Produced by Matti Järvinen and Distributed Proofreaders Europe.
Valikoima runoelmia
Heinrich Heine
Suomensi
Valter Juva
Ensimmäisen kerran julkaissut
Yrjö Weilin 1905.
Edeltäjänsä
Heinen suomentajan
*Yliopiston lehtorin Oskar Favén'in*
(Oskar Uotilan)
suomen kielen syvän tuntijan muistolle
omistaa käännöksensä
Valter Juva
Yksityisiä Heinrich Heinen runoja on jo varsin aikaisista ajoista
uudestaan ja yhä uudestaan käännetty suomeksi.
Ensimmäinen varsinainen kokoelma Heinen runoelmien suomennoksia on Oskar
Uotilan. Vihko, joka ilmestyi vuonna 1887, sisälsi likemmäksi
kuusikymmentä runoa, joita oli poimittu eräistä "*Buch der Lieder*"
kirjan osastoista.
Viimeksi on O. Manninen julkaissut täydellisen käännöksen Heinen
runosarjasta "*Deutschland, ein Wintermärchen*".
Kokoelmaan Heinen runoelmia, joka nyt tarjotaan yleisölle, on valikoitu
näytteitä laajemmalta alalta, kuin Oskar Uotila vihossaan oli tehnyt.
Runoja on otettu kokoelmista "*Buch der Lieder*", "*Neue Gedichte*",
"*Zeitgedichte*", "*Romanzero*" ja "*Letzte Gedichte*".
Etusija on luonnollisesti annettu "Buch der Lieder" kirjalle, jonka eri
osastoista on tehty jotenkin tiheitä poimintoja. Muista kokoelmista
näytteet ovat tilapäisempiä. Kokoelman laajuus on estänyt ottamasta
muuta kuin ani harvoja näytteitä Heinen valtiollisista runoista, jotka
muuten eivät suinkaan edusta vähäarvoista puolta Heinen runoudesta.
Mutta tämä puoli onkin jo yleisölle osaksi tuttu O. Mannisen
julkaisusta.
Tässä suomennoksessa on Oskar Uotilalta joskus lainauksia tehty, milloin
yksityiskohdissa, milloin loppusoinnuissa, harvoin kokonaisissa
säkeissä. Yksi runo on otettu kokonaisuudessaan Uotilan kokoelmasta.
Muilta suomentajilta on tilapäisiä lainauksia tehty, Suoniolta, Aino
Suoniolta ja Severi Nyman'ilta.
Käytetystä runokielestä sananen. Heine suosii kolmitavujalkoja, joita
hän vapaasti supistaa kaksitavuisiksi, niin että usein jää
epätietoiseksi, kumpaako jalkaa hän leikkivissä säkeissään oikeastaan
pitää peruspoljentona.
Heinen tapa käyttää kolmitavujalkoja, joka alkujaan on lainaus Saksan
kansanrunoudesta keskiajan lopulta, on tehnyt voittoretkensä kautta
Euroopan uudemman runouden.
Suomessa, jossa nykyajan kansanrunous olisi voinut antaa mainioita
ohjeita samaan suuntaan, ei tätä tapaa yleensä ole suosittu.
Suomennoksessa on usein -- liiankin usein -- täytynyt kielellisistä
syistä laajentaa Heinen tyynestä alkavia, väijykkeitä varustavia
kaksitavujalkoja, joten hänen vauhdikkaat, ilkkuvat loppusäkeensä eivät
ole päässeet täyteen arvoonsa, taikka taas -- Heine on vaihteleva kuin
värivivahdus saippuakuplan pinnalla -- on täytynyt panna runon
loppusäkeisin hätiköiviä kolmitavujalkoja, silloin kuin Heine itse
lopettaa runonsa ilkeän maltillisesti kaksitavujaloilla.
*Suomentaja.*
Heinrich Heine.
O, zürnt ihm nicht, der jetzt mit Liebestönen
Das Herz euch rührt,
Dann aber selbst das Liebste zu verhöhnen
Sein Lied verführt.
O, zürnt ihm nicht, wenn rasch der Wehmut-Schauer
Mit Spott sich tauscht.
O, zürnt ihm nicht, wenn unterm Flor der Trauer
Ein Satyr lauscht.
O, zürnt ihm nicht, der gross im Bett der Schmerzen
Sein Leid bezwang,
Und der, ein Held, mit fast gebrochnem Herzen
Noch heiter sang.
*Hermann Kletke.*
Laulujen Kirja
I
Nuoria Tuskia
1.
Aamuin herään ilakoiden,
Vienosuun nyt nään!
Illoin uuwun vaikeroiden:
Oi, ei tänäänkään!
Unetonna synkin huolin
Valvon pitkät yöt;
Unelmissa, uinuin puolin,
Teen mä päivän työt.
2.
Ma kuljen varjossa puiden
Vait tuskaani kantaen;
Taas haaveet uinailuiden
Tuli hiipien mielehen.
Ken teille, te linnut taivaan,
Tuon sanan nyt neuvoikaan?
Oi, vait! kun kuulen sen, vaivaan
Sydän sortuvi uudestaan.
"Tuli neitonen lehtoa eilen,
Sitä laulaen, laulellen,
Ja tuuli se kantoi meillen
Sanan sievän ja kultaisen."
Sitä muille nyt kertoa voitte,
Te viekastelijat vain;
Te tuskani riistää koitte,
Mut ketään en usko lain.
3.
Kätes rinnallein pane, kultani, näin: --
Oi, kuuletko jyskettä syämessäin?
Siell' ilkeä puumies puuhaa, oi,
Hän ruumisarkkua nikkaroi.
Yöt, päivät hän takoo ja kalkuttaa;
En aikoihin enää mä unta saa.
Oi, kiirehtisitte, mestari vaan,
Niin pääsisin joutuin nukkumaan!
4.
Vuoret, linnat katsoo tuolta
Reinin tyyneen kalvohon;
Purress' istun ilman huolta
Säihkekehäss' auringon.
Vaiti katson väikevesiin,
Kisaa aaltoin kirmaavain;
Hiljaa tunteet pyrkii esiin,
Jotka kätkin rintahain.
Viehtäin viittoo laineen läike
Syvyyteen mua loistollaan;
Mut sun tunnen, -- päällä väike,
Alla yö ja kuolo vaan.
Päällä viehkeet, oikut alla,
Niin on lemmitylläkin!
Hänkin mielell' armahalla
Hymyy suin niin suloisin.
5.
Ensin jouduin tuskaan aivan,
Ei, en kestä haaveksuin;
Ja ma sentään kestin vaivan, --
Mut äl' liioin kysy: kuin?
6.
Kun lempi rintaa raastaa
Niin nauraa tähdet taivaan,
Ne nauraa ja ne haastaa
Sini-ilmasta maiseen vaivaan:
"Nuo ihmisraukat tuolla
He täyttä totta lempii,
Ja saavat vaivoja huolla,
Niin että he elää empii.
"Me vapaiks lemmestä jäimme,
Min ihmisraukoille tuolla
Niin turmiolliseks näimme;
Siks emme voikaan kuolla."
7.
Taas kukkii mailla ja teillä,
On leivonen ilmoillaan,
On jälleen kevät meillä
Väriloistossa, tuoksussaan.
Jo leivojen lauluun viihtyy
Vilu talvisten tunnelmain,
Taas rinnan kaiho kiihtyy,
Ja laulelen murheissain.
Soi leivon sirkutus hieno:
"Miks niin olet alla päin?"
Vain laulua laulelen, pieno,
Jota laulan jo vuosia näin!
Sitä laulan, kun kukkii tieno,
Kun sydän on toivoton;
Jo mummosi mummo, sa pieno,
Tän laulun kuullut on!
8.
Jo rauhan me tehdä voimme,
Te kukat lemmityt.
Me nauramme, ilkamoimme
Ja leikimme riemuin nyt.
Sa kielo kainorinta
Ja ruusu, sa rusosuu,
Sa neilikka tummapinta,
Sa lemmikki toukokuun!
Nyt tulkaa vain, -- joka kukkaa
Ma tervehdin innoissain;
Vain reseedaa mustasukkaa
En enää kärsi lain.
9.
Yöt ja päivät runoilin ma,
Mut vain tyhjää toimitin ma;
Sopusointuihin ma sulin,
Ja ma sentään tyhjään tulin.
10.
Sua lemmin, sylikoira,
Sen kyllä tiedät kait.
Sua sokurilla ma syötän,
Ja sa kättäni nuolet vait.
Vain koirasta käydä tahdot,
Et muuksi itseäs tee;
Muut ystäväin he kaikki
Niin liiaks tekeilee.
11.
Vihan tunsin ja lemmen, lemmen ja vihan,
Yli pääni sen puuskat kaikki on käynyt;
Mut kaikesta tuosta ei mitään näy nyt,
Olen entinen ylpeä itse ihan.
II
Lyyrillinen välikohtaus
1.
Ihanaan aikaan Toukokuun,
Kun puhkes kukkain kuori,
Mun silloin sydämessäin
Se heräs, lempi nuori.
Ihanaan aikaan Toukokuun,
Kun lintuin laulut soivat,
Ma silloin hälle virkoin
Tän kaihon ja sen hoivat.
2.
Mun kyynelistäni puhkee
Moni kukkakin väikkymään,
Ja huokaukseni helkkyy
Kuin satakielten ään'.
Ja jos mua lemmit, lapsi,
Saat kaikki kukkani nää,
Ja ikkunas alla aina
Satakielet ne helkyttää.
3.
Kevät, kyyhky ja lilja ja ruusukulta,
Joit' ennen mä lemmin, ne himmeni multa;
Niit' enää en lemmi, vaikk' kukkii tieno;
Tuli hieno ja pieno ja lieno jo vieno, --
Hänt' itseä lemmin, lemmen tulta,
Mi on kyyhky ja lilja ja ruusu ja kulta.
4.
Kun silmihis ma katselen,
Niin haihtuu tuskat vaivojen;
Mut suudella kun suutas saan,
Niin olen terve kokonaan.
Kun rinnoilles ma painallun,
Niin taivaan riemu täyttää mun;
Mut lausunet: "Sua lemmin ain!"
Niin katkerasti itken vain.
5.
Sun kasvos vienot, armaat näin
Ma unissani äskettäin,
Ne on niin taivaanihanat,
Mut kalvaat, tuskankalpeat.
Ja huulet vain ne rusottaa,
Mut kuolo jo ne kalpeiks saa,
Pian sammuu taivaankirkkaus tuo,
Jost' armas silmäs tuikkeen luo.
6.
Pane poskes vasten poskeain,
Niin yhtyvät kyynelvuomme!
Ja rintas paina rintahain,
Niin liekkien yhtyä suomme!
Kun suureen liekkihin tulvanaan
Noin virtaa vedet huolen,
Ja kun sinut syliini sulkea saan,
Niin lemmenkaihoon kuolen!
7.
Mun sieluni kylpeä halaa
Nyt liljan kuvussa vain;
Ja liljasta helkkyy salaa
Jo laulelo armaastain.
On laulussa henkeä, tulta,
Kuin suukossa vienon suun,
Min mulle antoi kulta
Ikihetkehen toivottuun.
8.
Tuhannet vuodet tuikkii
Nuo tähdet paikoillaan,
Ja toisihinsa katsoo
Ne lemmenvaivoissaan.
Ne haastaa omaa kieltään
Niin ihmeen viehkeää;
Ja kielimiehissä näissä
Ei löydy sen selvittäjää.
Mut sen tulin oppineeksi,
Ja se säilyvi muistissain;
Ma kielioppina käytin
Sydänterttuni silmiä vain.
9.
Ma laulun siivillä kannan
Pois, armas lemmitty, sun,
Ja vien sinut Ganges-rannan
Sulo seutujen tuoksuhun.
Punahohteessa väikkyvä tieno
Siell' untuu kuutamaan,
Ja lootoskukka jo vieno
Vait vuottaa siskoaan.
Siell' orvokit hymyy ja huiskii
Yön tähdille kujeikseen,
Ja ruusut ne varkain kuiskii
Tarut tuoksuvat toisilleen.
Liki hyppivät kuunnellen silloin
Arat kaurihit, älykkäät;
Mut kaukaa humuu illoin
Pyhän Gangeksen kuohupäät.
Me siellä jo laskeudumme
Siimeihin palmupuun,
Ja lempeen tuntiumme
Ja riemujen uinailuun.
10.
Vain tuskaan lootoskukan
Saa loisto auringon;
Pää kallellaan se uinuu,
Ja yö sen mielessä on.
Vain kuu on kukan sulho,
Se valveille vienon saa,
Ja lempeät kukkaskasvot
Vain kuulle se paljastaa.
Se väikkyy, säikkyy, hehkuu,
Vait taivohon tuijottain;
Se tuoksuu ja itkee ja värjyy
Sulon lempensä vaivoja vain.
11.
Rein-virtaan värähdellen
Luo päilyä pintaan veen
Tuo uljas, pyhä Köllen
Siin' uljaine doomineen.
Näät doomissa kuvan ylhän,
On kultanahkalla tuo;
Se kaihoon tieni jylhän
Viel' lempeän säteen luo.
Kukat, enkelit siinä leijas
Yli Äiti-Neitsyen;
Suu, poski ja silmä seijas
Oli kultani ilmeinen.
12.
On mailma tuhma, kateekas,
Yhä kurjemmaks se kääntyy!
Sa armas laps, sun maineestas
Moni ilkkuva lausunto ääntyy.
On mailma tuhma, kateekas,
Ja se hylki sun heitoksi asti;
Ei tiedäkään se sun suukkojas,
Miten polttavat hurmaavasti.
13.
Armas, nyt sen sanonetkin:
Lietkö utukuva vaan,
Joita kesän viilein hetkin
Laulaja luo aivoissaan?
Ethän kai! ei tuota suutas,
Silmää, joss' on tenho tuo,
Sulon sievää lapsekkuuttas,
Niit' ei runoniekka luo.
Veriyököt, hirmuliskot,
Sepikäärmeet, pedot, kyyt,
Vain nuo Louhen häijyt siskot
Loivat runoniekan lyyt.
Mutta sull' on oikkus ainot,
Vienon armaat kasvos nuo
Ja nuo katsees viekkaat, kainot, --
Niit' ei runoniekka luo.
14.
Veenus-Afrodiiten-moisena
Loistoss' säihkyy armahan';
Sillä hän on kainaloisena
Toisen miehen morsian.
Sydän, sydän kaikkisietävä,
Viha pois sa heitä vaan.
Kärsi, kestä, -- pikku vietävä
Teki tuon vain turhuuttaan.
15.
Niin, viha pois, jos sydän sortuiskin!
Ikimennyt kulta! -- vihaa kantaisin?
Vaikk' kivihohtein säihkyy vaattehes,
Ei sädekään käy yöhön sydämes.
Sen aikaa tiedän. Näin sun unissain
Ja synkän yön näin sydämessäs vain
Ja käärmeen näin, mi syö sun sydäntäs,
Näin, kulta, kuink' on kurja elämäs.
16.
Niin, kurja oot, en vihaa kanna, en; --
Oi, kulta, jäimme kurjiks kumpikin.
Siks kuin saa kuolo sairaan sydämen,
Oi, kulta, jäämme kurjiks kumpikin.
Kai pilkan nään, mi liehuu huulillas,
Ja silmässäs nään uhman säihkettä,
Nään ylpeyden, mi kaartaa poveas,
Ja sentään kurja, kurja oot, kuin mä.
Suus tuskaan vääntyy, kun jäät yksin vaan,
Nuo silmäs salaa kaihtuu kyynelin,
Vait uljas poves vertyy haavojaan, --
Niin, kulta, jäimme kurjiks kumpikin.
17.
Ja jos tietäisi kukat pienot,
Miten syämeni vertyy pois,
Niin kanssani itkis vienot
Ja hoivaa tuskaani tois.
Ja jos tietäisi satakielet,
Miten mieli on sairas tää,
Niin kaikuis ilmanpielet
Ilolaulua virkistävää.
Ja jos tietäis tätä huolta
Nuo kultatähdet vain,
Ne luokseni liitäis tuolta
Jo lohtuja kuiskuttain.
Tää kaikki ei kuulu heihin,
Vain yksi tietää tän:
Hän raasti mun repaleihin,
Repi repaleiks syämeni hän.
18.
He juoruja sulle toivat,
He itkivät säälin veet!
Mut miss' ois sieluni hoivat,
He eivät ilmaisseet.
Oli kellossa ääntä, -- sen tiesi! --
He puistivat päätähän;
Olin häijy ja musta miesi,
Ja sa uskoit kaiken tän.
Mut seikkaa häijyisintä
He eivät tienneet vain;
Mä häijyintä, typerintä
Olin hellinyt rinnassain.
19.
Maa kauvan kantoi talven leimaa,
Mut kevät nyt juhlia arrangeeraa;
Nyt hymyy luonto ja riemuiten keimaa,
Mut tuo ei vaan mua intresseeraa.
Kukat tuoksuvat, kellot kaikuvat mailla,
Ja linnut kuin kirjassa konverseeraa;
Mut jutteluun olen halua vailla,
Pää kaiken turhuutta filosofeeraa.
Olo seuroissa on niin fånimaista,
Hyvä ystäväkin mua irriteeraa; --
Syy siinä: he armasta vienokaista,
Jota slåasin, "rouvaksi" tituleeraa.
20.
Tuoll' yksin Pohjan honka
On kankaalla, nuivapää.
Se nukkuu, valkovaippaan
Sen peittää hanki ja jää.
Se uinuu palmupuusta,
Itämailla mi kaukana on,
Mi vait ja yksin nääntyy
Ikipaahteessa aavikon.
21.
Ma suurten tuskain syihin
Teen lauleloiset pienot;
Ne nostavat siipensä hienot
Ja liitävät sydämyihin.
Ne jo lemmityn löysivätki,
Mut pois ne jo kaihoten palaa,
Ne palaa ja kaihoten salaa,
Mitä kurjuutta sydän kätki.
22.
Poroporvarit juhlamiellä
Käy maihin ja metsiin päin;
Kuin jäärät he hyppii tiellä
Sulo luontoa tervehtäin.
He ihailee näkötorvin
Romanttista maisemaa;
He nauttii pitkin korvin,
Kun varpunen ruikuttaa.
Mut ikkuna peitetty mulla
On mustin uutimin;
Nuo aaveeni vierailulla
Käy luonani päivälläkin.
Saa vanha lempeni ilmiin,
Taas haudasta hiipii tää;
Käy kyynelet sille silmiin,
Ja mieleni viehkeäks jää.
23.
Ja poika lempii neittä,
Mi toista on katsellut;
Mut toinen se lempii toista
Ja on hänet kihlannut.
Heti neito kiusalla ottaa
Ens parhaan miehen noin,
Mi vastaan tupsahti tiellä;
Nyt poika on onnetoin.
Tuo vanha juttu on vainen,
Mut aina se uudeks saa;
Ja kelle noin kävi juuri,
Sydän hältä se ratkeaa.
24.
Kun laulun soivan kuulen,
Min muinoin lauloi hän,
Niin tuskasta melkein luulen
Tän sydämen särkyvän.
Mun vie jokin kumma kaipuu
Pois metsiin, vuorillen;
Siell' itkuun kaiho haipuu
Tää ylenpalttinen.
25.
Luo katseensa kukat kaikki
Päin taivasta säihkyvää;
Nuo vuolahat virrat kaikki
Meren säihkyvän helmahan jää.
Ne liitävät lauluni kaikki
Luo kultani säihkyvän sun, --
Pois kanssanne itkuni viekää,
Te murheiset lauluni mun!
26.
Ma unta kuninkaanlapsesta näin,
Min kasvot kalpeina hohti;
Puun siimeess' istuimme vierekkäin,
Ja hän painui rintaani kohti.
"En tahdo isäs purppuraa,
En timanttikruunua varmaan,
En tahdo kultaista valtikkaa,
Sua itseäs tahdon, armaan'."
Hän päätään puisti: ""Ei käy se päin,
Mun peittää haudan multa,
Ja öin mä vain tulen luokses näin,
Kun niin sua lemmin, kulta.""
27.
Me, lemmitty, venhossa kahden
Vait istuimme haaveillen.
Oli yö, ja laskimme hahden
Yli aavain usvaisten.
Oli henkiensaari tiellä,
Min kuutamo loistoon loi;
Soi sävel vienoinen siellä,
Sumusarjat ne karkeloi.
Yhä vienommin sointui tenho
Ja värjyi hämäriin;
Mut sivutse vain ui venho
Meren aavoja toivottomiin.
28.
Taas valkokäsi vilkkuu,
Min vanhat sadut toi,
Nyt hilkkuu ja nyt kilkkuu
Ja taikamailta soi,
Miss' suuret kukat kuiskii
Yön tenhoon lempeään
Ja toisillensa huiskii
Häämietteet mielessään; --
Miss' ikihongat huohuu,
Kuin hymni huminois,
Ja lähteen suihku kuohuu,
Kuin tanssin sävel sois; --
Mut lemmenlaulut kaikaa
Niin ihmeen suloiseen,
Ja kaikk' on sulo taikaa,
Mi hurmaa ihmeineen!
Jos sinne tulla voisin!
Siell' elpyis sydämen',
Siell' ilman huolta oisin
Ja vapaa, riemuinen!
Tuon toivon maan ja uskon
Nään usein unissain;
Mut säihkeess' aamuruskon
Kaikk' usviin haihtuu vain.
29.
Sua lemmin, lemmin mä vieläkin,
Ja mailma jos raukeaisi,
Sen raunioista ilmoihin
Viel' lempeni lieskahtaisi.
30.
Mun lempeni lieska tumma
Se säihkyy loistossaan,
Kuin tarina kaihosa, kumma,
Suviöin jota kerrotaan.
"Vait taikapuiston tiellä
Nyt astuvat nuoret nuo;
Satakielet ne laulavat siellä,
Kun siimehet valoon luo.
"Sydän kylmä on neidon nuoren,
On ritari polvillaan.
Tuli silloin peikko vuoren, --
Läks neito kaikkoamaan.
"Ja ritari veriin raukee,
Käy peikko kammiohon." --
Kun hautani kerran aukee,
Niin tarina loppunut on.
31.
He suutuksiin mun saivat
Ja kiukkuun kalpeaan,
Nuo toiset lemmellänsä,
Taas toiset vihallaan.
He leivän myrkytti multa,
Kaas sappea juotavaan,
Nuo toiset lemmellänsä,
Taas toiset vihallaan.
Mut ken toi kiukkujen kiukut
Ja suutusten murheen tän,
Mua ei hän vihannut koskaan,
Eik' koskaan lempinyt hän.
32.
Teepöydässä seura hieno
Ties lemmestä paljonkin.
Oli naisissa tunnelma vieno
Ja herroissa esteettisin.
"Tosi lempi on plaatonilainen",
Hovineuvos jankutti siin.
Hymy rouvan on iroonimainen,
Mut sentään hän huokas: "niin!"
Ja rovasti puhki ja henki:
"Jos lemmimme aistillisiks,
Niin tärvimme terveydenki."
Heti songersi neiti: "ah, -- miks?"
Ääns kreivitär kaihokielin:
"Oi, lempi on *une passion*!"
Lasin tarjosi viehkein mielin:
"Se on teille, herra Baron."
Sija tuoss' oli jouten ainoin,
Miks siinä et istunut?
Ja oisit suin niin kainoin
Sun lempeäs kertoillut.
33.
Ovat myrkkyä lauluni täynnä --
Miten toisin olla voi?
Sä itsehän vuodatit myrkyn,
Min raitis rintani joi.
Ovat myrkkyä lauluni täynnä --
Miten toisin olla voi?
On rinnassain moni käärme
Ja sa itse, kultani, oi!
34.
Ma vanhaa untani jälleen näin:
Ens yö oli toukokuuta,
Puun siimeess' istuimme vierekkäin
Ja vannoimme uskollisuutta.
Me vannottelimme ja vannoimme niin,
Me itkimme riemuiten, surren;
Ja ettei jäis valat unhoksiin,
Mua sormehen näykkäsit purren.
Oi, lemmitty kirkassilmäinen,
Sua näykkäsuista piikaa!
Kai asiaan kuului vannominen,
Mut näykkiminen oli liikaa.
35.
Ma vuoren huipulla seison
Ja tuntehikkaaksi saan.
"Oi, jos ma lintu oisin!"
Ma huokaan ja huokaan vaan.
Jos siivekäs pääsky oisin,
Niin lentäisin luokses pois,
Ja pesäni pieni mulla
Sun ikkunassas ois.
Jos satakieli ma oisin,
Niin lentäisin luokses pois,
Ja sulle lauluni illoin
Ne lehmuksen siimeistä sois.
Mut jos ma pöllö oisin,
Heti lentäisin rinnoilles;
Sä pöllöjä suosit ja terveeks
Teet tuskat pöllöjes.
36.
Ma unissani itkin,
Näin hautasi unissain.
Ma nousin, ja vielä kyynel
Se virtasi poskillain.
Ma unissani itkin,
Näin unta, sä hylkäsit mun.
Ma nousin ja muistoja itkin
Sun, kauvan kaivatun.
Ma unissani itkin,
Sa taas olit ystäväin.
Ma nousin, ja vieläkin juoksee
Tää kyynelvirta näin.
37.
Jo lentää tähti tuolta
Alas taivaalta säihkeestään!
Se lemmen tähti lienee,
Min katoovaksi nään!
Jo nuoresta omenapuusta
Moni kukka ja lehti läks.
Jo saapuu ilkkuva tuuli,
Ja ne jää sen heiteltäväks.
Suuss' salmen joutsen joikuu
Ja soutaa yksikseen,
Ja hiljemmin yhä laulain
Se vaipuu hautaan veen.
Niin hämärtyy ja tyyntyy!
Pois lehdet jo liitivät kait,
On sirpaleiks särkynyt tähti,
Ja joutsenlaulu on vait.
38.
Tien ristiin haudatuks joutuu,
Kun itsensä surmas ken;
On sininen kukka siellä,
Suursyntisen kellonen.
Tien ristiss' seisoin ja itkin;
Yö kylmi aaveinen.
Kuun hohteessa verkkaan heilui
Suursyntisen kellonen.
39.
Nuo vanhat, pahat laulut
Ja häijyt unet nuo,
Me nyt ne haudatkaamme;
Sa suuri arkku tuo.
Jos jotain arkkuun lasken,
Mut se jää myöhempään;
Ei Heidelbergin amme
Nyt siihen riittäiskään.
Ja kuolinpaari vankka
Tuo paksu, mahdoton,
Ja pitempi se olkoon,
Kuin Mainzin silta on.
Hae kakstoista jättiläistä,
Joill' olkoot olkapäät,
Kuin Pyhän Kristofin, jonka
Sa Reinin Kölnissä näät.
He arkun jo pois saa kantaa
Ja mereen sen upottaa;
Jos suuri onkin arkku,
Se suuren haudan saa.
Mut miksi on niin suuri
Ja raskas arkku tää?
Ma lempeni siihen lasken
Ja kaikki tuskani nää.
III
Kotiintulo
1.
En tiedä, kuinkahan lienee,
Kun murhe mun valtaa näin;
Sen vanha tarina tiennee,
Mi ei mene mielestäin.
On vilpas, päivä jo peittyy,
Rein-virta tyynenä on;
Vain vuoren huippuhun heittyy
Säde ilta-auringon.
Siell' istui neito nuori,
Tuoll' yllä, kaunis maan,
Ja kultasäihkeessä suori
Hän kultakutrejaan.
Hän suori ne kultaisin kammoin,
Vain laulua laulellen;
Sen sävel on unhottu ammoin
Ja on valtavan tenhoinen.
Rein-laivurin nuoren mieltä
Saa hurjahan kaihoon tuo;
Hän ei näe kallionkieltä,
Vain ylös hän silmänsä luo.
Kai pohjahan nielussansa
Veet venhon ja laivurin vei,
Ja sen tenholaulullansa
On tehnyt Lorelei.
2.
On sydän, sydän synkkä,
Sees ilma on toukokuun;
Ma vanhan patterin päällä
Olen varjossa lehmuspuun.
Tuoss' alla kaivanto kirkas
On kaupungin hiljaisen;
Siin' ohjaa ruhtaan poika
Ja onkii viheltäen.
Mut vastassa hauskasti väikkyy
Eri ryhmissä kirjavat maat,
Huvihuoneet ja puistot ja rahvas
Ja karja ja niityt ja haat.
Tytöt pyykkiä valkaisuttaa
Ja nurmella ilakoi;
Helohelmiä mylly sinkoo
Ja kaukaa jumisten soi.
Tuoss' alla harmaan tornin
On vahtikoppi pien';
Punatakkinen, ryhdikäs poika
Siin' astuu, täsmii tien.
Hän leikkii musketin kanssa,
Mi välkkyy aamuhun,
Hän kunniat tekee, seisoo, --
Ma soisin, hän ampuis mun.
3.
Kun matkalla sattumalta
Ma kultani perheen näin,
Isä, äiti ja pikku-sisko
Mun tunsivat tervehtäin.
He kysyi, kuink' olin voinut,
Taas samassa vakuuttain,
Ett' en mä muuttunut ollut,
Mut ett' olin kalvas vain.
Ma tiedustin tädit ja mummot
Ja pitkäpiimäiset muut;
Ja ma pentua kysyin, jonka
Niin kiltisti luskutti luut.
Myös naitua kultaa ma kysyin,
Noin sivumennen vaan;
Sain ystävällisen tiedon,
Ett' oli hän viikoillaan.
Ja onnea toivotin silloin
Ja sievästi sammalsin,
Ett' terveiset lämpimät multa
He veisivät tuhansin.
Huus pikku-sisko väliin:
"Siro pentuni, kiltti niin,
On suureks ja hulluks tullut,
Ja Reiniin heitettiin."
Tuo pieni on ilmetty kulta,
Jos lainkin naurahtaa;
Sama silmien isku on hällä,
Mi mun niin kurjaksi saa.
4.
Kalarannalla istuimme siinä
Ja merta katseltiin;
Nuo iltausvat nousi
Ja täyttyi avariin.
Jo majakan loistot syttyi
Ja synnytti välkevyön,
Ja viimein kaukaa nähtiin
Viel' laiva retkillä yön.
Tuli puheeksi haaksrikot, myrskyt,
Merimiehet ja niiden työ,
Kuink' keskellä taivasta, vettä
Lyö tuskaks ja riemuksi lyö.
Tuli puheeksi kaukaiset rannat,
Maat etelän, pohjolan,
Miten kummat on mailman kansat,
Ja on kummia tapoja maan.
On Intiass' säihke ja tuoksu,
Ja kukkii aarniopuu,
Siell' ihmiset untelot, kauniit
He lootosta polvistuu.
Lapin-äijät on rähjäiset, pienet,
Päät litteät, luisevat luut;
He kurkkivat tulta ja paistaa
Merirosvoja irvissä suut.
Tytöt kuunteli hartahasti,
Ja ma viimein vait olin niin;
Ei laivaa näkynyt enää,
Hävis kaikki jo hämäriin.
5.
Sa kaunis saaren tyttö,
Tuo venhees rantaan päin;
Sa tänne nyt luokseni istu,
Niin haastamme käsikkäin.
Pääs syäntäni vastaan paina,
Älä niin mua pelkää vaan;
Joka päivähän itses uskot
Meren valtaan raivoisaan.
On syämeni myös meri suuri,
Meri vuosten, luoteitten,
Ja monikin kaunis helmi
Myös piilee pohjassa sen.
6.
Ja kuu on noussut vasta,
Se merta valaisee;
Ma syleilen armasta lasta,
Ja sydämet sykkielee.
Ma hempeen sulo huulten
Jään rannalle uinuksiin;
"Mitä kuuntelet pauhua tuulten?
Miks värjyvi kätes niin?"
""Se ei ole pauhua tuulen,
Veenneitojen laulu se on;
Ma siskoni äänen kuulen,
Mi vaipui aaltohon.""
7.
Mustiin pilviin peitettyinä
Nukkuu taatot ylhän taivon,
Ja me heidän kuorsatessaan
Kestää saamme säitten raivon.
Raivomyrsky! Säät ne riehuu,
Laivaraukkaa puskee, puistaa. --
Ken nyt tuulet hillitsevi,
Herrattomat aallot suistaa!
En voi estää, että myrskyy,
Että laineet töytää laivaan,
Ja ma kääriydyn jo vaippaan,
Maataksein kuin taatot taivaan.
8.
Jo tuulelle nostaa lakkiaan
Nuo lakkipäiset tyrskyt!
Se aaltoja pieksää vimmoissaan,
Ja jo ulvoo ja riehuu hyrskyt.
Meit' uhkaa musta pilven vyö,
Veet virtana valuu rankkaan;
On kuin jo meri ja vanha yö
Taas yhtyis alkusankkaan.
Mut lokki, mastohon kieppoutuin,
Vain kirkuu, kuin riivattu oisi;
Se väippyy siinä ja surkein suin
Nyt meille tuhoa toisi.
9.
Kun varhain sivu huonees
Käyn aamua henkimään,
On riemuni, armas lapsi,
Kun ikkunassa sun nään.
Mua mustat silmäsi tutkii, --
Kai tuota katsees ties:
"Ken liet, mikä sulla on vaiva,
Sa vieras, sairas mies?"
Olen laulaja saksalainen
Ja kuuluja Saksanmaan;
Kun mainitaan nimet parhaat,
Myös mun se mainitaan.
Mikä vaivani, lapsi, -- sen tietää
Moni miehiä Saksanmaan;
Kun mainitaan pahin tuska,
Myös mun se mainitaan.
10.
Loi ilta mereen hohdettaan
Sen viime välähdyksin;
Kalarantahan jäimme istumaan,
Me istuimme vait ja yksin.
Ja usvat häilyi, kuohui veet,
Vait lokki väippyen lensi,
Ja armaat, suuret kyyneleet
Kirkkaina silmiis ensi.
Näin niiden putoovan kädelles
Ja vaivuin jalkais juureen;
Pois kyynelet valkokätöses
Join tuskain sääliin suureen.
Siit' asti ruumiini riutuu näin,
Ja ma kuolen kaihoon vainen; --
Hän kyynelillään kylmin päin
Minut myrkytti, onneton nainen.
11.
Veenpiirin takaa kaukaa
Kuin kangastus ilmaantui,
Ja kaupunki torninensa
Siin' iltausvissa ui.
Saa kostea ilmanhenki
Veet harmaat liikkumaan;
Vait murheista kulkua soutaa
Mua laivuri purressaan.
Viel' aurinko kerran nousee
Veen pinnasta ilmoihin;
Sen säihkeessä nään mä paikan,
Miss' armahan hukkasin.
12.
Ja neito huoneessa nukkui,
Kuu sisään säteensä loi;
Siell' ulkona hilkkui ja kilkkui,
Ja valssinsävel soi.
"Toki ikkunasta ma katson,
Ken untani häiritsee."
On kuolleen luuranko siellä,
Ja se soittaen laulelee.
""Sa lupasit tanssiin tulla,
Mut söitpäs sanasi vaan;
Tule pois! nyt tanssit on tänään,
Ja ne tanssit on kirkkomaan.""
Se neidon hurmas ja huimas,
Hänet huoneesta viehättäin;
Hän ruottoa seuras, mi soittain
Läks käymähän eelläpäin.
Se soitti ja tanssi ja hyppi
Ja kalkutti nikamiaan,
Ja se nyökkyi ja nyökkyi kallo
Kuun hohteessa kamalaan.
13.
Mä synkissä haaveiluissa
Hänen kuvaansa katselin,
Ja salaa armaat kasvot
Ne elää jo alkoikin.
Ja hymy ihmeen hieno
Jo huulille ilmaantui;
Kuin kaihokyynelissä
Hänen silmänsä kirkkaat ui.
Myös multa kyynelet virtas
Pois pitkin poskia mun, --
Ja, oi, en uskoa saata,
Ett' tottakin hukkasin sun!
14.
Ma kovanonnen Atlas! Maailmaa,
Mun koko tuskain mailmaa täytyy kantaa,
Ma kannan kantamattomia, vaivaan
Jo sortuu sydän-kulta.
Sa sydän ylpeä, sa tahdoit nää!
Sa tahdoit hurjan onnellinen olla,
Tai kurjan kurja, sydän ylpeä,
Ja olet kurjan kurja.
15.
Mitä tiennee ainoa kyynel,
Mi silmää kaihtaa näin?
Se entisaioilta vielä
On jäljellä silmässäin.
Oli kirkkaita siskoja sillä,
Mut kaikki on haihtuneet;
Oi, tuskien, riemujen kanssa
yötuulehen haipui veet.
Ja usvihin haipui tuike
Myös sinitähtösten,
Mi mulle riemut ja tuskat
On hymyillyt mielehen.
Oi, myöshän itse lempi
Se haihtui, kaihtui pois!
Tää vanha, ainoa kyynel
Se myös jo haipua vois!
16.
He toisiaan lempi, mut siitä
Ei hiiskunut kumpikaan;
Niin vihoin he toisiinsa katsoi
Ja riutuivat rakkauttaan.
Ja jo eroon he joutui ja enää
Näki toisensa unessa vaan;
Oli aikaa he kuolleet ja tuskin
Sitä itse he aavistikaan.
17.
Syysillan kelmeä täyskuu
Se katsoo pilvistään;
Liki hiljaista kirkkomaata
On pappila yksinään.
Siell' äiti Sanaa lukee,
Ulos poika se tuijottaa,
Ja tytär vanhempi uinuu,
Mut nuorempi virkatuks saa:
"Voi, taivas, päiviä näitä,
Miten nuhjuvat hiljalleen!
Vain keitä kun hautaan vievät,
Saa jotain nähdäkseen."
Ylös kirjasta katsoi äiti:
"Ei erhetyt, -- tiedän mä, kaks
On kuollut, siitä kun vietiin
Sun isäs haudattavaks."
Tytär vanhempi haukottelee:
"En tänne mä nälkään jää,
Menen huomenna kreivin luokse,
Hän on rikas ja pyörällä pää."
Mut poika naurun päästää:
"Viis sissiä Tähdessä juo,
He kultaa laittaa, ja heiltä
Pian taitoja tää mies tuo."
Jo äiti raamatun nakkaa
Pojan laihoihin nystyriin:
"Vai vieläkö, häijy henki,
Jäät maantierosvoks niin!"
Soi koputus ikkunalasiin,
Käden näkee he viittovan:
Isä-vainaja siinä seisoo
Pyhäviitassa saarnaajan.
18.
Kun pirua huusin, hän saapuikin,
Ja mun hän sai ihan ihmeihin;
Ei ruma hän ollut, ei rampakaan,
Mies hauska ja hieno kerrassaan.
Hän mies on parhaissa voimissansa,
Siro, höyli ja ihmistuntija kanssa.
Hän taitava diplomaatti on,
Ja hän selvitti kirkon ja valtion.
On kalvas hiukan, mut niin käy noiden
Sanskriitin ja Hegelin tutkijoiden.
Häll' lempipoëtana viel' on Fouqué.
On kritikoimasta muuten hän laannut,
Näet toimen tän oli huostaansa saanut
Hänen mainio mummonsa Hekatee.
Hän juridiikkaani kehui kovin,
Sitä aiemmin myös oli tutkinut tovin.
Ja ystävyys, jota osoitin,
Oli kallis hälle, ja syystäkin,
Ja hän tiedusti, eikö viime vuonna
Jo kohdattu Espanjan lähetin luona?
Kun niin häntä tarkkasin, selvis juttu,
Ja hän oli vanha, hyvä tuttu.
19.
Nuo pyhät kuninkaat itämaan
He tiedusti kulkeissansa:
"Kai tästä tie käy Betlehemiin,
Rakas vanha ja nuori kansa?"
Ei nuoret, ei vanhat he tienneet vaan,
Ja kuninkaat eelleen kulki;
He seuras tähteä tuikkivaa,
Mi vienona leimahti julki.
Yli Joosefin huoneen se seisattui,
He käy yli kynnyshirren;
Ja karja se mylvi, ja itki laps,
Pyhät kuninkaat alkoivat virren.
20.
Kaks lasta oltiin, lapsi,
Kaks pientä, rattoisaa;
Me ryömimme kanakoppiin
Ja piilimme olkien taa.
Kuin kanat kotkotimme,
Ja siinä jos kulki ken, --
"Kykerikyy!" hän luuli
Nyt kukon lauluksi sen.
Oli arkku kartanolla,
Sen seinät paperoin,
Me muutimme sinne, ja oltiin
Muka ylhäisöperhe noin.
Ja naapurin vanha kissa
Tuli aina vieraisiin;
Heti kumarrus, niiaus sille,
Ja siinäkös kursailtiin.
Sen vointia tiedustimme,
Osanottoa teeskellen;
Moni vanha kissa on kuullut
Nuo lauseemme jälkeen sen.
Myös haastoimme järkevästi,
Kuink' aiat muuttuu näin,
Miten nuoruudessamme kaikki
Oli toisin ja paremmin päin;
Miten lempi ja usko ja hyveet
Jo mailmasta katoaa,
Miten kahvin hinnat on nousseet,
Ja rahaa ei nähdä saa! -- -- --
On poissa jo lastenleikit,
Pois kaikki vierähtää,
Raha, mailma ja aika, -- ja sinne
Hyve, lempi ja usko jää!
21.
On sydän raskas, kaihomiellä
Mä entisaikaa muistelen;
Ol' ennen maassa rauha vielä
Ja ihmiselo herttainen.
Nyt kaikki on kuin nurin vainen,
Sä nälkää näät, teet kilvoin työs!
On kuollut isä taivahainen,
Ja perkele on vainaa myös.
Ja kaikki on niin kylmää, jäistä,
Niin synkkää, nurjaa, kiperää;
Jos ei ois lemmen kipinäistä,
Ties, kuinka oikein kestäis nää!
22.
Kuin kukka olet kaino,
Niin kuulas, vienoinen;
Sua katselen ja kaiho
Mun hiipii mielehen.
Mun on, kuin rukoilla täytyis
Mun vait käsi kutreillas,
Ett' aina sa oisit, vieno,
Niin kaino ja kuulakas.
23.
Laps, se ois vain turmiokses,
Ja ma niin koin järjestellä,
Ettei mulle hellään hehkuis
Koskaan enää lempes hellä.
Mut kun onnistuinkin siinä,
Sitä usein melkein itkin,
Ja ma usein mietin sentään:
Jos mua sentään lempisitkin!
24.
Ei kasvot kalvaat ilmaissut siis,
Mitä tuskia rinta sulki?
Vai tahdot, että ylväs suu
Tois nöyrät pyynnöt julki?
Oi, liian ylvääks jäi tää suu,
Se suudella, leikkiä sai vaan;
Se sanan ilkkuvan lausua vois,
Kun kuolen lemmenvaivaan.
25.
Ma tahdoin luokses tulla
Ja viipyä rinnallas;
Ei ollut aikaa sulla
Sun kaikilta toimiltas.
Ma lausuin sieluni innoin:
"Sua yksin mä lemmin ain!"
Sa nauroit täysin rinnoin
Ja pilkoin niiasit vain.
Sä vielä kiihdytit, kulta,
Mun lemmenmurheitan',
Ja viimein sä kielsit multa
myös lähtösuudelman.
En itseän' ammu varmaan,
Vaikk' asiat on huonosti päin!
Tän kaiken, tiedä, armaan',
Jo kerran ennenkin näin.
26.
Elo, mailma on liian hajanainen, --
Jos professoreihimme lähtisin vainen!
Vain paikkaustyöthän on virkana hupsuin.
Elon laittavat kuntoon ja systeemiin,
Yömyssyineen ja viittansa tupsuin
He luomisen aukot tukkivat kiin.
27.
On illalla vieraita heillä,
Talo tulten säihkeessä on.
Nään kirkkaassa ikkunassa
Utuvartalon liikunnon.
Sä et mua nää, tääll' yössä
Olen alhaalla yksin vain;
Et myös, et myös sä nähdä
Voi öiseen rintahain.
Sua öinen rintani lempii,
Se lempii ja ratkee, oi!
Se värjyy ja vertyy kuiviin,
Mut et sitä nähdä voi.
28.
Ma soisin, ett' yhteen sanaan
Koko tuskani mahtua vois,
Sen hauskoille tuulille heitän,
Ne hauskasti vie sen pois.
Ne luokses, lemmitty, vievät
Tuon sanan tuskaisen;
Sa kuulet sen joka hetki,
Joka paikassa kuulet sen.
Ja kun olet uinunut yöksi,
Kun tuskin on silmäs kiin,
Sua ahdistain sana seuraa
Sun uniis sikeimpiin.
29.
On timantit sulla ja helmet,
Mitä ihminen pyytää voi,
On ihanimmat silmäs, --
Mitä vielä sä mielit, oi!
Sun silmäis ihanuutta
Nyt uljas joukko soi
Ikilaulujen ihmeellisten, --
Mitä vielä sä mielit, oi!
Sun silmäs ihanaiset
Ne turmion mulle toi,
Ja onneni juurin ne raasti, --
Mitä vielä sä mielit, oi!
30.
Kellä ensi lempi, hän on
Toiveittakin kuningas;
Ken se lempii toisen kerran
Toivotonna, narri on.
Niinpä, narri, -- jälleen lemmin
Vastalempeä mä vailla;
Päivä, kuu ja tähdet nauraa,
Ja ma nauran myös -- ja kuolen.
31.
Tiesi, minne lie tuo huima
Tyttö päässyt majoihin;
Kiroillen ma sadesäässä
Juoksen halki kaupungin.
Majapaikast' toiseen tässä
Olen päivän hypännyt,
Suurisuilta viinureilta
Turhaan häntä kysellyt.
Silloin nään sun ikkunassa,
Ja sa viitot, naurat niin.
Tiesinkös sun majaan käyväs
Ensi luokan hotelliin!
32.
Mikä valhe suudelmissas!
Miten hurmaa teeskelys!
Sulo pikku petoksissas,
Suloisempi pettymys!
Miten väistänetkin, armaan',
Tiedän, minkä sallit sä!
Mitä vannot, uskon varmaan,
Mitä uskot, vannon mä.
33.
Lumivalkeille olkapäilles
Mä pääni painaa saan,
Ja varkain kuuntelen, minne
Käy sydämes kallistumaan.
Nuo sini-husaarit soittaa
Ja tulee portilta päin;
Mun huomenna aikoo heittää
Sydänterttuni, ystäväin.
Ja jos minut huomenna heität,
Niin viel' olet tänään mun,
Ja armaassa syleilyssäs
Sitä vienommin uneksun.
34.
Nuo sini-husaarit soittaa
Ja lähtee portista pois:
Tulen luoksesi, kulta, ja tässä
Nyt ruusuvihko ois.
Oli nuo koko hurjat kestit!
Sotamiestä kuin vitsaus!
Myös sydämessäs sulla
Oli täysi majoitus.
35.
Mut kastraatit ne voihkii,
Kun läksin mä laulamaan;
Ne voihkii ja ne oihkii:
"Sa laulat niin karkeaan."
Niin alkaa laulun oivat
Nuo äänöset pienoiset,
Kuin kristalli ne soivat,
Nuo hienot ja vienoiset.
Ne laulaa lemmenvaivan
Ja lempivän hekkumaa;
Ja naiset itkuun aivan
Tuo taidenautinto saa.
Suomentanut *Oskar Uotila*.
36.
Valleilla on Salamankan
Ilma leutoa ja lauhaa;
Siellä armaan Donnan kanssa
Nautin suvi-illan rauhaa.
Kaunokaisen norjaa vartta
Käsivarsin kiedon vankkaan,
Sormin autuain ma tunnen,
Kuinka rinnat aaltoo rankkaan.
Mutta lehmuksista kuuluu
Kuiske, tuskallinen melkein;
Synkkä vuo tuoll' alla kuohuu
Häijyin, kovanonnen elkein.
"Ah, Sennora, aavistan sen,
Religat[1] saan tästä kyllä;
Salamankan valleill' oomme
Viime kerran kävelyllä."
[1] Erot yliopistosta.
37.
Hämyään luo kesäilta
Yli metsäin, kukkaniittyin;
Kultakuu se hoivaa tuoden
Katsoo maahan taivahilta.
Puron luona oikut ilkkuu;
Matkamies voi loiskeen kuulla,
Jokin henkii siimehissä,
Vetten vyössä jotain vilkkuu.
Siinä vetten suvannossa
Salaa kylpee keijo kaino;
Olkapää ja valkokaula
Vienoon hohtaa kuutamossa.
38.
Yö on vierahilla mailla, --
Jalka raskas, sairas mielen';
Silloin siunauksen lailla
Sulo kuu se loistaa tiellen'.
Sulo kuu, sun sätees saivat
Öiset kauhut kaikoksihin;
Mielestäni haihtuu vaivat,
Silmä heltyy kyynelihin.
39.
On kuolo kylmä, kolkko yö,
Ja elo vilpas päivä on.
Jo hämyy, uneen vaivun,
Mun uuvutti päivän työ.
Yli hautani lehmus huminoi,
Miss' satakieli laulelee;
Soi laulussa lempi, lempi,
Sen uinuja kuulla voi.
IV
Romansseja
Pekka Parka.
1.
Ja Hannu ja Kerttu tanssivat vaan,
Ja silmät ne säihkyy armaat.
On Pekka vait, ei liikukaan,
Ja kasvot on tuhkanharmaat.
Ja Hannu nyt Kertun sulhanen on,
Koruvaatteissa viettää he häitä.
Mut Pekka parka työpuvuss' on
Ja puree kynttensä päitä.
Ja Pekka ääntävi alla päin
Ja katsoo murhein noita:
"Oi, jollen ois toki järkevä näin,
Täss' syntyis turmioita."
2.
"Lyö tuska rintaa ahdistain,
Kuin palkeet särkis pajaa;
Jos minne vain ma työhön sain,
Se pois mun sieltä ajaa.
"Luo lemmityn se vie mun ain,
Kuin vois mua Kerttu lientää;
Mut kun ma nään nuo silmät vain,
Taas pois mun täytyy rientää.
"Ma vuoren huiput kaikki hain,
Siell' yksin käydä pyyhkin;
Ja vait kun seison murheissain,
Niin seison vait ja nyyhkin."
3.
Käy Pekka parka kähnystäin,
Kuin haamu, arkaan, alla päin.
Ja kadulla kun kalvaan näät,
Niin seisomaan sa melkein jäät.
Jää tytöt kuiskuin kaivon luo:
"Kai haudastaan on noussut tuo?"
Ei, neidot, näin on laita tän:
Käy vasta hautaan maata hän.
Hän kullastaan on pettynyt,
Siks paras päästä hautaan nyt,
Näet parhaan rauhan lepo tuo,
Mi unta mailman loppuun suo.
Krenatöörit.
Krenatööriä kaks käy Ranskaan päin,
Oli kumpikin Venäjän vanki.
Mut kun he pääsevät Saksaan näin,
He sieltä ei lähtöön hanki.
He murheita kuulivat Ranskasta juur:
Peri hukka jo voittajanki,
Oli lyöty ja pirstottu armeija suur, --
Ja keisari, keisari vanki.
Krenatöörit nyt itkevät rinnakkain,
Kun tiedot surkeat saavat;
Ja toinen ääns: "Oi, tuskiain,
Miten polttavat vanhat haavat!"
Mut toinen ääns: "Taru loppuun soi,
Ja voisin kanssas kuolla,
Mut mulla on vaimo ja lapset, oi,
Jotk' kaukana nääntyy tuolla."
"Ma vaimosta viis, ma lapsista viis,
Voin uhrata rakkaimmanki;
Jos on nälkä, he käykööt mieroa siis, --
Oi, keisari, keisari vanki!
"Suo mulle palvelus viimeisin,
Jos nyt tää päättyy vaiva;
Ota kanssasi Ranskaan ruumihin',
Sa hautani Ranskaan kaiva.
"Tää kunniaristi rinnallein
Sa pannos arkkuun myötä
Ja laske pyssy vierehein
Ja miekka vyölle vyötä.
"Niin makaan vait ja kuuntelen vaan,
Kuni vartia korvin vaisuin,
Kunis tykkien jyskehen kuulla saan
Ja kapsetta ratsujen raisuin.
"Yli hautani keisari ratsastaa,
Ma huomaan joukkojen ahdon;
Taas haudasta nousen ja puolustaa
Sua, keisari, keisari tahdon!"
Viesti.
Hoi! ylös joutuin, asemies,
Sä hyppää satulaan!
Ja kiidä linnaan Duncan'in
Pois halki salomaan!
Ja talliin hiivi, -- istu vait,
Siks kuin sa rengin näät.
Niin kysy: "kumman tyttären
On kuninkaalla häät?"
Ja jos hän vastaa: "tumman on,"
Tuo viesti joutuinen.
Mut jos hän vastaa: "vaalean,"
Ei lie niin kiire sen.
Käy silloin köysimiehen luo
Ja nuora valitse,
Ja tule verkkaan, vaiti vaan
Tuo mulle käteen se.
Belsassar.
Jo keskiyö se eessä on,
Ja vait jo nukkuu Babylon.
Mut kuninkaanlinnass' yksin vaan
Tulet väikkyvät vielä ja meluillaan.
Belsassar juhlasalissaan
Nyt jatkaa juhla-atriataan.
Sotaseurue loistossa säihkyilee,
Ja viini maljoissa läikkyilee.
Ne kilkkuvat, maljat, he riemuiten juo;
On tuitun valtijan mieliksi tuo.
Jo kuninkaan posket hehkuaa,
Ja viini mielen huimaks saa.
Ja hurjaks siinä huimaantuin
Jumaluutta hän herjaa syntisin suin.
Hän pöyhkien herjaa, röyhkeäpää,
Ja joukkue riemuiten räyhähtää.
On kuningas käskyn lennättänyt;
Hovipoika on juossut ja palaa nyt.
Hän kultia päällään kantaen tuo;
On Jehovan temppelin ryöstöjä nuo.
Käsin riettain kuningas tempas niin
Pyhän maljan, mi reunaansa täytettiin.
Ja hän äkkiä tyhjensi pohjaan sen,
Suu vaahdossa huusi nyt ylpeillen:
"Sua, pikku Jehova, halveksin, --
Olen yksin valtija Baabelin!"
Mut tuskin soi sanat kauheat nää,
Niin salaa häntä jo peljättää.
Myös räikeä nauru mykkenee;
Vain kuolonhiljaus vallitsee.
Ja katso! ja katso! seinällen
Käy esiin kuin sormet ihmisen.
Ja ne seinään piirtää, piirustaa
Tulikirjoitusta ja katoaa.
Jääjäykkänä istuu kuningas,
Ja muoto on kalman kalvakas.
Sotaseurue kauhuun karmistuu
Ja istuu vait ja ääneti suu.
Käy tietäjät esiin, -- ei yksikään
Tulimerkkejä pysty selittämään.
-- Belsassarin, ennenkun loppui yö,
Hänen vartiajoukkonsa hengiltä lyö.
Pyhiinvaellus Kevlaariin.
1.
On ikkunassa äiti
Ja poika vuoteellaan.
"Sä etkö nouse, Vilhelm,
Nyt saattoa katsomaan?"
"Niin sairas olen, äiti,
En enää kuule, nää;
Ma Gretchen vainaata muistan,
Se sydäntä kirveltää."
"Tule! käykämme Kevlaariss,
Ota kirja ja rukousvyös;
Pyhä-Neitsyt sun tekee terveeks
Ja sairaan sydämes myös."
Sivu liehuvi kirkkolippu,
Soi kirkkovirtten vuo;
Ja Reinin Kölnin halki
Käy juhlasaatto tuo.
Ja äiti joukkoon lähtee,
Vie poian kanssahan,
He innolla yhtyvät kööriin:
"Oi kiitos Maarian!"
2.
On Kevlaarin Pyhä-Neitsyt
Nyt juhlahameessaan.
Niin paljon hällä on puuhaa,
On paljon sairaita maan.
Ja sairaat hälle kantaa
Jo uhriantimet,
Vahamuodot jäsenistään,
Vahajalat ja kätöset.
Vahakäden ken uhraa, hältä
Kipu kädestä katoaa,
Mut ken vahajalan se uhraa,
Hän jalkansa terveeks saa.
Tuli Kevlaariin moni rampa,
Hän nuoralla tanssii nyt,
Ja moni nyt viulua soittaa,
Min sormet ol' typistetyt.
Vahakynttilän äiti ottaa,
Sen sydämeks muodostaa.
"Tää Neitsyt-Äidille anna,
Hän huoles huojentaa."
Vahan poika huoaten ottaa,
Käy huoaten Maarian luo;
Sanat kumpuvi sydämestä
Ja silmistä kyynelvuo:
"Oi, puhdas, Armonsaanut,
Oi, Äiti Jumalan,
Oi, sulle, taivaiselle
Ma vaivani valitan!
"Köln-kaupungissa asuin
Ma äitini kanssa vain,
Köln-kaupungissa, jossa
On kirkkoja sadoittain.
"Ja naapuriss' asui Gretchen,
Mut nyt hän kuollut on, --
Tuon vahasydämen, terveeks
Sä tee sydän onneton.
"Tee, tee sydän sairas terveeks, --
Ma aina, ainian
Koko uskoni innolla laulan:
Oi, kiitos Maarian!"
3.
Ja sairas poika ja äiti
Jo nukkuvat huoneessaan;
Nyt sisään käy Pyhä-Neitsyt
Niin hiljaa hiipien vaan.
Hän kumartuu yli sairaan
Ja painaa kädellään
Nyt sairaan sydäntä hiljaa
Ja hymyillen katoo hän.
Sen unissaan näki äiti,
Ois nähnyt muutakin kai,
Mut valveille uinuksista
Hänet koirain haukunta sai.
Nyt siinä pitkällänsä
On poika, ja kuollut on;
Mut aamun hehkein hohde
Luo posket ruskohon.
Kädet ristihin äiti laski,
Tuns oudoksi oltavan;
Hän hymis hartain mielin:
"Oi, kiitos Maarian!"
Almansor.
1.
Doomissa Cordoovan kohoo
Ykstoistsataa pylväst' tuimaa,
Ykstoistsataa jättiläistä
Kantajana kuvun huiman.
Pylväill' on ja seinämillä
Yltä alas kirjailuita,
Ylhät lauselmat Koraanin
Siin' on kukkiin kiedottuina.
Maurit kunniakses, Allah,
Rakensivat moskees muinoin!
Mutta kaikki jo on mennyt
Synkkäin aikain synkkään kuiluun.
Tornista, jost' ain muezzin
Huusi kansaa rukoukseen,
Nyt soi kristittyjen kellot
Kaihoisasti äänin kumein.
Parvilta, mist' uskovaiset
Profeetasta lauloi julki,
Messun valhetöitä näyttää
Papit kaljupäät ja munkit.
Siin' on öykkää, kumarrusta
Eessä maalinaamain nukkein,
Humu käy, ja soi ja suitsuu
Vilkkuessa tuohustulten.
Siellä doomissa Cordoovan
On Almansor ben Abdullah;
Vait hän katsoo pylvässarjaa,
Ja hän hiljaa ääntäin puhuu:
"Oi, te pylväät, jättiläiset,
Allahille nousseet muinoin,
Nyt, te jäykät, palvelette
Kirottua kristikuntaa!
"Ajan pakkoon mukaannutte,
Tyynnä kannatte sen kuormaa;
Niinpä mielellein voin, heikko,
Minä myös jo rauhaa suoda."
Päänsä painaa hilpein mielin
Niin Almansor ben Abdullah
Alle kasteen pyhän maljan
Doomissa Cordoovan uljaan.
2.
Nopeaan hän doomist' astuu,
Huimaan kiitää ratsullansa;
Kutrit kosteat ne liehuu,
Keikkuu töyhtö hatussansa.
Tietä Alkoleaa kohden,
Guadalquivir-virran rantaa,
Missä mantelit ne kukkii,
Oranjit luo tuoksujansa;
Sinne kiitää ritar reipas,
Viheltää ja naurain laulaa;
Lauluun linnut riemuin yhtyy,
Sitä säistäin virta pauhaa.
Tuolla linnass' Alkolean
Asuu Clara de Alvares;
Isä sotii Navarrassa, --
Tyttären on päivät vapaat.
Torvien ja rumpuin räikkeen
Kuulee kaukaa jo Almansor,
Ja hän näkee tulten tuikkeen
Läpi linnapuiston varjon.
Linnass' Alkolean tanssii
Kakstoist' tummasilmää naista,
Kakstoist' tummasilmää herraa;
Tanssiss' uljain on Almansor.
Vilkkain mielin vallatonna
Liehuu hän vain perhon lailla,
Ja hän tietää sulo lausein
Mielistellä joka naista.
Isabellan pientä kättä
Suutelee hän, rientäin matkaan,
Istahtaa Elviran viereen,
Ja hän silmiin häntä katsoo.
Naurain Leonoralt' urkkii:
Onko nyt hän mieliks armaan?
Ja hän näyttää kultaristin,
Mi on kudottuna vaippaan.
Joka naiselle hän kuiskii,
Häntä lempivänsä sanoo;
"Totta kuin oon kristitty!" hän
Varmaan sata kertaa vannoo.
3.
Tuolla linnass' Alkolean
Hälvennyt on riemu, hilke,
Poistuneet on naiset, herrat,
Eikä enää tulet vilku.
Donna Clara ja Almansor
Ovat yksin saliss' siinä;
Yksin vain luo viime lamppu
Heidät valoon puolisiimeen.
Nojatuoliss' istuu donna,
Jakkaralla ritar istuu,
Ja hän raskaan päänsä uinuin
Laskee syliin armaan immen.
Ruusuvettä pullosesta
Valaa donna kaihomielin
Kutrillen Almansorinsa,
Jonka rinta huokuu, riehuu.
Sulo suukon viehkein huulin
Painaa donna kaihomielin
Kutrillen Almansorinsa,
Jonka otsa pilviin peittyy.
Kyyneliä vienoin silmin
Itkee donna kaihomielin
Kutrillen Almansorinsa,
Jonka värjyy huulten pielet.
Taas hän uinuu seisovansa
Nöyrin päin jo vettä tippuin
Tuolla doomissa Cordoovan, --
Kummat äänet korviin rinkuu.
Uljaat pylväät, jättiläiset,
Vihan vimmoin iestään yrmii;
Ei ne enää kestä kuormaa,
Ja ne huojuu, ja ne ryskii.
Ja ne hurjaan sortuu, suistuu,
Papit, kansa parkuu silloin,
Kupu ryskyin ruhjoutuu, ja
Ristin jumalat ne kirkuu.
V.
Harzvuorella ja Pohjanmeri
Hartzvuorella.
Proloogi.
Musta takki, silkkisukka,
Hennot liivit kiristeissä,
Sanat armaat, syleilytkin, --
Oi, jos vain ois sydän heissä!
Sydän rinnassa ja lempi,
Puhdas lempi sydämessä, --
Kuolla voisin, kaihojansa
Noiden tuossa teeskellessä.
Vuorimaille nousta tahdon,
Missä majat pienet tapaat,
Missä rintas kohoo suuri,
Ilman tuulet viuhuu vapaat.
Vuorimaille nousta tahdon,
Missä huojuu jylhät hongat,
Roiskii vuot, ja linnut laulaa,
Sekä lonkuu pilvenlongat.
Hyvästi, te salit liukkaat,
Hellät herrat, nainen hellä!
Vuorimaille nousta tahdon,
Mailmaa sieltä hymyellä.
Vuori-idylli.
1.
Vuoristoss' on maja pieni
Vuorimiehen iäkkään;
Siellä huojuu uljaat kuuset,
Kultakuu luo säteitään.
Huoneessa on nojatuoli,
Taiten tehty veistos sen;
Miekkonen, ken siinä istuu,
Ja ma olen miekkonen!
Jakkaraltaan tyttö laskee
Sylihini kyynärpään;
Silmät on kuin sinitähdet,
Suu kuin ruusu väikkeessään.
Ja nuo tähdet taivaansuuret
Siintää minuun katsoen;
Ja hän hienon sormen painaa
Ruususuulleen hymyillen.
Ei, ei meitä nää nyt äitis,
Hän vain kehrää ahkeraan;
Kitaraa taas isäs soittaa
Laulellen vain lauluaan.
Ja nyt tyttö hiljaa kuiskii,
Hiljaa vain ja varkahin;
Monta suurta salaisuutta
Minulle jo uskookin.
"Siitä kun näet täti kuoli,
Emme enää mennä voi
Metsälinnaan Goslarihin,
Siellä on niin kaunist', oi!
"Tääll' on taas niin yksinäistä
Kesken kolkon vuorimaan,
Majammekin talvisaikaan
Melkein lumeen haudataan.
"Olen pelvokas kuin lapsi,
Arka tyttö, taidoton;
Pelkään vuorenhaltioita,
Jotka yöllä liikkeell' on."
Äkkiä on vaiti armas
Säikyksistä sanoistaan,
Ja hän käsihinsä peittää
Sulo kasvot nopeaan.
Kuuset huojuu huminoiden,
Rukki hyrrää hyrryään,
Kitara se väliin helkkyy,
Väreillen soi ukon ään':
"Älä pelkää, lapsi pieni,
Valtaa häijyin haltiain!
Enkelit on, lapsi pieni,
Luonas vartioina ain!"
2.
Kuusipuu se vihrein sormin
Huiskii alhaan ikkunaan;
Kuu, tuo kurkistaja vieno,
Sisään valaa kultiaan.
Isä, äiti hiljaa kuorsaa
Likeisessä huoneessaan;
Mut me kahden salaa kuiskuin
Vielä jäämme valvomaan.
"Aivan usein rukoilevas
Oikein uskoa en voi,
Tuon sun huultes kylmän ilmeen --
Tokko rukous sen toi!
"Tuo sun häijy, ruma ilmees
Saa mun aina säikyksiin;
Mutta kumma kauhu haihtuu,
Kun nään hurskaat silmäs niin.
"Myös en uskovas sun luule
Todentotta uskoen. --
Uskotkos sa taivaan Isään,
Poikaan, Pyhään Henkehen?"
Lapsi kulta, jo ma lassa,
Äidin syliss' istuissan',
Uskoin taivaalliseen Isään,
Hyvään, ylhään, mahtavaan!
Joka kauniin maan on luonut
Ja sen kauniit ihmiset,
Luonut päivän, kuun ja tähdet,
Pannut niille kiertehet.
Kun niin mittaa karttui, lapsi,
Enemmän viel' ymmärsin;
Ymmärsin, ja järki varttui,
Ja ma uskoin Poikaankin;
Poikaan lempivään, mi lemmen
Lempeästi julisti,
Ja min rahvas, rahvaan tapaan
Palkaks ristiinnaulitsi.
Nyt, kun määräni on täysi,
Paljon luin ja paljon näin,
Sydän paisuu, ja ma uskon
Pyhään Henkeen syämestäin.
Hän se teki suuret ihmeet,
Tekee noita taas ja taas;
Hän löi maahan orjain ikeen,
Valtaherrain linnat kaas.
Vanhat kuolinhaavat sulkee,
Uusii vanhan oikeuden;
Vertaiset on kaikki kansat,
Aatelia ihminen.
Hän se häätää häijyt usvat
Sekä hirmuhoureet nää,
Jotka karkoittaen riemut
Meitä vastaan irvistää.
Sadat ritarit on taistoon
Pyhä Henki valinnut,
Tahtoansa täyttämähän,
Ja on heidät rohkaissut.
Kirkkaat kalvat heillä säihkyy,
Liehuu liput voitokkaat!
Laps, sa tahtoisit kai nähdä
Nämä uljaat sotilaat?
Niinpä, minuun katso, lapsi,
Katso rohkeasti vaan;
Minuss' itsessäin näät tässä
Pyhän Hengen sotilaan.
3.
Hiljalleen jo kuu käy kätköön
Vihantien kuusten taa,
Huoneessamme himmein liekein
Lamppu enää loimuaa.
Mut nuo sinitähdet loistaa
Kirkkaammin vain väikähtäin,
Huulten rusoruusut hehkuu,
Armas tyttö haastaa näin:
"Pikkuväki, tontut, meiltä
Leivät, voit vie varastain;
Illoin lukon taa ne pannaan, --
Poissa kaikki aamull' ain!