Ferdinand (hillimättömimmässä vimmassa). Murhaaja ja murhaajan-isä! --
Hänen pitää tulla kanssa, että kaikki-valtias syyllisen rangaiskoon!
(Tahtoo lähteä ulos.)
Loviisa. Kuollen antoi vapahtajani anteeksi -- Kunnia sinulle ja
hänelle!
(Kuolee.)
Ferdinand (kääntyy joutuisasti takaisin, huomaa hänen viimeiset
kuoleman-liikauksensa ja lankee surulta voitettuna hänen viereensä
alas). Elä, elä! elä karkaa käsistäni, taivaan enkeli! (Tarttuu häntä
käteen, vaan antaa sen taas vajota alas.) Kylmä, kylmä ja kostea! Hänen
sielunsa on poissa! (Hyppää taas ylös.) Jumala, armoa Loviisalleni!
armoa! armoa kauheimmalle murhaajalle. Se oli hänen viimeinen
rukouksensa! -- -- Kuinka ihana ja suloinen kuolijanakin! Liikutettuna
puhalsi viikake-mies vaan näille herttaisille kasvoille. -- Hänen
lempeytensä ei ollut teeskentelyä, se piti kuolemassakin ryhtinsä.
(Vähän ajan kuluttua). Vaan kuinka? Miksi en tunne vielä mitään?
Tahtooko nuoruuteni voima minut pelastaa? Tyhjä vaiva! Ei se minun
aikomukseni ole.
(Tempaa lasin.)
Viimeinen kohtaus.
Ferdinand. Presidenti. Wurm ja Palvelijoita, jotka kaikki
hämmästyneinä töytävät huoneesen; sitten Miller väen ja
oikeuden-palvelijoiden kanssa, jotka kokoutuvat huoneen
perä-puolelle.
Presidenti (kirje kädessä). Poikani, mitä tämä on? -- En kuitenkaan voi
uskoa --
Ferdinand (viskaa lasin hänelle jalkojen eteen). Niin _näet_ tuossa,
murhaaja!
Presidenti (hoippuu taka-perin. Kaikki kauhistuvat. Hirmuinen
äänettömyys.) Poikani, miksis tämän minulle teit?
Ferdinand (häneen katsomatta). Olisihan minun muka pitänyt ensin kysyä
valtio-mieheltä, sopiiko seikka hänenkin korttiensa kanssa yhteen! --
Hieno ja ihmeteltävä, sen tunnustan, oli se konnuus, että meidän
sydämet heitettiin luulon kautta. -- Mestari on se, joka sen verkon
teki; paha vaan, ett'ei rakkaus totellut juoniasi niin kuuliaisesti
kuin tavalliset käskyläisesi.
Presidenti (etsii ympärinsä joukkoon katsellen). Eikö tässä ole ketään,
joka itkisi surkutellen onnetointa isää?
Miller (huutaen näyttelystän takana). Laskekaa sisään! Jumalan tähden,
laskekaa!
Ferdinand. Tyttö on pyhä -- hänestä on toinen tuomitseva.
(Avaa oven Millerille, joka väen ja oikeuden-palvelijoiden
kanssa töytää sisään.)
Miller (kauheimmassa tuskassa). Lapseni! lapseni! -- Myrkkyä huudetaan
täällä otetun. -- Tyttäreni! missä olet?
Ferdinand (taluttaa hänet presidentin ja Loviisan ruumiin väliin). Minä
olen viatoin. Kiitä tästä tuota.
Miller (lankeaa hänen viereensä maahan). O Jeesus!
Ferdinand. Lyhyesti puhuen, isäni! -- Te alatte käydä minulle
kalliiksi. -- Kavalasti on minulta henkeni varastettu, varas olette te.
Minua vapisuttaa, kuinka asiani Jumalan kanssa ovat; -- konna en
kumminkaan ole koskaan ollut. Ian-kaikkinen tuomioni langetkoon miten
hyvänsä -- teidän päälle se elkään langetko -- Vaan minä olen tehnyt
murha-työn, (peljättävällä, kovalla äänellä) murha-työn, jota sinä
et minun käskene yksinäni maa-ilman tuomarin eteen kantamaan.
Juhlallisesti heitän siitä tässä sinulle isomman, kauheimman puolen:
kuinka sen kanssa tullet toimeen, katso itse. (Vieden hänet Loviisan
tyköön.) Tuossa, julmuri! riemuitse nyt sukkeluutesi kauhistavalle
hedelmälle; noilla kasvoilla on sinun nimesi peljättävästi kirjoitettu,
ja koston enkelit ovat sen siitä lukevat -- Tämän-näköinen haamu
hiiviköön vuoteesi ympärillä maatessasi, ja tarjotkoon sinulle kylmää
kättänsä -- Tämän-näköinen haamu seiskoon sielusi edessä kuollessasi,
ja häiritköön viimeisen rukouksesi -- Tämän-näköinen haamu seisokoon
haudallasi ylös-noustessasi -- ja Jumalan vieressä hänen sinua
tuomitessansa. (Hän alkaa heikota. Palvelijat pitelevät häntä.)
Presidenti (kädellänsä tehden hirmuisen viittauksen taivasta kohti).
Elä minulta, elä minulta, kaikkein tuomari, vaadi näitä sieluja, vaan
_tuolta_.
(Menee Wurmiin päin.)
Wurm (pöyhähtäen). Minultako?
Presidenti. Sinulta, kirottu! sinulta, saatana! -- Sinä sitä annoit sen
helvetin neuvon -- _Sinun_ yllesi tulkoon vastuukin -- Minä pesen
käteni puhtaaksi.
Wurm. Minunko ylleni? (Alkaa kauheasti nauraa.) Lystiä! lystiä! Nytpä
sitten tiedän senkin, millä tavalla perkeleet kiittävät. Minun
yllenikö, sinä tuhma konna? Oliko se _minun_ poikani? Olinko minä sinun
isäntäsi? -- Minun ylleni vastuu? Haa! tään näön kautta, joka jähmentää
ytimen luissani! Tulkoon vastuu minun ylleni! Nyt _tahdon_ minä hukkua,
mutta _sinun_ pitää hukkuman minun kanssani. -- Väki hoi! Huutakaa
_murha_ katuja pitkin! Herättäkää oikeus! Oikeuden-palvelijat, sitokaa
minut! Viekää minut pois tästä! Minä tahdon ilmoittaa salaisuuksia,
semmoisia että kuulijoilla tukat nousevat pystyyn.
(Tahtoo lähteä.)
Presidenti (pidättää hänet). Ethän toki, riivattu, tahtone --?
Wurm (taputtaa häntä olalle). Tahdon kyllä, kumppali! Tahdon kyllä! --
Riivattu olen minä, se on tosi -- se on sinun työtäsi -- niin tahdon
nytkin menetellä kuin riivattu. -- Käsi kädessä _sinun_ kanssasi
pyövelin pölkylle! Käsi kädessä _sinun_ kanssasi helvettiin! Minua
oikein ilahduttaa olla _sinun_ kanssasi, koira, kirottuna!
(Hän viedään pois.)
Miller (joka kaiken aikaa, pää Loviisan sylissä, on maannut
äänettömässä surussa, nousee yht'äkkiä ylös ja viskaa majuorille
raha-kukkaronsa jalkojen juureen). Myrkyn-syöttäjä! Pidä kirotut
rahasi! -- tahdoitko sillä lapseni minulta ostaa?
(Töytää ulos huoneesta.)
Ferdinand (sortuvalla äänellä). Juoskaa jälestä! Hän on vimmassa. --
Tämä raha on hänelle pelastettava. -- Se on mun kauhea kiitollisuuteni.
Loviisa! -- Minä tulen. -- -- Jääkää hyvästi! -- -- Antakaa minun erota
tämän alttarin vieressä. --
Presidenti (heräten kauhun huumeuksesta, pojallensa). Poikani!
Ferdinand! Etkö enää edes silmääsi luo musertuneen isäsi päälle?
(Majuori lasketaan Loviisan viereen.)
Ferdinand. Jumalan, laupeuden isän, on viimeinen ajatukseni.
Presidenti (kauheimmassa kivussa langeten hänen eteensä maahan). Luodut
ja luoja hylkäävät minut. -- Etkö enää silmää luo virvoitukseksi
päälleni?
Ferdinand (osoittaa kuollen hänelle kätensä).
Presidenti (nousee sukkelasti ylös). Hän antoi minulle anteeksi!
(Toisille). Nyt olen teidän vankinne!
(Hän lähtee pois, oikeuden-palvelijat seuraavat häntä,
esi-rippu lankee alas.)