Yhä saapuvat nuo;
Ne viimein vimmastuivat, --
Mit' auttaa tuo?
8.
Meressä riimupaaden näät,
Siell' istun rinnassa kaipuu.
Lokit kirkuilee, ja vinkuu säät,
Pois aallot ne kuohuen haipuu.
Moni viehkeä laps oli armahain,
Moni kumppali mieleen muistuu, --
Oi, minne he jäi? Säät vinkuu vain,
Pois kuohut ne aalloten suistuu.
9.
Meri säihkyy loisteess' auringon,
Kuin ois se kultainen.
Kun kuolen, tehkää, veikot,
Mun hautani merehen.
Ma ain olen merta lempinyt,
Nuo vienot aallot sen
Niin usein mieltäni viihti;
Me suovuimme yhtehen.
10.
Mua onni eilen suuteli,
Sen päivä jo on vienyt,
Ja oikein tosilemmestä
En pitkään aikaan tiennyt.
Uteliaisuus naiset nuo
Toi sylihini varmaan;
Kun poveeni he nähneeks sai,
Taas kadotin jo armaan.
Ja toinen nauroi mennessään,
Näin toisen kelmeäksi;
Vain Kitty itki katkeraan,
Kun luotani hän läksi.
11.
Ei tuhmista neidoista, tuumasin,
On paras tuhmista jäädä loitos;
Mut kun niin ryhdyin viisaihin,
Mun vielä huonommin kävi koitos.
On liian viisahat viisaat nää;
Mitä kiusoja urkkivat, ajatelkaa!
Mut itse jos tärkeintä kysyt, he jää
Vain nauraen vastausta velkaa.
Missä?
Missä väsyneen ja ounaan
Lepopaikka viimeinen?
Alla oranjeinko lounaan?
Alla Reinin lehmusten?
Hautaako mun vieras santaan
Jossain kesken erämaan?
Viskaako mun meri rantaan,
Ja ma siinä maata saan?
Yhtäkaikki! Tuolla, täällä
Luojan taivaan yllä nään;
Tähdet tuikkii pääni päällä,
Kuolinvalot väikkeessään.
Romansseja
Aikakautta koskevia ja Jälkipoimintoja
Childe Harold.
Vankan laivan, mustan aivan,
Verkkaan purjehtivan näät.
Valoss' soihtuin näät kuin loihtuin
Ruumiinvartioiden päät.
Kuolinsija! -- Runoilija
Kasvoin kalpein lepää siin';
Silmä siintää, katseen kiintää
Vielä taivaan sinerviin.
Vetten vyöstä soi kuin yöstä
Huuto sairaan Vellamon;
Laitaan purren hiljaa surren
Aalto vaipuu kuolohon.
Kohtalo.
I.
Pakene, tullos vaimoksein
Jo rinnoilleni uinumaan;
Sa mailla vieraill' lemmessäin
Saat taaton ko'in ja isänmaan.
Jos et sä tule, kuolen pois,
Ja olet yksin, yksin vain;
Ja jos sa taaton kotiin jäät,
Kuin vieras olet, muilla main.
II.
(Tämä on todellinen kansanlaulu, jota kuulin Reinin rannoilla laulettavan).
Kävi halla kylmien kevätyön,
Se kylmi orvokit hentoiset,
Ne kuihtuivat, näivettyivät.
Oli poika tyttöä lempinyt,
He ko'ista läksivät salaa pois,
Sitä taatto ei tiennyt, ei äiti.
He pitkin kulki ja pitkin vaan,
Ei onnea, tähtöstä nähneetkään,
He kurjina huoli ja kuoli.
III.
Nyt nuorten haudalla lehmus nuokkuu,
Siell' laulaa linnut, ja tuulet huokuu;
Sen suojaan istuvi siimekseen
Tuo mylläripoika armaineen.
Ja tuulet ne henkivät murheisin mielin,
Ja linnut ne laulavat kaihoisin kielin,
Käy veikeät nuoret jo miettiviks, --
He itkevät, eivätkä tiedä, miks.
Kaikkoo pois!
On päivän lemmikki synkkä yö
Ja kevään lemmikki talvi.
Elo lempivi kuolemaa --
Ja, oi, sa lemmit mua!
Mua lemmit, oi! -- Sua kourivat
Nuo kauhistuttavat varjot,
Jo kuihtuu nuoruutes,
Ja tyhjiin sielusi haipuu.
Oi, kaikkoo pois ja lempiös
Vain hilpeitä perholoita,
Jotk' auteress' ilakoi, --
Mua kaikkoo, kaikkoa turmaas!
Rouva Märtha.
(Tanskalainen aihe.)
Kreiv' Bender ja Pietari istui ja joi.
Kreiv' Bender tunnusti herttaa:
"Jos laulullas valloitat kaiken maan,
Et voita sa rouva Märthaa."
Kreiv' Pietari lausui: "Ratsuni saat,
Sa koiras vetoon myönnä,
Sulo Märthan laulan ma seurahain
Jo tänään sydänyönä."
Kun sydänyö nyt saapui niin,
Kreiv' Pietari lauloi julki,
Yli virran ja veen, yli metsän ja maan
Sävel vieno kiirien kulki.
Vait korpikuuset ne kuuntelee,
Ei pauhaa virran koski,
Yön tähdet ei tuikkia muistakaan,
Kuu värjyy kalvasposki.
Sulo Märtha hän herää uineestaan:
"Ken laulullaan mua hurmaa?"
Sai solkeen viitan ja puistoon läks; --
Tuli tuskaa siitä ja turmaa.
Yli metsän ja maan, yli virran ja veen
Hän kulkee henkensä hinnoin;
Kreiv' Pietari vie hänet seurassaan,
Vain laulaen tenhoisin innoin.
Nuor rouva kun aamulla kotiutuu,
Kreiv' Bender on porrasten eessä:
"Hyvä Märtha, miss' olet viettänyt yös?
On vaattees vallan veessä."
"Yön vietin virralla Vellamon
Ja ennustuksia kuulin;
Mua pirskoitti siellä ja kasteli näin
Veen neitoset ilkkuvin huulin."
"On hietaa ranta Vellamon,
Et käynyt siellä, Märtha,
Sun veriin raastetut jalkas on,
Ja poskissas on verta."
"Yön vietin haassa keijujen,
Tulen keijujen karkeloista;
Ma jalkani, kasvoni haavoihin
Sain orjantappuroista."
"Kesäkuussapa keijut karkeloi,
He kukkain kesken liehuu,
Mut nyt syys synkkä vallitsee,
Ja metsissä tuulet riehuu."
"Luon' Pietari Nielsenin vietin yön,
Hän lauloi tenhoisin innoin;
Yli metsän ja maan, yli virran ja veen
Ma seurasin henkeni hinnoin.
"Kuin kuolo laulu on voimakas,
Se vie vain yöhön ja turmaan.
Mua vieläkin polttaa hehku tuo,
Ja nyt käy tieni surmaan."
Jo kirkko mustiin verhottiin,
Soi kuolinkellot harvaan!
Tuo tiennee kuoloa surkeaa
Sulo Märtha rouvan, ma arvaan.
Kreiv' Bender arkun vieressä on,
Hän huokaa murhemiellä:
"Nyt kauniin rouvani kadotin
Ja mainiot koirani vielä."
Henrik.
Linnapihalla Canossan
Keisari on, Saksan Henrik,
Avopäin ja jaloin paljain,
Ja on yö, ja kylmään vihmoo.
Kurkistajaa kaks on tuolla
Ikkunassa; kuu luo loistoon
Kaljun pään Gregorius paavin,
Rinnat Toskanan Matildan.
Henrik lukee kelmein huulin
Hurskaat paternosterinsa;
Mutta keisarsydämessään
Salaa yrmii, hiljaa haastaa:
"Tuolla Saksan valtamailla
Ilmaan kohoo vankat vuoret,
Siell' on vuorten loukeroissa
Rautaa sotatapparoihin.
"Tuolla Saksan valtamailla
Ilmaan kohoo uljaat tammet,
Ylimmissä puissa varttuu
Varret sotatapparoihin.
"Oma Saksanmaani kallis,
Itse vielä kannat miehen,
Joka tuskieni käärmeen
Murskaa sotatapparalla."
Kuningas Daavid.
Hauska sortovaltijaan
Lähtö on, näet kuoltuaan
Olot jäävät entisilleen,
Eikä orjuus muutu milleen.
Kansa raukka! Juhdaks tää
Kärryin kytkyesen jää,
Ja jos ies käy raskahaksi,
Niska poikki, yksi-kaksi!
Daavid puhuu kuollessaan
Salomolle: "Tuota vaan! --
Muistutan sua Joab'ista,
Sotajoukkoin kenraalista.
"Tämä päämies soturein
Oli kauvan kiusauksein,
Mut en koskaan todentiehen
Päässyt oikein kimppuun miehen.
"Olet hurskas Herrassas,
Viisas, kyllin voimakas, --
Sun käy päinsä ilman haittaa
Joab'in jo tieltä laittaa."
Asra.
Joka päivä ihmeen kaunis
Tytär Sulttaanin hän kulki
Iltahetkin lähtehellä,
Missä vilppaat vedet suihkuu.
Joka päiv' on orja nuori
Iltahetkin lähtehellä,
Missä vilppaat vedet suihkuu;
Yhä kalvaammaks hän karkaa.
Kerran vihdoin ruhtinatar
Häneen kääntyi päättävästi:
"Nimesi mä tietää tahdon,
Syntyperäs, synnyinmaasi."
Sanoi orja: "Nimen' onpi
Mohamed ja maani Jeemen,
Ja ma kuulun Asrain heimoon,
Jotka kuolee, kun he lempii."
Runoilija Firduusi.
1.
Kultaisia -- hopeisia!
Puhuu rahvas toomanista,
Haastetaan vain hopeasta,
Hopeisesta toomanista.
Mutta ruhtinaanpa suussa,
Suussa Shachin, tooman aina
Kultaa on; näet Shachi ottaa,
Ottaa vain ja antaa kultaa.
Niin ne miettii suorat miehet,
Niinpä mietti myös Firduusi,
Jumalainen runoniekka,
Hän *Shach Nahmehn* kuulu luoja.
Suuren sankarrunoelman
Syntymään sai Shachin käsky:
Shachi joka säkehestä
Lupas toomanisen hälle.
Kesää seitsemättätoista
Ruusu kukkii, ruusu kuihtuu;
Satakielen laulu lakkas
Seitsemännentoista kerran. --
Vielä istuu runoniekka
Aatostensa kangaspuilla
Yöt ja päivät, lointa täyttäin
Laulun huiman laajaa lointa;
Huiman laajaa lointa, missä
Ihmeen lailla yhteen kietoo
Kotimaansa satumuistot,
Ikivanhat ruhtinahat,
Faristanin lempiurhot
Ritartöineen, seikkailuineen,
Henget yön ja valon henget
Tarukukkain kiehkuroihin. --
Kaikki tuoksuvi ja henkii,
Väriloistoss' säihkyy, hehkuu,
Siin' on pyhää heijastusta
Valoisan Iraanin taivaan.
Taivaan alkuvalo puhdas
Viime tulentemppelistä
Runoniekan silmään säihkyy,
Poistain Koraanin ja Muftin.
Viimein valmiin runoelman
Vie Firduusi suosijalleen:
Kirjan, jonka säkeet täyttää
Kaksisataa tuhatmäärää!
Kylpylaitoksessa tuolla,
Gaznan kylpylaitoksessa,
Shachin lähettiläät mustat
Päätyi tapaamaan Firduusin. --
Molemill' on rahasäkki;
Runoniekan jalkain juureen
Polvistuin he säkit laskee,
Lahjapalkaks runoilusta.
Laulaja ne auki riuhtas
Riemuitakseen kullannäystä,
Jost' on ollut pitkä puutos, --
Silloin näkee hämmästyksin,
Kalvas hopea on noissa,
Hopeisia toomania,
Kaksisataatuhatt' ehkä, --
Ja hän nauroi katkerasti.
Katkerasti naurain summan
Kolmeen osaan, yhtä suureen,
Jakoi hän ja antoi noille
Lähettiläs-neekereille,
Antoi tuontipalkkioksi
Kummallekin kolmanneksen.
Loppuosan kylpijälle
Juomarahaksi hän heitti.
Itse otti matkasauvan,
Niin pääkaupungin hän jätti;
Pääsi portille, ja siinä
Tomun puisti jaloistansa.
2.
"Jos ois muitten tapaan vaan
Sanans' syönyt, ilman muuta,
Laiskaan, ilman kavaluutta,
Suuttua en huoliskaan.
"Mutta kieltää tuskin voi,
Hän mun petti, petti varsin,
Kaksipäisin lauseparsin,
Juonillaan, min valhe toi.
"Mies hän oli arvokas
Ryhdiltään ja katseeltansa,
Eipä nähty vertojansa,
Mies ol' mies ja kuningas.
"Taivaan vaaru maamme vetti,
Tunsin päivän säihkehen. --
Hän, mies uljas totuuden,
Hän se sentäänkin mun petti."
3.
Shach Mahomet päivällisensä jo söi,
Se ystävälliseks mielen löi.
Hän varjossa puiston on puppurat yllään,
Vesi suihkus ja pirskui ja vilvoitti kyllään.
Ja palvelusjoukko on toimissansa,
Ansaari, lemmikki, siinä on kanssa.
Mut marmorivaasseista kumpuaa
Sulo kukkien tuoksua hurmaavaa.
Laill' odaliskien palmut nuo
Ne norjina leijuin viehkettä tuo.
Ei liiku sypressi, -- houri, sun ylkäs! --
Se taivaasta uinuu, mailman se hylkäs.
Mut äkkiä soi sala laulelon ään',
Tarumailta se nousevi helkähtämään.
On Shachi noussut kuin huumaunut, --
"Kenen laulut nää, kenen runoilut?"
Ansaariin kääntyen noin hän huusi;
Tää vastas: "Laulut on tehnyt Firduusi."
"Firduusi?" -- hän jotain kuin muistoa juuri:
"Miss' on, miten voi nyt laulaja suuri?"
Ansaari vastasi: "Köyhyyttään
Jo kauvan puutetta kärsii hän,
"Kotikaupungissaan Tuus'issa vaan
Ja elää puutarhahoidollaan."
Shach Mahomet istuvi kauvan vait,
Mut jo virkkoi: "Ansaari, nyt kiire on kait. --
"Ota talleistain sata muulia pikaa,
Kameelia viiskymment', ilman vikaa.
"Ne kuormaa aartein, ilman hintaa,
Jotk' ihastuttavat ihmisrintaa!
"Ota hohtokiviä, pantavöitä,
Ja kalliita vaatteita, koristetöitä,
"Sirokirjailuita santelipuusta,
Lelulippaita kullasta, norsunluusta,
"Ja kannuja, kulhoja suikeapäitä,
Leopardintaljoja täplikkäitä,
"Korumattoja, kultaompeluita
Yli valtakuntani valmistetuita. --
"Myös mukaan muista panna noita
Siniaseita, purppuraloimiloita;
"Ota kaikenlaisia juomiakin
Ja ruokia, pantuja ruukkuihin,
"Lisäks kakstoista ratsua, nuorta ja arkaa,
Jotk' aavikon poikki nuolina karkaa;
"Ja mustia orjia, myös sama luku,
Teräsruumiita, jotka ei matkalla huku.
"Sä näistä tavaroist' ota vaari,
Ja kohta matkaan lähde, Ansaari.
"Ne ynnä tervehdykseni sie
Firduusille suurelle Tuus'iin vie."
-- Ansaarista syystä sä hyvää luulit:
Hän kuormasi kameelit ja muulit;
Ne kalleilla kunnialahjoilla lastas,
Jotk' kahden maakunnan veroa vastas.
Jo kolmen päivän päästä hän läks,
Kävi itse kulkueen käskijäks;
Hän lippua nosti, mi punaisna hohti
Ja karavaania matkaan johti.
Tuli päivänä kahdeksantena nuo
Tuus-kaupungin alle vuoren luo.
Ja länsiportista kaupunkiin
Ha ratsasti huutaen, ryskien niin.
Päris rumpu, ja torven toitotus raikui,
Ja riemulaulut ilmaan kaikui.
"La Illa Il Allah!" huusivat vaan
Kameelein ohjaajat innoissaan.
Mut itäportista Tuus'ista tuolta
Käy samaan hetkeen toiselta puolta
Pois verkkaan ruumissaaton tie,
Mi kuolleen Firduusin hautaan vie.
Kiinan Keisari.
Oli isäni nahjus-valtijas,
Unimyssy ja kuivan tyystä;
Ma milloin vaan otan naukun taas,
Olen suuri keisari syystä.
Se vasta on juoma! Ma huomaan tuon,
Kuink' ihmeitä tekee viina:
Kun milloin vaan ma naukun juon,
On kukoistuksessa Kiina.
Tää keskuksenvaltio muuttuu niin
Kuin puutarhamaailmaksi;
Ma melkein mies olen itse siin',
Käy rouvani raskahaksi.
On kaikkialla runsaus,
Ja sairaat terveiksi käkee;
Hovimestari, ukko Konfusius,
Taas viisaimmat hetkensä näkee.
Sotamies kun leikkaa limppuaan,
Hän mantelileivosta leikkaa,
Ja kaikki roskakansa maan
Sametissa ja silkissä keikkaa.
Ritaristopa mandariinien
Ja invaliidit kanssa,
He jälleen saavat nuoruuden
Ja puistavat palmikkojansa.
Suur uskon pagoodi[1], symbooli maan,
On valmisna kaikkein nähden;
Koko juutalaisjoukkue kastetaan
Ja saa lohikäärmeen tähden.
Jää kumouksellinen henki jo pois,
Jalot mantshuulaiset ne huokaa:
"Mitäs konstitutsioonista meille ois,
Ei, pamppua, selkäämme suokaa!"
Askleepion miesten haastaa suon,
-- He ei tätä juontia kiitä --
Mut milloin vaan ma naukun juon,
Kun maalle on onnea siitä.
Ja naukkupa taas, ja naukkupa taas,
Se on kuin taivaan manna!
Syö naurista kansa, ja onni on maass',
Ja se laulavi: Hosianna!
[1] Kölnin doomi.
Lokakuulla 1849.
Jo tyyntyi vankka tuulispää,
Ja tuli tyven kotiin kanssa;
Germaania, suuri lapsi tää,
Se riemuitsee taas joulukuusistansa.
Nyt perheonneen vaivutaan,
Ylemmät pyyteet tois vain haittaa, --
Käy rauhanpääsky palaamaan
Ja pesänsä taas huoneenpäätyyn laittaa.
Vain rauhass' uinuu metsä, maa
Kuun hempeässä valovuossa,
Vait, pamahtiko? -- laukaus, haa!
Kenties taas ystävän he ampui tuossa.
Kenties jo aseet kädessään
On tavattu nuo yltiötki.
(Ei kaikki oo niin järjissään,
Kuin Flaccus, joka rohkeasti pötki.)
Taas Liszt käy esiin, -- henkihin
Jäi Frans, ei verissään hän makaa;
Ei taistokentill' Unkarin
Kroaatti, Ryssä tappanut hänt' takaa.
Meni viime turva vapauden,
Ja Unkari on hurmehissa, --
Mut ritar Frans on entinen,
Ja miekkans' säilyi, -- se on komoodissa.
Frans henkiin jäi, ja äijänä
Hän veritöitään kertoella
Saa lastenlasten piirissä: --
"Niin tein ja niin koin miekkaa heilutella."
Kun nimen kuulen Unkarin,
Käy ahtaaks Saksan villanuttu,
Mun rintan' nousee tyrskyihin,
Ja on kuin torventoitotus sois tuttu.
Soi jälleen mulle mielehein
Nuo urhoin sadut unholasta,
Nuo hurjat taistot sankarein
Ja laulut Niebelungein kuolemasta.
On sama retki sankarin,
On samat tarut synkät, öiset,
Vain nimet vaihtui uusihin,
Mut samat on nuo urhot mainetöiset.
Ja sama kohtalo on vain, --
Jos kuinka uljaat liput liehuu,
Niin viimein urho sortuu ain,
Kun pedon raaka ylivoima riehuu.
Ja nytpä liittoon vastahas
Sai härkä karhun vainotiellä, --
Sa kaaduit, mut on lohtunas:
Me toiset koimme häpeämmät vielä!
Toki siistit pedot sinut kaas
Ja rehtitaistelussa tuonoin;
Mut me, me jäimme sortoon taas
Vain susien ja sikain ryönäkuonoin.
Ne ulvoo, röhkii, -- iljettää
Jo yksin voittajien haisu;
Mut vait! käy liiaks sinuun nää, --
Niin sairas olet, vaikene jo vaisu!
Enfant perdu.
Asemaa hyljättyä taisteluissa
Ma kolmetoista vuotta puolustin.
En voittoon luottanut ma tuonen suissa,
En koskaan tiennyt, jäänkö henkihin.
Yöt päivät valvoin, -- nukkua en saanut,
Ma leiritelttasessa kumppalein, --
Ja unenkin myös vei, jos oisin maannut,
Tuo vankka kuorsaus näiden sankarein.
Yön aikaan usein huoliin sorruin viimein,
Myös pelkoon -- houkka vain on peloton --
Ja karkoittaaksen' nuo, ma riettain riimein
Taas vihelsin jo herjalaulelon.
Niin, valpas olin, -- pyssy, missä tuumat! --
Ja ilmestyipäs epäiltävä ken,
Ma ammuin oikein, lähetin jo kuumat,
Tulikuumat luodit ruojan ruumiisen.
Mut toisekseen myös sattua voi vielä,
Ett' inha ruoja tää, hän samoinkin,
Ties oikein ampua, -- ja, oi, en kiellä,
Mun vuotaa haavat, -- verryn kuivihin.
On avoin vartio! -- Mun vuotaa haavat. --
Yks kaatuu, toiset työtä jatkamaan! --
Mut voittaen ma kuolin, aseet saavat
He ehjät multa, -- sydän särkyi vaan.
Latsarus.
Heitä pyhät paraboolit,
Hypoteessit hurskaat heitä, --
Ongelmat sä selvitellä
Koita ilman kiertoteitä.
Miksi aina kunnollinen
Ristitaakkaa kurjaa kantaa,
Kun saa voittoisasti huono
Vaunuiss' ajaa mailmanrantaa?
Miss' on syy? Vai eikö liene
Täysi Herran kaikkivalta?
Tai jos käyryyttä hän käyttää?
Oi, se tuntuis kamalalta.
Yhtenään noin kyselemme,
Kunnes viimein aimo lastaus
Multaa meiltä suut jo tukkii, --
Mutta onko tuo nyt vastaus?
Maailman meno.
Jos sait paljon, niin sä saat
Yhä lisää joka hetki.
Jos vain vähän sait, niin pois
Otetaan nuo vähäisetki.
Jos et mitään saanut lie,
Hylkyväki, päätä vaivat,
Sillä elon oikeus on
Niillä vain, mit jotain saivat.
Sfinksi.
Tosi sfinksin muoto sopii
Täysin naisen muodon tuumiin;
Kasvoin kujeet vain on lisäys
Kynsiniekan kissanruumiin.
Kuolonkumma arvoitus on
Tosi sfinksin tään. Sen tiesi
Todentotta pulmikkaaksi
Äitinsä Jokasteen miesi!
Onneksi ei nainen itse
Tunne omaa arvoitustaan:
Jos hän päästösanan lausuis,
Suistuis mailma yöhön mustaan.
Lootoskukka.
(La Mouchelle.)
Me kaks, me tottakin liemme
Pari sukkelanpäiväisin;
On lemmitty polvilta heikko
Ja lempijä rampakin.
On neito kärsivä kissa,
Kuin koira raihnas on mies,
Ja eiköhän kumpikin päästään
Myös viiralla lie kukaties.
Hän on muka lootoskukka,
Niin lemmitty haaveksuu;
Mut mies, tuo kumppali kalvas,
Hän mielestänsä on kuu.
Ja lootoskukka aukoo
Kuvun hempeän kuutamaan,
Mut heilivän elon sijaan
Hän saa niin laulelon vaan.
Lopun edellä.
Nään, kuinka tiimalasista jo
Nuo hiekkahiukat juoksee.
Sa vaimo, armahin puoliso,
Jo kuolo mun tempaa luokseen!
Se sylistäs vie minut, vaimo sie,
Ei hangoitus auta tässä,
Se ruumihista sielun vie,
Mi tuskaan on nääntymässä.
Jo vanhasta huoneesta häätyy lois,
Mi siinä viihtynyt niin on.
Se värjyy ja liehuu: -- "Minnekä pois?"
Kuin tervassa sääski se kiin on.
Ei voi tätä muuttua, -- sen toki ties --
Vaikk' kierrymme tuskikkaina!
Näet ruumis ja sielu, -- vaimo ja mies --
Ne viimein eroavat aina.
Nuorisolle.
Jätä huonos ja halpas, oo tielläsi valpas,
Älä seisatu kultaheelmien luo!
Jos tietäs he salpas, sa tempaise kalpas,
Ei sankarin retkeä estä tuo.
Vain rohkea koitos, ja puoli on voittos,
Aleksander valloitti maailman!
Pois häikäily loitos, jo hyymenin soitoss'
Kuningattaret eessäs on polvillaan.
Tule lennossa tukka, -- Dareios rukka
Hän vuoteensa, valtansa heittää saa!
Oi, autuas hukka! Sa kuolet kuin kukka
Babyloonissa kuoloa hurmaavaa!
Sisällys.
Laulujen Kirja.
I. Nuoria tuskia. Sivu.
Aamuin herään ilakoiden...................... 13
Ma kuljen varjossa puiden.................... 14
Kätes rinnallein pane, kultani, näin......... 15
Vuoret, linnat katsoo tuolta................. 16
Ensin jouduin tuskaan aivan.................. 17
Kun lempi rintaa raastaa..................... 18
Taas kukkii mailla ja teillä................. 19
Jo rauhan me tehdä voimme.................... 20
Yöt ja päivät runoilin ma.................... 21
Sua lemmin, sylikoira........................ 22
Vihan tunsin ja lemmen, lemmen ja vihan...... 23
II. Lyyrillinen välikohtaus.
Ihanaan aikaan Toukokuun..................... 27
Mun kyynelistäni puhkee...................... 28
Kevät, kyyhky ja lilja ja ruusukulta......... 29
Kun silmihis ma katselen..................... 30
Sun kasvos vienot, armaat näin............... 31
Pane poskes vasten poskeain.................. 32
Mun sieluni kylpeä halaa..................... 33
Tuhannet vuodet tuikkii...................... 34
Ma laulun siivillä kannan.................... 35
Vain tuskaan lootoskukan..................... 37
Rein-virtaan värähdellen..................... 38
On mailma tuhma, kateekas.................... 39
Armas, nyt sen sanonetkin.................... 40
Veenus-Afrodiiten-moisena.................... 41
Niin, viha pois, jos sydän sortuiskin........ 42
Niin, kurja oot, en vihaa kanna, en.......... 43
Ja jos tietäisi kukat pienot................. 44
He juoruja sulle toivat...................... 45
Maa kauvan kantoi talven leimaa.............. 46
Tuoll' yksin Pohjan honka.................... 47
Ma suurten tuskain syihin.................... 48
Poroporvarit juhlamiellä..................... 49
Ja poika lempii neittä....................... 50
Kun laulun soivan kuulen..................... 51
Luo katseensa kukat kaikki................... 52
Ma unta kuninkaanlapsesta näin............... 53
Me, lemmitty, venhossa kahden................ 54
Taas valkokäsi vilkkuu....................... 55
Sua lemmin, lemmin mä vieläkin............... 57
Mun lempeni lieska tumma..................... 58
He suutuksiin mun saivat..................... 59
Teepöydässä seura hieno...................... 60
Ovat myrkkyä lauluni täynnä.................. 62
Ma vanhaa untani jälleen näin................ 63
Ma vuoren huipulla seison.................... 64
Ma unissani itkin............................ 65
Jo lentää tähti tuolta....................... 66
Tien ristiin haudatuks joutuu................ 67
Nuo vanhat, pahat laulut..................... 68
III. Kotiintulo.
En tiedä, kuinkahan lienee................... 73
On sydän, sydän synkkä....................... 75
Kun matkalla sattumalta...................... 77
Kalarannalla istuimme siinä.................. 79
Sa kaunis saaren tyttö....................... 81
Ja kuu on noussut vasta...................... 82
Mustiin pilviin peitettyinä.................. 83
Jo tuulelle nostaa lakkiaan.................. 84
Kun varhain sivu huonees..................... 85
Loi ilta mereen hohdettaan................... 86
Veenpiirin takaa kaukaa...................... 87
Ja neito huoneessa nukkui.................... 88
Mä synkissä haaveiluissa..................... 90
Ma kovanonnen Atlas! Maailmaa................ 91
Mitä tiennee ainoa kyynel.................... 92
He toisiaan lempi, mut siitä................. 93
Syysillan kelmeä täyskuu..................... 94
Kun pirua huusin, hän saapuikin.............. 96
Nuo pyhät kuninkaat itämaan.................. 97
Kaks lasta oltiin, lapsi..................... 98
On sydän raskas, kaihomiellä................. 100
Kuin kukka olet kaino........................ 101
Laps, se ois vain turmiokses................. 102
Ei kasvot kalvaat ilmaissut siis............. 103
Ma tahdoin luokses tulla..................... 104
Elo, mailma on liian hajanainen.............. 105
On illalla vieraita heillä................... 106
Ma soisin, ett' yhteen sanaan................ 107
On timantit sulla ja helmet.................. 108
Kellä ensi lempi, hän on..................... 109
Tiesi, minne lie tuo huima................... 110
Mikä valhe suudelmissas...................... 111
Lumivalkeille olkapäilles.................... 112
Nuo sini-husaarit soittaa.................... 113
Mut kastraatit ne voihkii.................... 114
Valleilla on Salamankan...................... 115
Hämyään luo kesäilta......................... 116
Yö on vierahilla mailla...................... 117
On kuolo kylmä, kolkko yö.................... 118
IV. Romansseja.
Pekka Parka.................................. 121
Krenatöörit.................................. 123
Viesti....................................... 125
Belsassar.................................... 126
Pyhiinvaellus Kevlaariin..................... 129
Almansor..................................... 134