Miller (nähtävästi hämmennyksissä, nipistää häneltä korvaa). Ämmä!
Rouva. Jos meidän perhe miten muuten voipi palvella teitä, niin teemme
sen kernaasti, herra sihtieri --
Wurm (viekkaasti katsahtaen). Miten muuten! Suuri kiitos, suuri kiitos!
-- Hem! hem! hem!
Rouva. Vaan -- niinkuin herra sihtieri itsekin on ymmärtävä --.
Miller (suutuksissa, työkkää vaimoansa takaa-päin). Ämmä!
Rouva. Hyvä on hyvä, ja parempi on parempi, ja ainoan lapsensa onnea ei
kukaan tahtoisi estää. (Tuhman-ylpeästi.) Tokihan ainakin ymmärtänette,
herra sihtieri, mitä tarkoitan?
Wurm (levottomasti liikkuen tuolillansa, ruopien korvallistansa, ja
nykkien rinta-röyhtelöänsä ja paitansa hihan-suita). Ymmärränkö? Enpä
oikein -- Tahi jos ymmärränkin vähän -- Mitä meinaatte te sitten
oikeettain?
Rouva. Niin -- niin -- ajattelin vaan -- arvelen sitä, (rykii) että
kuin hyvä Jumala kaiken mokomin tahtoo tyttäreni tehdä armoksi --
Wurm (hyppää tuolilta). Mitä sanotte? Mitä?
Miller. Istukaa, istukaa paikoillanne, herra sihtieri! Akka on hullu
höperö! Mistä se "armo" tulisi? Mitä lemmon hupatusta tämä on?
Rouva. Hauku sinä, mitä haukut. Minä tiedän, minkä tiedän -- ja minkä
herra majuori on sanonut, sen on hän sanonut.
Miller (vihan vimmassa, juoksee viulunsa). Pidätkö suusi kiinni?
Tahdotko tällä pää-kalloosi? -- Mitä sinä tiedät? -- Mitä on hän
sanonut? -- Elkää olko millännekään, hyvä ystävä, akan juoruista! --
Sinä suoria kyökkiisi! -- Elkää toki pitäkö minua semmoisena
tuhma-jussina, että tyttöä ylemmäksi itseäni tahtoisin työntää!
Ettenhän ainakaan niin pahaa minusta luulle, herra sihtieri!
Wurm. Enkä minäkään ole sitä teiltä ansainnut, herra soitto-mestari!
Minä olen tottunut teitä pitämään sananne miesnä, ja naima-kauppani
tyttärenne kanssa oli jo melkein kuin allekirjoitettu. Minulla on
virka, joka elättää hyvän hoitajansa; presidenti on minulle
suosiollinen; avittajaa en siis puutu, jos tahdon ylemmäksi pyrkiä. Te
näette, että kosioiminen mamseli Loviisata on toden-peräinen, jos ette
kuka-ties ole antanut villitä itseänne miltä-kulta aatelilliselta
heittiöltä --
Rouva. Herra sihtieri Wurm! Suuremmalla kunnioituksella, jos pyytää
saan --
Miller. Tuki sinä suusi, sanon minä. -- Elkää pahastuko, hyvä ystävä!
Asia jää entiselleen. Mitä mennä syksynä teille sanoin, sen sanon
vieläkin. Pakoittamaan tytärtäni en rupea. Jos hänestä olette mieluinen
-- hyvä, ja pitäköön hän itse onnestansa huolen kanssanne. Vaan jos hän
päätänsä puistaa -- niin sen parempi -- niin Jumalan nimessä, piti
sanomani, niin pistäkää rukkaset vyöllenne ja juokaa putelli isän
kanssa. -- Tyttö se on teidän kanssa elävä, en minä. -- Miksi pitäisi
minun paljaasta itse-päisyydestä sitoa hänelle mies kaulaan, jota hän
ei suvaitse? Pahan hengen paistiksensa pyytää minua vanhoillani --
kuullakseni joka viini-lasin kanssa, jonka sitten joisin, ja joka
ruoka-murun kanssa, jonka sitten söisin, korvissani soivan: sinä olet
se ilkiö, joka lapsesi onnettomuuteen menetit.
Rouva. Ja pitkittä puheitta -- minä en ollenkaan anna lupaani; minun
tyttäreni on tehty paremmille, ja jos mieheni suostuisi lörpötyksiin,
menen minä oikeuteen.
Miller. Pitääkö sinua lyödä, niin että luusi ruskaa?
Wurm (Millerille). Isän neuvo vaikuttaa paljon tyttäressä, ja varmaan
tunnette te jo minut, herra Miller?
Miller. Ilmainen kumma! Tytön pitää teidät tuntea. Mitä
minä vanha naava-parta teistä näen, se ei näytä olevan kovin
viehättävää nuorelle tytölle. Minä saatan teille tismallensa sanoa,
kelpaattenko soitto-joukkoon vai ette -- vaan naisten mielet ovat
soitto-mestarillenkin vaikeat ymmärtää -- Ja sitten, suoraan sanottuna,
hyvä ystävä, -- minä olen törkeä, suora saksalainen mies, -- jospa
tytölle antaisinkin neuvon, ette te minua siitä suuresti kiittäisi.
Minä en neuvo tytärtäni kellenkään -- mutta teille kaikista vähimmin,
herra sihtieri! Antakaa minun puhua. Kosio-miestä, joka isää avuksensa
huutaa, en minä -- suokaa anteeksi -- usko palaneen tengan edestä. Jos
hän on jotakin, niin hävettää se häntä tämän vanhan-tapaisen keinon
kautta saattaa taitonsa rakkaansa tietoon. Jos hänellä taas ei ole
uskallusta, niin on hän jänis-pöksy, ja semmoisille eivät Loviisat ole
kasvaneet. -- -- Tuolla, isän selän takana, pitää hänen pitää neuvoa
tyttären kanssa. Hänen pitää saattaa asia sille kannalle, että tyttö
ennen toivoo isänsä ja äitinsä lemmolle, ennenkuin hänestä eriää, --
eli että hän itse tulee ja lankee isän polvien eteen, ja Jumalan tähden
rukoilee itsellensä joko mustaa kuolemata eli sydän-käpyänsä. --
Semmoista minä mieheksi sanon! se on rakkautta! ja joka tyttö-lasta ei
saa semmoiseen tuskaan, se -- se näykkiköön hanhen-kynää, niinkuin
ennenkin.
Wurm (tempaa hattunsa ja keppinsä, ja töytää ulos). Kiitoksia, herra
Miller!
Miller (ottaa muutamia askeleita hänen jälestänsä). Mistä? mistä?
Ettenhän te nauttineet mitään, herra sihtieri! (Tullen takaisin). Ei se
kuule mitään, ja pois se menee. -- -- On kuin myrkkyä olisin maistanut,
milloin tuo läkki-sormi tulee silmien eteen. Ilettävä, takavarikkoon
pantava mies, ikäänkuin joku sala-kulettaja olisi hänet varkain
saattanut tähän Luojan kauniisen maailmaan! -- Silmät pienet, viekkaat
hiiren-tiihoittimet, -- tukka tuli-punainen, kasvo-päät kuperat, juuri
kuin olisi luonto vihassa kelvottomasta kyhäyksestään häntä niistä
ottanut kiinni ja johon-kuhun nurkkaan lennättänyt. -- Ei! ennenkuin
minä tyttäreni semmoiselle roistolle annan, ennen tulkoon hänestä
vaikka -- hyvä Jumala, elä vihastu minuun!
Rouva (sylkee, vihoissaan). Se hävitöin koira! Vaan kyllä sinun pitää
oppiman.
Miller. Vaan sinäkin sen pyövelin-ruoan, paronisi kanssa! -- Kiihoitit
minut sillä semmoiseen vimmaan. -- Sin'et koskaan ole tuhmempi kuin
silloin, kun olet viisas olevinasi. Mitä sinun piti rämpättää "hänen
armostansa" ja tyttärestäsi? Se on juuri paras mies! Sano vaan sille
semmoista, kyllä se heti rummun kanssa sen kaupungille kuuluttaa. Se on
niitä herroja, jotka kävelevät nuuskien ihmisten huoneissa, puhella
laskettelevat yhtä ja toista, ja jos keltä heidän kanssansa sattuu
miettimätöin sana vahingossa pääsemään, heti lentää se ruhtinalle ja
kurvalle ja presidentille, ja kovan onnen jyrinä raivoo päällesi.
Kolmas kohtaus.
Loviisa Mllleritär tulee kirja kädessä. Edelliset.
Loviisa (panee kirjan pois, menee isänsä tyköön ja antaa hänelle
kättä). Hyvää huomenta, isä kulta!
Miller (lämpimästi). Jumal' antakoon, lapsukaiseni! Se on oikein,
lapseni, ettäs Luojaasi niin ahkerasti muistelet. Tee aina niin, ja
hänen kätensä on aina sinua yllä-pitävä.
Loviisa. O, minä olen suuri syntinen, isä! -- Kävikö hän täällä, äiti?
Rouva. Kuka, lapseni?
Loviisa. Ah minua! unhotin että paitse häntä vielä muitakin ihmisiä on
maa-ilmassa. -- Pääni on niin huumeuksissa. -- Eikö hän siis käynyt
täällä, Walter?
Miller (suruisesti ja vakaasti). Arvelin, että Loviisani olisi sen
nimen jättänyt kirkkoon!
Loviisa (vähän aikaa katsottuansa häntä silmiin). Minä ymmärrän teidän
ajatuksenne, isä -- tunnen hyvin sen puukon, jonka pistätte omaan
tuntooni; vaan se tuli liian myöhään. -- Isä, jumalisuus on minusta
poissa, -- taivas ja Ferdinand taistelevat sielustani, ja minua
peloittaa, minua peloittaa -- (Vähän ajan kuluttua.) Kun taide-niekan
unhotamme hänen teoksensa tähden, niin eikö se hänelle ole mitä hienoin
imarrus? -- Kun Jumalan mestarin-teos viehättää minut Jumalan itsensä
unhottamaan, eikö se ole Jumalasta mieleen?
Miller (heitäksen vihassa tuoliin). Kas niin, siinä se nyt en, hedelmä
jumalattomain kirjojen lukemisesta!
Loviisa (menee levottomasti ikkunaan). Missähän se nyt lienee? -- Ne
korkeat ryökkynät, jotka häntä näkevät -- häntä kuulevat -- -- minä
raukka olen halpa ja unhotettu. (Säikähtää näitä sanoja ja töytää
isänsä tyköön.) Ei vainenkaan, ei! Antakaa anteeksi, isä kulta! En minä
itke osattomuuttani. Ajattelen vaan vähäisen hänen päällensä,
pikkuisen, eihän se rahaa maksa. Tämän rahtusen henkeä, joka minussa
on, voisinko sen huohtaa ulos hivelevänä, hiljaisena tuulen-liekausna
hänen kasvojansa vilvoittamaan! -- tämä kukkanen nuoruutta, ollakka se
sini-kellonen, ja hän polkisi sen päälle, ja se saisi nöyrästi kuolla
hänen jalkansa alle! Se olisi minusta kyllä, isä! Jos survijainen
iloitsee auringon säteissä, voipiko se korkea, ylhäinen aurinko sitä
rangaista siitä?
Miller (nojaaksen liikutettuna tuolin selkämää vasten ja peittää
näkönsä käsillään). Kuule, Luisu rukka, se vähäinen lopuska eloa, mikä
minulla on jälellä, sen antaisin minä kernaasti pois, jos sinä majuoria
et olisin koskaan nähnyt.
Loviisa (hämmästyksissä). Mitä sanotte isä, mitä? -- Ei, ette niin
sanonut, toisin te tarkoititte, hyvä isä. Te ette näy tietävän että
Ferdinand on minun, minulle luotu, minulle suotu rakastavaisten isältä.
(Katsoo miettien eteensä.) Kun hänen ensi kerran näin -- (kiireemmin)
ja veri nousi kasvoihini, tykki minussa kaikki suonet kovemmin; joka
tykäys, joka henkäys kuiskutti: se se on! ja sydämeni se huusi
vahvistaen: se se on! ja sama ääni kaikui koko muusta maa-ilmasta!
Silloin, o silloin koitti päivä ensi kerran minun mielessäni. Nuoria
tunteita nousi tuhansittain sydämestäni, niinkuin kukkasia maasta
kevään tultua. Minä en nähnyt maa-ilmata ympärilläni, ja kuitenkin
muistan, ett'ei se koskaan ollut niin ihana ollut, kuin juuri silloin.
Enkä tiennyt Jumalasta enää mitään, ja kuitenkaan en koskaan ollut
häntä rakastanut niin, kuin silloin.
Miller (juoksee ja likistää häntä). Loviisa, rakas -- herttainen
lapseni -- ota mun vanha, lahonnut pääni -- ota kaikki -- kaikki! --
vaan majuoria -- Jumala on todistajani -- en sulle koskaan voi antaa.
(Menee pois.)
Loviisa. Enhän minä häntä nyt tahdokkaan, isä kulta! Tämä vähäinen
ajan-märkä, mikä täällä on oltavaa, sen kuivasee jo yksi ainoa uni
Ferdinandista. Tässä elämässä en häntä pyydäkkään. Sitten vasta, äiti,
sitten, kuin arvo-eroitukset hajoovat -- kuin säädyn onnetoin kuori
meistä silkonee -- kuin ihmiset ovat vaan ihmisiä. -- Minulla ei ole
muuta perua kanssani, kuin viattomuuteni; vaan niinhän isä on monesti
sanonut, että koreus ja korkeat arvot silloin tulevat huokeiksi, kun
Jumala tulee ja sydänten hinta nousee. Silloin olen minä rikas. Siellä
luetaan kyyneleet kunniaksi, ja kauniit ajatukset jaloksi suku-peräksi!
Äiti, kuinka korkea rouva minusta siellä tulee! -- Missä asiassa hän
sitten enää olisi tyttöänsä parempi?
Rouva (hyppää seisalleen). Loviisa! majuori tulee! hyppää aituuksen
yli! Mihin minä pakenen?
Loviisa (alkaa vavista). Elkää menkö pois, äiti!
Rouva. Hyvä Jumala, minkä näköinen minä olen! Minua hävettää! Enhän
minä toki tämmöisenä voi näyttäytyä sen armollisen herran edessä!
(Pois.)
Neljäs kohtaus.
Ferdinand von Walter. Loviisa.
Ferdinand juoksee Loviisata kohti -- tämä vaipuu kalvastuneena
tuoliin -- hän seisahtuu eteen -- he katselevat vähän aikaa
toinen toistansa silmiin.
Ferdinand. Kuinka kalvea olet, Loviisa!
Loviisa (nousee ylös ja lankee hänen kaulaansa). Se ei ole mitään.
Olethan sinä nyt tässä. Se menee pian yli!
Ferdinand (ottaen hänen kätensä ja sitä suudellen). Rakastaako oma
Loviisani vielä minua? Minun sydämeni on entisellään! Minä tulenkin
tänne vaan katsomaan, oletko iloinen, ja aioin mennä takaisin ja
myöskin olla iloinen. -- Vaan sinä et ole iloinen!
Loviisa. Olen kyllä, rakas ystäväni!
Ferdinand. Puhu totta! Et ole iloinen! Minä näen mielesi läpi, niinkuin
tämän temantin kirkkaan veden läpi (osoittaa sormustansa). Mielesi
kirkkauden pintaan ei nouse ainoakaan pore, jota minä en havaitseisi --
ei yksikään ajatus näyttäy näillä kasvoilla, jota minä en keksisi! Mikä
sinulla on? Sukkelaan! Kuin vaan tämä peili pysyy minulle kirkasna, ei
maa-ilmassa pilviä olekkaan! Mikä sun on huolena?
Loviisa (katselee häntä vähän aikaa ääneti, sitten suru-mielisesti).
Ferdinand! Jospa tietäisit, kuinka kauniilta meidän kielessä kuuluu tuo
porvarillinen "neitsyt". --
Ferdinand. Mitä tämä on? (Kummeksien.) Tyttö! Kuule! kuinka semmoisia
puhut? -- Sinä olet minun Loviisani! Kuka sinun vaatii vielä muutakin
olla? Kappas sua, kavala, miten kylmä-kiskoisena mun piti sinut tavata.
Jos vaan olisit paljasta rakkautta, milloin olisi sinulla aikaa
tuommoisia vertauksia tehdä! Minä kun olen sinun tykönäsi, sulaa kaikki
järkeni yhteen ainoaan katseesen -- yhdeksi ainoaksi uneksi sinusta,
kun poissa olen, ja sinulla on vielä viisautta rakkautesi rinnalla! Se
on häpeä sinulle! Jokainen hetki, jonka tähän aprikoimiseen olet
menettänyt, on varastettu pojaltasi.
Loviisa (ottaa häntä kädestä, päätänsä pudistaen). Tahdot vaan
nukutella minua, Ferdinand -- tahdot viekotella silmäni pois tuosta
syvyydestä, johon poloinen olen hukkuva. Minä näen tulevaiseen aikaan
-- kuuluu ääni -- sun nuhteesi -- -- sun isäsi -- mun mitättömyyteni,
(säikähtää ja laskee äkkiä hänen kätensä.) Ferdinand! Miekka heiluu
meidän ylitsemme! Meitä eroittavat!
Ferdinand. Eroittavat! (Hyppää ylös.) Mistä tämän aavistuksen saat,
Loviisa? Eroittavat? -- Kuka voi purkaa kahden sydämen liiton, eli
kaksi sädettä toinen toisestansa kiskoa? -- Minä olen aatelis-mies --
Vaan katsotaanpa, onko mun aatelis-kirjani vanhempi kuin luomisen
kaava-piirrustus? tahi vaakunani luotettavampi kuin tuo Luojan
kirjoitus Loviisan silmissä: tämä vaimo on tälle miehelle! Minä olen
presidentin poika. Juuri senkin tähden. Mikä muu kuin rakkaus minulle
lieventää sen kirouksen, jonka isäni maan-nylky jättää minulle
perinnöksi?
Loviisa. Oi kuinka minä pelkään häntä -- tätä isääsi!
Ferdinand. Minä en pelkää mitään -- en mitään -- kuin sun rakkautesi
rajoja! Kokoutukoon esteitäkin niinkuin vuoria meidän väliimme, minä
tahdon ne pitää portaina, joita myöten lennän Loviisan syliin!
Vastoin-käymisen myrsky on kiihoittava rakkauttani, vasta on tekevä
Loviisan ihanammaksi. -- Siis pois pelko, rakkaani! Minä itse tahdon
vartioida sinua niinkuin lohi-käärme maan-alaista kultaa -- Luota,
turvaa minuun! Muuta enkeliä et tarvitse -- Minä viskaun sinun ja
kovan-onnen väliin -- otan vastaan kaikki haavat -- kaadan ilon
pikarista joka märän sinulle -- kannan ne sinulle rakkauden maljassa.
(hellästi likistäen häntä.) Tämän käsi-varren nojassa on Loviisa
tanssiva elämän läpi; kauniimpana, kuin se sinut tänne antoi, on taivas
sinut saava takaisin, ja ihmetellen tunnustava, että ainoastaan rakkaus
Voipi ihmisluonnon täydellisentää. --
Loviisa (sysää hänet luotaan, kovasti liikutettuna). Olemus malan
tähden vaiti! ole ääneti! -- %o§ tietäisit -- Anna mun olla -- sinä et
tiedä, että nuo toivomasi käyvät sydämeni päälle kuin noidan-nuolet.
(Tahtoo mennä pois.)
Ferdinand (pitelee häntä). Loviisa? Kuinka? Mikä muutos?
Loviisa. Minä nämä unelmat olin unhottanut ja olin onnellinen -- Nyt,
nyt -- tästä päivästä saakka -- on eloni rauha mennyt -- Hurjat
toivotukset -- tiedän sen -- rupeevat rinnassani raivoomaan. -- Mene,
mene pois -- Jumala antakoon sen sinulle anteeksi! -- Sinä olet se,
joka tulikekäleen lähätit mun nuoreen, rauhalliseen sydämeeni, ja se
palo ei sammu koskaan, ei koskaan.
(Töytää ulos. Ferdinand seuraa häntä äänettä.)
Viides kohtaus.
Sali presidentin kodissa.
Presidenti, ritariston-risti kaulassa ja tähti rinnassa,
ja sihtieri Wurm tulevat esiin.
Presidenti. Oikein todellako rakastunut? Minun poikani! -- Ei, Wurm,
sitä et saa minun koskaan uskomaan!
Wurm. Teidän ylhäisyys voitte vaatia minulta todistuksia.
Presidenti. Että hän käypi niiden porvari-kutaleiden luona -- puhelee
tuhmuuksia -- ehkäpä rupattaa vielä tunteistaankin -- se on kaikki
mahdollista, eikä liioin nuhdeltavaa -- vaan rakastunut -- ja vielä
musikantin tyttöön, sanot?
Wurm. Soitto-mestari Millerin tyttäreen.
Presidenti. Onko se kaunis? -- Vaan johan se on arvattavakin.
Wurm (vilkkaasti). Kauniin kappale valko-verisiä, joka, se ei ole
ollenkaan liikaa, vielä parasten hovi-kaunottarienkin rinnalla ei
häpeisi.
Presidenti (nauraa). Sanot, Wurm, että hän pitää tätä hempua silmällä
-- se on luonnollista; -- vaan katsoppas, Wurmiseni, se että poikani
rakastaa tätä naista, antaa minulle toivon, ett'eivät paremmatkaan
rouvat tule häntä vihaamaan; näin voipi hän hovissa jotakin toimittaa.
Tyttö on _kaunis_, sanot sinä; se on minulle mieleen, että pojallani
niin muodoin on _makua_. Jos hän tyttö-hupakolle on naimis-lupauksia
tehnyt, on vielä parempi, se osoittaa että hänellä on _älyä_ omaan
puoleensa valhella. Hänestä voipi tulla _presidenti_. Jos hän sitten
vielä aikomuksensa voittaa! -- mestarillisesti! se osoittaa, että
hänellä on onnea. -- Jos koko kometia sitten loppuu tervehellä
pojanpojalla minulle -- vielä paremmin! minä juon kanta-puuni
lisäymisestä putellin malagaa enemmän, ja maksan sakon hänen kurvansa
edestä.
Wurm. Minä en voi toivottaa muuta kuin että tätä putellia, teidän
ylhäisyys, ette tarvitseisi juoda lohdutukseksenne.
Presidenti (vakaasti). Wurm, muista se, että jos minä kerran uskon,
niin uskon minä lujasti; raivoon, kun vihastun. -- Minua on hykäyttänyt
se, että sinä tahdot minua ärsyttää. Että sinä kernaasti pyrit irti
kanssa-kosijastasi, uskon minä helsingin hyvästi. Kun et tyttöä
saa hänestä luopumaan, pitää tässä isän muka ruveta sinulle
kärpäis-läpsäksi, se on helposti ymmärrettävä -- ja että sinulla on
niin paljo koiran-nahkaa, ilahuttaa minua oikein. -- Vaan, Wurm parka,
elä kuitenkaan tahdo minuakin pettää. Eläkä leikkiäsi minun kanssani
tee niin pitkältä, että mun täytyy suuttua!
Wurm. Teidän ylhäisyys, antakaa anteeksi! Jospa tässä minun puoleltani
olisikin, niinkuin uskotte, luulevaisuus kanssa vaikuttamassa, niin
olisi se ollut ainoastaan silmissäni, ei kielelläni.
Presidenti. Ja minä kun luulin, että sitä sinussa ei olisi ensinkään!
Tuhma pöllö sinä, mitä koskee se sinuun, jos talarin saat uutena
myntistä eli vähän pidettynä raha-mieheltä. Sinä voit lohduttaa itseäsi
täkäläisen aatelin esi-merkillä; meidän säädyssä tehdään harva
naimis-kauppa, jossa ei vähintään puoli-kymmentä häävieraista -- eli
kuitenkin palvelijoista -- voisi tarkoin sanoa, minkä-lainen sulhasen
paratiisi on.
Wurm (kumartaa). Siinä asiassa olen minä mieleltäni porvarin-tapainen.
Presidenti. Muuten saat sinä pian tilaisuuden kanssa-kosijallesi antaa
pilkkansa kauniimmalla tavalla takaisin. Paraillaan on ruhtinan
kabinetissä se aie, että, uuden ruhtinattaren tullessa, lady
Milfordille näyn vuoksi annetaan eronsa; saadaksemme petos
täydelliseksi pitää meidän lady naittaa. Sinä tiedät, Wurm, kuinka
suuresti minun valtani nojaupi ladyn vallalle -- kuinka yli-pään minun
väkevimpinä ponnistiminani ruhtinan himot ovat. Ruhtinas etsii nyt
miestä Milfordille. Joku toinen voipi tulla, tehdä kaupan, neidon
kanssa ruhtinan suosion kiskoa puoleensa, tulla hänelle välttämättömän
tarpeelliseksi -- Mutta näin ei saa käydä. Ruhtinan pitää edellensäkin
pysyä minun heimoni verkoissa, ja sen tähden pitää minun poikani naida
Milfordin. -- Ymmärsitkö?
Wurm. Kuinka silmiäni kirvelee -- -- Tässäpä toki _presidenti_ näytti,
että _isä_ on vaan vasta-alottelija häntä vastaan. Vaan jos majuori
teille rupee yhtä _kuuliaiseksi pojaksi_, kuin te hänelle olette _hellä
isä_, niin tuskin aikeestanne tulee mitään.
Presidenti. Kaikeksi onneksi ei minulla koskaan ole ollut hätää
aikeitteni onnistumisesta, missä vaan on käynyt sanoa: _sen pitää niin
olla!_ -- Vaan tämäpä saattaa meidät, Wurm, takaisin taannoiseen
kysymykseen. Jo tänä päivänä tahdon pojalleni ilmoittaa hänen
naimisensa lady Milfordin kanssa. Se katsanto, jolla hän tämän
ilmoituksen ottaa vastaan, on sitten minulle osoittava, onko sinun
luulossasi perää vai ei.
Wurm. Teidän ylhäisyysenne, antakaa anteeksi! se surullinen katsanto,
jonka hän varmaan tulee teille näyttämään, saattaa tulla yhtä hyvin sen
morsiamen tähden, jonka hänelle annatte, kuin sen tähden, jonka häneltä
otatte. Olkaa hyvä, pankaa hänet kovempaan koettelemukseen. Valitkaa
hänelle kaikkein paras tyttö maassa, ja jos hän suostuu, niin pitäkää
sihtieri Wurmia kolme vuotta raudoissa.
Presidenti (puree huuliaan.) Saatana!
Wurm. Niin se on! Tytön äiti, joka on tuhma tuhnus, rupatti minulle
typeryydessään kaikki tyyni.
Presidenti (kävelee edes takaisin, painellen vihaansa alas). Jo tänä
aamuna!
Wurm. Elkää kuitenkaan unhottako, ylhäisyys, että majuori on minun
päällikköni poika!
Presidenti. Sinua ei mainita, Wurm.
Wurm. Ja että kun minä autan teitä irti miniästä, joka ei ole
mieluinen --
Presidenti. Niin tulee minun auttaa sinua saamaan vaimo? Muistan
senkin, Wurm!
Wurm (kumartaa hyvillään). Ijäti teidän, armollinen herra!
(On pois lähtemässä.)
Presidenti. Mitä tuonnoin sinulle uskoin, Wurm! (Uhaten.) Jos sinä
hiiskut --
Wurm (nauraa). Niin voitte te, ylhäisyys, vetää mun väärät
allekirjoitukseni ilmi!
(Menee pois.)
Presidenti. Niin tosiaankin! Sinusta olen varma! Minä pitelen sinua
omasta konnuudestasi kiinni niinkuin sontiaista rihmasta.