Loviisa. Taivaallinen isä! Tämä nimi on mun korvilleni yhtä vieras kuin
nuo häpeälliset rivit sydämelleni! (Hän nousee ylös ja katsoo kauan
aikaa kirjoitusta; viimein osoittaa hän kirjeen sihtierille väsyneen
riutuvalla äänellä.) Tuoss' on nyt, hekkää tämä, hyvä herra! Siinä
annan nyt teidän käteenne kunniallisen nimeni -- Ferdinandini -- koko
elämäni ilon ja riemun -- Minä olen nyt kerjäläinen!
Wurm. Ei kuinkaan! Elkää hätäytykö, rakas mamseli! Minä otan
sydämellisen osan teidän kohtalostanne. Elkää -- kuka-tiesi? --
Voisinhan minä ehkä unhottaa jotkut tapaukset -- Todella! Jumal' avita!
minä kärsin kanssanne!
Loviisa (katsoo häneen vakaasti ja terävästi). Elkää puhuko loppuun,
sihtieri! olitte toivoa itseksenne jotakin kauheata.
Wurm (tahtoo hänen kättänsä suudella). Ehkäpä toivoin vaan tätä sievää
kättä! -- Mutta kuinka niin, kauheata?
Loviisa (ylävästi ja julmasti). Siten, että minä hää-yönä kuristaisin
kulkkusi ja sitten hekumalla painaisin pääni pyövelin pölkylle. (Lähtee
pois menemään, vaan tulee kiireesti takaisin). Joko nyt on kaikki
valmista? Joko laskette minut kouristanne?
Wurm. Vielä pikkuinen seikka vaan, mamseli! Teidän pitää lähteä minun
kanssani ja tehdä vala sen päälle, että aina sanotte tätä kirjettä
vapaa-ehdolla tehdyksi.
Loviisa. O Jumala, Jumala! Pitääkö sinun itsesi antaa se sinetti, jolla
helvetin työt vahvistetaan?
(Wurm vetää hänet pois.)