Illalla tulen ajalla kammarissa soittajan kotona.
Ensimäinen kohtaus.
Loviisa istuu ääneti ja hievahtamatta pimeässä sopessa kammaria,
pää kättä vasten. Hyvän ajan kuluttua tulee Miller lyhti kädessä,
katselee hätäisesti ympäri huonetta, Loviisata havaitsematta,
panee sitten lakkinsa ja lyhdin pöydälle.
Miller. Ei lastani ole täälläkään! Ei täälläkään. -- Kaikki kadut olen
kävellyt läpi, käynyt kaikissa tuttavissamme, kysellyt kaikilla
portilla -- tytärtäni ei ole nähty missään! (Vähän ajan perästä.) Ole
kärsivällinen, onnetoin isä-parka! Odota, kunne aamu tulee. Kuka-ties
virta silloin tuopi lapsesi rantaan. -- O Jumala! Sydämeni taisi liian
paljon rakastua tähän tyttäreen! -- Se rangaistus olisi kova! Kovin
kova, taivaallinen isä! En huoli napista, taivaallinen isä, vaan
rangaistus on kova! (Laskeksen huoaten tuoliin.)
Loviisa (puhuu sopelta). Oikein sanoit, kurja vanhus! Opi ajoissa
kalliimpasikin kadottamaan.
Miller (hyppää ylös). Sielläkö sinä olet, lapseni? Sinäkö sitä olet? --
Mutta miksi näin yksinäsi ja ilman valkeatta?
Loviisa. En sen tähden yksinäni ole. Kun oikein pimeä on yltä ympärini,
silloin vasta minulla paraat vieraat käyvätkin.
Miller. Jumala varjelkoon! Ainoastaan tunnon-mato liikkuu yhdessä
yö-huuhkajan kanssa. Syntiset ja pahat henget karttavat valoa.
Loviisa. Ian-kaikkisuus myös, isä, joka ilman apumiehittä puhelee
sielun kanssa!
Miller. Lapsi, lapsi! mitä puhetta se on?
Loviisa (nousee ylös ja tulee edemmäksi). Minä olen kamppaillut kovan
kamppauksen! Sinä tiedät sen, isä! Jumala antoi minulle voimaa!
Kamppaus on päättynyt! Isä, vaimon puolta sanotaan heikoksi ja araksi!
Elä sitä enää usko. Me säikähdämme ehkä hämä-häkkiä, vaan sitä mustaa
kummitusta _mätänemistä_ voimme me leikillämme syleillä! Se sinulle
tiedoksi, isä! Loviisasi on lystimäinen!
Miller. Kuule, tyttäreni! minä soisin että ulvoisit; niin olisit
minulle otollisempi.
Loviisa. Kuinka minä hänet narraan, isä! Kuinka minä sen tyrannin
petän! -- Rakkaus on kavalampi kuin häjyys ja uskaljaampi -- sitä ei
hän tiennyt se snrkea-onninen mies -- O, he ovat kyllä sukkeloita, niin
kauan kuin heillä vaan on tekemistä pään kanssa; vaan niin pian kuin
sydämehen ryhtyvät, käyvät ne konnat tyhmiksi -- -- Valalla luuli hän
lukitsevaan petoksensa! Valat, isä, sitovat tosin eläväisiä, vaan
kuolossa sulaa valankin rautainen side! Ferdinand on tuleva tuntemaan
Loviisansa! -- Vietkö, isä, minulta tämän piljetin paikkaansa? Oletko
niin hyvä?
Miller. Kelle, tyttäreni?
Loviisa. Kummallinen kysymys! Avaruuteen ja minun sydämeeni ei tahdo
mahtua yksikään ajatus hänen päällensä -- Kellenkäs muille sitten minä
kirjoittaisin?
Miller (levottomasti). Kuule, Loviisa! Minä avaan kirjeen!
Loviisa. Kuin tahdot, isä! -- vaan siitä et paljon viisastu. Puustavit
ovat siinä kuin kylmät kuolleen-ruumiit ja elävät vaan rakkauden
silmissä.
Miller (lukee). "Sinä olet petetty, Ferdinand! -- Verratoin pahuus
ratkasi sydämemme liiton, vaan hirmuinen vala sitoo minun kieleni, ja
isäsi on joka paikkaan asettanut kuuntelijoitansa. Kuitenkin, jos
sinulla on uskallusta, rakkahani! -- Minä tiedän toisen maan, jossa
valat eivät enää sido ja johon hänen kuuntelijansa eivät pääse."
(Miller taukoo ja katsoo vakaisesti hänen silmiinsä.)
Loviisa. Miksi niin minuun katsot? Lue kaikki, isä.
Miller. "Vaan uskallusta pitää sinulla olla, jos tahdot käydä pimeätä
tietä, jossa sinulle ei loista muuta valoa kuin Loviisa ja Jumala. --
Sinun pitää tuleman sulana _rakkautena_, jättää tähän maahan kaikki
toiveesi ja kaikki pauhaavat halusi; et mitään muuta tarvitse sinne
kuin sydämesi. Jos suostut -- niin tule silloin kuin kello lyöpi
kaksitoista Karmelitein tornissa. Jos sinua peloittaa -- niin pyhki
pois sana _vahva_ miesten sanastosta, sillä tyttö tekee sinulle
häpeät." (Miller panee piljetin pois, katsoo kauan suruisella
katsannolla eteensä, viimein käännäksen hän tyttäreensä päin ja sanoo
matalalla, murtuneella äänellä:) Ja se toinen maa, tyttäreni, on?
Loviisa. Etkö sitä tiedä? Etkö tosiaankaan sitä tiedä? isäni? --
Ihmeellistä! Se maa on oikein etsiä maalattu. Ferdinand löytää sen.
Miller. Hum! Puhu selvemmin!
Loviisa. Sille en paikalla löydä oikein suloista nimeä. Vaan elä
peljästy, isä, jos kamoittavan sanon. Se maa -- Oi, miksi ei rakkaus
ole saanut kappaleille nimiä antaa! sen ihanimman olisi se tälle
antanut. Tämä toinen maa, hyvä isäni -- anna sanoani -- tämä toinen maa
on _hauta_.
Miller (hoippuen tuoliin). O hyvä Jumala!
Loviisa (menee hänen tykönsä ja pitelee häntä). Elä toki, isä kulta.
Se on vaan huuraa, joka sanan päälle laskeksen -- se pois, ja
morsius-vuode tulee esiin, jolle aamu levittää ruusuisen peitteensä ja
kevät peittelee kukka-myttyjänsä. Ainoastaan ulvova syntinen saattoi
kuolon luu-rangoksi parjata; ei, kuolo on suloinen, sievä poikanen,
kukoistava, niinkuin rakkauden jumala maalataan, ei vaan niin kavala --
hiljainen, kuulijainen henki, joka väsyneelle matka-miehelle tarjoo
käsi-vartensa nojaksi, avaa ian-kaikkisen ilon loistoisan hovin,
ystävällisesti nyykäyttää päätään ja katoo.
Miller. Mikä on sinulla aikeena, tyttäreni? -- Tahdot omin käsin
päiväsi lopettaa.
Loviisa. Elä sitä niillä sanoilla mainitse, isä! Tahdon luopua
seurasta, koska minua ei hyvästi suvaita -- karata paikkaan, josta en
enää voi olla poissa -- onko sekin syntiä?
Miller. Itse-murha on suurin synti, lapseni! -- Se ainoa synti, jota ei
enää voi katua, koska siinä kuolema ja paha-teko tapahtuvat yhden
ajoin.
Loviisa (seisattuu hämmästyksissä). Kauheata! -- Vaan eihän se toki
niin äkkiä mene. Minä hyppään jokeen, isä, ja pudotessani rukoilen
Jumalalta kaikki-valtiaalta armoa!
Miller. Se on, sinä kadut varkauden, niin pian kuin varastetun olet
saanut kätköön -- Tyttäreni! tyttäreni! Muista, ett'et pilkkaa Jumalata
juuri silloin kuin häntä enimmin tarvitset. O, syvään, syvään olet
langennut! -- Sinä herkesit rukousta harjoittamasta, ja laupiuden isä
otti kätensä sinusta pois!
Loviisa. Onkos rakkauskin sitten rikos, isä?
Miller. Kun Jumalata rakastat, niin et koskaan rakasta rikokseksi asti.
-- -- Sinä olet minut syvälle painanut, kuka-ties hautaan saakka. --
Vaan olkaan, en tahdo sydäntäsi vielä enemmän raskauttaa, -- Tyttäreni,
minä puhuin taannoin jotain. Luulin olevani yksinäni. Sinä kuulit
ajatukseni, ja miksipä sitä enää pitäisinkään salassa? Sinä olit
epäjumalani! Kuule, Loviisa, jos sinulla vielä on sydäntä tuntemaan
isän tunteita -- Sinä olit minulle kaikki! Nyt olet menettämäisilläsi
ei omaa tavaratasi, vaan minun koko omaisuuteni. Katso, kuinka hiukseni
alkavat käydä harmaiksi. Se aika lähenee minua vähitellen, jolloin
meille isille tulee hyödyksi se pää-oma, jonka lastemme sydämiin olemme
säästäneet. -- Tahdotko tämän pää-oman minulta tapattaa, Loviisa?
Tahdotko isäsi kaiken omaisuuden kanssa lähteä karkuun?
Loviisa (suutelee hänen kättänsä syvimmästi liikutettuna). En, en
millään tavalla, rakas isä! Minä menen suuren velan alaisena tästä
maa-ilmasta ja tahdon sen ian-kaikkisuudessa paraten maksaa.
Miller. Ajattelee perään, etkö siinä ehkä erehdy, lapseni! (Vakaasti ja
juhlallisesti.) Tokkohan me siellä tulemmekaan yhteen? -- -- Kas,
kuinka kalvenet! -- Loviisani arvaa itsestänsä, että minä häntä
toisessa maa-ilmassa en enää tavoitakaan, koska minä sinne en lähde
semmoisella kiireellä kuin hän. (Loviisa juoksee hänen syliinsä,
vavisten. Hän painelee lämpimästi häntä rintaansa vasten ja jatkaa
liikuttavalla äänellä.) O tyttäreni, tyttäreni! langennut, kuka-ties jo
hukkunut tyttäreni! Ota korviisi isäsi totiset sanat! Minä en voi sinua
vartioida. Minä voin sinulta ottaa veitset pois, vaan sinä voit itsesi
neulalla surmata. Myrkystä voin sinut varjella, vaan sinä voit kuristaa
itsesi helmi-rihmalla. -- Loviisa -- Loviisa -- ainoastaan varoittaa
voin sinua vielä -- Tahdotko sille kannalle joutua, että se pettäväinen
kuva sydämestäsi luopuu vasta ajan ja ian-kaikkisuuden hirmuisella
sillalla? -- Uskallatko kaikki-tietäväisen istuimen eteen mennä
valhetellen: _sinun tähtesi_, luojani, läksin tänne -- vaikka syntiset
silmäsi etsivät rakkahasi kuolevaista kuorta? -- Ja kun tämä
savi-jumalasi, silloin matona niinkuin sinäkin, mataa tuomarin jalkojen
juureen, kieltää sinun jumalattoman luottamuksesi häneen ja osoittaa
sinut rukoilemaan ian-kaikkista laupiutta, jota hän onnetoin tuskin
itsekään saa -- kuinkas silloin? (Painavammin, kovemmasti) Kuinka
silloin, onnetoin? (Hän puristaa häntä rintaansa, katsoo vähän aikaa
lujasti häntä silmiin, heittää hänet sitten yht'äkkiä.) Nyt en tiedä
enkä voi enää mitään -- (nostetulla oikealla kädellä) enkä voi sinulle,
herrani ja tuomarini, enempää vastata tästä sielusta. Tee lapsi-parka,
mitä tahdot. Tekey solakalle nuorukaisellesi uhriksi, niin että pahat
henkesi iloitsevat ja enkelisi sinusta luopuvat. -- Mene, mene sinne,
kunne aiot! Pane kaikki syntisi päällesi, pane vielä tämä viimeinenkin,
kauhein kaikista, päällesi, ja jos kuormasi vielä tuntuu keveältä, niin
tehköön minun kiroukseni painon täydeksi. -- Tuoss' on sinulle veitsi,
pistä se sydämeesi, ja (tahtoo itkien töytätä ulos) isäsi sydämeen!
Loviisa (hyppää ylös ja juoksee hänen perästänsä). Isä, elä mene! Oi
isäni! -- Että helleys pakoittaa vielä julmemmin kuin tyrannin-raivo!
Mitä pitää minun tehdä? En voi! Mitä teen?
Miller. Kun majuorisi suudelmat polttanevat sinua kuumemmin kuin isäsi
kyyneleet, -- niin kuole!
Loviisa (tuskallisesti kamppailtuaan, varovasti.) Isä! Tuoss' on
käteni! Minä tahdon -- Jumala! Mitä teen? mitä tahdon minä! Isä, minä
vannon -- voi minua, voi pahan-tekijätä, minne taivun! -- Isä, olkaan
sitten -- Ferdinand -- Jumala sen näkee! -- Niin hävitän viimeisenkin
muiston hänestä.
(Repii kirjeensä.)
Miller (vaipuu ilosta juopuneena hänen kaulaansa). Kas se on minun
tyttäreni! Katso ylös! rakastajaa olet nyt köyhempi; sitä vastaan olet
isäsi tehnyt onnelliseksi. (Itkien ja nauraen halaellen häntä.) Lapsi,
lapsi! Tätä onnellista päivää elämässäni en ole ansainnut! Luoja tiesi,
kuinka minä huono mies tämän enkelin olen saanut! -- Loviisani,
onnellisuuteni! Hyvä Jumala! En minä rakkautta paljon ymmärrä, vaan
että siitä luopuminen mahtaa olla tuskallista -- sen verran minäkin
vielä ymmärrän!
Loviisa. Mutta pois tästä maasta, isä! -- Pois tästä kaupungista, jossa
kumppalini pilkkaavat minua ja hyvä nimeni iäksi on mennyt -- Pois,
pois, kauas pois tästä paikasta, jossa on niin monta muistoa
kadonneesta onnestani. Pois, jos se on mahdollista! --
Miller. Minne vaan tahdot, tyttäreni! Jumalan leipä kasvaa joka
paikassa, ja korvia antaa hän myös kuuntelemaan viuluani. Menkään
kaikki hukkaan -- Minä teen sinun tuskasi kertomuksen virreksi, laulan
sitten laulua tyttärestä, joka isänsä tähden särki sydämensä -- sitä
laulaen kerjäämme sitten ovi ovelta, ja almut maistavat suloisilta
itkeväisten käsistä.
Toinen kohtaus.
Ferdinand edellisten tyköön.
Loviisa (hoksaa hänet ensiksi ja viskautuu kovasti huutaen Millerin
kaulaan). Herra Jumala! Tuossahan se on! Minä olen hukassa!
Miller. Missä? kuka?
Loviisa (osoittaa, näkönsä pois-kääntäen, majuoria ja painaksen
lujemmin isäänsä vasten). Hän! hän itse -- Pidä silmällä, isä -- se on
tullut minua murhaamaan!
Miller (keksii hänet, peräytyy). Mitä? Te täällä, paroni?
Ferdinand (tulee hiljaa lähemmäksi, taukoo Loviisan kohdalla, ja katsoo
häneen kyselevällä jäykällä katsannolla, sitten vähän ajan kuluttua
sanoo). Hämmästynyt oma-tunto, kiitoksia sinulle! -- Tunnustuksesi on
hirmuinen, vaan nopea ja varma, ja päästää minut häntä kiduttamasta!
Hyvää iltaa, Miller!
Miller. Mutta Jumalan tähden! Mitä te tahdotte, paroni? Mikä teidät
tänne tuo? Mitä tämä päälle-tunkeuminen merkitsee?
Ferdinand. Muistan mokoman ajan, jolloin minua odotettaessa päivä
jaettiin minuuttiinsa, jolloin ikävä minun perääni ripustihen hitaan
seinä-kellon painoihin, sille muka joutua lisätäkseen, ja jolloin
vartioitiin sitä suonen-sykäystä, jonka ajalla minä tulisin. -- Mistä
tulee se, että minun nyt sanotaan tunkeuvani?
Miller. Menkää, menkää pois, herra paroni! -- Jos sydämessänne vielä on
kyvenkään ihmisyyttä jälellä, jos ette tahdo kuolijaksi kuristaa häntä,
jota sanotte rakastavanne, niin paetkaa, elkääkä viipykö täällä yhtä
silmän-räpäystä enempää! Siunaus pakeni huoneestani, niin pian kuin te
siihen jalan astuitte. Te toitte onnettomuuden majaani, jossa ennen
vaan ilo ja tyytyväisyys asuivat. Ettenkö vieläkään ole tyytyväinen?
Vieläkö haavaakin tahdotte repiä, jonka ainoa lapseni sai teidän
onnettomasta tuttavuudestanne?
Ferdinand. Kummallinen isä, nyt tulen juuri tyttärellesi iloista
sanomaa tuomaan!
Miller. Uusia toivoja ja uusi pettymys! -- Mene sinä, onnettomuuden
sanan-saattaja, tiehesi! Näkösi morkkaa sanomiasi.
Ferdinand. Minä olen viimeinkin päässyt toiveideni päähän! Lady Milford,
rakkautemme suurin este, on paennut maasta. Isäni suostuu nyt
naimiseeni. Kova onni on herennyt meitä vainoomasta. Onnemme tähdet
nousevat taivaalle. -- Nyt tulin lupaustani täyttämään ja morsiantani
vihille viemään.
Miller. Kuuletko, tyttäreni, mitä se sanoo? Kuuletko, kuinka se vielä
pilkkaa sinun petettyjä toivojasi? Todella, paroni! Se sopii ylen
hyvin, että viettelijä hioo sukkeluuttansa viettelemänsä poloisen
päälle.
Ferdinand. Luuletko narrikoivani? Sitä en tee millään tavalla. Puheeni
on niin totta kuin Loviisani rakkaus, ja lupaukseni pidän yhtä pyhänä
kuin Loviisa valansa -- En tunne mitään pyhempää -- Epäiletkö vieläkin?
Eikö ilon punastusta vieläkään näy puolisoni kasvoilta? Kummallista!
Käypänä rahana mahtaa täällä olla valhe, koska totuutta niin vähän
uskotaan. Te ette luota sanoihini? Niin uskottenhan sitten tätä
kirjallista todistusta.
(Viskaa Loviisalle hänen hovi-marsalkille kirjoittamansa kirjeen.)