Miller (sitä huomaamatta, majuorille). Mitä se merkitsee, paroni? En
ymmärrä teitä ollenkaan!
Ferdinand (viepi hänet Loviisan tykö). Sitä paremmin on tämä minut
ymmärtänyt!
Miller (lankee alas hänen viereensä). O hyvä Jumala! Tyttäreni!
Ferdinand. Kalvea kuin kuolema! -- Nyt se vasta on oikein mieleinen
minulle, tyttäresi! Noin kaunis ei hän ollut koskaan! Tämä sievä,
hurskas tyttö -- Tuolla ruumiin-näöllä -- Viimeisen tuomion henkäys,
joka kaikista valheista pyhkäsee ulko-kullan pois, on nyt tästäkin
puhaltanut näkö-maalin, jolla se kavala taivaan enkelitkin petti. --
Tää on hänen kauniin näkönsä! Se on myös hänen _ensimäinen valheeton_
näkönsä. Annappa, suutelen sitä!
(Tahtoo lähetä.)
Miller. Ei! Pois! Elä koske isän sydämeen! Hyväilyksistäs en häntä
voinut varjella, vaan tahdon hänet nyt rääkkäämisistäsi varjella.
Ferdinand. Mitä tahdot, harmaa-parta? Sinun kanssasi ei minulla ole
mitään tekemistä. Elä sekau peliin, jonka teidän puoli nähtävästi on
tapannut -- vai oletko sinäkin ehkä viisaampi kuin sinusta olen
luullutkaan? Oletko kuuden-kymmenen vuotesi viisauden lainannut
tyttäresi kurvan-seikkoihin ja nää kunnioitettavat hivuksesi parittajan
toimella häväissyt? -- Mutta Mutta jos niin _ei_ ole, niin painau
vuoteelle, onnetoin ukko, ja kuole -- Aika ei vielä ole ohitse. Vielä
voit nukkua siinä suloisessa luulossa: minä olin onnellinen isä! --
Muuanta silmän-räpäystä myöhemmin olet sen myrkyllisen sisiliskon
viskaava kotoonsa helvettiin päin, kiroava sekä lahjaa että sen
antajaa, ja menet Jumalata pilkaten hautaan. (Loviisalle.) Puhu, sinä
onnetoin! Kirjoititko sinä tämän kirjeen?
Miller (varoittaen Loviisalle). Jumalan tähden, tyttäreni! Muista nyt,
muista nyt oikein!
Loviisa. Oi tätä kirjettä, isä!
Ferdinand. Ettäkä se joutui vääriin käsiin? -- Kiitetty olkoon
sattumus; se on tehnyt monta suurempaa työtä kuin mietiskelevä
ymmärrys, ja on sinä päivänä paremmin seisova pystyssä kuin kaikkein
viisasten järki. -- Sattumus, sanoin? -- O, onhan luojan kaitsemus
läsnä siinäkin, kun varpunen putoo maahan, miksi ei siis siinä, kussa
perkeleeltä reväistään peite silmiltä? -- Vastausta minä tahdon!
Kirjoititko tuon kirjeen?
Miller (syrjin Loviisaan, kehoittaen). Ole väkevä, tyttäreni! Sano nyt
vielä vaan tuo yksi: _kirjoitin_, ja kaikki on voitettu.
Ferdinand. Voi lystiä, voi lystiä! Isäkin petetty! Kaikki petettynä! No
katsoppas, kuinka se häpeemätöin nyt seisoo tuossa, ja yksin oma
kielensä ei tahdo ruveta nyt hänen viimeistä valhettansa lausumaan!
Vanno Jumalan kautta! peljättävän totuuden kautta! Kirjoititko tuon
kirjeen?
Loviisa (tuskallisen kamppauksen jälestä, jonka alla hän on katseilla
puhunut isänsä kanssa, päättäväisesti ja lujasti.) Kirjoitin!
Ferdinand (seisattuu hämmästyen). Loviisa! -- Ei! Niin totta sieluni
elää! sinä valhettelet! -- Viattomuuskin tunnistaa kidutus-penkissä
paha-tekoja, joita se ei koskaan ole tehnyt -- Minä kysyin liian
pikaisesti -- Eikö niin, Loviisa? -- Sinä tunnustit vaan sen tähden,
että niin pikaisesti kysyin?
Loviisa. Minä tunnustin, mikä totta on!
Ferdinand. Ei, sanon minä! ei! ei! Sinä et sitä kirjoittanut. Eihän se
ole ensinkään sinun käsi-alaasi -- Ja jospa olisikin, niin ovatko
käsi-kirjoitukset vaikeammat väärentää kuin sydämet turmella? -- Puhu
minulle totuus, Loviisa! -- Tahi elä, elä, elä tee sitä! Voisit sanoa:
_kirjoitin_, ja minä olisin hukassa. -- Valhettele, Loviisa,
valhettele! -- O -- jospa nyt valhetteleisit, katsoisit päälleni
avonaisella enkelin-katseellasi, suostuttaisit vaan korvani ja silmäni
ja tämän sydän-parkani vielä kerran häjysti pettäisit -- O Loviisa!
Kaikki totuus saisi sitten sen henkäyksen kanssa hävitä maailmasta eli
ruveta jäykkiä niskojansa hovi-miehen tavalla valheella kumartelemaan!
(Pelkääväisellä, vapisevalla äänellä.) Kirjoititko tuon kirjeen?
Loviisa. Jumalan nimessä! Peljättävän totuuden nimessä! Minä kirjoitin
sen!
Ferdinand (vähän ajan kuluttua, syvimmällä tuskalla). Vaimo! vaimo! --
Voi tuota näköäsi, jolla nyt edessäni seisot! -- Kaupittele tuolla
näölläsi vaikka paratiisin iloja, niin et yksin kadotuksestakaan löydä
ostajia -- Jospa olisit tiennyt, mikä sinä minulle olit, Loviisa!
Mahdotointa! Ei! Et sinä tiennyt, että olit minulle kaikki! Kaikki! --
Tämä on köyhä, halpana pidetty sana, vaan ian-kaikkisuus tuskin voi sen
ympäri kulkea; taivaan tähdet kiertävät ratojansa sen sisässä. --
Kaikki! ja niin tunnottomasti leikitsit sen kanssa -- O, se on
kauheata!
Loviisa. Te saitte nyt tunnustukseni, herra von Walter. Minä olen itse
kironnut itseni. Menkään nyt! Luopukaa talosta, jossa niin onnetoin
olitte.
Ferdinand. Hyvä! hyvä! Hiljaahan minä olen -- hiljaahan senkin maan
sanotaan olevan, jonka yli rutto on käynyt -- minä olen kuin semmoinen
maa. (Vähän mietittyään.) Vielä vaan yksi anomus, Loviisa! --
viimeinen! Päätäni niin kuumentaa. Tarvitsen vilvastusta, Laitappa
minulle lasi limonadia!
(Loviisa menee.)
Kolmas kohtaus.
Ferdinand ja Miller.
He kävelevät, sanaakaan sanomatta, jonkun aikaa
kumpikin puoltansa edes-takaisin.
Miller (seisattuu viimein ja katselee majuoria suruisella näöllä). Hyvä
paroni, voipiko se huojentaa murhettanne, jos minä tunnustan, että
surkuttelen teitä?
Ferdinand. Annahan vaan asian olla sillään, Miller! (Kävelee taas
muutamia askelia.) Miller, en tahdo enää muistaa, mitenkä ma huoneesesi
tulinkaan -- Mikäpä siihen olikaan syynä?
Miller. Kuinka, herra majuori? Huiluahan te tahdoitte oppia soittamaan.
Ettenkö sitä enää muista?
Ferdinand (vilkkaasti). Minä näin tyttäresi! (Taas äänettömyyttä.) Etpä
ole pitänyt sanaasi, hyvä ystävä! Me sovimme niin, että mun piti
yksinäiset tuntini saada _rauhassa_. Petit minut siinä kohdassa ja möit
minulle kyy-käärmeitä. (Nähtyään Millerin liikutuksen.) Ei vainenkaan,
elä peljästy, vanha mies! (Liikutettuna hänen kaulaansa). Sinä et ole
syy-pää!
Miller (pyyhkien silmiänsä). Sen tietää kaikki-tietäväinen Jumala!
Ferdinand (uudelleen kävellen edes-takaisin, synkeästi miettien).
Ihmeellisesti, käsittämättömän ihmeellisesti heittelee Jumala meitä!
Hienoista näkymättömistä rihmoista riippuu hänellä usein raskaimmat
painot. -- Jospa ihminen tietäisi, että tuosta omenasta minä nyt muka
kuoleman syön. -- Hum! -- Jospa sen tietäisi! (Kiireemmin edes ja
takaisin, sitten tarttuen kovasti Millerin käteen.) Mies! Siitä
rahdusta huilun-opetusta maksan sinulle liian kalliin --- -- Etkä
sinäkään voita sillä mitään -- sinäkin kuka-ties menetät tässä kaikki.
(Tuskassaan uloten hänestä.) Onnetoin huilun-soitto, jota ei olisi
pitänyt koskaan juohtua mieleeni!
Miller (kokee peittää liikutuksensa). Kauanpa se limonadi viipyykin.
Parasta on, minä menen kiirehtimään, jos ette pahaksi pane.
Ferdinand. Ei sillä niin kiirettä ole, hyvä Miller! (Itseksensä
mumisten.) Varsinkin isän puolesta -- Ole vaan täällä -- Mitäpä minä
vielä arvelinkaan kysyä? -- Niin! Onko Loviisa sinun ainoa tyttäresi?
Eikö sinulla muita lapsia olekaan?
Miller (lämpimästi). Ei ole muita, paroni! -- Enkä ole toivonutkaan
muita. Siitä tytöstä on jo kyllä, ottamaan koko isän-sydämeni valtaansa
-- sille olenkin jo antanut rakkauteni kaiken pää-oman.
Ferdinand (kovasti liikutettuna). Haa! -- -- Käyppä kuitenkin
katsomassa, eikö se juoma joudu, hyvä Miller!
(Miller menee.)
Neljäs kohtaus.
Ferdinand (yksinään). Ainoa lapsi! -- Tunnetkos sen, murhaaja! Kuuletko
sitä, ainoa? -- Ja sillä mies-paralla ei ole koko taivaan-kannen alla
muuta kuin viulunsa ja tuo ainokaisensa. -- Sinä tahdot sen häneltä
ryöstää? -- Ryöstääkö? -- Ryöstääkö kerjäläisen viimeisen hätä-varan?
Katkoako ramman sauvan ja heittää kappaleet hänen eteensä? Kuinka? Onko
minulla tosiaankin siihen sydäntä? -- -- Ja kun hän sitten tulee ja
tytär makaa selällänsä, kukkanen -- nuutunut -- kuollut --
vallattomasti tallattu, hänen viimeinen, ainoa, verratoin toivokkinsa.
-- Haa! ja kun hän sitten siinä seisoo sen edessä, seisoo ja hänestä
koko luonto herkeää henkimästä, ja hänen jähmistynyt silmänsä näkee
koko rajattoman avaruuden tyhjäksi ja autioksi, etsii Jumalata eikä
löydä Jumalata ja tulee tyhjänä takaisin. -- -- Jumala! Jumala! Vaan
eihän minunkaan isälläni ole kuin tämä ainoa poika -- tämä ainoa poika,
vaan ei kuitenkaan ainoa rikkaus. -- (Vähän ajan perästä.) Vaan
kuitenkin! Mitä hän sitten menettää? Tytön, josta rakkauden pyhimmät
tunteet olivat vaan vauvoja. Tekisikö se isäänsä onnelliseksi? -- Ei
suinkaan! Ja minä ansaitsen vielä kiitoksen, että poljen kuolijaksi sen
sisiliskon, ennenkuin se vielä pistää isääkin.
Viides kohtaus.
Miller, joka tulee takaisin, ja Ferdinand.
Miller. Heti saatte sen, paroni! -- Tyttö-riepu istuu tuolla ulkona ja
on itsensä kuolijaksi itkeä. Limonadissaan tuopi hän teille varmaan
kyyneleitäkin.
Ferdinand. Hyväpä se olisikin, jos siinä vaan kyyneleitä olisi! -- --
Vaan koska ikään puhuimme soitosta, Miller! (Vetää raha-kukkaronsa
ylös.) Niin olen minä vielä velka-miehesi.
Miller. Kuinka? Mitä? Mitä joutavia, paroni! Miksikä luulette minua?
Hyvällä kädellähän se on. Elkää toki ruvetko minua näin häpäisemään, ja
eihän tässä nyt, jos Jumala suopi, olla viimeistä kertaa yhdessä.
Ferdinand. Kuka sen tietää? Ota vaan pois. Se on kuolevaisuuden vuoksi.
Miller (nauraen). Niin, senkö vuoksi, paroni? No, kyllä se
kuolevaisuuden vuoksi vielä saa jäädä teidän taaksenne.
Ferdinand. Ei tiedä. -- Etkö sitä ole kuullut, että nuorukaiset ovat
kaatuneet -- pojat ja tytöt, toivon lapset, pettyneiden isien ilot. --
Mitä ikä ja madot eivät saa aikaan, sen tekee monesti ukon-nuoli. -- Ei
Loviisasikaan ole kuolematoin.
Miller. Hän on minulla Jumalalta.
Ferdinand. Kuule vielä -- minä sanon sinulle, hän ei ole kuolematoin.
Tämä tytär on sinun silmä-teräsi. Sinä riiput sieluin ja hengin tässä
tyttäressäsi. Ole varoillasi, Miller! Ainoastaan huima peluri panee
kaikki yhdelle kortille. Se kauppa-mies on liian uskaljas, joka kaiken
omaisuutensa panee yhdelle laivalle. -- Kuule se, Miller, ja muista
varoitukseni! -- -- Vaan miksikä et ota rahaasi?
Miller. Mitä, herra? Tuoko kokonainen kukkaron-pullukka? Mitä
ajattelette, armollinen herra?
Ferdinand. En muuta kuin velkaani suorittaa. -- Heh! (Heittää kukkaron
pöydälle, niin että siitä muutamia kulta-rahoja tulee ulos.) En minä
ian-kaikkisesti voi olla sinulle velkaa.
Miller (hämmästyen). Mitä? Se, kies' avita, ei helähtänyt kuin
hopea-raha! (Lähenee pöytää, ja huutaa säikähdyksissä.) Kuinka,
Jumalan ja taivaan nimessä, paroni? -- Paroni, mitä olette te? Mitä
teette te, paroni? Tämäpähän siivoa on! (Yhteen-lyödyillä käsillä.)
Aivanhan tämä on -- eli olette minut, eli -- lempo vieköön! paljasta
puhdasta kultaahan tässä kiiltää silmääni. -- -- Ei saatana! sillä
syötilläsi et minua petä.
Ferdinand. Vanhaako vai verestä olet juonut, Miller?
Miller (törkeästi). Hiisi ja helvetti! Katsokaahan vaan tuohon! --
Kultaa!
Ferdinand. No, mitä se tekee?
Miller. Pyövelin nimessä -- sanon -- katsokaa herran Kristuksen tähden
-- kultaa!
Ferdinand. Onpa se sitten jotain ihmeellistä!
Miller (vähän aikaa ääneti oltuansa, mennen hänen tyköönsä,
liikutuksella). Armollinen herra, minä olen yksin-kertainen, suora
mies, jos minua mihin koiran-työhön tahdotte houkutella; sillä
tuommoista raha-joukkoa ei, Jumala nähköön, kunniallisella työllä
ansaita!
Ferdinand (hellästi). Elä ole milläsikään, Milleri-parka! Tuon rahan
olet jo kauvan sitten ansainnut, ja Jumala minua varjelkoon tahtomasta
sillä ostaa sinun puhdasta omaa-tuntoasi!
Miller (kuin puoli-hulluna hyppien ylös). Siis minun! minun! Jumalan
suomasta ja luomasta, minun! (Juosten oveen päin, huutaen.) Eukko!
Tytär! Victoria! Tulkaa tänne! (Takaisin tullen.) Vaan rakas
taivaallinen isä! millä keinoin joutui tämä hirmuinen raha minulle näin
yht'äkkiä? Miten ansaitsen sen? millä sen kostan? Häh?
Ferdinand. Et soitto-tunnillasi, Miller! -- Tällä rahalla maksan
sinulle, (taukoo vapistuksensa tähden) maksan sinulle (vähän ajan
perästä surullisesti) kolmi-kuukautisen onnettoman unelman
tyttärestäsi.
Miller (tarttuu hänen käteensä, jota hän kovasti puristaa). Armollinen
herra! Jos te olisitte halpa, vähäinen porvaris-mies -- (joutuun) ja
tyttöni ei rakastaisi teitä, niin pistäisin hänet kuolijaksi! (Taas
rahaan päin, sitten ala-kuloisesti.) Vaan tuossahan nyt kaikki on minun
ja teillä ei ole mitään, ja mun täytynee siis koko riemun antaa mennä
kuin Mähösen viinan? Häh?
Ferdinand. Elä ole milläsikään, ystävä! -- Minä matkustan pian toiseen
maahan, ja siellä ei tämän-kuvaiset rahat kulje kuitenkaan.
Miller (sillä välin luopumattomasti tähystäen rahaa, ihastuksella).
Jääpikö se siis minun omakseni? Jääpikö? -- Vaan mieleni käypi pahaksi
siitä, että lähdette pois. -- Ja maltappa aikaa, kun minä nyt rupean
ylpeäksi! Pöyhkenen ja pöhötyn niin että! (Panee hatun päähänsä ja
töytää ulos-päin.) Ja torin varrella tahdon minä nyt antaa
soitto-tuntiani enkä polttaa muuta kuin kolmea kuningasta, ja jos minä
enää koskaan istun kolmen äyrin oluelassa, niin vieköön minut se ja se!
(Tahtoo mennä pois.)
Ferdinand. Elä mene! Ole vaiti! ja pane rahat taskuusi! (Painavasti.)
Tämän iltaa vaan vielä ole vaiti, ja tee minulle mieliksi eläkä enää
anna soitto-tuntia.
Miller (vielä kiihkoisemmin, tarttuen häntä liiviin, riemuiten.) Ja,
herra, tyttäreni! (Laskien hänet irti.) Rahasta ei mies paljon parane
-- rahasta ei -- Söinpä minä potaattia eli pyy-paistia, se on yhden
tekevä, täysi on täysi, ja tuo takki on ainiaan hyvä, kunne Jumalan
päivä ei paista hihojen läpi. -- Minusta on se kaikki jonkin-joutavaa.
-- Vaan tytölle on tämä siunaus hyvä; mitä hänen silmistänsä vaan näen
hänen toivovan, se pitää hänen saaman.