Pakkanen kiihtyi yhä kiihkeämmäksi. Taivas kävi hailakaksi ja lumi
natisi niin kuivakkaasti reen jalaksen alla, kun Seinustan emäntä, ukko
ja Heikki saapuivat markkinoiltaan kotiseuduilleen. Metsät olivat
pukeutuneet tuuheaan kuuravaippaansa. Tähdet kiiluivat niin
yksitoikkoisen näköisinä äärettömässä avaruudessa ja kuu mollotti
kalman kalpeana taivaslaella. Ihmiset olivat vetäytyneet asuntoihinsa.
Missään ei liikettä näkynyt. Lehmät inuivat niin surkeasti mataloissa
läävissään. Hevoset kytröttivät selkä koukussa parsissaan. Pakkanen
paukkui seinissä ja pirttien nurkissa eivät kuurakinokset olleet
harvinaisia. Koko luonto oli niin toivottoman kolkko.
Ihmissydämetkin näyttivät kylmistyneen. Toimeentulo oli uhkaavampi ja
tulevaisuus kolkompi kuin koskaan ennen.
Mutta kun Seinustan ukko pääsi kumppaniensa kanssa kotiin, peittivät jo
seuraavana päivänä sakeat huurupilvet koko luonnon. Pakkanen oli hiukan
laimentunut ja aurinko vaipui ruskean punaisena laskulleen.
Tuommoisena, suotuisampia oloja ennustavana huurupilvenä levisi
Valtimon kylässä tieto siitä, mitä kuvernööri oli Seinustan ukolle ja
Heikille luvannut. Kyläläiset kiiruhtivat oikein miehissä Seinustalle
tiedustelemaan, että oliko tuossa perää tahi keulaa, mitä kylällä
kerrottiin. Ukko selitteli liitoin laatoin koko retkensä kuvernöörin
luo. Kuvernöörin lupaus puiden saannista oli kyläläisten mielestä yhtä
varma merkki aikojen paranemisesta, kuin iltarusko ilmojen
lauhtumisesta.
Entiseen tapaansa alkoivat siis valtimolaiset käydä sahan patruunien ja
tukkiporvarien luo tukkikontrahtia hieromaan. Mutta näitäpä ei
ollutkaan niin helppo uskottaa, että kuvernööri voisi heille puita
toimittaa. Vaan kun kontrahdit tehtiin käytännössä olevalla tavalla,
jonka mukaan talonpojan tuli sitoutua maksamaan porvarille käsirahasta
kuuden prosentin korko ja päälliseksi suorittamaan pari markkaa sakkoa
jokaiselta tukilta, jota talonpoika ei ensi kevännä voisi kontrahdin
mukaan porvarille toimittaa, niin suostuivat kumminkin porvarit
tekemään tukkikontrahtia ja antamaan käsirahoja niille talonpojille,
joilla vielä tiedettiin olevan sen verran omaisuutta, että heiltä
voitaisiin mainitut käsirahat korkoineen ja sakkorahoineen takaisin
saada, jos eivät voisikaan keväällä kontrahtia täyttää. Näin siis
saivat valtimolaiset kruunun verot suoritetuiksi ja vähän rahaa
muihinkin kipeimpiin tarpeisiin.
Ensi pulasta oli päästy ja voitiin nyt elää parempien aikojen
toiveissa.
Viikot ne vierivät. Seinustan ukko ei enää hevosen perillä kulkenut.
Siinä kotosalla hän korjaili astioita ja kaperteli yhtä ja toista talon
tarvetta heittäen ulkotyöt nuorempien tehtäväksi.
Heikki oli talon toimissa vielä niinkuin ennenkin.
Vasta keväämpänä aikoi hän ruveta omiin elämiinsä. Pirtin ja navetan
hirret piti saada kelin aikana ojan varteen vedetyiksi, jotta voisi
niitä kevätvedellä paikoilleen laskea.
Kruunun metsästähän sen kruunun torpparin oikeastaan rakennuspuut olisi
pitänyt saada ottaa. Mutta kun ei torpan rakentamislupaa vielä ollut,
niin oli Seinustan ukko luvannut Heikille nämät rakennuspuut omasta
metsästään, sillä eihän kruunun metsään luvatta ollut hyvä mennä. --
Mutta yhä useammin alkoivat kyläläiset pistäytyä Seinustan ukolta
kysymässä, että eikö jo kuuluisi mitään kuvernöörin lupausten
täyttämisestä. Vaan eihän siitä mitään kuulunut. Kuvernöörin
suusanalliseen lupaan eivät valtimolaiset tienneet luottaa, vaan
odottelivat, että kuvernööri toimittaisi metsäherralle määräyksen antaa
heille puita. Tätä määräystä he nyt odottelivat.
Yhä useammin heltyi työase ukon kädestä. Hän istuskeli pitkät ajat niin
miettivän näköisenä. Usein heitti hän työnsä siihen paikkaan, meni
kirjahyllynsä luo ja etsi sieltä jotain lukemista. Ryhtyi taasen
iloisemman näköisenä työhönsä ja hyräili siinä kaperrellessaan jotain
virren värssyä.
Eräänä iltana tuli metsänvahti käymään Seinustalla. Usein hän siellä
pistäysikin näinä pitkinä iltapuhteina. Hän oli käynyt metsäherran
luona kirkolla ja kertonut mitä kuvernööri oli Seinustan miehille
luvannut.
"Mite p--e sille kuvernöörill' on kruunun metse kanss' tekemist'. Joka
paikka se nokkans' piste, se sen turkase sotakoukku," oli metsäherra
kiroillut. Ei ollut aikonut antaa muruistakaan, Valtimon kylän metsän
rosvoille.
Kun metsänvahti oli valittanut, että vahtiminen käy vaikeaksi, jos ei
valtimolaisille puita anneta, oli metsäherra sanonut:
"Hakka sine vaa pikku murunen joka puu, kun varkan jelelt löyty."
Pian leveni ympäri kylää tieto siitä, ettei metsäherra ollut aikonut
antaa valtimolaisille puumuruistakaan. Tietämättään tahtomattaan
kerääntyi eräänä päivänä joukko Valtimon kylän miehiä Seinustalle.
Raution Aappo lyyhäsi etukynnessä pirtin ovesta sisään. Seinustan ukko
istui lavitsalla ja vuoleskeli ämpärin vannetta. "Istukaa," sanoi ukko
tulleille ja miehet vetääntyivät istumaan ympäriinsä Seinustan pirtin
penkeille. Pian haettiin Seinustalle metsän vahtikin. Tämän tuli
uudelleen kertoa, mitä kaikkea metsäherra oli hänelle sanonut.
"Hakka sine vaa pikku murunen joka puu, kun varkan jelelt löyty,"
lopetti metsänvahti nytkin kertomuksensa.
Miehet katselivat neuvottomina toisiaan.
"No eikö se kuvernööri sanonut, ettei kukaan ole kieltänyt metsäherraa
kansalle puita antamasta?" sanoi vihdoin joku.
"Niin kai se sanoi," todisti ukko.
"Hm! -- Hm! -- Hm!" kuului sieltä täältä joukosta ja miesten kulmat ne
vetääntyivät tyytymättömyyttä osoittaviin poimuihin.
"No enpähän muuta osaa sanoa, kuin että aika aikaa kutakin, sanoi
pässi, kun päätä leikattiin," pisti vihdoin Aappo.
Samalla pistäysi Seinustan emäntä pirtin ovesta sisään. Mistä lienee
ulkokausteelta tullut.
"No vielä se emäntäkin elää, peijakas soikoon, kun se on aina yhtä
keppelä. -- Mutta missä täällä ylkämies on?" ehätti Aappo emännälle
vastaan.
"Niin Heikkikö?" sanoi emäntä, "eihän se nyt jouda pirtin nurkissa
venymään, joka on semmoisessa puuhassa sen torppansa kanssa. Kait se jo
ensi viikolla lähtee metsään rakennuspuita hakkaamaan," sanoi emäntä.
"Vai niin, vai niin, vai jo ensi viikolla. No ei siellä jouten ole
Heikin hellukaan, siellä se karttaa, kehrää ja kutoo, hyppää, laulaa ja
tanssii; kasvattaa lehmiä ja lampaita uuden talon tarpeeksi; no
siinähän on vähän hommakasta tyttöä," lörpötteli Aappo emännälle.
"Lieneekö tuo Heikin hellu, kuka heistä selvän saanee nuista nykyajan
nuorista. Tässähän tuo kisailee muitten tyttöin kanssa iltakaudet,
päivät tekee työtä kuin hevoinen, laskee leikkiä ja laulaa. Aivan se on
kuin olisi painon alta päässyt, sitten kuin kuvernööri lupasi ruveta
mökkiä laittamaan. On kuin olisi eri mies," selitti emäntä.
Mutta Aapon suu se vetäysi pilkalliseen hymyyn kuullessaan emännän
mainitsevan kuvernöörin luvasta.
"Niin, kuvernöörihän se on luvannut muillekin puita kruunun metsästä,
mitä me muuta tarvitsemme, metsään joka mies," komensi Aappo.
"Hahhahhahhah," kuului sieltä täältä, mutta useimmat miehistä
rypistelivät kulmakarvojaan ikään kuin sanoakseen: "Ei passaa."
"Mikä meitä estäisi?" väitti Aappo, "kun kuvernööri on kerran
luvannut."
"Ei se kuvernööri meitä suoraan metsään luvannut, lupasi vaan hankkia
metsäherralle määräyksen antaa meille puita," selitti ukko.
"Lupa kuin lupa," väitti Aappo.
"Varastamista se kumminkin on," todisti ukko jyrkästi.
Siihen suuntaan keskustelua jatkettiin myöhäiseen iltaan, kunnes kukin
hajaantui Seinustalta kotiansa yhtä neuvotoinna kuin oli tullutkin.
Pian sen jälkeen kerrottiin kylällä, että kruunun metsää oli useilla
tahoilla kaadettu oikein summissa. Mutta kuin Seinustan ukolle
kerrottiin näistä varkauksista, tunsi hän sydämessään niin kipeän
vihlaisun. Hän koetti työskennellä, mutta siitä ei tullut mitään. Hän
koetti lukea, mutta ajatukset eivät koossa pysyneet. Aina vaan pyörivät
hänen mielessään nuo metsän varkaudet.
Tuli sitten metsänvahti yhtenä iltana taasen käymään Seinustalla. Hän
oli aseilla varustettu ja kertoi käyneensä kirkolla. Hän oli mennyt
sinne neuvotellakseen metsäherran kanssa, miten salaa kaadettujen
puiden kanssa olisi meneteltävä. Mutta metsäherra oli suuttunut
silmittömäksi, kuultuaan että metsästä löydetyt puut olivat vielä rikki
hakkaamatta.
"Enkö minä sull' sanonu, että ne kaikki piri tehä pieni mirunen, aiva
tein kokonen," oli metsäherra sanonut. Täin kokoseksi näet oli
metsäherra käskenyt varastetut puut silpoa kaikki tyyni.
"No, kenellä sitä aikaa on?" kysyi ukko.
"Niin, näette, maksetaan hakkuumiehille palkka," sanoi metsänvahti.
"No, jo kies avita keksivät valtimolaisille uuden ansiopaikan," sanoi
tuo muutoin niin totinen ukko ja veti suunsa pilkallisen hymyyn, "mutta
kenen kukkarosta nuo hakkuupalkat otetaan?"
"Tietysti kruunun kassasta," selitti metsänvahti.
"Hohhohhoh! -- Ei tälle elämälle enää tiedä, itkeekö tälle vai nauraa,"
sanoi ukko hilliten itseään, "no on niitä tähän aikaan muitakin
hulluja, jotka polttavat tavaransa oman nenänsä alla, samalla kuin
lapset nälissään ruikuttavat. -- Mutta mitä sinä nuilla aseilla aijot
toimittaa?"
"Niitä on määrätty suuri joukko lisävahtejakin, joilla kaikilla on
aseet. Metsäherra sanoi, että kerrassaan on metsän varkauksista loppu
tehtävä, ja sanoi se vielä muutakin," sanoi metsänvahti ja veti hänkin
suutaan pilkkahymyyn.
"No mitä sitten?" kysyi ukko ja vuoleskeli ämpärin vannetta.
"Sanoi laitettavan tänne sotaväkeä, jos ei muu auta."
"Kas, sillä lailla! -- Mutta olisipa hupaista tietää, mikä pataljoona
tänne komennetaan."
"Vielä maksetaan päärahaa metsänvahdille jokaisesta varkaasta, jonka
hän toteen saa."
"No niin, aivan kuin metsänpedoista."
Viikkoja kului taasenkin. Vahtia oli kruunun metsässä suuret joukot
hiihtämässä, kirveet, pyssyt ja miekat mukana. Kun he löysivät
kaadetuita puita metsistä, jokien ja ojien varsista, hakkauttivat he
kaikki ne pieniksi pirstaleiksi. Kymmeniä ja satojakin sahatukkia
sämpättiin toisinaan ihan yhteen kasaan. Kyläläiset pyysivät saada
ostaa näitä salaa kaadettuja puita, mutta rehellisimmällekään miehelle
ei niitä myöty ei kappalettakaan.
Ojien ja jokien varsissa olevat maanomistajain niityt turmeltuivat
silvotuista puista. Niittyjen omistajat kiroilivat tämmöistä
mielivaltaista menettelyä ja puivat taskuissaan nyrkkiä metsäherralle.
Suuttumus metsäherraan oli yleinen.
Kaiken tämän keskellä voi Seinustan ukko niinkuin voi päiväpaisteessa.
Kun kyläläiset kirosivat metsäherraa, koetti ukko puollustaa häntä. Hän
koetti heille selittää, että metsän varkaathan eikä metsäherra olivat
syypäät onnettomuuteen. Paljon oli toki miehiä, jotka puolittain
myönsivät niin olevan. Toiset eivät vastanneet mitään. Toiset taasen
suututtelivat ukollekin.
"Ettekö näe," arvelivat he, "että kruunun palkkaamat työmiehet
sämppäävät kruunun puita, minkä ehtivät. Olisi toki toista, jos köyhä
kansa saisi niillä nälkäänsä sammuttaa. Eihän kruunu itsekään näy sillä
väliä pitävän, miten sen omaisuutta haaskataan."
Siihen suuntaan puollustelivat he metsän varkautta. Mutta Seinustan
ukko oli rauhaton kuin koira ukonilmalla. Ei työ, ei ruoka eikä unikaan
enää hänelle maistunut. Hän koetti rukoilla, mutta epäilyksien pilvet
hämmensivät rukouksen. Tuo Kristuksen vertaus valtakunnasta, joka
erkanee itseään vastaan, oli lakkaamatta hänen mielessään. "Jokainen
valtakunta, joka erkanee itseään vastaan, tulee kylmille, ja huone
lankee huoneen päälle," niin oli Kristus itse sanonut.
Täällä käy kruunu ympäri ikäänkuin kiljuva jalopeura, etsien kenen hän
saisi niellä. Täällä heittäytyy kansa rikolliseen elämään. Täällä kiroo
ja uhkaa virkamies talonpoikaa ja talonpoika virkamiestä. He ovat
erinneet toinen toistaan vastaan. Onko siis kerran vielä se aika
tuleva, jolloin nämät seudut ovat taasenkin autioina erämaina, jolloin
nämät rakkaat kotiseudut joutuvat jälleen metsäeläinten ja ilman
lintujen valtaan?
* * * * *
Lotvonen oli mennyt käymään kirkolle. Koko kylän väki kerääntyi
seuraavana pyhäiltana kirkkosanomia kuulemaan Lotvoselle. Muiden mukana
meni sinne Seinustan Heikkikin. Iltahämärä oli jo pirtin pimittänyt,
kun Heikki astui sisälle. Ympäri pirttiä istui siellä kyläläisiä.
Sivupenkin puolella istuivat miehet ja tuolta karsinasängyn puolelta
kuului kylän tyttöjen kuherrusta. Heikin sydän sykähti niin
omituisesti. Hän luuli kuulleensa tutun kirahduksen tuolta
tyttölaumasta. Hän koetti kuunnella, mutta sen koommin hän ei
eroittanut ikävöityä ääntä. Mutta siitä huolimatta valtasi hänet niin
suloinen tunne. Hän tunsi sydämensä sisimmässä vakuutuksen, että Kaisu
oli saapuvilla.
Pian raapasi talon vaimoista joku tulitikulla valkean, sytytti päreen
ja pisti pihtiin. Miehet jaarittelivat siinä yhtä ja toista ja tytöt
nauraa hikattivat tuolla karsinan puolella. Mutta pian koveni tyttöjen
ääni vallattomaksi rähäkäksi.
"So pojat!" sanoi silloin Raution Aappo ja lyyhäsi keskelle laattiaa,
"hyväsille! -- Ei nuo ennen saaneet tytöt noin omin päinsä räyhätä."
Samalla sieppasi hän muutamalta talon piijoista huivin, kääri sen
patukaksi ja alkoi kyörätä poikia tyttöin luo pariansa etsimään.
"Mitä minä itsestäni surulliseks heitän,
Kyllähän mä pienet surut ilollakin peitän,
Fralla lalla laa ja laulaa saa."
Niin se Aappo lauleli siinä, viskeli poikia käsipuolesta tyttöjä kohden
ja läiski heitä patukalla selkään.
"No hyvä juttu!" sanoi hän keksittyään Heikin, tarttui hirveän suurilla
kourillaan Heikin jäntevään käsivarteen ja tuuppasi hänet ihan Kaisun
nenän eteen.
"Se rakkauden riekale,
Joka rinnassa raksuttaa,
Ei taida ennen sammua,
Kuin kuolla kupsahtaa."
Niin lauleli Aappo siinä Heikin selän takana ja tirkisti tavallisella
veitikkamaisuudellaan Kaisua silmiin.
Pian olivat pojat itselleen parit valinneet ja eri tahoilla pirttiä
hajaantuneet istumaan. Aappo vaan lyyhäsi patukka kädessä parista
pariin ja tiedusteli pojilta, että "oletteko hyvät". Mutta eiväthän ne
kaikki hyviä olleet, tahtoivat muuttaa paria ja silloin se Aappo ajoi
patukan kanssa tyttöä toisen luo ja kyöräsi sieltä parempaa takaisin.
Hupaisesti kului aika vilkkaassa leikissä, kunnes vihdoin Lotvosen
isäntä tunkeusi lumisena pirtin ovesta sisään. Pyryilmaksi oli ulkona
paneutunut ja takkala suksikeli oli isäntää viivyttänyt. Nyt hän seisoi
kumminkin siinä väkijoukon keskellä ja puisteli lunta vaatteistaan.
Miehet tiedustelemaan, että mitä sinne kirkolle kuuluu, mutta eihän
sinne mitään erinomaisempia kuulunut. Vallesmanni oli vaan viime
sunnuntaina kuuluttanut kunnan verorästiä neljäntoista vuorokauden
kuluessa maksettaviksi, tahi muutoin tulee ryöstö. Miehet katselemaan
toisiaan silmiin, että mihin niillä kunnan veroilla niin kiire oli.
Vasta vuoden loppupuolellahan niitä ennen oli ryöstön kautta peritty.
Ja sitähän se Lotvonenkin sanoi käyneensä Niiralan herralta
tietelemässä, että mihin niillä niin kiire oli, mutta Niiralainen oli
selittänyt, ettei siltä entiseltä esimieheltä oltu vielä kunnan tiliä
ennen kannetuista rahoista saatu ja siksi täytyi nyt kuntalaisilta
tarvittavat rahat ryöstää.
"Hm! Hm! Hm!" murisivat miehet tyytymättöminä, mutta Raution Aappo se
vihelti pitkään ja sanoi vihdoin: "Kyllä susi syitä saa, kun mieli
lampaan lihaa tekee."
Isäntä kaivoi sitten tukun Amerikan kirjeitä ja sanomalehtiä
taskustaan. Heikki jakoi ne omistajilleen. Lopuksi veti Lotvonen esille
erään paperin. Niiralainen oli sen antanut hänelle ja selittänyt sen
olevan valtakirjan kahden viikon päästä pidettävään kunnan kokoukseen.
Silloin pidetään näette kokous, jossa kysytään, haluavatko kuntalaiset
heittää kansakoulua varoillaan kannattamasta.
"See!" huusivat kaikki ihastuen. Pian työnnettiin valtakirja Heikille,
jonka tuli ruveta nimiä alle kirjoittamaan. Ukot pistelivät puumerkkiä
oikein tukuttain valtakirjan alle. Mutta Raution Aappo se kertoi
miehille tarinan hiiristä, jotka kokouksessaan päättivät ripustaa
tiuvun kissan kaulaan. Vaan siitä syntyi sitten toinen kysymys,
nimittäin se, kuka tämän urostyön ottaisi tehdäkseen.
* * * * *
Kalman kalpeana kajasti vanha taivas höyrypilvien välitse aamukoin
rusottaessa. Tuuli vinkui nurkissa, levottomina ajelehtivat pilvet
taivahalla ja lumi tuprueli nietoksiksi huoneiden ympärille. Siitä
syystä höröstyi seuraavana aamuna Heikin hirren hakkuuseen lähtö
sydänmaalle. Tuuli yltyi yltymistään, että ikkunaruudut särisivät.
Pilvet sakenivat niin, että koko maa verhoutui juhlalliseen hämärään.
Sitä seurasi niin ankara lumipyry, ettei silmiään auki saanut. Heikin
täytyi heittää lähtö tällä kertaa kokonaan. Tuli hirmuinen myrsky.
Seuraavana päivänä oli ilma lauhtunut ja lumi käynyt niin mädäksi, että
lapset tekivät lumiukkoja pihalla. Kyläläinen kyläläisen perästä tuli
Heikin luo kirjoituttamaan kirjettä Amerikaan. Samaa säveltä vetivät
kaikki kirjeiden kirjoituttajat. Siitä syystä tulivatkin kirjeet niin
yhtäläiset, että Heikki tiesi jo ulkoa, mitä niihin pantaisiin.
Nyt otan pännän käteeni ja mustepullon eteeni ja saan tietää antaa,
että me voimme hyvin ruumiin terveyden puolesta ja sitä samaa kallista
Herran lahjaa toivotamme sinullekin. Kovin on täällä nyt ahdas aika.
Kruunun metsistä ei enää saada mitään. Maa on "inteknattu" porvarille.
Ruoka on kaikki ja raha on kaikki, ettei ole tietoa miten kesään
päästään. Ryöstö on tulossa kunnan veroista ja siihen menevät ainoat
lehmät. Sentähden ajattelin kysyä, että etkö sinä voisi lähettää
minulle ja Aapolle ja Jussille "tikettiä" ja vähän rahaa, että
pääsisimme sinne. Eikä nyt muuta tällä kertaa, vaan voi hyvin ja elä
terveenä.
Semmoisia kirjeitä kirjoitteli Heikki monta kymmentä ja kaikki ne
lähetettiin tuonne kaukaiseen meren takaiseen maahan, johon kansan
pelastuksen toivo nyt alkoi kääntyä.
Illan suussa alkoi ilma kilpistyä pakkaseksi. Tuli mainio suksikeli.
Valtimolaiset alkoivat oikein miehissä varustautua kirkolle. Jolla
vielä jotakin ottamista oli, sen oli huoli pidettävä, ettei ryöstömies
taloon pääsisi. Lehmät olivat "kirjan päälle" kirkonkylän porvareille
annettavat. Muuta keinoa ei enää ollut. Lotvonen ja Seinustan ukko
olivat koko kylässä ainoat, jotka vielä omin varoinsa läpi pääsivät.
Seinustan Jussi lähti heidän verojaan maksamaan. Pariin kymmentä miestä
varustausi suksille.
Omituisesti pamppailivat miesten rinnat siinä hiihdellessään. He
tiesivät nyt olevansa retkellä, joka kerrassaan lopetti heidän
elämisensä. Ehdottomasti johtuivat mieleen menneet ajat. Oli toisinaan
juuri tähän aikaan vuodesta ansaittu sillä ajalla, mikä nyt kului
rahain etsintään, enemmänkin kuin mitä kunnan veroihin tarvittaisiin.
Kunpa olisi osannut silloin enemmän säästää, niin, kunpa -- kunpa --
Mutta samaan aikaan kuin valtimolaiset hiihtivät kirkonkylää kohden,
istui Niiralainen kamarissaan ja kirjoitteli. Samalla kuuli hän jonkun
lähenevän kamarinsa ovea ja säpsähti. Oli niin omituista, että hän aina
säpsähti, kun kuuli jonkun tulevan sisään. Sitä hän itsekin ihmetteli
ja koetti tutkia, mistä se tulee.
"Joutavia," murisi hän, kun tunsi sydämensä sisimmästä kohoavan erään
äänen, joka hänelle vakuutti, ettei ollut aivan oikein hätyyttää köyhää
kansaa ryöstöllä ja käyttää näin kiskottuja yhteisiä varoja omiin
tarpeisiinsa. "Joutavia," murisi hän ja koetti tukahduttaa tätä ääntä,
"onhan minulla laillinen oikeus kantaa kunnan verot juuri näillä
kuukausilla ja joka ei niitä maksa hyvällä, niin syyttäköön itseään."
Mutta kaikesta tästä huolimatta säpsähti hän kumminkin joka kerta, kun
kuuli jonkun luokseen tulevan. Tuntui joka hetki kuin joku astuisi
hänen eteensä, vaatimaan häntä tilille kunnan varoista. Ja siltä se
tuntui nytkin, mutta pian katosi tämä kammo, kun hän näki vallesmannin
astuvan sisään.
"Tjenare!"
"Tjenare!" kuului yhtä aikaa molempain suusta. "Kuuluuko mitä?"
"No eipä häntä," sanoi vallesmanni, katsoi niin salaperäisellä voiton
riemulla Niiralaiseen ja kysyi: "Joko olet lukenut tämän päiväisiä
sanomia?"
"Kyllä," sanoi Niiralainen ja naurahti hänkin.
"Mitähän se pappa arvelee?" sanoi nimismies ja nyökkäsi metsäherran
asuntoon päin.
"Mitä se arvelee, kiroilee tietenkin," sanoi Niiralainen.
"Mutta olisi niin soma nähdä sen lukevan sitä," sanoi vallesmanni ja
kyhersi käsiään.
"Hm," äänsi Niiralainen.
"Mutta eiköön pistäytä sille puolen, piika näkyi vasta menevän
postiin."
"No saisihan tuota."
"Mutta mennäänpä!" sanoi vallesmanni ja hykersi innoissaan käsiään.
"Mennäänpä vaan."
"Mitä se nyt muutoin hommaa?"
"Mitä se hommaa, -- makaa ja ottelee napsuja," sanoi Niiralainen.
"Se ei ole koko talvena liikkunut piirissään?"
"On se kahdesti yrittänyt."
"Mutta mennään nyt pian, ennenkuin piika ehtii postista," hoputti
vallesmanni.
"No kuinka rahoja kerääntyy?" sanoi Niiralainen noin niinkuin sivu
mennen ja kohosi istuiltaan lähteäkseen.
"Hyvin! -- Heikäläinen nouti jo eilen sieltä viisituhatta markkaa,"
arveli vallesmanni välinpitämättömästi ja astui ovesta ulos.
Niiralainen seurasi perässä, niin he mennä patikoivat metsäherran
puolelle.
Vieraat olivat erinomaisen tervetulleita, ja tervetulleitahan sinne
metsäherran luo aina olivat vieraat, Metsäherrasta tuntui niin
äärettömän ikävälle elämä täällä kaukaisessa ylimaan pitäjäässä, että
mielelläänhän tuota näki silloin tällöin jonkun ihmisen luonaan.
Niiralainen istahti konttorin sohvalle, silmäili ympäri seiniä kattoon
ja lattiaan ja sanoi samalla metsäherraan kääntyen:
"Eikö tästä sentään tulisi komea kansakoulu?"
"Tästäkö kansakoulu?!" huudahti metsäherra hämmästyen.
"Vaikkapa tästäkin," sanoi Niiralainen.
"Mutta tämä rakennushan on jo hirveän vanha ja hatara."
"Voisi korjailla," arveli Niiralainen.
Samalla pistäysi piika sisään ja ojensi metsäherralle
sanomalehtikimpun, tämä laski sen pöydälle ja sanoi piialle: "Sano sine
rouva, et teell' ole veeras."
Niiralainen katseli ulos ikkunasta ja arveli, että tuohon ikkunan alle
saisi mukavasti opettajan tarpeeksi peltoa.
"Tuommoise hietapakka pelto!" huudahti taasen metsäherra.
"Niin, -- sitähän olisi helppo viljellä," arveli Niiralainen.
"No johan siinä lanta vajois kaksikymmentä penikulma syvyyte," sanoi
metsäherra ja nauroi niin sydämellisen makeasti tälle keksinnölleen.
Niiralainen aikoi jotain vastata, mutta samalla toi piika
konjakkipumpun, ryyppylasia ja raitista vettä sisään. Metsäherra täytti
ryyppylasit, otti yhden käteensä, kumarsi toisille ja sanoi; "Skool!"
"Skool!" sanoivat toiset, tarttuivat laseihin, kilistivät ja
paiskasivat kurkkuihinsa, ryyppäsivät vettä päälle ja nipistivät vielä
pienen sokeripalasen suuhunsa.
"Sepä teki hyvää," arveli Niiralainen ja hieroi vatsaansa.
"Mitäs nyt sanomat tietävät?" arveli vallesmanni ja tarttui
sanomalehtitukkuun, selaili ja käänteli sitä hetken aikaa, otti
paikkakunnan lehden ja silmäili sitä.
"Mitä tämä on!" huudahti hän ja koetti näyttää hämmästyneeltä, silmäili
vielä vähän aikaa lehteen, "no kaikkia sitä näkee! -- Luehan tuosta!"
sanoi hän ja tarjosi lehteä metsäherralle.
"Antaa Niiralainen lukea," sanoi viimeksi mainittu. Verkalleen otti
Niiralainen lehden, silmäili sitä hetken aikaa ja alkoi vihdoin lukea.
Haikeita valituksia.
Semmoinen oli kirjoituksen nimi. Kirjoituksen alussa, huomautti
sanomalehden toimitus ensin, että kirjoitus on työmiehen kankealla
kädellä kirjoitettu, ja että se varmaan on kysynyt häneltä paljon aikaa
ja pään vaivaa, ennenkuin sen kootuksi on saanut ja paperille
pistetyksi. "Suomalainen talonpoika ei juuri mitättömistä syistä kynään
ryhdy pitkiä valituksia virittelemään sanomalehtien palstoilla ja tästä
kirjoituksesta huokuu niin harras, haikea mieli-ala ja semmoinen ankara
tyytymättömyys oleviin oloihin, että sydäntä viiltää sitä lukiessa.
Synkkiä, nälkää ja kärsimyksiä, vihaa ja vainoa puhuvia kuvia Suomen
sydänmaista se silmäimme eteen luopi. Varmaankin joku epäkohta on
olemassa kruunun metsäin hoidossa, joka vaatii kaikkien kansalaisten ja
olletikin hallituksen ohjaksissa olevain vakaata huomioon ottoa.
Kirjoitus, joka on Karijärveltä lähetetty, on näin kuuluva."
"Karijärveltä!" huudahti metsäherra hämmästyneenä, kuka p--e sitä on
uskaltanut kirjoittaa?"
"Eiköhän tässä ole tuo kansakoulun opettaja mestarina ollut," arveli
Niiralainen, luoden silmänsä sanomalehdestä metsäherraan, "sehän tuo
muutoinkin näyttää viime aikoina niin tunkeilevaksi tulleen."
"Se p--e! -- Mutta odotahan, kyllä minä sen opetan," sanoi metsäherra.
"Siltäpä minustakin tuntuu, että tuosta ikkunan alta tehty pelto olisi
sille omansa, nyt saa kunta maksaa sille parisataa markkaa muka
pellosta ja niitystä, -- loppusi kai sekin ulosteko kunnalta sitten."
"Tosiaankin, mutta niin pitääkin meidän toimittaa, opettaa miestä
sanomiin kirjoittamaan; siitähän on kokous ensi pyhänä?"
"Ensi pyhästä viikko," selitti Niiralainen.
"Ja silloin pitää mennä oikein miehissä kokoukseen." sanoi metsäherra
ja täytti lasit.
"Skool, broorit!" sanoi metsäherra ja kohotti lasinsa.
"Skool!" sanoivat toiset ja tarttuivat laseihinsa.
"Ja toissa pyhänä joka mies kunnan kokoukseen," sanoi metsäherra luoden
vannottavasti silmänsä ensin vallesmanniin ja sitten Niiralaiseen.
"Ja toissa pyhänä joka mies kokoukseen," äänsivät nämä yhteen suuhun ja
kaikki kolme tyhjensivät sen päälle lasinsa.
"No, luepa nyt eteenpäin!" sanoi vallesmanni kiihkeästi.
Niiralainen tarttui sanomalehteen ja luki:
"Metsähoito on täällä sangen rasittava virkavalta, jonka vallan alla
ihmiset vaikiasti valittavat, niinkuin Egyptin orjuudessa. Ja syytä
onkin valituksiin, sillä täällä on harjauttu metsistä rahaa ottamaan,
eikä täällä yksi osa kansaa muuten elä.
"Jos ei metsästä saa puita ottaa, niin hätä tulee sillä metsässä on
pää-elinkeino ainakin puolella pitäjästä. Mutta nyt ovat tulleet uudet
asetukset, joilla ovat metsät suljetut aivan tykkönään. Kruunun
metsistä ei näet puita anneta millään ehdolla.
"Metsähakemuksia ihmiset laittoivat viime kesänä ylihallitukseen, että
hakkauslupa metsään saataisiin, ja monikin ainoat markkansa
hakemuskirjoihin pani, sillä toivolla, että metsälupa tulee.
"Mutta kuinkas kävi? Kun hakemukset tulivat ylihallituksesta, niin
metsäherra sanoi, että muutamat kylät saavat hakata kruunun metsästä
tukkia, mutta toiset kylät eivät saa hakata yhtään puuta. Ja syystä
mistä? No sentähden kun ne ovat varastaneet metsää. Taitaa olla kyllä
tosi, että metsän varkaita on joukossa, mutta on rehellisiäkin. Pitääkö
syyttömän kärsiä rangaistusta yhtä rintaa syypäitten kanssa? Vai
varaltako metsäherrat rankaisevat, peljäten että ne varastavat.
"Se se tarkoitus kuitenkin on, että metsät säästyisivät ja varkaus
vähenisi, mutta enpä luule tämän keinon kyllin riittävän metsän
varkauden poistamiseksi, eivätkä myös säästy metsät, sillä nälkä
pakoittaa ihmisiä, jotka ennenkin ovat metsästä elatuksensa hankkineet,
taas metsään, uhalla että hakata täytyy. Käynee sitten miten tahaan,
vaan ei saata ristissä käsin kuolemata odottaa, sillä nykyinen
metsähoito on sillä kannalla, että kohta on pakko ihmisten varastaa
metsää. Ei se varkaus kyllä menesty eikä tarvitsekaan menestyä, vaan
koettamatta ne ei ole. Olen kuullut jo tänä talvena varkain kaadetuksi
puita, joita metsänvahdit ovat löytäneet.
"Vahteja onkin suuret joukot hiihtämässä, kirveet, pyssyt ja miekat
mukana. Ja kun löytävät kaadetuita puita, niin hakkaavat ne pirstoiksi.
Näinkö kruunun metsät säästyy?! Vielä maksetaan varkaista, niinkuin
metsänpedoista, vahdeille päärahaa. Tämän tähden on hallitus ja kansa
käyneet pahasopuisiksi, että uhkauksia kuuluu, väliin hirmuisiakin, --
metsähallitusta ja sen virkamiehiä vastaan. Miksikä se tyrannimainen
hallitus ei ole rauhan ja rakkauden rakentaja kansoissa?!
"Metsähoidon tällä kannalla ollen eivät säästy metsät eikä metsäkassa
rikastu. Kansa vaan nääntyy ja häviää. Tuon tyrannimaisen
metsänvirkavallan alla täytyy valittaa ja kuulukoon valituksemme
hallituksen korkeimpaan paikkaan! Minä, joka tätä kirjoitan, en kyllä
suosi metsän varkautta, vaan päin toisin toivotan ja kehoitan, ettei
kukaan varastaisi metsää. Pyynnöstä minä tätä kirjoitan ja olen itsekin
siksi nälän opettama, että tunnen tämän asian, että parannusta se
tarvitsee."
Semmoinen oli kirjoitus, jonka Niiralainen luki. Vallesmanni katsoi
salaisella vahingon riemulla Niiralaista silmiin ja loi sitten silmänsä
metsäherraan. Niiralainen teki samoin.
Metsäherra oli heittäytynyt nojatuoliin. Hänen kasvonsa olivat kalpeat
kuin puoliyön aurinko. Hänen ruumiinsa värisi, kasvonsa vavahtelivat ja
huulensa vapisivat.
Hän ähkyi kuin uitettava hevonen.
"Kuka p--e on uskaltanut! Mutta kyllä minä opetan!" ähkyi hän
vihoissaan, kohosi ehdottomasti seisomaan, polki jalkaa laattiaan ja
raivosi kuin tiikeri. Vihdoin tarttui hän tuohon kirottuun
sanomalehteen, rutisti sen yhteen myttyyn, heitti lattialle, hyppäsi
seisomaan sen päälle, tallasi sitä jaloillaan ja ähkyi. Otti jälleen
sanoman käsiinsä ja repi sen ihan pieniksi hituisiksi. "Kas sen ininä
sille p--lle teen!" kiljui hän siinä sanomalehden kanssa tapellessaan.
Mutta vallesmannilla oli niin ihmeen lysti. Hän katsoi vuoroin
Niiralaiseen ja metsäherraan koettaen saada Niiralaista oikein kohti
kurkkua nauramaan metsäherran hullunkurisille liikkeille. Mutta
Niiralainen pysyi vaan totisena kuin pottu vellissä. Ei suutaan nauruun
vetänyt. Vihdoin tarttui Niiralainen lakkiinsa lähteäkseen. Nimismies
teki samoin.
"Mitä, joko te nyt menette?" sanoi metsäherra ja täytti lasit.
Lähtöryypyt otettua menivät vieraat, mutta metsäherra heittäysi
nojatuoliinsa selittelemään sekavia ajatuksiaan.
Tee talonpojalle oikein, vaan elä hyvin, jupisi metsäherra siinä
istuessaan. Nyt soimataan metsäherroja virkavaltaisiksi, tyranneiksi ja
miksi kaikiksi heitä soimattaneekaan, ja kuitenkin ovat nämät
osoittaneet kansalle avullisuuttaan puunhakemuksia puolustaissaan. --
Hakemuspuiden kautta häviävät kruunun tukkimetsät. Niiden kautta kasvaa
kansassa käsitys, että kruunu on velvollinen heille puita antamaan.
Seuraukset tästä ovatkin jo näkyvissä. Metsäherrat ovat saaneet
matkustella satoja peninkulmia hakemuspuiden tähden. Ne ovat saaneet
aikaansa ja varojansa tuhlata ilman mitään palkkiota ja nyt saavat he
tämmöisen kiitoksen. Ja metsäherran mieli kävi niin katkeraksi tätä
ajatellessaan. Hän tunsi kärsineensä hirveää vääryyttä.
Kansa ei tahdo käsittää, että kaikki kurjuus on syntynyt metsän
varkauksien tähden kruunun mailla. Sitä ei kansa ole käsittävinään,
vaan kääntää mielettömän vihansa metsävirkamiehiä vastaan, kun nämät
kokevat estää metsäin luvatonta haaskausta. -- -- -- Ja puiden rikki
hakkuu sitten, niin sehän se enin noita metsäin varkaita raivostuttaa,
eikä ihmekään. Se on ulkomaillakin huomattu tehokkaimmaksi keinoksi
metsän varkauden estämiseen. -- -- -- Nyt huomaavat metsän varkaat
joutuneensa samaan pulaan, kuin muutkin kovin yleiseksi käyneet pahan
tekijät, että nimittäin maksetaan palkkio heidän ilmisaannistaan.
Kas sepä naula vetelee; hahhah hahhah, ja metsäherran sydän
täyttyi niin suloisella voiton riemulla. -- Ja sitten tuommoiset
sanomalehtikirjoitukset, kuin tuo, kas nepä ovat omiaan kiihoittamaan
kansaa hallitusta vastaan. Onko siis ihme, että kansa noin vihasta
raivoaa? -- Mutta surkeaa on, kun kiihko voi tähän määrään selvän
järjen sokaista, ja omituinen säälin tunne täytti metsäherran sydämen
tätä ajatellessaan. Nyt oli hän keksinyt syyn kansan tyytymättömyyteen
ja raivoon. Hän täytti lasinsa, ja otti oikein aimo ryypyn.
* * * * *
Jo samana iltana kuin Valtimon kylän miehet lähtivät rahoja hankkimaan
kirkonkylän porvareilta, ajaa kohautti herrasmies karhuntalja reen
perässä Seinustan kartanolle. Aisakellon ja kulkusten romina ilmoitti
vieraan tulon pirtissä olijoille. Koholla koprin hiipi joka henki
karsina-akkunaa kohden tirkistelemään kuka sieltä tulee.
Kyytimies hääräsi siinä hevosensa tykönä ja herra kömpi rekipeitteiden
alta kartanolle. Siinä kuun valossa ei vierasta kukaan tuntenut
pirttiin. Arvokkain askelin alkoi tuo vastatullut vieras lähetä pirtin
portaita.
"Mene sinä vastaan ottamaan, tottapa se on joku kirkonkylän herroja,"
hopitti emäntä Seinustan ukolle.
Ukko koetti kämmenellään sivellen silitellä vanukkeista tukkaansa,
pisti puseron päälleen, pyyhkäsi hihoillaan hikiherneitä otsaltaan,
taittoi päretikkusen, sytytti sen ja meni vierasta vastaan.
"Haepa kynttilää ja vie tupaan," sanoi emäntä miniälle. Tämä teki työtä
käskettyä.
Pärevalkea kädessä astui isäntä porstuaan. Samalla astui vieraskin
ulko-ovesta sinne.
"Hyvää iltaa isäntä," äänsi vieras ja juhlallisesti rotisivat
päällys-saappaat siinä porstuan laattiaa vasten.
"Jumal' antakoon!"
"Joko olitta makuulla?"
"Ei tuota vielä. -- Käykää sisään!" kehoitti ukko ja avasi tuvan oven.
Varmoilla askelin astui vieras ovesta sisään. Ukko seurasi valkean
kanssa perässä.
"Mutta kuulkaapa nyt isäntä, saanko minä teiltä yösijaa?" sanoi vieras
kääntyen ukkoon päin.
"Kah, ylivorsmestarihan se on, kun en ollut tunteakaan," sanoi ukko
muuttaen ehdottomasti ääntään ystävällisemmäksi, "no onhan tässä tilaa,
jos ylivorsmestari muutoin tyytyy."
"Hyvä. -- Mutta saankoon minä sitten hevosta aamulla kirkolle päin?"
"Koetellaanhan neuvotella siitäkin."
Tämän kuultuaan vasta alkoi ylimetsäherra päästää turkkiaan yltään,
istahti sitten tuolille ja riisui päällys-saappaatkin jalastaan.
Kyytimies toi herran tavaroita sisään. Samalla pistäysi talon miniäkin
ovesta ja kantoi kahta palavaa talikynttilää, jotka hän asetti
pöydälle.
"Tämä taitaa olla talon nuori emäntä," tiedusti ylimetsäherra.
"Kyllä se on," myönsi ukko.
"Hyvä! -- Sattuuko emännällä olemaan kuumia kuoripäällisiä pottuja,"
sanoi ylimetsäherra, kääntyen miniään.
"Kyllä niitä on."
"No, tuokaapa nyt niitä minulle ja sitten puoli tuoppia tuoretta
maitoa."
"Kyllä niitä saa," sanoi miniä ja meni ovesta.
Ylimetsäherra tarttui eväslaukkuunsa, veti sieltä salveetin, levitti
sen pöydälle ja alkoi lappaa ruokaa esille.
"Ei niitä taida usein herroja kulkea tällä perukalla?" sanoi
ylimetsäherra siinä, niinkuin muun puheen puutteessa.
"Käypihän se vallesmanni, ja toisinaan papitkin," arveli ukko.
"Miten usein täällä pappi käy?"
"Käyhän se rovasti kerran ja pastori kahdesti vuodessa, ja sitten
erikseen kinkerillä."
"Mitä ne täällä silloin toimivat?"
"Pitävät jumalanpalveluksen, ripittävät vanhoja, kastavat lapsia ja
kantavat saataviaan."
"No, kuinka usein täältä käydään kirkossa?"
"Käydäänhän sitä suurimpina juhlapyhinä."
Ja siinä on sitten koko kansan henkinen viljelys, arveli ylimetsäherra
itsekseen, ja näytti miettivän. Samalla toi miniä maitoa ja potattia.
Metsäherra rupesi illastelemaan ja ukko yritti lähteä huoneesta.
"Eikö teillä mitään koulua pidetä täällä?" kysäsi metsäherra
keskeyttääkseen ukon lähtöä.
"Pidetäänhän sitä kiertokoulua viikko syys- ja viikko kevättalvella."
"No mitä siitä sen vertaisesta on hyvää?"
"Mitä siitä on hyvää -- kokoutuvathan räyhäämään."
"Mutta ettekö te ole koskaan ajatelleet saada kansakoulua tänne?"
"Jumalan tähden, mistä ne varat tulisivat ja mitä sillä tehtäisiin!"
sanoi ukko hämmästyneenä, "johan tuota muutoinkin niin kidutaan, että
suolivyöltä läpi kuultaa."
"Hm," sanoi ylimetsäherra, ja laitteli lihaviipaletta voileivän päälle.
"Täällä ovat ihmiset hyvin tyytymättömiä nykyiseen metsien hoitoon,"
sanoi vihdoin ylimetsäherra, ja katsoi vakavasti ukkoa silmiin.
"Hm," sanoi ukko puolestaan.
"Niin, ei teidän tarvitse minua kainostella, kyllä minä tiedän kaikki."
"Hm," sanoi ukko ja näytti melkein siltä kuin hänen kielensä olisi
kasvettunut kitalakeen kiini.
"Vai eivätkö ole tyytymättömiä?" ahdisteli metsäherra ukkoa.
"Y ... y ... y ... m, y ... y ... y ... m," kakisteli ukko kurkkuaan
hetken, "y ... y ... m, niin tyytymättömiä, etteipä sitä enää kohta
hirviä kertoa," kuului vihdoin kuin maan alta.
"Tahtoisivat enemmän puita kruunun metsistä?"
"Enemmän! -- Eihän sieltä enää saa puukon päätäkään."
"Metsät ovat niin kovin kuluneet näiltä seuduin."
"Toisinhan se on. -- Heidän auttamisekseen voitaisiin kumminkin paljon
tehdä. Voitaisiinhan myödä puita ympäri piiriä vähissä summissa, jotta
talonpojatkin kykenisivät sahain omistajain kanssa kilvoittelemaan
huutokaupoissa, sen sijaan että nyt myödään puut vaan yhdeltä kulmalta
piiriä kerrassaan ja niin suurissa summissa, etteivät muut kuin sahain
patruunat kykene niitä ostamaan," sanoi ukko vakavasti.
Ylimetsäherra mietiskeli hetken aikaa ja sanoi vihdoin:
"Luullakseni jouduttaisiin siinä vaan ojasta allikkoon. Talonpoikain on
pakko ottaa rahat edeltäpäin porvareilta, joten nämät pääsevät
määräämään puiden hinnan, joka näin tulisi polkeutumaan niin, ettei
kansa saisi mitään vaivoilleen. Nyt on kruunu antanut hakemuspuita
talonpojille kolmatta osaa helpommalla kuin mitä porvarit ovat
huutokaupoissa maksaneet ja ainoastaan siten ovat talonpojat saaneet
vaivansa."
"Senpähän sittenkin näkisi, loppuisi ainakin tyytymättömyys
metsähallitusta vastaan, ja olisihan metsissä niin monenlaista rahan
tuloa. Siellä olisi kuivuneita puita, joista saattaisi hakata halkoja
ja veistellä palkkia. Siellä olisi kantoja, joista voisi polttaa
tervaa. Saisi sieltä monella tavalla rahaa, ja kuvernööri sanoi, ettei
kukaan ole kieltänyt metsäherroja myöntämästä suuremmassa määrässä
hakemuspuitakaan."
"Kuvernöörikö? -- Mistä se kuvernööri sen on saanut?"
"Paraiten kai se kuvernööri sen tietää."
"Hm," sanoi metsäherra ja kynsi harmistuneena korvallistaan, "se
kuvernööri se joka paikkaan nenänsä pistää."
Ukko katsoi kummastuneena metsäherraan ja sanoi vihdoin:
"Ei suinkaan häntä siitä voi moittia, että antaa kansalle neuvoja."
"Ei suinkaan, ei suinkaan; minä tarkoitan vaan, ettei hän niin tunne
asioita, kun on enimmän ikänsä ollut sotapalveluksessa Venäjällä."
"Hm," sanoi ukko mietiskellen.
Metsäherra korjaili ruokaa laukkuunsa ja mietiskeli hänkin.
"Kun ne ovat poronhoitonsakin hävittäneet täältä?" sanoi hän vihdoin.
"Kun kruunu ei anna hakata vapaasti luppakuusia ja paksun lumen alta
eivät porot voi kaivaa ruokaansa, niin ei poron hoitokaan enää tahdo
kannattaa."
"Hm," äänsi taasen metsäherra ja mietiskeli, "on se niin kummaa, että
juuri tällä perukalla, jossa ovat hyvät karjan laitumet ja
viljelysmaat, on kumminkin tyytymättömyys ja kurjuus suurin."
"Laidunvero hävittää karjan ja vilu vie viljan maasta," arveli ukko.
"No, mutta ette suinkaan te voi sitä tyhjäksi tehdä, ettei kurjuuteen
ole kansan omaakin syytä."
"Hm. -- Ennen kun olivat hyvät ajat, niin silloin juotiin ja
tanssattiin," sanoi ukko katkerasti.
Metsäherra rumputti sormillaan pöytään ja tirkisteli palavia
kynttilöitä.
"Jos olisi osattu panna viinaan menneet rahat koulun perustamiseen ja
juomingeihin uhratut päivät maan parantamiseen, niin ehken olisivat
asiat toisin," sanoi hän vihdoin.
"Kai se vähän parempi olisi."
"Mutta ettekö voisi mitenkään saada kansakoulua?"
"Kansakoulua?!" sanoi ukko kauhtuen, "ihmiset ovat kurjuuteen ja
nälkään kuolemassa."
"Niin -- mutta nälkään ne ovat kuolemassa sen tähden, etteivät ymmärrä
ryhtyä niihin elinkeinoihin, jotka tälle ajalle sopivat. Meidän aikaan
ei enää saa talonpoikakaan olla kuin kone, joka lakkaamatta tekee sitä,
mitä isältään on oppinut, sen täytyy olla ajatteleva ihminen, joka
kykenee punnitsemaan, mikä suksi milloinkin parhaiten luistaa."
"Sitä olisi pitänyt osata punnita jo kaksikymmentä vuotta ennen, nyt se
on jo myöhäistä, kansa on jo virkavallan käsissä auttamattomissa."
"Virkavaltakaan ei ajattelevalle ihmiselle voi mitään ja lasten opetus
on ainoa kansan pelastuskeino."
"Mistä tulevat varat?"
"Papeilla ovat suuret palkat, ne ovat kansan sivistämiseksi aijottuja
varoja ja koska papit eivät enää voi kansalle antaa sitä kasvatusta,
jota aika vaatii, niin ovat nämät varat käytettävät kansakoulujen
perustamiseen ja kannattamiseen."
"Kas sillä lailla! -- Sitä vielä uupuu, että meiltä ryöstetään
esi-isiemme uskokin!"
"Sitä ei tarvitse tehdä, Jumalan sanan julistaminen on tehtävä vapaan
rakkauden työksi, kuten apostolien aikanakin."
"En minä oikein ymmärrä nyt?"
"Minä tarkoitan, että ne, jotka rakastavat Jumalan sanan levittämistä,
saarnaavat ilman palkkaa, aivan niinkuin hihhulein saarnamiehet. Onhan
niitä täälläkin käynyt?"
"Kävihän niitä ennen, vaan sitten kuin kansa köyhtyi ettei voinut enää
syöttää noille apostoleille ryynipuuroa ja uunijuustoa, eikä juottaa
juustokahvia, niin sitten loppui tämä vapaa rakkaus, eikä saarnamiehiä
ole täällä enempi näkynyt."
"Hm," sanoi ylimetsäherra ja rumputteli pöytään, "täällä maksetaan noin
viisitoista tuhatta rovastille ja viisituhatta pastorille, johan sillä
voitaisiin kannattaa puolikymmentä kansakoulua ja vielä palkata kaksi
pappia, jotka kykenisivät edes itse palkkansa kantamaan."
Seinustan ukko napsutteli varpaillaan laattiaan ja tuumiskeli: Ja jos
metsäherroilta vähennettäisiin toiset puolet suurista tuloistaan, niin
voitaisiin ehken saada sijalle miehiä, jotka kykenisivät muuhunkin,
kuin miettimään, miten virka vähimmällä työllä tulisi hoidetuksi, ja
siten saaduilla varoilla voitaisiin kannattaa toiset puolikymmentä
kansakoulua. Mutta tämän heitti hän kumminkin ylimetsäherralle
sanomatta.
Samalla tuli talon miniä sisään ja alkoi laittaa metsäherralle
vuodetta. Ukko nousi ja meni pirttiin, heittäen metsäherran siihen
yksinään mietiskelemään. Pian oli vuode valmis ja miniäkin heitti
huoneen. Metsäherra vaan jäi siihen pöydän päähän istumaan.
Selvästi tunsi ylimetsäherra joutuvansa päivä päivältä yhä ahtaampaan
asemaan. Johonkin toimeen tulisi hänen ryhtyä, mutta mihin? -- Kansa
tahtoisi päästä kruunun metsään, mutta metsäherrat sanovat, että ne
varastavat. Jos käsken heitä pitämään huolta metsistä ja vahtimaan,
niin vastaavat he: vartioalueet ovat noin 60 kertaa ja meidän piirimme
20-30 kertaa suuremmat kuin laki säätää, vahtiminen on siis mahdoton.
Näin vastaavat metsäherrat, eivätkä liiku pesistään enempi kuin karhut.
Ylimetsäherra nousi tuolilta, riisui takin päältään ja asetti sen
sängyn viereen tuolille, mutta tietämättään, tahtomattaan istahti hän
jälleen entiselle paikalleen ja ajatukset ne kulkivat omaa suuntaansa:
Niin, metsän varkaus, sehän se onkin kansan kirous näillä seuduin, sitä
ei käy kieltäminen. Ken on kerran antaunut laittomalle kannalle, ei hän
myöskään voi toimittaa muita töitään tarpeellisella pontevuudella ja
tästä siis seuraa yleinen köyhtymys -- kirouksena luvattomista töistä.
Ylimetsäherra riisui vihdoin päältään, ja pistäysi peiton alle.
Mielestään ei hän saanut kansan nurjaa tyytymätöintä mieli-alaa. Ja
mistä tämä nurjuus ja viha juuri metsäherroihin? Ehkenpä vaikuttavat
siihen tunnottomien ja omanvoiton himoisten puutavaran ostajain
yllytykset, niin ... ehkenpä...
Ylimetsäherran silmät ummistuivat ja hänen korvansa kohisivat. Hän näki
joukon rehellisiä talonpoikia, jotka kerjäsivät leipää, rahaa ja työtä,
jotka sydäntä särkevällä tavalla vaikeroivat sitä, että heitä syytetään
varkaudesta. Hän näki autioiksi hakattuja kruunun metsiä. Hän näki
suuria joukkoja metsän varkaita, jotka hampaitaan kiristellen kirosivat
metsäherroja. Hän näki rikkaita porvareita, jotka nylkivät talonpoikia
ja ärsyttivät niitä metsäherroja vastaan. Ja vihdoin hän näki
metsänvartijain yhdessä metsäherrain kanssa kirveillä, miekoilla ja
pyssyillä jahtaavan talonpoikia, jotka arkoina kuin jänikset
laukkasivat ympäri metsiä koettaen piiloittaa päitään pensaisiin.
Sitten pakenivat ne koko metsistä, menivät yli vuorten, järvien ja
merien niin kauvas, etteivät metsäherrain aseet heitä enää
saavuttaneet. Sitten kasvoi taasenkin suuria komeita tukkimetsiä,
kasvoi ja vanheni, juuret lahoivat ja tuuli niitä viimein kaateli
hirmuisella rytinällä ja ryskeellä ristiin rastiin metsissä. Sinne ne
sitten jäivät ja lahoivat. Metsäherrat vaan saivat siivo rauhan.
Talonpojat eivät enää olleet heitä vaivaamassa ja kiroomassa. Mutta
tuolta metsästä vaan kuului itsestään kaatuvien puiden rytinä ja ryske.
Se yltyi ja ... paks... Ovi aukeni ja talon miniä astui kahvitarjotin
kädessä sisään. Ruostunut oven lukkohan se oli, jota miniä semmoisella
rytinällä ja ryskeellä koetti aukaista. Eivät siinä mitkään itsestään
kaatuvat puut rytisseet ja ryskäneet. Kaikkia se unikakkiainen
maalailee!
Päivä oli jo vaiennut. Ylimetsäherralla oli kiire matkaile. Hevonen
valjastettiin ja Heikki lähti häntä kyyditsemään kirkolle.
Hevonen oli hyvä ja keli erinomainen. Yhtenä vilinänä jäivät aidan
seipäät jälelle. Malmi lauloi ja hevoskalut välkähtelivät aamuauringon
säteiden valossa. Ajajat lähenivät taloa, mutta yksi humaus vaan ja
silloin olivat he aina talon jälkeensä jättäneet.
Mutta tuossa täytyi heidän ajaa läpi kartanon. Siinä hääräsi miesjoukko
hevoisvarsan ympärillä. Toinen vanha ja lamainen hevoiskaakki seisoi
vähän syrjemmällä, seinään kiini sidottuna. Miehet taluttivat varsan
reen viereen. Eräs mies otti kirveen, napsautti nakkapohjalla varsaa
otsaan ja keiskis, varsa keijahti reelle, juuri kuin metsäherra saapui
pihaan.
"Tpruu, tpruu," pani metsäherra reen perältä ja Heikki hillitsi hevosen
seisomaan.
"No, mitä te nyt varsalle aijotte?" kysyi metsäherra.
Miehet ällistyivät vähän, katsoivat pitkään metsäherraan, kunnes joku
joukosta sanoi:
"Varsasta keitetään velli."
"Hevoisen lihasta?!" huudahti ylimetsäherra.
"Mikäs tämmöistä on syödessä, pehmeää ja makeaa kuin vasikan liha,
mutta tuommoinen vanha kaakki, sen liha on ilkeämpääkin," sanoi eräs
mies viitaten tuohon seinustalla olevaan koniin.
"Aijotteko senkin syödä?!" huudahti metsäherra.
"Mikä siinä auttaa, ettei leipä koossa pysy, tuoppa Kaija tuolle
ylivorsmestarille nähdä, mimmoista leipää täällä syödään," huusi mies
porstuan ovella seisovalle vaimolle.
Vaimo pistäysi sisään ja samalla tuli jälleen ulos ja läheni
leipäkannikka kädessä ylimetsäherraa.
"Tämähän on olkileipää," sanoi ylimetsäherra.
"Niin, meidän miehet tykkäävät paremmin olkileivästä kuin
pettuleivästä," selitti vaimo, "katsokaahan, tämä ei paljon käsiä
siedä," ja hän hierasi leipäpalasen kämmeniensä välissä aivan yhdeksi
möyhyksi, "katsokaahan, se lentää, hahhah hahhah se lentää," nauroi
vaimo, puhalsi pari kertaa kämmenellään ja yhtenä tomuna heijaili leipä
tuulen mukana ilmaan.
"Ppa, ppa," pani ylimetsäherra reen perältä, Heikki kiinnäytti suitsia
ja samalla olivat he jälleen matkalla.
Ylimetsäherra oli nähnyt tarpeeksi, enempää ei hänen tehnyt mieli
katsella. Nyt vasta alkoi hän aavistaa sitä kurjuutta, joka todellakin
paikkakunnalla vallitsi.
"Voi hyvä Jumala!" huokasi hän siinä hevosen edelleen kiitäessä. "Mikä
on syynä kaikkeen tähän kurjuuteeni? Onko kansan taitamattomuus,
raakuus ja tapain turmio yksinään voinut syöstä kansan tuollaiseen
kurjuuteen, vai onko ehken syytä olevissa oloissakin?" Ja tahtomattaan
tuli metsäherra punninneeksi niitä olosuhteita, joissa tämä kansa eli.
Niin, niin, arveli hän, on ehken erehdys tapahtunut siinä, että kruunun
metsäin hoito on näillä sydänmailla tehty pääasiaksi; maanviljelys ja
uudisasutus on jäänyt sivuseikaksi. Maanviljelystä ja uudisasutusta saa
harjoittaa ainoastaan siellä, missä se ei tule esteeksi metsän
hoidolle. Siis asutuksen täytyy väistyä metsän hoidon tieltä. Ja kuta
enemmän hän tätä seikkaa aprikoi, sitä syvemmin tunsi hän tunnossaan
vakuutuksen, että tässä on erehdys tapahtunut.
Mutta Heikki se istui vaan siinä reen keulalla ja heilautteli silloin
tällöin suitsia. Hevonen kiiti hyvällä kelillä huimaa vauhtia edelleen.
Mitähän jos olisi kysyä ylimetsäherralta torpan tekemisestä, ajatteli
Heikki siinä istuskellessaan. Ei sentään taida viitsiä, tuumi hän
toisekseen ja alkoi hyräillä. Väliin heilautti hän suitsiaan ja lauleli
hiljalleen:
"Koivikolle, kalliolle
Mökkini mä rakennan;
Tule, tule tyttö nuori
Asumaan muu kanssani.
Elä pelkää tyttö nuori,
Vaikka olen köyhä mies,
Kyllä meitä maailmassa
Onni seuraa vielä myös."
Nuo hiljaisen vienot ja surunalaista toivoa ilmaisevat äänen
värähdykset kiinittivät ylimetsäherran huomion Heikkiin. Lauhka
talvinen tuuli oli puhaltanut heleän punan Heikin terveille kasvoille.
Mielihyvällä silmäili metsäherra Heikin nuorteaa ja täyteläistä ruumiin
rakennusta ja kysyi vihdoin:
"Oletko sinä talon miehiä?"
"Enhäntä ole juuri talon miehiäkään."
"Oletko sitten renki?"
"En ole renkikään, olen vaan isännän velivainajan poika."
"Asutko Seinustalla?"
"Siinähän tuota olen ollut," sanoi Heikki. "Mutta nyt on ollut vähän
aikomusta ruveta omiin hoitoihin," lisäsi hän hetken päästä.
"Mitäs sitten aijot ruveta muokkaamaan?"
"On tuota vähän ollut aikomusta ruveta haalaamaan mökkiä kruunun
maalle?"
"Hm," sanoi metsäherra. "Joko olet pannut hakemuksen?" kysyi hän vähän
ajan päästä.
"Olenhan tuota pannut, mutta eivät ole käyneet vielä syynäämässä."
"Kuka sinulla on asiamiehenä?"
"Mitä?" kysyi Heikki, ymmärtämättä metsäherran kysymystä.
"Minä tarkoitan, että kuka sen torpan hakemuksen on luvannut tehdä?"
"Tietysti metsäherra, mutta hän sanoi, että käydään ensin syynäämässä,
että jos paikka on sopiva," selitti Heikki.
"Koska hän jo lupasi hakemuksen tehdä?"
"Onhan siitä jo syksystä kolmatta vuotta."
"Kolmatta vuotta!" matki metsäherra ja kynsi tyytymättömästi
korvallistaan.
"Ym," äänsi Heikki myönnytykseksi. "Ajattelin kysyä, että eikö se
kävisi laatuun aloittaa mökin tekoa jo keväällä, vaikkei syyniä vielä
ole pidettykään," sanoi vihdoin Heikki.
Metsäherra ei virkkanut mitään, kohautteli vaan tyytymättömästi
olkapäitään. Kyllä se on miestä, mumisi hän itsekseen, ei saa aikaan
mitään. Ei tuo toki muissa piirissä noin hullua ole... Niin, niin, mitä
nyt miesparan pitää tehdä. Vanhentuako odotellessa, vai perustaako
torppa omin lupinsa?! -- Hyvä niin, hyvä näin, hyvä kaikin päin! Mutta
kukapa voikaan torpan paikan paremmin valita kuin se, joka kylmään
metsään aikoo itselleen asunnon raivata. Turha lain temppu tuo koko
syynäys. Sillä tavallahan on vuosisatoja asutus Suomen sydänmaihin
levinnyt, että kukin on saanut vapaasti valita sen paikan, mihin majan
itselleen rakentaa aikoo. Niin se saisi nytkin olla. Siihen suuntaan
mietti metsäherra, mutta turhaan odotti Heikki vastausta kysymykseensä.
Hevonen kiiti edelleen, mutta miehet eivät sen enempi toisilleen mitään
virkkaneet.
"Sopisiko se Korven torpassa vähäsen syöttää?" kysyi vihdoin Heikki.
"Miksei -- kuka siinä Korven torpassa nyt asuukaan?"
"Ne siinä vielä ovat entiset asukkaat."
"Entiset asukkaat?!" huudahti metsäherra ja raapi harmissaan
korvallistaan.
"Ym," sanoi Heikki.
"No eivätkö ne viljelykset ole kokonaan umpeen menneet?"
"En tiedä," sanoi Heikki kartellen.
"Mutta kyllä se on hoitoa, kolmatta vuotta sitten tuomittiin jo asukas
lähtemään, eikä vielä ole toista sijalle saatu," jupisi ylimetsäherra
itsekseen.
"Etkö haluaisi saada valmista torppaa?" kysyi hetken perästä metsäherra
Heikiltä.
"Valmista torppaa!" huudahti Heikki.
"Niin, -- kun Korven torpasta tulevat entiset asukkaat häädetyksi, niin
voisit ehken saada sen."
Tämä oli Heikille jotain enempi kuin hän koskaan olisi voinut
uneksiakaan.
"Saisinkoon minä sitä sitten?" kysyi Heikki vihdoin.
"Kyllä minä koetan toimittaa," sanoi ylimetsäherra, "jos vaan itse sitä
haluat."
"Kyllä minä, kyllä minä," sopersi Heikki ja hänen sydämensä sykähteli
niin kummallisesti.
Hän heilautti kerran ohjaksia ja hevonen kiiti yhä vinhemmin Korven
torppaa kohden. Heikin sydän hehkui Kaisun luo.
* * * * *
Kaikista Niiralan ison rakennuksen akkunoista kuumottivat tulet, kun
ylimetsäherra ja Heikki ajaa romauttivat Niiralan pihaan. Kello oli jo
seitsemissä illalla. Mutta kovin oli ylimetsäherra tyytymättömällä
mielellä kaikesta, mitä hän matkalla oli kuullut ja nähnyt.
Päälliseksi oli hän vielä viimeisessä syöttöpaikassa saanut
sanomalehden käsiinsä, tavannut siitä tuon kirjoituksen "Haikeita
valituksia" ja lukenut sen.
Ylimetsäherra työntäysi valaistusta verannosta tampuuriin ja alkoi
päästellä matkavaatteita yltään. Vilkasta keskustelua ja lasien kilinää
kuului sisään. Viinin, punssin ja totin löyhkä lemusi ylimetsäherran
nenään tampuuriin. Hän koputti hiukan kamarin ovea. Metsäherra meni
ovea kohden ja avasi sen.
"Tjenare!"
"Tjenare!" kuului molempien suusta yht'aikaa.
"No setä!" huudahti metsäherra, "nythän te tulette kuin kutsuttu,
käykää sisään," kehoitti hän kumarrellen ja ylimetsäherra astui sisään
kumarrellen siellä oleville herroille, pudisti sitten metsäherran kättä
ja tervehti toisiakin konttorissa olijoita vieraita, vallesmannia ja
Niiralaista.
"Meillä täällä on Akselin syntymäpäivät," selitti vallesmanni.
"Jaha! -- No olkoon onneksi," sanoi ylimetsäherra kumartaen.
"Kiitos," äänsi metsäherra ja kumarteli vastaan. -- "Mutta olkaa hyvä
ja painakaa puuta, ottakaa tupakkaa ja täyttäkää lasinne," kehoitti
hän.
"Kiitos," sanoi ylimetsäherra, mutta samalla tunkihe Heikki sisään.
Metsäherra kääntyi ovelle, näki Heikin ja kammahti.
"Jahah, sinä taidat olla kyytirahaa velkomassa," sanoi ylimetsäherra
kaivellen taskuansa. "Mutta miten se on," sanoi hän metsäherraan
kääntyen, "kun tämä Heikki valittaa, että sinä olet jo kolmatta vuotta
sitten luvannut pitää torpan sijan syyniä ja tehdä hakemuksen, eikä
sitä vieläkään ole tehty?"
Metsäherran kasvot vetäysivät pitkiksi. Hän katsoi niin neuvottoman
näköisenä vuoroin Heikkiä, vuoroin ylimetsäherraa ja vuoroin muita
konttorissa olijoita.
"Minä tule syynämä, jahka sopii, tulen aivan ensi sula," sai hän
vihdoin huonolla suomenkielellään soperretuksi Heikille.
Mutta vallesmanni se silmäili salaisella voiton riemulla Niiralaista.
"Niinhän te olette kaiken aikaa luvanneet, että syynätään, jahka
sopii," sanoi Heikki kuivakkaasti.
Metsäherra oli ikäänkuin tulisilla raudoilla, hänen huulensa vapisivat,
silmänsä pyörivät päässä ja tukkansa kohosi pystyyn.
"Mene, mene nyt vaan, kyllä minä syynä ja teke hakemus," sopersi hän
Heikille. Mutta nimismiehellä oli niin ihmeen hauska.
"Tässä on kyytiraha," sanoi vihdoin ylimetsäherra Heikille, "tule
sitten aamulla tänne, niin neuvotellaan siitä Korven torpan asiasta."
Heikki otti rahat, sanoi hyvästin ja läksi.
"Mitenkä ne on sen Korven torpan asiat, kun siellä yhä asuvat entiset
asukkaat?" kysyi ylimetsäherra taasenkin.
"Kyllä vallesmanni on jo kaksi vuotta sitten saanut määräyksen häätää
ne pois," kiirehti metsäherra selittämään.
Nyt oli nimismiehen vuoro hämääntyä. Hänen housunsa lokattivat. Hän
katsoi väliin kattoon, väliin lattiaan, kylmä hiki kihoili hänen
otsalleen ja kuiskaavalla äänellä sai hän vihdoin sanoneeksi: "Olen sen
unhottanut."
"Kyllä te olette veljeksiä," sanoi ylimetsäherra, "ilmanko semmoinen
tyytymättömyys on kansaan päässyt, kun..."
"No, herra jesta! Setä täällä," kajahti samalla ylimetsäherran selän
takaa.
Ylimetsäherran kasvot kirkastuivat valoisiksi kuin päivä. Hän tervehti
rouvaa vanhan seuramiehen kohteliaisuudella. Mutta samalla tuli hän
kääntyneeksi salin ovea kohden ja näki sieltä vallesmannin ja Niiralan
rouvat. Arvokkaita kumarruksia tehden astui hän saliin ja tervehti
rouvia. Talon rouva seurasi perässä ja pyysi niin herttaisen
sydämellisellä tavalla ylimetsäherraa istumaan. Ylimetsäherra kumarsi
kiitokseksi ja istui nojatuoliin. Talon rouva istui myöskin ja vilkas
keskustelu alkoi ystävällisessä piirissä siinä valoisan lampun
ympärillä.
Sattumalta heitti ylimetsäherra silmäyksen metsäherran rouvaan. Ja pian
kääntyi hänen katseensa uudelleen häneen. Hän tarkasteli, mutta salaa,
metsäherran rouvan kasvoin juonteita. Kiuhtuneet olivat rouvan ennen
niin täyteläiset kasvot. Lakastuneet olivat hänen poskipäiltään nuo
ennen niin raitista terveyttä uhkuvat punat. Kadonnut oli myöskin hänen
silmistään tuo entinen, rattoisaa mieli-alaa osoittava hohde. Ei
kajahtanut enää hänen äänessäänkään sitä iloisuutta kuin muinoin.
Ylimetsäherran silmät vaipuivat laattiaan. Selittämätön, sisällistä
onnettomuutta aavistava tunne valtasi hänet. -- --
Mutta tuskin olivat ylimetsäherra ja rouva poistuneet konttorista, kuin
metsäherra vaipui hervotoinna sohvalle. Vallesmanni yritti päästää
hätähuudon ja syöksyä syliksi häneen, mutta Niiralainen pui nyrkkiä
hänelle olemaan alallaan ja sysäsi salin oven kiini. Sitten istui hän
metsäherran viereen, tarttui hänen käteensä ja koetteli valtimoa.
Hetken päästä avasi metsäherra silmänsä, Niiralainen laski hänen
huulilleen lasin raitista vettä. Metsäherra maistoi hiukan. Hetken
päästä nousi hän seisomaan ja puistautteli ruumistaan. Toinen puoli
ruumista näytti kankeammalta.
"Mikä sinua vaivaa?" kysyi vallesmanni.
"Ei minua mikään vaivaa."
"Sinä olet kipeä, ehken on parasta heittäytyäksesi pitkällesi," sanoi
vallesmanni.
"En minä ole kipeä, minä olen aivan terve," väitti metsäherra. Sitten
otti hän lasinsa. "Skool," sanoi hän vieraille ja maistoi, puisteli
taasen hartioitaan.
"On tullut taasen tätä nykyä niin paljon maistelluksi, että pois sen
saisi heittää," arveli hän ja puisteli vielä kerran hartioitaan.
* * * * *
Parin päivän perästä saapuivat Valtimon kyläläiset Niiralaan verojaan
maksamaan. Ahtaalla oli ukkoparkoja pitänyt, ennen kuin saivat
verorahat irti. Useampi oli nyt kumminkin rahoja saanut, mutta lehmät
olikin täytynyt porvareille "kirjan päälle" panna.
Tuli siinä sitten puheeksi Niiralaisen kanssa siementenkin hankkiminen.
Niiralainen sanoi, että kruunun jyvävaroista he kyllä voisivat velaksi
siemenjyviä saada, jos vaan kunta menisi takuuseen.
Mutta kuntapa ei takuuseen mene, sen tiesivät kaikki. Siksi oli jo
Valtimon kylä tullut köyhyydestään kuuluksi. Sitä paitsi oli työtä
tuskaa muillakin kyläkunnilla päästä siemenistä lävitse. Ja jos kruunu
koko kunnalle jonkun summan myöntäisikin, niin kenelle ne sitten
jaettaisiin.
Sentähden tuumivat Valtimon kylän miehet parhaaksi koettaa hakea
kyläkunnan takuulla jyviä kruunulta lainaksi. Niiralainen lupasi tehdä
hakemuksen ja miehet pistivät puumerkkinsä takuukirjan ja valtakirjan
alle.