Maidosta ja joka yö
Pytyn kannen auki jättää,
Jotta kissa loput syö.
"Mutta kissa onkin velho,
Myrskyöin näet luikkii tuo
Salaa henkivuorta kohden
Vanhain raunioiden luo.
"Siellä muinoin oli linna,
Uljas, aseloistossaan;
Ritarit ja rouvat, knaapit
Tanssi soihtutanssejaan.
"Linnan ja sen väenpä tenhos
Häijy noita-akka noin;
Jäämään rauniot vain jäivät,
Missä huuhkain löysi ko'in.
"Mutta mummovainaa tiesi:
Lausut sanan oikean
Yöllä paikall' oikealla
Oikeahan aikahan;
"Silloin rauniot ne nousee
Jälleen linnaks kirkkahaks,
Ritarit ja rouvat, knaapit
Taas käy tanssiin, kaks ja kaks.
"Mutta mies, mi sanan lausui,
Linnan ja sen väen saa,
Torvet tervehtii ja rummut
Riemuin nuorta valtijaa!"
Noinpa huulten ruususista
Puhkee tarukuvat nuo,
Armaat sinisilmät niihin
Tähtituikettansa luo.
Käteni jo kietoo pieno
Kultakutrein kierroksiin,
Lukee sormet sulosuukoin,
Hymyilee ja vait on niin.
Huoneessa on kaikki hiljaa
Ja niin hauskan viehkeää;
Pöydät, penkit, on kuin mulle
Tuttavat ois vanhat nää.
Tyynnä naskaa seinäkello,
Kitara se hiljaa vain
Itsestään jo soida alkaa,
Ja ma oon kuin unissain.
Nytpä oikea on hetki,
Saavuin paikkaan oikeaan,
Ja ma luulen, huulilleni
Sanan oikean ma saan.
Katsos, lapsi, häilyy usvat,
Sydänyö jo häämöttää!
Vuon ja metsän humu yltyy,
Vanha vuori heräjää.
Soitot, laulut kääpiöiden
Kautta rotkoin raikahtaa,
Ja kuin kevään kiihkoss' esiin
Kukkametsät versoaa.
Kukat uljaat, tarumaiset,
Lehdet ihmeen leveät;
Intohimon ahdistuksin
Tuoksuillen ne värjyvät.
Ruusut, kuni hurjat lieskat,
Loistaa kesken vehmastoin,
Liljat, kuni hohtopylväät,
Pilven pieliin kohoo noin.
Tähdet -- kooltaan auringoita --
Katsoo lemmenhehkussaan,
Liljain teriin kumman suuriin
Valaa säihkevirtojaan.
Mut me itse, armas lapsi,
Muutuimme viel' enemmän;
Soihdut sekä kullat, silkit
Säihkyy meille silmähän.
Ylennyt oot prinsessaksi,
Majas linnaks korkeaks,
Ritarit ja rouvat, knaapit
Riemuin tanssii, kaks ja kaks.
Mutta mun nyt onkin linna,
Sinut sain ja kaikki nää;
Nuorta valtijaa nyt riemuin
Torvet, rummut tervehtää!
Paimenpoika.
Kuningas on paimenpoika,
Kunnas valtaistuin on;
Hänen päänsä päällä säihkyy
Kultakruunu auringon.
Jalkain juuressa on lampaat,
Hienot mielistelijät;
Vasikat ne ritareina
Keikaroi ja öykkivät.
Hovinarreina on jäärät;
Hovin soittotaiturit
Siin' on linnut, siin' on lehmät,
Huilusuut ja kellokit.
Soi ja hilkkuu, kilkkuu vienoon,
Ja niin vienoon kohajaa
Kosken veet ja uljaat kuuset, --
Kuningas jo uinahtaa.
Ministeri, koira, silloin
Hallitusta hoitaa saa,
Ja hän äreästi haukkuin
Arvoansa ilmoittaa.
Kuningas jo viimein ääntää:
"Hallitus vain vaivaa tuo;
Soisin pääseväni kotiin
Kuningattareni luo!
"Hänen sylihinsä lasken
Suloisesti uljaan pään,
Koko valtakuntan' laajan
Hänen silmissänsä nään!"
Pohjanmeri.
1.
Kruunaus.
Te laulut! Te lauluni oivat!
Nyt ylös aseihin!
Te torvia toitotelkaa,
Ja kilvelle nostakaa
Tää nuori tyttö,
Mi sydämeni vallitsee
Ja kuningattareni on.
Terve! nuori valtijatar!
Auringosta tuolta
Riistän mä säteet kultaiset
Ja kruunun niistä kiertäisen
Sun pyhään päähäs nyt.
Sinisilkistä liehuvan taivaanteltan,
Min poimuissa yöllä timantit säihkyy,
Ma leikkaan kalliin kaistaleen
Ja kruunausvaippana lasken sen
Yli ruhtinaallisten olkapäittes.
Hoviherroiksi sulle annan
Sironjäykät sonetit palmikkopäät,
Uljaat terzinit, sievät stanssit;
Ja juoksupoiaksi vitsini saat,
Hovinarrina fanttasiiani on,
Ja airunna, hymyyvä kyynel vaakunassa,
Olkoon huumori tää.
Mut itse, kuningattareni,
Mä etees polvistun,
Ja tunnustain sinut valtijaksi,
Ma purppurapieluksella
Tuon tarjokses
Sen järkeni hiutusen,
Min säälistä mulle viel' on jättänyt
Valtas edeltäjätär.
2.
Iltahämärä.
Meren kolkolla rannalla istuin
Mietteistä vaivauneena ja yksin.
Aurinko painui lännemmäs ja loi
Säihkesoiluja pinnalle veen;
Ja nuo väljät valkoaallot,
Vuoksen painamat,
Kuohui ja tursus kaukana tullen. --
Omituinen pauhina, kuiske ja viuhe,
Ja nauru ja möyrinä, suhaus, huokaus,
Taas väliin kuin viihdytys viehkeän virren. --
Oli kuin ois unhosta sadut soineet,
Ikivanhat, armahat, kummat,
Joit' ennen poikana kuulin
Naapurinlasten kertovan,
Kun kesäillan pitkään
Me juttusilla paadella portaan
Salamyhkinä istua kyykimme,
Hörössä pikku korvat
Ja viisain silmin uteliain;
Siinä kun suuret neidot
Köynnöskukkien tuoksehessa
Vastapäätä ikkunass' istui,
Ruusuisin kasvoin,
Nauraen kujeissa kuun.
3.
Auringonlasku.
Punanhehkuva aurinko laskee
Alas laajalti kuohuvaan
Valtamereen hopeiseen;
Auerkiehteet, ruusuin kirjotut,
Jäljessä seuraa; ja vastapäätä,
Syysillan pilvien hämäristä,
Surukalpein, murheisin kasvoin,
Esiin astuu kuu,
Ja sen seurassa valokiteet,
Usvana tuikkivat tähdet.
Muinoin taivaalla säihkyi
Puolisoliitoin
Jumala, Sol ja Luna, jumalatar,
Ja vilisi ympärillä tähdet,
Nuo pienet, puhtahat lapset.
Mut kierot kielet kuiskivat kyitään,
Ja jo erkani vihoin
Nuo ylhät, loistavat puolisot.
Nytpä päivällä, loistossa yksin
Tuoll' ylpeilee hän, aurinko Sol,
Min mahtavuutta
Palvelee sekä hymneissä kiittää
Kovat, onnesta korskeat ihmiset.
Mutta öin
Vait astuu taivaalla Luna,
Tuo äiti-raukka,
Kera orvoiksi jääneiden tähtilasten.
Ja vienonsuruisaan hän väikkyy,
Ja lempivät neidot ja laulajat hellät
Suo hälle lauluja, kyyneleitä.
Tuo viehkeä Luna! Naisekkaana
Vielä hän lempii puolisoaan.
Vasten iltaa, värjyen, kelmein päin
Vilkuu hattarapilvistä hän
Ja murhein katsovi poistuvaa,
Ja tuskikkaasti jo huutais: "Tule!
Tule! Lapset ne kaipaa sua. --"
Mutta aurinko, ylpeä Sol,
Kun puolison näkee, otsa jo hehkuu hällä
Kahenkertaisin ruskoin,
Raivon ja tuskan,
Ja heltymätönnä hän rientää pois
Vesikylmälle leskivuoteelleen.
* * * * *
Kierot, kuiskivat kielet
Tuotti noin nyt turman ja tuskan
Jumaloillekin ikuisille.
Ja jumala-raukat tuolla
Kulkevat tuskia täynnä
Lohduttomiin ikipitkiä teitään,
Eivätkä kuolla voi,
Vaan kuinka he kääntyy,
On säihkyvä kurjuus.
Mä ihminen,
Mä mullassa syntynyt, kuolonlahjainen,
En kauvemmin kaihoo.
4.
Yö rannikolla.
Tähdetön, kylmä on yö,
Meri haukottelee;
Ja meren päällä vatsallaan
Makaa mahdoton, muodoton Pohja,
Ja hiljaa ähkyen, laiskoin äänin,
Kuin ykspää äijä hyvillä tuulin,
Kuiskivi vesiin hän,
Kertoen hassuja historioita,
Jätteinjuttuja kuolonhulluja,
Ikivanhoja taruja Norjan,
Ja siinä väliin hän nauraa ja pauhaa ja ulvoo,
Eddan loitsuja laulain,
Luotteita noita
Niin hurjan huikeita, tenhokkaita,
Ett' aavain vetten lapset
Huimina pystyyn hyppii
Riemusta hullauneina.
Mut aukeaa meren rantaa,
Hiekkaa aaltojen kostuttamaa,
Astuvi mies, sydän rinnassansa,
Mi hurjempi on kuin aallot ja myrskyt.
Missä hän astuu,
Ruskuvat raakut, ja pii lyö tulta;
Hän ylleen tarkemmin kietoo vaippaa,
Ja vinhaan astuu viuheessa yön,
Seuraten johtoa valon pienen,
Mi viettäen, viehtäen tuikkii
Kalapaikan laidasta kaukaa.
Isä, veikko on aalloillaan,
Ja yksin kuin hiiri pirtissä on
Kotitoimissa saaren tyttö,
Tuo ihmeen viehkeä saaren tyttö.
Hän lieden luona istuu
Ja kuuntelee vesikattilaa,
Mi armaita aavistuksia humuu.
Hän risut roiskivat tuleen heittää
Ja puhaltaa, --
Ja punaliekit loimuten,
Luovat vienoon tenholoistoon
Sirot, hehkuvat kasvot
Ja hienot, valkeat olkapäät,
Jotk' kainosti kurkistaa
Hamppupaidasta karkeasta,
Ja pienen, näppärän kätösen,
Mi liiviä paulaa kiinteämmin
Hienon vyötäreen.
Mut äkkiä aukee uksi,
Ja sisään astuu kulkija öinen.
Lemmentyynnä hän silmänsä luo
Tyttöön norjaan, valkoiseen,
Mi siinä värjyen seisoo
Kuin säikähdyksissä lilja.
Ja vieras vaippansa heittää maahan
Ja hymyy ja haastaa:
"Näät, lapsi, lupaukseni täytän,
Olen tullut, ja kanssani palaa
Entisaika, kun jumalat taivaan
Alas astui ihmistyttöjen luokse,
Ja ihmistyttöjä syleillen
Synnytti heidän kanssaan
Valtikankantajat kuningaspolvet
Ja sankarit, ihmeet maan. --
Mut laps, älä suotta enää
Jumaluuttani pelkää,
Vaan laita sa mulle teetä ja rommia,
Sill' ulkona kylmi,
Ja kalsea öinen ilma
Saa myös ikijumalat viluun,
Ja tulee jumalallisin nuha
Ja yskä kuolematon."
5.
Poseidon.
Nuo päivän säteet säihkyi
Pinnalla loitos vyöryvän veen,
Retillä kaukana kellui laiva,
Mi mun yli veen oli kotiin vievä;
Mutta puutuimme purjetuulta,
Ja ma vielä särkällä istuin tyynnä
Vain rannalla yksin.
Ja runoa luin Odysseyn,
Ikivanhaa ja nuorta runoelmaa,
Min lehdistä aaltojen kostuttamista
Mua vastaan riemuiten nousi
Olympon henki
Ja säihkyvä ihmiskevät
Sekä siintävä Hellaan taivas.
Jalo mieleni seuras uskollisesti
Sua, Laerteen poika, vaaroissas, harhateilläs;
Kanssas se istui kalvavin huolin
Luo vierahan lieden,
Miss' silkkiä kuningattaret kehräs,
Sua auttoi valhehtimaan sekä pakoon
Pois jättein luolista, helmoista nymfein,
Seurasi niin sua yöhön Kimmeiron
Ja myrskyyn, haaksirikkoon,
Ja kanssas äärintä kurjuutta kärsi.
Huoaten puhuin: "Julma Poseidon,
Vihas hirveä on,
Ja itse pelkään
Nyt paluumatkaani omaa."
Sanat tuskin lausutuks sain,
Kun kuohahti veet,
Ja valkoaaltoin alta nousi
Merenjumala ruokoseppelpää,
Ja hän ilkkuen huusi:
"Turha pelko, pieni runoseppä!
En rahdun vertaa haitata aio
Sun laivarukkaas,
En henkikultaas tuskaannuttaa
Kovin arvelluttavin läikkein.
Sill' et sä, pieni runoseppä,
Mua koskaan vihaan yllyttänyt,
Et ainointa tornia suistanut
Pyhän Priamon korkean linnan,
Et kärventänyt sä ainointa karvaa
Polyfemos-poikani silmästä,
Ja koskaan ei sua suojellut neuvot
Viisauden jumalattaren, Pallas Ateenen."
Noinpa huusi Poseidon
Ja sukelsi mereen taas;
Ja raakaa merimiessukkeluutta
Nauroivat aaltojen alla
Amfitrite, törkeä purstonainen,
Ja Nereon tyttäret tuhmat.
6.
Myrsky.
On riehuva myrsky,
Ja se aaltoja pieksää,
Ja aallot vimmatut tyrskyin ja hyrskyin
Pystyjä läjii, ja hoippuen häilyy
Nuo valkoiset vesivuoret,
Ja laiva niitä kiipeilee,
Hurjasti, vaivoin,
Ja äkkiä syöksähtää
Alas mustahan kuiluun ammottavaan. --
Meri suuri!
Emo kauneuden, Merenvaahdistanoussehen!
Isoäiti lemmen! armahda mua!
Jo väippyy, ruumista vainuin,
Tuo aavemainen lokki
Ja nokkaa mastohon hioo
Ja sydäntä ahnasna himoitsee,
Mi tyttäres mainetta laulaa,
Ja min kanssa tyttärespoika, veitikka tuo,
Niin toimessa leikkii.
Oi, turhaan pyydän ja rukoilen!
Mun huutoni haipuu myrskyjen meuruun,
Tuulten taisteluhumuun.
Ne pauhaa, viuhuu, vonkuu ja ärjyy
Kuin hulluinhuoneessa äänten!
Ja siinä väliin kuuluu selvään
Viettävä harpunhelke,
Kaihosan hurja laulu,
Mihin sielu sulaa, mi sielua raastaa,
Ja ääni on mulle tuttu.
Kaukana kalliorannoilla Skottlannin,
Missä kohoo harmaja linna
Partaalla kiehuvan veen,
Siellä kaariholvessa ikkunan
Seisovi kaunis, sairas nainen,
Kuulaan henkevä, mormorikalvas,
Ja hän laulaen harppua soittaa;
Käy tuuli tuivertain läpi pitkäin hiusten
Ja kantaa kumman laulelon
Pois yli merten myrskyäväin.
7.
Puhdistus.
Jää sinne mereen, syvyyteen,
Sä mieletön haave,
Mi monta yötä jo
Mua pettävin onnin kiusasit,
Ja meriaaveena tuossa
Nyt keskellä ilmipäivää uhkaat mua, --
Jää sinne hautaan ikuiseen!
Ja ma heitän myös alas luoksesi pois
Tuskani, syntini kaikki,
Ja houkan kulkuskaavun,
Mi jo kauvan kilkutti pyörälle pääni,
Ja kylmän, niljakan käärmeenketteen
Tän teeskentelyn,
Min kierteissä sielu jo kauvan huokas,
Tää sairas sielu,
Jumalankieltävä, enkelitkieltävä,
Autuuton sielu. --
Hoihoo! Hoihoo! Jo tulee tuuli!
Nyt purjeet auki! Ne liehuu, paisuu!
Pois yli turmantyynen pinnan
Laiva jo kiitää,
Ja vapaana sielu riemuitsee.
8.
Merentervehdys.
Thalatta! Thalatta!
Terve taas, meri ääretön!
Terve kymmentuhattakertainen
Rinnasta riemuisasta,
Niinkuin muinoin ne tervehti sua
Kymmentuhannen rinnat,
Vastoinkäymiset voittavain,
Mielimaallensa pyrkiväin
Kreikkalaisten kuulut rinnat.
Veet valtavat läikkyi
Ja velloen hyrski,
Päivä, mi painui vetten taa,
Loi rusosäihkyhyn väylät,
Hätääntyneet lokkiparvet
Yli luotojen kirkuen leijui,
Jymys kapsivat ratsut, kilvet ne soi,
Ja voittohuutona raikui:
"Thalatta! Thalatta!"
Terve taas, meri ääretön,
Kotimaani kieltä aaltosi kuohuu,
Laill' lapsuuden unten ne väippyen haipuu
Ulapoillesi velloville,
Ja vanhat muistot ne taas tuo ilmi
Nuo ihmeen hurmaavat lelut kaikki,
Nuo kaikki väikkyvät joululahjat,
Nuo kaikki kauniit korallioksat,
Punasimpsut, helmet ja kirjavat raakut,
Joit' tuolla piloin säilytät
Salakätköissä kristallilinnas.
Oi, miten hiuduin kolkon vierailla mailla!
Kuin kuihtunut kukka
Kasvintutkijan kotelossa
Oli sydän mun rinnassain.
Mun on kuin oisin talven pitkään
Sairasvuoteella sairassa maannut
Ja nyt äkkiä noussut;
Ja loistain silmiä häikäisee
Kevät vihreä auringon säihkehessä,
Puut huiskii valkeat, vaahtilatvat,
Ja nuoret kukkaset katsoo mua
Kirjavin, tuoksuvin silmin,
Ja on tuoksua, henkeä, riemua vain,
Ja sini-ilmoilla linnut laulaa, --
Thalatta! Thalatta!
Sydän uljas, mi paluuretkes teit!
Kuink' usein, katkeran usein,
Sua ahtaalle sai nuo Pohjan barbarinaiset!
He suurin, voittoisin silmin
Hehkuvat nuolensa sinkos;
He sanoin käyriks hiotuin
Rintaani raastaa koitti
Ja nuolenpääkirjoitus-kirjein runtaa
Pää parkaa huumaunutta. --
Mä kilvellä turhaan ne luotani torjuin,
Nuolet sinkui, iskut kalski,
Ja noin nyt Pohjan barbarinaiset
Mua ahdisti mereen saakka. --
Ja ma hengitän taas ja ma tervehdin merta,
Ikiarmasta, pelastavaa,
Thalatta! Thalatta!
9.
Päivän laskiessa.
Tuo kaunis päivä
On tyynnä mereen laskenut,
Ja nouseva yö on tummentanut
Jo vellovat veet;
Vain enää iltarusko
Veenpiirin kultaloistohon luo,
Ja kuohuva vuoksen voima
Ajaa rannoille valkoaallot,
Ja ne sukkelan hilpeinä hyppii
Kuin villava lammaslauma,
Jot' illoin laulava paimenpoika
Pois kotiin häätää.
"Oi, kaunis on päivä!"
Niin virkatuks vihdoin ystävä sai,
Mi rantaa kanssani asteli,
Ja puolileikin, puoleks kaihoin
Hän väitti, että aurinko on
Ihana rouva, mi naimisiin
Meni vanhalle Ahdille järkisyistä;
Nyt päivän kaiken hän muka astuu
Vain hauskasti taivaalla purppurat yllään
Ja säihkyy timanttiloistossaan,
Ja kaikki lempii, ihailee
Koko luomakunnassa häntä,
Ja hän koko luomakunnan riemuks
Suo kaikille katseensa loiston ja lämmön;
Illoin taas, kun on toivoton pakko eessä,
Hän muka palaa taas
Kotiin kalseaan, vilukylmään syliin
Vanhan puolison.
"Usko pois", lisäs ystävä vielä,
Ja nauroi ja huokas ja nauroi taas, --
"He alhaalla siellä rakkaasti elää!
Joko nukkuvat, tai he riitelevät,
Niin että ihmisilmoilla täällä
Meri kuohuvi pärskähtäin,
Ja laivuri aaltoin pauhussa kuulee,
Kuink' äijä rouvaansa haukkuu:
""Pyöreä mailmankaikkion portto,
Silmin kosjoja!
Päivän pitkään hehkut muille
Ja öin olet mulle kylmä ja laiska!""
Kotirippiä noin kun saa, on selvä --
Heti ylpeä aurinko kyyneliin!
Ja hän onnettomuuttaan vaikeroi,
Ja vaikeroi niin surkean kauvan, ett' Ahti
Äkkiä vuoteelta villinä hyppää
Ja uida potkivi meren pintaan,
Tuuletusta ja malttia saamaan.
"Niin itse näin hänet viime yönä,
Kun rintaa myöten hän aalloista nousi.
Oli äijällä kellervä villapaita
Ja liljavalkoinen unimyssy,
Ja kurtistuneet oli kasvot."
10.
Kysymyksiä.
Meren rannalla öisen, usvaisen
On nuorukainen-mies,
Sydän tuskaa täynnä ja epäilyksiä pää,
Ja synkin mielin hän aalloille puhuu:
"Oi elon arvoitus ilmaiskaa,
Tuo tuskainen ikiarvoitus,
Jota monet päät jo on mietiskelleet,
Hieroglyyffimyssyiset päät,
Turbaanipäät sekä barettipäät,
Peruukkipäät ja tuhannet muut
Kurjat, polttavat ihmispäät. --
Lausukaa, mitä ihminen lienee?
Mitä varten hän on? Mitä kohti hän käy?
Ken asuu tähtien tuolla puolen?"
Veet pauhailee ikipauhinatansa,
Ja tuuli se viuhuu, pilvet ne kiitää;
Tylyt tähdet ne tuikkivat kylmästi vain,
Ja houkka vastausta vartoo.
11.
Foinix-lintu.
Jo tulee lintu, mi lännestä lentää,
Se kiitää itään,
Idän puutarhaan kotimailleen,
Miss' siimeissä mausteet tuoksuen kasvaa,
Ja huohuu palmut, ja veet on vilppaat, --
Ja ihmelintu liitäin laulaa:
"Impi lempii, impi lempii!
Hän sydämessänsä kuvaas kantaa,
Ja vienosti kantaa kätkössä salaa,
Eik' itsekään sitä tiedä!
Vain unelmissaan hän sun näkee,
Hän itkee ja kättäsi suutelee
Ja nimeäs huutaa,
Ja huudosta herää ja makaa säikähtyneenä,
Ja hieroo kirkkaita silmiä ihmeissään. --
"Impi lempii, impi lempii!"
* * * * *
Etukannella, mastohan nojautuin,
Seisoin ja kuuntelin laulua linnun.
Hevot tummanvihreät liinaharjat,
Nuo valkoiset lainehet tanssi;
Kuin joutsenjono hohtavin purjein
Ulos Helgolannista liukui purret
Meren rohkeiden paimentolaisten!
Pääni päällä siinnossa taivaan
Valkeat hattarat häilyi,
Ja päilyi aurinko ikuinen,
Tuo taivaan ruusu, ruskossa hehkuva,
Mi riemuiten mereen kuvastuu,
Ja ne soi, meri, taivas ja mieleni mun,
Ne kaikuen soi vain:
"Impi lempii, impi lempii!"
Uusia Runoelmia
(Lyyrillisiä)
I
Uusi kevät
Proloogi.
Maalauskallereissa siellä
Miehen kuva huomataan,
Joka nukkui taistotiellä
Kilpi, peitsi rinnallaan.
Lemmettäret luokses hiipi,
Ryösti miekkas, peitses tään,
Kukkasvöin sua kahlehtiipi,
Kuinka yrmit, väistätkään.
Niin mä neitten kukkasvöissä
Riemuin, tuskin kiemuroin,
Kun on muut jo mainetöissä
Ajan suurten taisteloin.
1.
Metsä vihannoi ja silmuu
Riemunahdistuksin kainoin;
Mutta päivä maahan hymyy:
Kevät nuori, -- terve, ainoin!
Satakieli, sekin täällä
Onneaan on kaihoisempi;
Pitkään nyyhkii sävelsoinnut,
Ja on laulu lempi, lempi!
2.
Ma kukkaa lemmin, mut kukkaa en tunne;
Se tuskaa tuo.
Ma katson kukkakupuhunne,
Pyrin sydämen luo.
Soi kukkain tuoksuhun laulus hieno,
Satakieli, sun.
Pyrin sydämen luo, mi on kaunis ja vieno,
Niin kaunis kuin mun.
Oi, laulus hienon ymmärrän, parka,
Satakieli sä siin';
Sydän kummankin meidän on tuskaisen arka,
Aran tuskikas niin.
3.
Taas ollaan toukokuussa,
Kaikk' kukkaset tuoksuaa,
Ja taivaanrannan suussa
Rusopilvet ne ruskottaa.
Satakielten laulut soivat
Puun lehvistä iltamaan,
Ja vuonat veikaroivat
Kevätheinässä juostessaan.
Ei sairas laulele, juokse,
Ma makaan alla puun;
Sävel loitto se kaikuu luokse, --
Jään outoon uinailuun.
4.
Mielehen soi vienoinen
Kevätkelloin ääni,
Soios, laulu pienoinen,
Kauas yli pääni.
Maille soi, miss' unteloi
Ruusukukka kulta.
Vienolle, mi tuoksun toi,
Terveiset vie multa.
5.
Ja perhosen lemmikki ruusu on,
Sen ympäri liehuu tuo,
Mut kultasiipiin perhosen
Säde auringon lempivän katseen luo
Mut ken se ruusun lemmikki on?
Jos tietää vain sen vois.
Se satakielikö laulava lie,
Vai illan tuikkiva koi se ois?
En tiedä, ken ruusun lemmikki lie,
Mut kaikki sai lempeni, oi --
Säde auringon, ruusu ja perhonen
Ja satakieli ja illan koi!
6.
"Ol' aluss' satakieli vaan,
Ja sana soi: 'tyi-tyi!' 'tyi-tyi!'
Kun noin se lauloi, ruoho maan,
Puut, kukat, kielot ilmestyi.
"Se itseään puri rintahan,
Ja veri vuos, mut verestään
Se näki ruusun nousevan;
Se sille laulaa lempeään.
"Ja meidät, salon linnut, oi,
Tää haavan veri sovittaa;
Jos ruusulaulu loppuun soi,
Niin salo itse katoaa."
Noin kertoo varpuspojillen
Tuo varpusukko pesässään;
Ja varpusrouva toistaa sen
Ja valtaa pesän yläpään.
Hän onkin tarkka eukokseen,
Hän hyvin hoitaa askareet;
Siin' ukko jouten lapsilleen
Opettaa uskonkappaleet.
7.
Lemmen kaihoon sydän taipuu,
Sulo tuskain kyyneliin,
Ja ma pelkään, tämä kaipuu
Tulee vielä täytöksiin.
Oi, nää lemmen karvaat hoivat,
Lemmen kurjuus vienoinen,
Vaivat taivaiset taas toivat
Rintaan tuskin terveesen.
8.
Kun käyt sivutsein, ja tunnen
Viiman vain sun liepeistäs,
Sydän riemastuu ja innoin
Seuraa sulo jälkiäs.
Kun niin käännyt päin ja kiinnät
Suureet silmäs minuun, oi,
Sydän säikähtää, ett' tuskin
Seurahas se jäädä voi.
9.
Tuo norja valkolumme
Veen pinnalla uinuvi vaan;
Kuu kalvas katsoo siihen
Jo lemmenvaivoissaan.
Nyt kukka kainosti laskee
Taas päänsä aaltoihin. --
Heti jalkainsa luona se näkee
Tuon kalpean kumppalin.
10.
Hän suuret sinisilmät
Niin vienosti minuun loi;
Miten mieleni uinui silloin,
En kielin kertoa voi.
Sun suuret sinisilmäs
Toi kaikki aatokset nää: --
Meri aatosten sinerväisten
Yli syämeni läikähtää.
11.
Ja ruusu tuoksuu, -- mut sen tietäneiskö
Se itse, oisko satakielessä
Myös tunto tenhovoimastaan, ja veiskö
Juur tuo sen käymään puiston pielessä, --
En arvaa kai. Mut tuskaa totuus tietää!
Ja vaikka ruusu, satakieli noin
Vain valhettelis tunteitaan, -- voin sietää
Tuon valheen, kuten muita sietää voin.
12.
On Pyhään Allianssiin
Nyt syämemme liittouneet;
Ne toisiinsa nojauneina
Sai pyhimmät yllykkeet.
Oi, vain tuo nuori ruusu,
Mi rintaas kaunisti niin,
Tuo pieni liittolaisraukka,
Se melkein murskattiin.
13.
Neilikat ne tuoksuin huokuu!
Tähdet mettisparven lailla
Vilisee ja varkain vilkkuu
Taivaan sinikukka-mailla!
Kastanjien varjostoissa
Kiihkoin kartanon nään harmaan;
Lasioven käyvän kuulen,
Kuulen kuiskeen äänen armaan.
Sulo väreet, vavahdukset,
Hurjat suukot, hellät paulat, --
Ja te, ruusut, kuuntelette,
Ja sa, satakieli, laulat.
14.
Suukot, joita hämyss' annat,
Joita hämyssä sä viet,
Miten nuo saa sielus riemuun,
Jos sa rakastunut liet!
Muistellen ja haaveksien
Sielus vaipuu mietteisin,
Päiviin tuleviin se kiitää,
Liitää entispäivihin.
Mut jos liian paljon mietit,
Haitaks on, kun suudellaan; --
Itke ennen, kaunosielu,
Itkut siin' on paikallaan!
15.
Maan kuningas on vanha,
Sydän raskas on, pää harmaa on
Tuo kuningas raukka vanha
Toi nuoren puolison.
On paashipoika nuori,
Siro kultapää, kevytmielinen,
Ja silkkilaahusta kantoi
Hän kuningattaren.
Kai tunnet vanhan laulun?
Niin vienoon soi, niin synkkään tuo!
Kummankin täytyi kuolla, --
Oi, liiaksi lempivät nuo.
16.
Mun muistelmissani kukkii
Nuo kuvat, jotk' aikaa raukes, --
Mikä siin' oli äänessäs, josta
Niin syvään mieleni laukes?
Mua lempiväs älä lausu!
Oi, kaunein täällä ja parhain,
Kevätaika ja nuori lempi,
Jää lokaan ja saastaan varhain.
Mua lempiväs älä lausu!
Vain vait suo suuta mulle,
Ja hymyy, kun huomenna näytän
Kaikk' kuihtuneet ruusut sulle.
17.
Nuo armaat toiveet kukkii
Ja kohta kuihtuu taas;
Ne kukkivat, kuihtuvat jälleen,
Ja niin käy kuolemaas.
Tää tieto mun synkistyttää,
Mult' innon, lemmen vie;
Olen kylmä ja rikkiviisas,
Ja jo vertynyt sydän lie.
18.
Syysyön unet, usvat, hiipii
Yli vuorten, laaksojen,
Myrsky lehdet puista riipii,
Maa on kolkon aaveinen.
Yksi puu vain viel' on ainoin
Lehdissänsä murheissaan,
Puistaa kyynelvetten painoin
Vihantia kutrejaan.
Sydän tää on syksytieno,
Mutta puu, mi vihannoi,
Se on kaunis kuvas hieno,
Sinun, armas rouva, oi!
II
Niitä näitä
1.
Kuun välkkehessä meri on,
Veet hiekkaan hiljaa suistuu;
On sydän raskas, rauhaton,
Ja mieleen laulu muistuu.
Se kaupungista tarinoi,
Min meri alleen murskas;
Sen syvyydestä kellot soi
Ja munkkein rukous hurskas.
Ei kellot, rukoukset ei
Ne kaupunkia auta,
Näet minkä kerran hauta vei,
Sen iäks otti hauta.
2.
Mua lempiväs mä tiesin,
Sen aikaa huomasin;
Mut kun sen mulle virkoit,
Niin oikein säikähdin.
Ma kuljin vuorimaita
Ja lauloin uljain päin;
Ma meren rannall' itkin,
Kun päivänlaskun näin.
Tää sydän on kuin päivä,
Niin hehkuaan se luo,
Ja lemmen mereen vaipuu
Niin ihanana tuo.
3.
Varjosuukot, varjolempi,
Varjoelo ihmeineen!
Luulet, lapsi, kaiken jäävän
Ikuisesti ennalleen?
Mitä hellit lemmekkäästi,
Haipuu pois vain unelmiin,
Sydämet ne unhottavat,
Silmät uupuu, painuu kiin.
4.
Päin merta katsoi neiti
Ja huokas: "ah!" ja "ai!"
Hän lähtösuukot heitti,
Kun päivä mailleen sai.
Oi, neiti, -- eihän huolta,
On vanha määrä näin;
Se laskee edestä tuolta
Ja palaa takaapäin.
5.
Rinnallasi loistain päilyy
Tricolor ja julistaa:
Vapaana tää sydän säilyy,
Orjuuteen et sitä saa!
Kuningatar Maria, maltas,
Maria Neljäs lemmessäin: --
Kaikki edeltäjät valtas
Pantiin pois vain peräkkäin.
6.
Ma mustin purjein purressa uin
Yli aavojen hyrskiväin;
Sä tiedät, kuink' olen murheinen,
Ja loukkaat vain mua näin.
Kuin tuuli on mieles uskoton,
Se liehuu pois ja päin;
Ma mustin purjein purressa uin
Yli aavojen hyrskiväin.
7.
Ja aallot ne vyöryvät tyrskyin
Vain rantahan;
Ne paisuu, vaipuu hyrskyin
Vain santahan.