Ensimäinen kohtaus.
Sali presidentin tykönä.
Ferdinand von Walter, avattu kirje kädessä,
töytää sisään ovesta, toisesta Kammari-palvelija,
Ferdinand. Onko marsalki täällä ollut?
Palvelija. Herra majuori, herra presidenti kysyy teitä!
Ferdinand. Tuhat tulimainen! Minä kysyn, oliko marsalki täällä?
Palvelija. Se armollinen herra istuu yläällä ja pelaa pharoa.
Ferdinand. Sen armollisen herran pitää kaiken helvetin nimessä heti
tuleman tänne!
(Palvelija pois.)
Toinen kohtaus.
Ferdinand yksin, kiireesti lukien kirjettä, milloin
äkkiä tauoten, milloin vimmassa lentäen ympäri huonetta.
Ferdinand. Se ei ole mahdollista! ei se ole mahdollista! Sen
taivaallisen kuoren alla ei voi olla niin perkeleellistä sydäntä
-- -- Ja kuitenkin, kuitenkin! Jos kaikki enkelit astuisivat alas ja
hänen viattomuutensa takaisivat, jos taivas ja maa, luonto ja luoja
tulisivat yhteen ja hänen viattomuutensa takaisivat, -- niin on tämä
kuitenkin hänen käsi-alaansa -- Petos, jolla ei ole vertaa, jota ei
ihmisyydessä tätä ennen ole kuultu eikä nähty! -- Tämä oli siis syy,
jonka tähden hän ei suostunut pakenemaan! -- Sen tähden -- o Jumala!
nyt vasta herään, nyt vasta näen kaikki! Sen tähden luopui hän minun
rakkaudestani niin suuressa sankaruudessa, ja minutkin oli se
taivaallinen kuori pettää!
(Juoksee kiireesti ympäri huonetta;
seisoo sitten taas ajatellen.)
Kuinka hyvin se minut tunsi! -- Jokaiseen uskaljaasen tunteesen,
jokaiseen hellään liikuntoon vastasi! -- Käsitti sydämeni hienoimmatkin
kuituvat! -- Talutteli minua kaikille rakkauteni kukkuloille ja oli
minulle vastassa jokaisessa jyrkkäyksessä -- -- Hyvä Jumala! ja kaikki
tämä ei ollut muuta kuin _teeskentelyä_? -- Teeskentelyä! -- O, jos
valheessa on näin pettävä karva, miksi ei perkele jo ole valhellut
itseänsä taivaasen?
Kun rakkautemme vaarat hänelle julkasin, kuinka pettäväisesti eikö se
kavala silloin vaalennut! Milla voitollisella arvoisuudella eikö hän
lyönyt maahan isäni hävittömän pilkan, ja juuri sinä samana hetkenä
tunsi hän itsensä vika-pääksi -- Mitä? pyörtyikinhän se teeskennelty
kappale, ja pani siten totuuden sinetin valheelliselle käytöksellensä!
Mitä kieltä rupeat nyt sinä, oikea helleys, tästä lähtien puhumaan,
koska kiekailijatkin menevät tainnouksiin? Millä puolustamaan itseäsi,
sinä viattomuus, koska portotkin pyörtyvät?
Hän tietää, minkä minusta on tehnyt. Hän on minun koko sisuni nähnyt.
Ensimäisen suudelman punastuksessa tuli sydämeni silmissäni näkyviin --
ja silloinkaan ei hän tuntenut mitään! tunsi ehkä vaan teeskentelynsä
voitto-riemun! -- Ja minä onnellinen hullu luulin hänessä kaiken
taivaan halaavani! kaikki muut toiveeni olivat vaiti! Mieleni ei nähnyt
muuta kuin ian-kaikkisuuden ja tämän tytön -- Hyvä Jumala, tällöin,
juuri tällöin ei hän tuntenut mitään? ei tuntenut mitään muuta kuin
että neuvonsa olivat onnistuneet? ei muuta, kuin että hänen
ihanuuttansa ihmeteltiin? Kosto ja kuolema! Ei mitään muuta, kuin että
minä olin petetty!
Kolmas kohtaus.
Hovi-marsalki ja Ferdinand.
Hovi-marsalki (astuu sipsuttaen kammariin). Te olette hyvä ystävä,
tahtonut --!
Ferdinand (itsellensä möyryten). Sinun niskasi, konna, nurin vääntää!
(Kovasti.) Marsalki, tämä kirje on paraatissa varmaan pudonnut teidän
taskustanne -- ja _minä_ (pahalla naurulla) kaikeksi onneksi löysin
sen.
Hovi-marsalki. Tekö?
Ferdinand. Lystin sattuman kautta. Sopikaa pian Jumalanne kanssa!
Hovi-marsalki. Ettenkö näe, paroni, kuinka peljästyn!
Ferdinand. Lukekaa! lukekaa! (Uloten häneltä.) Jospa en enää kelpaakaan
rakastajaksi, niin ehkä mä vielä kuitenkin menettelen parittajana.
(Toisen lukiessa tulee hän lähelle seinää ja
ottaa seinältä kaksi pistuolia alas.)
Hovi-marsalki (viskaa kirjeen pöydälle ja tahtoo pötkiä matkaansa).
Paha henki!
Ferdinand (taluttaa hänet käsi-puolesta takaisin). Odotappa vähän, hyvä
marsalki! Sanomat ovat hupaisia! Minä tahdon löytäjäistä!
(Näyttäen hänelle pistuolit.)
Hovi-marsalki (hypähtää hämmästyen takaperin). Ettenhän mitä hulluutta
aikone, ystäväni?
Ferdinand (kovalla, julmalla äänellä). Eihän se muu kuin hulluus ole,
että semmoisen konnan kuin sinut aion toiseen maailmaan lähettää!
(Työntää toista pistuolia hänelle, ja vetää toisella kädellään
nästyykin lakkaristansa.) Hekkää! Ottakaa nästyykin nurkasta kiinni!
Se on sen kurvan antama.
Hovi-marsalki. Näinkö nästyykin yli? Te raivootte? Mitä ajattelette?
Ferdinand. Ota tuo nurkka näppiisi, sanon minä! muuten ammut väärin,
pelkuri! -- Kuinka se raukka vapisee! Sinun pitäisi, raukka, Jumalata
kiittää siitä, että nyt ensin kerran saat jotakin pää-kalloosi!
(Hovi-marsalki lähtee pakenemaan.) Hiljaa poikani! Ei sinua niin
vähällä päästetä.
(Hän juoksee edelle ja panee oven lukkoon.)
Hovi-marsalki. Huoneessako, paroni?
Ferdinand. Juuri kuin sinun kanssasi viitsisi muurien taakse mennä! --
Huoneessa pamahtaa se sitä paremmin, ja tämä lieneekin ainoa kerta,
jolloin sinä maa-ilmassa jotain kuuluvata saat aikaan -- Liipase
päälle!
Hovi-marsalki (pyhkii otsaansa). Ja te tahdotte kalliin henkenne näin
alttiiksi antaa, toivollinen nuorukainen?
Ferdinand. Liipase päälle, sanon minä! Minulla ei tässä ilmassa enää
ole mitään tehtävätä!
Hovi-marsalki. Vaan minullapa on sitä enemmän, rakkahin ystäväni!
Ferdinand. Sinulla, rentale? Mitä sinulla on? -- Olla sinä naulana,
johon ihmiset turhamaisuuttansa ripustavat! Yhdessä silmän-räpäyksessä
seitsemän kertaa venyä pitkäksi ja seitsemän kertaa kutistua pieneksi,
kuin perhonen neulalla? Pitää kirjaa herrasi maki-käynnistä, ja olla
hänen sukkeluuksiensa kyyti-konina? Yhtä hyvähän se on, että minä vien
sinut kanssani, niinkuin minkä kummallisen ulko-maan eläimen. Niinkuin
kesyn apinan pitää sun kirottujen ulvontaan tanssiman, apporteeraaman
ja kumarteleman, ja sukkelilla hovi-konstillasi ian-kaikkista
toivottomuutta ilahduttaman.
Hovi-marsalki. Kaikkia, mitä tahdotte, herra! -- Mutta pistuolit vaan
pois!
Ferdinand. Millisenä se nyt tuossa seisoo, tää rakkauden-sankari!
Seisoo kuudennen luomis-päivän häpeäksi! Ikäskuin kehno patus hänessä
olisi Luojan mestari-työtä kelvottomasti apinoinut! -- Sääli vaan,
ikuinen sääli sitä aivo-rahtuista, joka tässä kallossa piilee! Se
rahtunen aivoa apinan päässä ollen olisi sen täydeksi ihmiseksi tehnyt;
mutta tälle se aivon-sipale ei voinut puoltakaan järkeä antaa. -- Ja
_tälle tämmöiselle_ antoi Loviisa sydämensä! -- Kauheata! --
Käsittämätöintä! -- -- Miehelle, joka on tehty enemmän mitoittamaan
vaimoja kuin heissä mies-halua herättämään!
Hovi-marsalki. O, Jumalalle kiitos ja kunnia! Se sanoo sukkeluuksia.
Ferdinand. Antaisinko hänen olla aloillansa! Armaita soisin häntä,
niinkuin matoista armaitaan! Joka kun nähdään, niin ihmetellään
Luojan viisaita asetuksia, joka vielä loallakin ja ravalla tietää
luonto-kappaleita ruokkia; joka oikeutten korpille ja niille, jotka
majesteettien liassa rypevät, aikanansa antaa elatuksen -- Ihmeteltävä
tosiaankin on Luojan varovaisuus; hän on luonut luteet ja muut
syöpäläiset ikäänkuin poliisi-miehinä isompain eläinten ruumiit pahasta
verestä puhdistamaan; ja vielä hengenkin maa-ilmaan palkkaa hän
tämmöiset imijäiset poliisi-miehet, niinkuin tääkin katala on -- Vaan
(julmistuu uudestaan) minun kukkaseeni elkööt nämä syöpäläiset
puuttuko, muuten minä ne (tarttuu marsalkiin ja pudistelee häntä
kovasti) näin, ja näin, ja vielä näin litistän liivaksi.
Hovi-marsalki (itseksensä huoaten). Hyvä Jumala! joska tästä pulasta
pääsisin! Ennen olisin sadan peninkulman päässä Parisin Bicêtressä
ennenkuin tämän kynsissä!
Ferdinand. Sinä roisto! Jos se tyttö ei enää ole puhdas! Sinä roisto!
Jos sinä _nautitsit_ sitä, jota minä _jumaloitsin_! (raivommasti) jos
sinä hekkumoit siinä, jossa minä pysyttäydyin enkelinä! (Vaikenee
yht'äkkiä, vaan sitten kauhistavasti.) Sinulle, roisto, olisi parempi
paeta helvettiin kuin että minut kohtaisit taivaassa! -- Mihin määrään
edistyit tytön kanssa? Tunnusta!
Hovi-marsalki. Päästäkäähän irti! Minä tunnustan kaikki!
Ferdinand. O, suloisempi mahtaa olla, sen tytön kanssa _syntiä tehdä_,
kuin jonkun toisen kanssa _taivaallisesti huikennella_ -- Jos se
syntiin suostuisi, voisi hän sielun hinnan halventaa ja hekkuman
saattaa siveyden arvoiseksi. (Marsalkille painaen pistuolin sydäntä
kohden.) Mihin määrään edistyit hänen kanssansa? Minä ammun, tahi
tunnusta!
Hovi-marsalki. Ei se ole mitään -- ei niin mitään! Malttakaa nyt
mielenne yhdeksi minuutiksi! Te olette petetty! --
Ferdinand. Sinäkö, konna, minua vielä käsket mieltäni malttamaan? --
Mihin määrään tulit hänen kanssansa? Tunnusta, eli olet kuoleman oma!
Hovi-marsalki. Mon Dieu! Hyvä Jumala! Puhunhan minä -- kun vaan
kuulisitte! -- Kuulkaahan -- hänen isänsä -- oma isänsä --
Ferdinand (julmemmin), Paritti tyttärensä sinulle, eikö niin? Ja mihin
määrään tulit hänen kanssansa? Minä tapan sinut eli tunnusta!
Hovi-marsalki. Te raivootte. Ettenkä kuule mitään. Minä en ole koskaan
edes nähnytkään häntä. En tunne häntä koko ihmistä. Enkä tiedä hänestä
tuon taivaallista.
Ferdinand (peräytyen). Et ole häntä koskaan nähnyt? Et tunne koko
ihmistä? Etkä tiedä hänestä tuon taivaallista! -- Milleritär joutuu sun
tähtesi hukkaan; sinä kiellät hänet kolmasti yhdessä henkäyksessä? --
Pois sinä, kelvotoin mies! (Antaa hänelle pistuolilla kolahduksen ja
survaa hänet ulos huoneesta.) Sinun-laisiasi varten ei kruutia ole
keksitty!
Neljäs kohtaus.
Ferdinand kauan oltuansa ääneti, jolla ajalla hänen
näkönsä muuttuu hirmuisen päättäväiseksi.
Ferdinand. Hukkunut! onnetoin! -- se olen minä. _Sinä_ olet se myös.
Jaa, jos minä hukun, hukut sinä myös -- Kaikkein tuomari! elä vaadi
häntä minulta pois! Tyttö on minun. Tämän tytön edestä jätin minä
sinulle koko maa-ilmasi, enkä pitänyt mitään lukua muusta ihanasta
luomisestasi. Jätä tyttö minulle! -- kaikkein tuomari! Tuolla
maa-ilmassa vaikeroitsee miljonia sieluja sinun perääsi -- käännä sinne
laupeutesi silmä -- minun anna yksin toimia kaikkein tuomari (Levittäen
suuresti kätensä.) Olisiko rikas, varakas luoja saita yhdeltä ainoalta
sielulta, joka vielä päälle päätteeksi on kehnoin hänen luomisessansa?
-- Tyttö on minun! Minä olin kerran hänen jumalansa, nyt olen hänen
saatanansa! (Silmänsä kamalasti luoden nurkkaan.) Iän-kaiken hänen
kanssansa väännettynä kadotuksen piina-pyörätie -- silmä karsaasti
katsoen silmähän -- tukat pystyssä tukkia vastaan -- kauhistava
valituksemmekin yhdeksi ääneksi sulanunna -- ja minä silloin uudistaen
hellät hyväilyni häntä kohtaan, ja luetellen hänelle kaikki valansa --
Jumala! Jumala! se vihkimys on kauhea -- mutta ian-kaikkinen!
(On töytäämässä ulos. Presidenti tulee sisään.)
Viides kohtaus.
Presidenti ja Ferdinand.
Ferdinand (peräytyen). Oi! -- isäni!
Presidenti. Oikein hyvä, että tapaamme toisemme, poikani! Minä tulen
sinulle ilmoittamaan jotakin iloista ja semmoista, josta, rakas
poikani, oikein ihmestyt. Emmekö istu?
Ferdinand (katsoo kauan hänen silmiinsä). Isäni! (Hyvin liikutettuna
mennen hänen tyköönsä ja ottaen häntä kädestä.) Isä! (Suudellen hänen
kättänsä, langeten hänen eteensä polvilleen.) O, hyvä isäni!
Presidenti. Mikä sinulla on, poikani? Nouse ylös! Kätesi on kuuma ja
vapisee!
Ferdinand (kiivaasti ja helleydellä). Antakaa, isäni, anteeksi,
kiittämättömyyteni! Minä olen kelvotoin raukka! Olen loukannut teidän
hyvyytenne! Teidän tarkoituksenne minua kohtaan oli niin isällinen --
O! Teillä oli tietäjän mieli -- nyt on se liian myöhäistä -- anteeksi!
anteeksi! siunatkaa minut, isä!
Presidenti (ottaa viattoman katsannon). Nouse ylös, poikani! Sinä puhut
asioita, joita en käsitä.
Ferdinand. Se Milleritär, isäni! -- Oi, kuinka hyvin te tunnette
ihmiset -- Teidän vihanne oli silloin niin oikea, niin jalo, niin
isällisesti lämmin -- isän lämmin into erehtyi vaan tieltä -- se
Milleritär!
Presidenti. Elä piinaa minua, poikani! Minä kiroan kovuuttani: tulin
nyt sitä sinulta anteeksi pyytämään! --
Ferdinand. Minulta anteeksi pyytämään! -- sanokaa ennen: kiroamaan
minua -- Pahaksumisenne oli viisautta! -- Kovuutenne oli
hellä-sydämisyyttä -- -- -- se Milleritär, isäni --
Presidenti. On jalo-mielinen, rakastettava tyttö! -- Minä peruutan
liian aikaisen epäluuloni! Hän on voittanut kunnioitukseni!
Ferdinand (hyppää väristen ylös). Mitä? tekin? -- Tekin, isäni? -- ja
eikö se ole, isä, juuri kuin viattomuus itse? -- Ja rakastaa tätä
tyttöä, on niin ihmisellistä!
Presidenti. Sano pikemmin: paha-teko olisi, häntä ei rakastaa!
Ferdinand. Ihmeellistä! Kummitus sinä! -- Ja teillä kumminkin on terävä
silmä sydämet tutkimaan! ja vaikka häntä katselitte vielä vihan
silmillä! -- Se on verratoin teeskentely-taito -- se Milleritär,
isäni --
Presidenti. Ansaitsee olla minun tyttärenäni! Minä luen hänen
siveytensä korkeaksi suvuksi, ja hänen kauneutensa kullaksi. Entiset
luuloni väistyvät sun raskautesi edessä -- Hän olkaan sinun!
Ferdinand (töytää kiireesti huoneesta). Sitä vielä puutuin! vielä
puutuin! -- Jääkää hyvästi, isäni!
(Pois.)
Presidenti (mennen hänen jälestänsä). Elä mene, elä mene! Minne
töytäät?
(Pois.)
Kuudes kohtaus.
Hyvin muhkea sali ladyn tykönä.
Lady ja Sohvi tulevat sisälle.
Lady. Näitkö hänet siis? Tuleeko hän?
Sohvi. Ihan paikalla. Hän oli koti-vaatteissaan ja aikoi vaan
kiireimmän mukaan pukea toiset vaatteet päällensä.
Lady. Elä hänestä virka mitään -- ole vaiti! Minä vapisen kuin
pahan-tekijä, että tulen näkemään sen onnellisen, jonka sydämen tunteet
ovat niin hirmuisen yhden-laiset minun sydämeni kanssa -- No, kuinka
hän otti kutsumukseni vastaan?
Sohvi. Näytti hämmästyvän, rupesi miettimään, katsoi minuun suurilla
silmillä ja oli ääneti. Minulla oli vastuut valmisna hänen epäyksiinsä,
vaan katsahtaen minuun niin, että hämmästyin, vastasi hän: teidän
emäntänne vaatii minulta sitä, mitä aioin huomenna itse häneltä pyytää.
Lady (levotoinna). Saat mennä, Sohvi! Surkuttele minua! Minun täytyy
punastua, jos hän vaan on tavallinenkin vaimo, ja jos hän tavallista
enempi on, menehtyä.
Sohvi. Vaan, milady, muistakaa, kuka olette. Ottakaa syntynne, arvonne
ja valtanne nyt avuksenne! Ylpeämmän sydämen pitää teissä korottamaan
muun ylpeän asunne!
Lady (ajatuksissaan), Mitä se hupakko rupattaa?
Sohvi (uteliaasti). Tahi sattumastako vaan juuri tänään kalliimmat
hohto-kivet sädehtivät päällänne? Sattumastako vaan juuri tänään puitte
päällenne parhaimmat vaatteet, sattumastako vaan etuhuoneenne vilisevät
palvelijoita ja lakeijoja, ehkä vaan ei odoteta muita kuin sitä
porvarin-tyttöä?
Lady (edes takaisin, vihoissaan). Paha henki! Lemmon seikka, että
vaimoilla vaimon-heikkouksia näkemään on semmoiset ilvekseu-silmät! --
Mutta kuinka syvään, kuinka syvään enkö jo ole langennut, koska
tuommoinen kappale arvaa ajatukseni!
Kammari-palvelija (tulee sisään). Mamseli Milleritär!
Lady (Sohville). Pois sinä! Mene tiehesi! (Uhoten, kun tämä vielä
viivytteleksen). Pois! Etkö tottele? (Sohvi menee ulos, lady käypi
kerran salin läpi) Hyvä! Oikein hyvä, että mä vähän sain vereni
liikkeelle! Nyt olen juuri semmoinen kuin tahdoin olla!
(Kammari-palvelijalle.) Mamseli tulkoon sisään.
(Palvelija menee. Lady heitäksen sohvalle ja ottaa
herroiksi-huolimattoman aseman.)
Seitsemäs kohtaus.
Loviisa Milleritär tulee ujosti sisään ja seisattuu
kauas ladystä; lady on selin häneen ja katselee häntä
vähän aikaa vastassa olevasta peilistä.
Loviisa. Armollinen rouva, minä tulin käskystänne!
Lady (käännäksen Loviisaan päin ja nyykäyttää hänelle vähän päätänsä,
kylmästi ja ylpeästi), Ahaa! Oletko jo täällä? Epäilemättä se mamseli
-- mikäpä teidän nimenne onkaan?
Loviisa (vähän närkästyen). Miller on isäni nimi, ja teidän armo
_lähetitte_ hänen tyttärensä perään.
Lady. Oikein! oikein! nyt muistan -- se poloinen soittajan tytär, josta
vasta oli puhe. (Vähän ajan perästä itsellensä.) Sangen viehättävä,
eikä kumminkaan mikään kaunotar. (Korkealla äänellä Loviisalle.) Tule
lähemmäksi, lapseni! (Taas itseksensä.) Silmät itkuun tottuneet --
Kuinka rakastuu noihin silmiin! (Taas kovasti.) Lähemmäksi -- vielä
lähemmäksi -- Lapsi-kulta, sinä taidat _peljätä_ minua?
Loviisa (jalosti ja päättäväisesti). En ollenkaan, milady! Minä en pidä
lukua ihmisten juoruista.
Lady (itsellensä). Kappas vaan! -- tuon uppi-niskan on se saanut
_häneltä_. (Kovasti). Teitä on minulle suositeltu, mamseli! Te olette
muka jotain oppinut ja kuulutte ymmärtävän käyttää itsenne -- No niin.
Minä uskon sen kernaasti -- enkä millään muotoa soisi sitä
valhettelijaksi, joka teitä minulle suositteli.
Loviisa. Ja minä, milady, en kuitenkaan tunne ketään, joka rupeisi
minulle suojelijoita etsimään!
Lady (konstikkaasti). Jospa ei suojelijan, niin eikö suojeltavankaan
tähden?
Loviisa. Se on minulle liian ylhäistä, milady!
Lady. Suurempi narrin-silmä, kuin hänestä voisi luullakaan! Loviisa on
nimesi, eikö niin? Ja kuinka vanha olet, jos kysyä saan?
Loviisa. Seitsemännettä-toista.
Lady (nousee kiireesti ylös). No, sepä sen onkin!
Seitsemännellä-toista! Siis rakkauden ensimäinen liikaus! -- Ensimäinen
heleä sävel ennen liikuttamattomasta kanteleesta -- Ei mikään ole niin
viehättävää -- Istu, hyvä tyttö, minä pidän sinusta. -- Ja hänellenkin
on tämä rakkaus ensimäinen -- Eihän se siis kumma olekaan, jos saman
aamuruskon säteet toinen toiseensa yhtyvät? --(Hyvin ystävällisesti ja
ottaen häntä kädestä.) Minä tahdon kun tahdonkin tehdä sinut
onnelliseksi, rakas lapsi -- (Taputtaen Loviisata kasvolle.) Sohvini
menee naimiseen. Sinä saat hänen paikkansa -- seitsemännellä-toista! Ei
se ole pysyväistä!
Loviisa (suutelee hänen kättänsä). Minä kiitän teitä, milady, tästä
armosta aivan samoin kuin jos sen ottaisin vastaan.
Lady (hämmästyen). Katsoppa vaan mokomata ryökkynätä! Muuten ovat
teidän säätyisenne neitsyet hyvinkin onnelliset, että vaan saavat
palveluksen. -- Milläs sinä sitten aiot henkeäsi elättää, kallis
hemmukkani? Ovatko nämä sormet kovin hienot työtä tekemään? Tuoko
rahtunen kaunista näköä sinut niin ylpeäksi tekee?
Loviisa. Näköni, armollinen rouva, on yhtä vähän oma-tekemäni kuin
säätyni!
Lady. Eli uskotko kuka-ties, ettei se koskaan lakastu? -- Tyttö-parka,
joka sen on päähäsi pannut, olkoon se kuka hyvänsä -- hän on narrannut
teitä kumpaakin. Nuo kasvosi eivät ole tulessa kullatut. Minkä peilisi
sinulle vahvana ja ikuisena kultana myö, on vaan ohkainen silaus, joka
ennen eli myöhemmin jääpi rakastajasi käteen. -- Mitäs _sitten_ teemme?
Loviisa. Ei muuta kuin surkuttelemme semmoista rakastajaa, joka tahtoi
ostaa temantin sen vuoksi, että luuli sen ympäryksen olevan kultaa.
Lady (ei huomaavinansa tätä). Teidän ikäisellänne tytöllä on aina kaksi
peiliä yhden ajoin; toinen en oikea peili, toinen hänen ihmettelijänsä
-- jälkimäisen notkea kohteliaisuus korvaa hänelle edellisen törkeän
vilpittömyyden. Oikea peili moittii esi-merkiksi rumaa rokon-arpea.
Eikö mitä! sanoo toinen, ei se mikään rumuus ole, se on oikea kauneuden
kuoppanen. Te, hyvät lapset, uskotte vaan tätä jälkimäistä, sanoipa tuo
edellinen mitä tahansa, hyppäätte yhden tyköä toisen tykö, ettenkä
viimein enää muista, mitä mikin on sanonut -- -- Miksi katsot minuun
niin?
Loviisa. Antakaa anteeksi, armollinen rouva! -- Minä olin juuri itkeä
tuon hohtavan rubinin onnettomuutta, joka poloinen ei näy tietävän että
kantajansa niin ankarasti nuhtelee turhamaisuutta.
Lady (punastuen). Pysykäämme aineessa, Loviisa! -- Vartalosi muhkeusko
sinua siis pidättää rupeemasta toimeen, joka on ainoa, jossa voisit
oppia tapoja ja maa-ilmata, jossa voisit irtautua porvarillisista
epä-luuloistasi?
Loviisa. Ja myös porvarillisesta viattomuudestani, milady!
Lady. Mitä joutavia! Ei rohkeinkaan mies uskalla meille tehdä
häpeällisiä esityksiä, jos emme itse häntä kehoita käytöksessämme.
Näytä sinä, mikä olet! Anna vaan itse itsellesi kunnia ja arvo, niin
minä takaan nuoruutesi kaikesta viettelystä vapaaksi.
Loviisa. Älkää pahastuko, armollinen rouva, että uskallan epäillä tätä!
Erästen rouvas-ihmisten palatsit ovat hävyttömimpäin huvitusten kodot.
Kuka sitä uskoisi köyhän soittajan tyttärestä, hänellä olevan se
sankaruus, että heitäksen keskelle pitalin-pesää, ja kuitenkin jää
saastumatta? Kuka sitä voisi aaveksiakaan, että lady Milford pitää
omalle tunnollensa alin-omaisen madon, että hän menettää rahaa sen vaan
edun edestä, että joka hetki voipi häpeästä punastua? -- Minä puhun
suoraan, armollinen rouva! -- Ihastuttaisiko teitä tosiaankin minun
läsnä-oloni mennessänne huvituksiinne? Voisittenko sitä kärsiä sieltä
palatessanne? -- -- O parempi, parempi on, että annatte koko
valta-kunnat meidät eroittaa -- ja meret olla toinen toisemme välissä!
-- Varokaa itseänne, milady! -- Teille voisi tulla selviäkin
hetkiä, _väsymyksen_ hetkiä -- katumuksen käärmeet saattaisivat
joiloin-kulloin pistellä poveanne, ja silloin -- mikä tuska ja kiusa
eikö se olisi teille, silloin katsella palkka-piikanne näössä sitä
_tyyntä rauhallisuutta_, jolla viattomuus puhtaan sydämen palkitsee.
(Peräytyy askeleen.) Vielä kerran, armollinen rouva! rukoilen teitä,
antakaa anteeksi!
Lady (isosti liikutettuna kävellen). Paha henki, että hän tuommoista
minulle sanoo! Lempo, että hänellä on oikein! (Tullen Loviisan eteen ja
häntä tihustaen silmiin.) Tyttö, sinä et voi pettää minua! Noin
lämpimästi ei paljas _vakuutus_ puhu! Noiden ajatusten takana piilee
toinen hellempi asia, joka sinulle olletikin tekee minun palvelukseni
inhoittavaksi, joka puheesi niin kiihdyttää, ja joka (uhaten) minun
pitää saada ilmi.
Loviisa (irtonaisesti ja jalosti). Ja _jospa_ sen saattenkin ilmi? Ja
jospa teidän ylen-katseellinen polkasunne herätti sen halvan madon,
jolle Luoja kuitenkin antoi pistimen aseeksi? -- Minä en pelkää teidän
kostoanne, lady! Kurjuuteni on noussut niin suureksi, ett'ei
suora-puheisuutenikaan enää voi sitä isontaa. (Vähän ajan perästä hyvin
vakavasti.) Te tahdotte minut nostaa alhaisen syntyni liasta. Tämän
luulon-alaisen armon peri-juurta en tahdo ruveta tarkoin
tutkistelemaan. Tahdon vaan kysyä, mikä miladyn saattoi minua pitämään
sinä turhamaisena lapsena, joka syntyänsä häveksisi? Mikä teille antoi
luvan, tekeytymään minun onneni sepäksi, ennenkuin vielä tiesittenkään,
suostuisinko minä vai en onneani ottamaan teidän kädestänne? -- Minä
olin hyljännyt tämän maallisen ilon toivomisen. Olin antanut onnelle
anteeksi tylyytensä minua kohtaan -- Miksi kehoitatte te minua
uudestaan hänen lempiinsä? -- Missä itse Jumala näyttää kasvonsa
ihmiseltä peittäneen -- miksi ihmiset siinä tahtoivat olla näin julman
laupeat? -- Mikä on siihen syynä, milady, että teidän ylistetty onnenne
_onnettomuudelta_ näin kerjää ihmettelyä ja kadehtimista? -- Onko
epäilyksen katkeruus niin tarpeellinen teidän riemunne makeuden
alaiseksi? -- Niin suokaa minun siis jäädä sokeuteeni, joka ainoastaan
voi minua lohduttaa kauheasta kohtalostani. -- Onhan vesi-kiurukin niin
onnellinen yhdessä ainoassa pisarassa kuin taivaassa, niin onnellinen
ja iloinen, ennenkuin hänelle kerrotaan valta-merestä, jossa uipi
laivastoja ja valas-kaloja! -- -- Vaan onnelliseksihan te tahdotte
minut tehdä? (Vähän ajan kuluttua yht'äkkiä tullen ladyn eteen ja
kysyen:) Olettenko te onnellinen, milady? (Tämä vedäksen hänestä
kiireesti ja hämmennyksissä, Loviisa seuraa häntä ja pitelee kättänsä
hänen rintaansa vasten.) Onko tämä sydän todella niin riemullinen kuin
teidän säätynne? Ja jos me nyt vaihtaisimme poven povehen ja kohtalon
kohtaloon -- ja jos minä lapsellisessa viattomuudessa -- ja jos minä
tuntonne päälle -- ja jos minä kuin äitiltäni kysyisin teiltä
-- neuvoisittenko minut vaihtamaan kanssanne?
Lady (isosti liikutettuna heittäytyen sohvaan). Ihmeellistä?
Käsittämätöintä! Ei! Tyttö! Ei! Tuota jaloutta et ole itsestäsi saanut,
ja isän opettamaksi on se liian nuorellista. Elä kiellä! Sinull' on
_toinen_ opettaja --
Loviisa (sukkelasti ja terävästi häntä silmiin katsoen). Kummaapa se
olisi, jos te, milady, nyt vasta keksisitte tämän opettajan, kun jo
taannoin tiesitte minulle paikan neuvoa.
Lady (hyppää ylös). Tätä ei mikään kestä! -- No niin! koska en sinusta
kumminkaan pääse irti. Minä tunnen hänet, opettajasi -- tiedän kaikki
-- tiedän enemmän kuin siedän tietää! (Herkee yht'äkkiä puhumasta.
Sitten kiivaudella, joka kiihtyy enemmän ja enemmän.) Vaan uskallahan,
onnetoin, -- uskallahan vaan häntä vielä rakastaa eli antaa hänen
itseäsi rakastaa! -- Mitä sanon? -- Uskalla vaan häntä ajatella tahi
yhtenä _hänen_ ajatuksenansa olla -- Minä olen _voimallinen_, onnetoin
-- _peljättävä_, niin totta Jumala elää! Sinä olet hukassa!
Loviisa (lujasti). Ilman pelastusta, jos te häntä pakoitatte teitänne
rakastamaan.
Lady. Ymmärrän ajatuksesi, vaan hänen ei pidä minua rakastaman! Minä
tahdon voittaa tämän häpeällisen heikkouteni, sydämeni hillitä ja sinun
sydämesi muruiksi musertaa -- Louhia ja syvyyksiä tahdon minä heittää
teidän väliinne; onnettomuuden henkenä tahdon minä halaista taivaanne;
minun nimeni on suuta antaessanne teidät peljästyttävä toisistanne
niinkuin kummitus pahan-tekijät peljästyttää; sinun nuori kukoistava
vartalosi on hänen halatessansa nuutuva ja kuihtuneena maahan raukeava
-- Minä en voi hänen kanssansa käsittää onnea -- mutta ei sinunkaan
sitä pidä käsittämän. Tiedä se, poloinen! Onnen kukistaminen on myös
onnea!
Loviisa. On onnea, jota te ette voi nautita, milady! Elkää laittako
omaa sydäntänne. Sillä ette te voi panna aikaan sitä, millä minua nyt
niin julmasti uhkaatte! Te ette voi kiusata yhtä poloista, joka ei ole
teille tehnyt muuta pahaa kuin että on tuntenut samoin kuin te -- Vaan
tuon liikutuksenne tähden rakastan minä teitä, milady!
Lady (joka nyt on selvinnyt). Missä olen? Missä olin? Mitä olen
ilmoittanut? -- Kelle olen mitä ilmoittanut? -- O Loviisa, jalo,
korkea, taivaallinen olento! Anna anteeksi minulle raivoovalle -- En
minä tahdo yhtä hius-karvaasi loukata, lapseni! Pyydä, halua jotain!
Minä tahdon sinua käsissäni kannella, ystäväsi, sisaresi tahdon minä
olla -- sinä olet köyhä -- katso! (Ottaen muutamia hohto-kiviä esille.)
Nämä korut myön minä -- myön vaatteistoni, hevoseni ja vaununi --
Olkoon kaikki _sinun_, vaan -- luovu hänestä!
Loviisa (peräytyen hämmästymällä). Pilkkaako se minua poloista, vai
eikö hänellä olisikaan ollut mitään osaa siinä julmurin-työssä? Haa!
näinpä minä vielä voisin ottaa sankarittaren muodon ja koristaa
viattomuuteni itselleni ansioksi. (Seisoo vähän aikaa ajatuksissaan,
tulee sitten lähemmäksi ladyä, ottaa häntä kädestä ja katsoo lujasti
häntä silmiin.) No, niin ottakaa hänet, milady! -- -- Vapaa-ehtoisesti
annan minä teille sen miehen, joka helvetin koukuilla reväistiin vertä
vuotavasta sydämestäni. -- -- Kuka-ties ette itse sitä tiedäkään,
milady, vaan _te_ hävititte nyt kahden rakastavaisen taivaan,
toisistansa kiskaisitte kaksi sydäntä, jotka _Jumala_ yhdeksi loi;
musersitte olennon, joka hänelle oli yhtä rakas kuin tekin, jonka hän
loi iloitsemaan niinkuin teidätkin, joka häntä kiitti niinkuin tekin,
eikä kiitä häntä nyt enää koskaan -- Lady! Kaikki-tietäväisen korvaan
kuuluu tallatun matosen viimeisetkin kuolon-väännykset -- Ei se ole
hänestä yhtä kaikki, jos sieluja hänen säsiinsä murhataan! Nyt olkaan
Walter _teidän_! Nyt, milady, ottakaa hänet pois! Töydätkää hänen
sylihinsä! Viekää hänet alttarin eteen -- Mutta elkää vaan unhottako,
että morsian-suutelunne väliin kavahtaa _itse-murhaajattaren_ haamu --
Jumala on laupias --- Minä en voi enää muuten auttaa itseäni!
(Töytää ulos.)
Kahdeksas kohtaus.
Lady yksin, seisoo hämmästyksissä, tuijottaen ovea kohti,
josta Milleritär oli juossut; herää viimeinkin huumeuksistansa.
Lady. Kuinka se olikaan? Mikä minulle tapahtui? Mitä se onnetoin puhui?
Vielä nytkin, o Jumala! vielä nytkin leikkelevät korvaani hänen
hirmuiset, minua kiroavat sanansa: _ottakaa hänet pois! -- Kuka_, sinä
onnetoin? Sun kuolin-vaikeroimisesi lahjako -- toivottomuutesi
perintökö? Hyvä Jumala! Olenko minä niin syvään vajonnut -- niin
yht'äkkiä kaikilta ylpeyteni istuimilta kukistunut, että ahnaudella
odotan, mitä kerjäläis-naisen hyvä-sydämisyys viskaa minulle
kuolin-vuoteeltansa? -- _Ottakaa hänet pois!_ ja sen sanoo hän
semmoisella äänellä, semmoisella katseella -- Haa! Emilia! _Sitäkö_
varten sinä ulkonit vaimon-puolen rajojen yli? _Sitäkö_ varten
pidättelit itsellesi britannilaisen vaimon ylpeätä nimeä, että kunniasi
loisteisan rakennuksen pitää maahan vajota saksalaisen porvarin-piian
korkeamman hyveen rinnalla? -- Ei! ylpeä onnetoin, ei! -- _Hävetä_
voipi Emilia Milford -- vaan ei koskaan anna itseänsä _häväistä_! On
minullakin voimaa, luopumaan!
(Kävelee juhlallisesti edes-takaisin.)
Lymyä nyt, sinä heikko, kärsimyksen-alainen vaimo! -- Jääkää hyvästi,
te suloiset unelmat rakkaudesta -- Jalo-mielisyys yksinänsä olkoon
tästä lähtien johdattajani! -- -- Tämä rakastava pari on hukassa, tahi
täytyy Milfordin luopua vaatimuksistansa ja erota ruhtinan sydämestä!
(Vähän ajan kuluttua, vilkkaasti.) Teko on tehty! -- poistettu se
kauhea este -- Kaikki kaikki siteet minun ja herttuan välillä,
juurinensa reväisty sydämestäni tämä raivoova rakkaus! -- -- Minä
palajan takaisin sinun syliisi, siveys! -- Ota katuvainen tyttäresi
vastaan! -- Haa, kuinka mieleni minusta tuntuu hyvältä! kuinka
sydämeni yht'äkkiä niin kevyeltä ja iloiselta! -- Suurena, kuin
alas-menevä aurinko, tahdon minä tänäpäivänä ltaskeutua korkeuteni
kukkulalta, herrauteni kuolkoon rakkauteni kanssa, elkään mikään muu
kuin sydämeni seuratko minua maan-pakolaisuuteeni. (Päättäväisesti
mennen kirjoitus-pöytänsä tykö.) Nyt heti pitää sen tapahtuman -- nyt
paikalla, ennenkuin sen rakkaan nuorukaisen näkö uudestaan nostaa
verisen taistelun sydämessäni.
(Istuuksen ja alkaa kirjoittaa.)
Yhdeksäs kohtaus.
Lady. Kammari-palvelija. Sohvi, sitten hovi-marsalki,
viimein palvelus-väki.
Kammari-palvelija. Hovi-marsalki von Kalb seisoo etu-huoneessa ja on
asiassa herttualta.
Lady (kirjoittamisensa kiihkossa). Ylös pitää hänen kavahtaman, sen
ruhttnallisen pöpön! Todella! Tämä päähäni astunut ajatus onkin niin
hullu, että se kyllä voipi hajoittaa tuommoisen ruhtinallisen kallon.
-- Hänen hovi-elättinsä joutuvat siitä vimmaan. -- Koko maa tulee
kuohumaan.
Kammari-palvelija ja Sohvi. Hovi-marsalki, milady!
Lady (käännäksen heihin päin). Kuka? Mitä? -- Sitä parempi!
Hänen-kaltaisensa olennot ovat luodut säkkiä kantamaan. Hän on
terve-tullut.
Kammari-palvelija (Pois).
Sohvi (huolellisna läheten). Jos en tarvitsisi pelätä, milady, olevani
liian rohkea -- (Lady kirjoittaa edellensä.) Milleritär tuli
semmoisessa vauhdissa tyköänne -- teidän kasvonne hohtavat -- te
puhutte itseksenne. (Lady vaan kirjoittaa.) Minua peloittaa -- Mitähän
on tapahtunut?
Hovi-marsalki (tulee sisään, kumartelee tuhansin kerroin ladyn selälle;
kun tämä ei keksi häntä, tulee hän lähemmäksi, seisattuu hänen tuolinsa
taakse, koettelee saada hänen hameensa helman käteensä ja suutelee
sitä, pelollisesti suhahtaen.) Serenissimus --
Lady (hiekoittelee kirjoituksensa ja lukee sen läpi). Hän on minua
moittiva kiittämättömäksi kappaleeksi -- minä muka olin orpo ja
turvatoin. Hän nosti minut kurjuudesta -- kurjuudestako? -- Inhoittava
muutos! -- Revi palasiksi hyvä-töittesi luettelo, viettelijä! Minun
ikuinen _häpeäni_ maksaa ne sinulle koron kanssa.
Hovi-marsalki (kaikilta puolin turhaan koeteltuaan tulla ladyn
näkyviin.) Milady näyttävät olevan vähän distraite -- Minu täytynee
siis itseni olla niin rohkea. (Hyvin kovasti.) Serenissimus lähettävät
minut, milady, kysymään, pitääkö tänä iltana oleman vauxhall tahi
saksalainen kometia?
Lady (nousee nauraen ylös). Jompi kumpi, enkelini! -- Sillä välin
toimittakaa herttuallenne tämä kirjoitus makiaisiksi! (Sohville.) Sinä,
Sohvi, käske valjastamaan hevoset, ja kutsu kaikki palvelus-väkeni
tänne saliin koolle --
Sohvi (menee hämmästyksissä pois). O taivas! Mitä aavistan! Mitä
tästä vielä tulee?
Hovi-marsalki. Te olette liikutettu, armo?
Lady. Sitä vähemmin on tässä valheltu -- Hurraa, herra hovi-narsalki!
Nyt on yksi virka-paikka avonainen. Myötä-tuuli parittajoille!
(Marsalkin epäilyksellä katsellessa paperia.) Lukekaa, lukekaa! Minä
tahdon, ett'ei sen sisällystä pidetä salassa!
Hovi-marsalki (lukee, jolla välin ladyn palvelijat kokoutuvat perälle):
"Armollisin herra!
"Se sovinto, jonka te niin kevyt-mielisesti rikoitte, ei voi enää
minuakaan sitoa. Teidän maanne onnellisuus oli minun rakkauteni ehto.
Kolme vuotta olin minä petoksissa. Nyt on side lähtenyt silmiltäni.
Minua inhoittavat armo-lahjat, jotka vuotavat alamaisten kyyneleistä.
-- Kääntäkää rakkautenne, jota minä en enää voi vastata, itkevän maanne
puoleen, ja oppikate _britannilaiselta ruhtinattarelta_ laupeutta
saksalaista kansaanne kohtaan. Yhdessä tunnissa olen jo rajan takana.
Johanna Norfolk."
Kaikki palvelijat (mumisevat hämmästyneinä). Yhdessä tunnissa rajan
takana!
Hovi-marsalki (panee säikähtyneenä paperin pöydälle). Varjele Jumala
minua tätä viemästä, armollinen rouva! Sen viejän kaulaa kutkuttaisi
yhtä paljon kuin sen kirjoittajan on kutkuttanut.
Lady. Sekö sinulla on huolena, kultainen mies-parka! -- Minun neuvoni
on, että kirje leivotaan lintu-pasteiaan, niin serenissimus löytäisi
sen talrikiltaan --
Hovi-marsalki Ciel! Mikä rohkeus! -- Ajatelkaa toki, muistakaa toki,
mihin disgraciin näin joudutte, lady!
Lady (käännäksen palvelus-väkeensä päin ja puhuu seuraavan sisimmällä
liikutuksella.) Te seisotte hämmästyneinä, hyvät ystävät, odotatte
huolellisina, kuinka tämä asia selviää. -- Tulkaa lähemmäksi, rakkaani!
-- Te palvelitte minua rehellisesti ja mielellänne, katsoitte minua
useammin silmiin kuin kukkaroon; kuuliaisuus oli teidän halunne,
ylpeytenne oli lempeni! -- -- Että teidän uskollisuutenne muiston pitää
myös olla minun alennukseni muisto! Surkea kohtalo, että minun
pimeimmät päiväni olivat teidän onnellisimmat päivänne! (Itku-silmin.)
Minä lasken teidät palveluksestani, hyvät lapset! -- -- Lady Milfordia
ei enää ole, ja Johanna Norfolk on liian köyhä maksamaan velkaansa --
Hovi-mestarini jakakoon rahani ja kalliit kaluni teidän kesken -- Tämä
palatsi jääpi herttualle -- Köyhin teistä on tästä lähtevä rikkaampana
kuin hänen emäntänsä. (Hän osoittaa heille kätensä, jota kaikki
perätysten liikutettuina suutelevat.) Minä _ymmärrän_ ajatuksenne,
rakkaat ystävät -- Eläkää tervennä! Hyvästi! hyvästi! (Tointuu
liikutuksestaan.) Jo kuulen vaunujen tulevan. (Irraltaa itsensä, lähtee
menemään, hovi-marsalki asettuu hänen eteensä.) Laupiuden mies, vieläkö
sinä seisot täällä?
Hovi-marsalki (joka kaiken aikaa peräti hämmästyneenä on katsellut
paperia). Ja tämä piljetti pitää minun antaa hänen korkeutensa aivan
omiin korkeihin käsiin?
Lady. Laupiuden mies! aivan omiin korkeihin käsiin, ja sano vielä
aivan omiin korkeihin korviin, että kun minä en voi avo-jaloin
Lorettoon mennä, niin tahdon päivä-palkan edestä tehdä työtä,
puhdistuakseni siitä häpeästä, kerran hallinneeni häntä.
(Hän menee joutuun pois. Kaikki muut hajoavat
hyvin liikutettuina.)