Miller (aina vilkkaammin). Ja hänen pitää oppiman Ranskan kieltä ja
menuettia tanssimaan ja laulamaan, niin että siitä sanomissa
kirjoitetaan; ja saali pitää hänellä oleman kuin parailla
hovineuvoksen-tyttärillä, ja paletotti, vai miksi lemmoksi ne sitä
kutsuvat, ja soittajan tyttärestä pitää puhuttaman viiden penin-kulman
päässäkin.
Ferdinand (tarttuu hänen käteensä kauheimmalla liikutuksella). Kyllä
jo! kyllä jo! Jumalan tähden, ole vaiti! Tämän päivää vaan vielä ole
vaiti! Se olkoon ainoa kiitos, jonka sinulta vaadin.
Kuudes kohtaus.
Loviisa limonadin kanssa, ja Edelliset.
Loviisa (itkeneillä silmin ja vapisevalla äänellä, talrikilla tuoden
lasia majuorille). Olkaa hyvä ja sanokaa, jos tämä ei olisi kylläksi
väkevää.
Ferdinand (ottaa lasin, panee sen pöydälle ja kääntyy vilkkaasti
Milleriin päin). Vähällä olin sen unhottaa! -- Saisinko sinulta pyytää
yhtä asiaa, rakas Miller? Tahdotko minulle pienen palveluksen tehdä?
Miller. Vaikka kymmenen! Mitä se on?
Ferdinand. Minua odotetaan kotona ruoalle. Kova onni saattoi minut
pahalle tuulelle. Minun on nyt aivan mahdotoin mennä ihmisten joukkoon.
-- Menisitkö isäni tykö ja sanoisit, ett'en tule?
Loviisa (säikähtää ja sanoo sukkelasti). Voinhan sen minäkin toimittaa.
Miller. Sinäkö presidentin tykö?
Ferdinand. Ei sitä tarvitse hänen itsensä luo mennä, sanot vaan
sanottavan palvelijoille etu-huoneessa. -- Tuoss' on kelloni kanssasi,
että uskovat sinua. -- Minä olen täällä vielä palatessasi. -- Pyydä
vastuuta.
Loviisa (hyvin hätäytyneenä). Enkö sitä minä voisi toimittaa?
Ferdinand (Millerille, joka juuri on lähtemässä). Elä vielä mene!
Täss' olisi vielä kirje isälleni, joka tän'iltana tuotiin minulle. --
Kuka-ties painavia asioita. -- Sen viet yhdellä tielläsi sinne.
Miller. Hyvä, herra paroni!
Loviisa (riippuu hänessä, kauheasti peljästyneenä). Vaan, isä,
voisinhan minäkin hyvin hyvästi nuo asiat toimittaa! --
Miller. Yksinäsi ei sinua, tyttäreni, voi yön selkään lähettää.
(Pois.)
Ferdinand. Näytä valkeatn isällesi, Loviisa! (Loviisan seuratessa
Milleriä kyntteli kädessä, tulee hän pöydän luo ja karistaa myrkkyä
limonadi-lasiin.) Jaa, hänen pitää! hänen pitää! Korkeuden vallat
nyykäyttävät päällään minulle myödytyksensä, taivaan kosto suostuu
päätökseeni, hänen hyvä enkelinsä hylkää hänet.
Seitsemäs kohtaus.
Ferdinand ja Loviisa.
Loviisa tulee vitkitellen kynttelin kanssa takaisin, panee sen
pöydälle ja seisattuu toiselle puolen toisella majuori, luoden
silmänsä maahan ja vaan toisinaan petollisesti ja varkain häneen
katsoen. Majuori seisoo toisella puolen ja katsoo vaan jäykästi
eteensä.
(Suuri äänettömyys tämän kohtauksen alussa.)
Loviisa. Tahdottenko minua säistää, niin soitan jotain pianolla?
(Avaa pianon.)
(Ferdinand ei vastaa mitään, äänettömyys.)
Loviisa. Vieläpä te olette shakki-pelissäkin minulle yhden voiton
velkaa. Eikö koeteta yhtä, herra von Walter?
(Taas äänettömyys.)
Loviisa. Se kirje-reppu, herra von Walter, jonka kerran lupasin teille
neuloa -- sitä olen alotellut -- tulkaapa katsemaan sen kaavaa!
(Äänettömyyttä vaan.)
Loviisa. O, kuinka minä olen kurja!
Ferdinand (seisoen kuin ennenkin). Se saattaisi olla totta.
Loviisa. Minun syyni ei ole, herra von Walter, että te nyt niin
huonosti huvitutte.
Ferdinand (nauraa loukaten). Sillä ethän sinä muka mitä taida minun
tylsälle hiljaisuudelleni?
Loviisa. Johan minä sen edeltä arvasin, ett'emme me tätä nykyä tule
hyvin toimeen yhdessä. Säikähdinkin heti, sen tunnustan, kun isäni
lähetitte asialle. -- Herra von Walter, minä luulen että tämä hetki on
meille molemmille yhtä tukala. -- Jos ette pahaksi pane, niin menen
minä ja kutsun muutamia tuttaviani tänne.
Ferdinand. Meneppä ja tee se! Niin menen paikalla minäkin ja kutsun
tuttaviani.
Loviisa (katsoo häneen hämmästyneenä). Herra von Walter!
Ferdinand (häjysti). Tosiaankin sukkelin neuvo, minkä ihminen voi
keksiä tämmöisessä tilassa kuin me nyt olemme. Tästä ikävästä
kaksin-olosta teemme lystin linnoituksen, ja jospa siinä annammekin
lihallemme vähän vapautta, niin sillä vaan korvaamme itsellemme ne
kärsimykset, joita rakkauden tuskat ovat tuottaneet.
Loviisa. Te olette lystikäs, herra von Walter!
Ferdinand. Niin lystikäs, että torilla voisin poikajoukon kerätä
perääni! Ei! Totta puhuen, Loviisa! Sun esi-merkkisi on minullenkin
opiksi -- minä otan sinut opettajakseni. Hulluja ne ovat, jotka
ikuisesta rakkaudesta hupattavat. Eihän yhtä alin-omaa jaksa rakastaa;
vaihtelevaisuus on huvituksen höyste. -- Niin kuuleppa, Loviisa!
Minäkin suostun siihen. -- Pujahdamme yhdestä rakkauden seikasta
toiseen, vyörymme yhdestä haureuden pahnasta toiseen. Sinä tuonne --
minä tänne -- kuka-ties sillä keinoin löytäisin kadonneen rauhani
josta-kusta nais-huoneesta takaisin -- Kuka-ties, näin hurjailtuamme
jonkun ajan, suureksi iloksemme taas joutuisimme yhteen, kuka-ties
samat taipumukset meissä taas synnyttäisivät lemmen ja häpeä ja
irstaisuus voisivat matkaan-saattaa sovun ja soinnun, joita hellin
rakkaus ei ole meissä saanut aikaan.
Loviisa. O nuorukainen, nuorukainen! Onnetoin olet jo; tahdotko
ansaitakin onnettomuutesi?
Ferdinand (vihassa mumisten hampaidensa sisässä). Onnetoinko olen? Kuka
sen sinulle sanoi? Nainen, sinä olet liian kehno itse mitään tuntemaan
-- millä voit sitten toisen tunteita punnita? -- Onnetoin, sanoi se? --
Haa! tämä sana saattaisi minut haudassakin raivoon! -- Onnettomaksi
piti minun tulla, sen hän tiesi. Kuolo ja kadotus! sen hän tiesi, ja
petti minut kuitenki. -- Sanasi taittavat kaulasi -- Tähän asti voin
vielä kehnoutesi peitellä typeryydellä, ja ylen-katseeni oli sinut
päästää kostamatta. (Kiireesti temmaten lasin.) Niin muodoin,
kevyt-mielinen et ollut -- tyhmä et ollut -- olit vaan perkele.
(Juopi.) Limonadi on yhtä mieto kuin sinun sielusi -- Maistappa!
Loviisa. O taivas! Syystäpä pelkäsinkin tätä kohtausta.
Ferdinand (kovasti käskien). Maista!
Loviisa (ottaa lasin vähän vasta-hakoisesti ja juo).
Ferdinand (käännäksen, hänen nostettuaan lasin huulillensa, yht'äkkiä
kalveten pois ja juoksee huoneen kaukaisempaan nurkkaan).
Loviisa. Tämä limonadi on hyvä.
Ferdinand (kääntymättä, väristen kauhistuksesta). Terveydeksesi!
Loviisa (pantuansa lasin pois). Oi, jospa tietäisitte, Walter, kuinka
hirmuisesti olette mieleni loukannut!
Ferdinand. Hum!