huulillasi.
Loviisa. Jumalan tähden, Walter!
Ferdinand (pikaisesti liikkuen). Ei, ei! Liian saatanallinen olisi
semmoinen kosto! Ei! Jumala varjelkoon! En minä tahdo kostoani
ulotuttaa toiseen maa-ilmaan asti. -- Loviisa! Rakastitko marsalkia?
Sinä et tästä huoneesta enää pääse ulos.
Loviisa. Kyselkää, mitä tahdotte. Min'en vastaa enää mitään.
(Istuksen.)
Ferdinand (totisemmin). Ota vaari kuolemattomasta sielustasi, Loviisa!
Rakastitko marsalkia? Sinä et tästä huoneesta enää pääse ulos.
Loviisa. Min'en vastaa enää mitään.
Ferdinand (lankee kauheasti liikutettuna hänen eteensä maahan).
Loviisa! Rakastitko marsalkia? Jo ennen kuin tämä kyntteli on palanut
kaikki -- seisot sinä -- Jumalan edessä!
Loviisa (hyppää peljästyneenä ylös). Jeesus! Mitä se on? -- -- Ja
mieltäni alkaa niin muutella.
(Vaipuu alas tuoliin.)
Ferdinand. Joko nyt? -- Voi teitä vaimoja, kummituksia! Heikko
luontonne kyllä sietää paha-tekoja, jotka ihmisyyden juuriltansa
nyhtävät; mutta rahtunen arsenikia lyö teidät kumoon.
Loviisa. Myrkkyä! myrkkyä! voi herra Jumala!
Ferdinand. Niin pelkään. Limonadisi oli höystetty helvetissä. Sillä
joit kuoleman maljaa.
Loviisa. Kuoleman! kuoleman! Laupias Jumala! Myrkkyä limonadissa ja
kuoleman. -- O, armaitse sieluani, laupeuden herra!
Ferdinand. Se on pää-asia. Sitä minäkin häneltä anon.
Loviisa. Ja äitini -- isäni -- maa-ilman vapahtaja! Onnetoin
isä-parkani! Eikö enää ole mitään pelastusta? Nuori henkeni --- eikö
mitään pelastusta! Ja pitääkö minun jo kohta lähteä?
Ferdinand. Ei mitään pelastusta, sinun pitää jo kohta lähteä -- Vaan
elä ole milläsikään. Me matkustamme yhdessä.
Loviisa. Ferdinand, sinäkin! Myrkkyä, Ferdinand! Sinulta? Jumala anna
se hänelle anteeksi -- Armollinen herra, ota häneltä tämä synti --
Ferdinand. Tutkistele omia tiliäsi -- pelkään pahoin, ett'eivät ne ole
selvällä.
Loviisa. Ferdinand! Ferdinand! -- Oi -- Nyt en enää voi salata. --
Kuolema -- kuolema ratkasee kaikki valat. -- Ferdinand! -- Ei taivaassa
eikä maan päällä ole ketään niin onnetointa kuin sinä! -- Minä kuolen
viatoinna, Ferdinand!
Ferdinand (säikähtäen). Mitä se sanoo? Valhetta ei tavallisesti oteta
_sille_ matkalle kanssa!
Loviisa. Minä en valhettele -- en valhettele -- enkä ole valhellut kuin
kerran koko elämässäni. -- Huu! mikä vilu juoksee suonissani -- -- kun
kirjeen hovi-marsalkille kirjoitin --
Ferdinand. Haa! Se kirje! -- Jumalan kiitos! Nyt tuli miehuuteni taas
takaisin.
Loviisa (jonka kieli alkaa jäyketä ja sormet köykistyä). Se kirje --
Valmistau hirmuista sanaa kuulemaan -- Käteni kirjoitti, mitä sydämeni
kirosi -- isäsi saneli sen kirjeen.
Ferdinand (jähmistyneenä ja patsaan kaltaisena, syvään äänettömyyteen
vaipuneena, kaatuu viimein kuin ukkosen lyömä maahan).
Loviisa. Voi sitä onnetointa erheystä -- Ferdinand -- minut
pakoitettiin -- anna anteeksi -- Loviisasi olisi ennen kuoleman ottanut
-- vaan isäni -- vaara -- he tekivät sen niin kavalasti.
Ferdinand (julmana hypäten ylös). Ole kiitetty, Jumala! ett'en vielä
tunne myrkyn vaikutusta.
(Vetää miekkansa ulos.)