Viikot vierivät hiljalleen ohitse. Heikki teki tehtävänsä ikään kuin
kone. Harvoin olivat hänen ajatuksensa työssä. Rauhattomina kuin meren
aalto, harhailivat ne siellä ja täällä. Valoisana kuin aamun koi oli
Heikki nähnyt tulevaisuutensa. Mutta sakea sumu oli sen peittänyt. Oma
koti, jonka hän oli jo nähnyt aivan nenänsä edessä, oli nyt siirtynyt
tietämättömään tulevaisuuteen. Ja sitten Kaisu! Tuntui juuri kuin ei
hän koskaan olisi hänestä ollut niin kauvaksi eroitettu kuin nyt.
Mutta kokonaan ei hän vielä laannut toivomasta. Olihan metsäherra
luvannut, että käydään syynäämässä, kun sopii. Ehkäpä hän sentähden
viimeinkin... Niin, eipä tiedä jos käypi. Ja Heikin pää kääntyi
tietämättään, tahtomattaan aina sinne päin, mistä tiesi metsäherran
tulevan, jos tulee. Mutta turhaa oli se vaiva. Metsäherraa ei näkynyt
ei kuulunut; ei vaikka Heikki kuin olisi kirkolle päin tirkistellyt.
Sattui sitten eräänä sunnuntaipäivänä, kun Heikki taasenkin tapansa
mukaan istui pöydän päässä ja mietiskeli, että hän näki herrasmiehen
pujahtavan Seinustan portista sisään. -- "Vihdoinkin!" arveli Heikki
itsekseen ja kavahti pystympään. Mutta mitään ei hän virkkanut.
Turhaan olikin hän ihastunut. Ovi aukeni ja sisään astui Niiralainen.
Metsäherran asioilla sanoi hän liikkuvansa ja pyysi talosta yösijaa.
Seinustan ukko sanoi talossa lämmintä olevan ja pyysi Niiralaista
tuonne etehiseen. Niiralainen kiitti isäntää ja niin he menivät
kamariin. Vähitellen vetääntyi sinne Heikki sekä Seinustan muutkin
miehet, vierasta katsomaan näetten.
"No ei se tainnut juuri rapia vuosi tällekään perälle tulla," arveli
Niiralainen ja silmäili seinällä rippuvaa Pyhän Yrjänän ja lohikäärmeen
kuvaa.
"Ei tullut, ei tullut, -- kyllä kai sitä seottaa taasenkin köyhempäin
täytyy, mikähän siementenkin eteen sitte ihmisrukilla tullee," arveli
joku joukosta.
"Kyllä se ei paljon seottamista kestä, hyvä että selvänä leipänä koossa
pysyy," tuumi Seinustan ukko.
"Minkä vuoksi ne ovat poronsakin tältä perältä niin tarkoin
hävittäneet? -- Olihan niistä ennen kelpo sivutulo," kysyi Niiralainen.
"Hm!" rykivät miehet.
"Luulisihan poronhoidon kannattavan nyt kuten ennenkin, onhan sillä
tavaralla hyvät hinnat."
"No miksikäpä ei se kannattaisi, jos heppokuusia saisi hakata yhtä
vapaasti kuin ennenkin, mutta ne pitää karsia kaikki tyyni, mitä poron
syötäväksi kruunun metsään kaataa. Sitte kuin tämä karsimis-käsky tuli,
ovat porot hävinneet, eikä niiden hoito enää juuri kannata," arvelivat
miehet ja katselivat toisiaan silmiin.
"Omituista se on tällä perällä, kun kruunu kahlehtii kansalta kaikki
entiset elinkeinot," sanoi Niiralainen.
"Metsäherrathan ne nyt joka paikkaan tuppautuvat," arvelivat miehet
katkerasti.
"Lieneekö siinä sentähden niin metsäherrainkaan syytä, onhan kruunulla
oikeus tehdä omansa kanssa, mitä edullisimmaksi näkee," sanoi Seinustan
ukko.
"Voisivat ne sentähden metsäherratkin tehdä paljon kansan auttamiseksi,
jos viitsisivät, ja saadaanpa nähdä eivätkö nytkin vähennä
hakemuspuiden antia yhä vähemmäksi kuin ennen," arveli Niiralainen.
"Miksikä tänä vuotena puiden hakemukset vastaan otettiin vasta niin
myöhään kuin elokuulla, vaikka ennen on hakemukset pitänyt jo ennen
juhannusta tehdä?" kysyi joku miehistä. Sitä ei Niiralainen tiennyt.
Heikki kysyä tokasi viimein, että eikö metsäherra aikonut käydä tällä
kulmalla ennen talvea.
"Mitä se tänne tämmöistä matkaa viitsisi rämpiä," sanoi Niiralainen.
"Heikillä kun on torpan laiton puuhat, niin hän toivoisi metsäherraa
tänne," arveli Seinustan ukko.
"Ei tarvitse pitkästyä, jos vähän viivähtääkin," sanoi Niiralainen.
"Se taitaa olla vähän hidas tämä nykyinen metsäherra?"
"Hidas! -- Sanokaa paremmin laiska, se sana sopii kaikkiin
metsäherroihin," sanoi Niiralainen ja alkoi teiskata edestakaisin
lattialla.
"Hih hih hih!" panivat miehet ja hykersivät käsiään.
"Noo -- lieneekö siinä nyt yksin laiskuus, on luultavasti paljon
kamaritöitä," sanoi ukko vakaisesti.
"Kamaritöitä! -- Kantaa palkkansa, siinä sen kamarityöt."
"So so, -- jo te nyt liijoittelette, onhan metsäherralla suuri piiri
hoidettavana ja tietysti sillä on paljon laskujakin tehtävänä."
"Suuri piiri hoidettavana, hoitaa sillä tavalla, ettei tarvitse olla
kuin neljästi vuodessa hereillään. Juoda mässätä ja kohmeloissaan
nukkua koko muu aika, semmoiset kiireet ne ovat."
"Hihhihhihhihhih," panivat talon nuoremmat miehet, mutta ukko rypisteli
tyytymättömästi kulmakarvojansa.
"Miksi juuri neljästi vuodessa?" kysyi vihdoin Heikki.
"Neljästi vuoteensa maksetaan heille palkkaa," selitti Niiralainen --
"Niin, kyllä he nyt taitavat saada kantaa kuukausittainkin, jos niin
tahtovat," jatkoi hän sitten.
Kun Niiralainen oli kylän lävitse tullut, leveni pian tieto hänen
tulostaan. Kylän miehiä kerääntyi vähittäin koko joukko kirkkosanomia
kuulemaan ja harvinaista vierasta katselemaan.
Puheltiin siinä yhtä ja toista, vaan aina se kääntyi puhe
metsänhoitoseikkoihin.
Niiralainen selitteli kansalle, että juuri sentähden, ettei
metsäherrain mitään tehdä tarvitseisi, ei enää puitakaan kruunun
metsistä kansalle anneta; mutta ukko se vaan ei tahtonut sitä ottaa
uskoakseen.
Lotvonen pyysi vihdoin Niiralaista ottamaan hänen kunnan verokirjansa
ja maksamaan hänen veronsa, ettei kirkolle tarvitsisi itse sentähden
lähteä.
Niiralainen sanoi kyllä mielellään Lotvosen asian toimittavansa, mutta
selitti nyt, ettei kunnallislautakunnan esimies ollut kunnan varoista
tehnyt tiliä kahteen vuoteen. Hän säälitteli ihmisparkoja, jotka saivat
näinä kovina aikoina maksaa korkeita veroja tietämättä minnekkä ne
joutuvat.
Kyläläiset hämmästyivät kokonaan. He katselivat hämmästyneinä toinen
toistaan silmiin.
Vihdoin kysyi Seinustan ukko, että miks'ei häntä vaadita tilille ja
miksi ei häntä eroiteta virastaan?
"Niin, miksi ei? -- miksi ei? sitähän jokainen vaan kyselee, mutta
kukaan ei ryhdy mihinkään toimeen, jokainen odottaa vaan toistaan ja
saapahan nähdä, eikö tulevana lauvantaina valita häntä uudelleen,
taasenkin kolmeksi vuodeksi, kunnallislautakunnan esimieheksi."
"No, eivät suinkaan nuo nyt niin hulluja ole."
"Eivät! -- Tuskin kukaan viitsii itseään niin paljon vaivata, että edes
kokoukseen menisi, paitsi muutamat kunnallislautakunnan esimiehen
ystävät ja niin tulee hän taasenkin valituksi."
Pitempi äänettömyys syntyi. Miehet katselivat neuvotoinna toisiaan
silmiin.
Vihdoin käänsi Seinustan ukko mälliänsä ja sanoi:
"No eivätkö ne nyt siellä lähempänä sen verran valvo?"
"Mitä ne siellä valvoisivat, monet tahtovat vaan valita entistä."
"Mitenkä sitä täältä asti kokoukseen tulee?"
"Voisihan antaa valtakirjan," sanoi Niiralainen.
"Niin," sanoivat miehet ja silmäilivät toisiaan. Jokainen näytti
odottelevan toistaan, kukaan ei ottanut aluksi puhetta jatkaakseen,
pelkäsivät kai, että jos tyhmyys tapahtuisi, niin sitä syytettäisiin,
joka ensin valtakirjan antoon suostui. Lopulta kääntyivät miesten
silmät Seinustan ukkoon, ikään kuin kysyäkseen, mitä hän asiasta
arvelisi. Ukko tirkisteli vaskisankojensa ylitse miehiin ja näytti
asiaa harkitsevan. Miehistä tuntui Niiralaisen puhe valtakirjain
antamisesta hyvin luonnolliselta, mutta kun olivat Niiralaisesta yhtä
ja toista maininkia kuulleet, niin eivät tienneet häneen oikein
luottaa, ja odottelivat sentähden, mitä ukko asiasta arvelisi.
"Antakaa pois Niiralaiselle valtakirja," sanoi vihdoin Heikki, joka
täydellisesti luotti Niiralaiseen.
"Ei, ei, en minä häntä sillä sanonut, vaan muutoin tulin maininneeksi,
kun niin puheeksi kiertäytyi. Enkä minä muutoinkaan halua häneen
sekaantua koko juttuun. Vaan voittehan antaa valtakirjan vaikka
Helkalaiselle, kyllä minä voin valtakirjan hänelle viedä, jos niin
tahdotte."
"Niin Helkalaiselle!" huusivat useat yhtä haavaa ja miehet eivät enää
asiassa mitään pahaa aavistaneet, kun kuulivat ettei Niiralainen
itselleen koko valtakirjaa halunnut, eikä Seinustan ukollakaan ollut
mitään tätä ehdoitusta vastaan.
Valtakirja siis tehtiin kuin tehtiinkin. Miehet panivat puumerkit alle,
vielä huomen aamullakin kävi Seinustalla miehiä puumerkkiä antamassa.
Niiralainen jatkoi matkaansa muihin sydänmaan kyliin. Metsäherrain
asioita oli hänellä joka paikkaan. Mutta kaikkialla kiertäytyi muun
muassa puheeksi myöskin kunnallislautakunnan esimiehen vaali ja
kaikkialta sai Niiralainen valtakirjoja milloin millekin
kirkonkyläläiselle.
Mutta yhä pimeämmälle näytti Heikin tulevaisuus. Tähän asti oli hän
vielä jotain toivonut, mutta ne tiedot, mitä Niiralainen oli
metsäherran aikeista hänelle antanut, lopettivat aluksi viimeisenkin
toivon.
Yhä alakuloisemmaksi ja harvapuheisemmaksi kävi Heikki. Harvoin otti
hän osaa muiden keskusteluihin, oli vaan kaiket päivät omissa pitkissä
ajatuksissaan.
Seurasi sitten pitkä sumuinen syksy, päivää ei ollut paljon muuta kuin
kaksi hämärää.
Viikkokausia oli taivas alinomaa synkkien pilvien peittämänä. Toisinaan
satoi kuin olisi saavista kaatanut. Maa oli kokonaan veden ja lian
vallassa.
Kukaan ei tämmöisellä siivolla viitsinyt kirkolle lähteä. Eikä kirkolta
päinkään sattunut ketään kulkemaan Valtimon kylään. Valtimolaiset eivät
siis tienneet kirkkosanomista mitään. Eivät tienneet oliko
valtimolaisille puita myönnetty, vaikka useimmat olivat niitä hakeneet.
Eivät tienneet olivatko vielä edes kirjat Helsingistä tulleetkaan. Muun
maailman menosta eivät valtimolaiset mitään tienneet, elivät vaan kuin
säkissä.
Kaisuakaan ei Heikki ollut nähnyt, sitten kuin kirkolla kävi. Tuntui
usein niin ikävälle. Muistui mieleen monta sukkeluutta menneiltä
ajoilta. Heikin suu vetäytyi silloin hymyyn. Talon vaimonpuolet
kysäsivät silloin aina, että millä hän nauroi, johon Heikki ei ensin
tiennyt mitä vastata, mutta sanoi aina sittemmin kysyjälle että:
"sinulla."
Kysyjä hölmistyi vähän ja Heikki vaipui jälleen omiin pitkiin
ajatuksiinsa.
* * * * *
Silloin tällöin heräsi Heikin sydämessä vielä joku toivon kipinä. Eihän
tuota tiedä, niin arveli hän, eihän tuota tiedä, jos sentään käyvät
syynäämässä vielä ennenkuin maa routii.
Mutta päivät ja viikot ne harppailivat edelleen eikä metsäherroja
näkynyt ei kuulunut. Yhä selvemmin ja selvemmin alkoi talven oireita
näyttäytyä, eikä kauvan viipynyt ennenkuin maa ja vedet olivat jo
umpijäässä. Lunta tuprutteli ja talvi sai täyden vallan. Nyt ei
Heikillä ollut enää mitään toivomista.
Tehtävänsä toimitteli hän entisellä tarkkuudella, vaikka harvoin olivat
ajatuksensa työhön kiinitettyinä. Harvoin otti Heikki osaa muiden
keskusteluihin. Hän eli omaa elämäänsä.
Tapahtui sitten muutamana sunnuntaina jälkeen puolenpäivän, että
Raution Aappo vetäytyi Seinustan pirttiin, ja häntä seurasi koko joukko
muita kyläläisiä.
Seinustan ukko istui tapansa mukaan pöydän takana ja lueskeli jotain
hartauskirjaa. Heikki lojui pitkänään tuolla karsinasängyn päällä ja
muu väki virui mikä missäkin sopessa.
Vieraat silmäilivät ympäri pirttiä ja tervehtivät talon väkiä.
Ukko tiedusteli vierailta, mitä heille kuuluu, mutta eihän niillä
vierailla mitään hyviä uutisia ollut.
Raution Aappo kääntyi vihdoin Heikkiin, nojaten taasenkin pitemmällä
jalalla lattiaan ja tukien lyhemmän jalan varpaalla ruumistaan
tasapainossa.
"Enkö minä sitä sanonut sinulle, että saa sen tyhjän pyytämättäkin,"
sanoi Aappo ja voiton riemu se loisti hänen kiiluvista silmistään,
"sanoinhan minä, että turhaa vaivaa on metsäherroja kumarrella."
"Mitenkä niin?" kysäsi Heikki.
"Ei koko kylä saa ei kappalettakaan puuta kruunun metsästä."
"Ei kappalettakaan!" huudahtivat talon miehet yhtä haavaa.
"Ei suksi- eikä reenjalaspuutakaan kuulu metsäherra lupaavan kruunun
metsästä," kuului tulleitten suusta yhtä haavaa.
"Ei suksi- eikä reenjalaspuutakaan!" huudahtivat talon miehet
ehdottomasti.
"Niin sanoi metsäherra, että sen varjossa te sitten varastatte vain
kruunun metsiä," selitti Aappo.
"No kaikkiako hän sitten luulee varkaiksi?" sanoi ukko.
"Niinpä se tuntui," sanoi yksi kyläläisistä, "minäkin koetin edes
muutamia hirsiä pyytää, kun on navetta aivan kokonaan lytistymässä,
mutta niitä ei luvattu. Vaikka samapa tuo nyt on, menevät kai ne lehmät
veroista kuitenkin, jos ei heitä navetta sitä ennen ehtisi surmata."
"Niin, millä ne verotkin maksettanee!" huokailivat miehet ja
silmäilivät ympärilleen.
"No, enkö minä sitä sinulle sanonut, ettei rehellinen mies nykyisen
metsänhoidon aikana menesty," sanoi Aappo taasenkin, kääntäen
suurellaisen nenänsä Heikkiä kohden.
"No ei suinkaan sitä varastamallakaan kauvas mennä," sanoi Heikki.
"Vaan se on kuitenkin ainoa keino, joka auttaa," sanoi Aappo, "vai mitä
luulette?" ja hän käänsi nenänsä kyläläisiin päin.
Oli joukossa joitakin, jotka myönsivät niin olevan, mutta useimmat
epäilivät.
"Ei sinun pidä varastaman," sanoi Seinustan ukko jyrkästi.
"No niin, vaan ettekö te ole lukeneet, mitä David teki, koska hän
isosi. Kuinka hän meni ja söi näkyleivät templistä, joita ei hänen
olisi sopinut syödä," sanoi Aappo ja voiton riemu loisti taasenkin
hänen kiiluvista silmistään.
"Hihhihhih!" kuului hyväksyvää naurun hikotusta sieltä täältä joukosta,
mutta toiset rypistivät tyytymättömästi nenäänsä.
"Mitä sinne kirkolle muuta kuuluu?" kysäsi vihdoin joku talon miehistä.
"Eihän sinne mitään kummallisempia kuulu. Niiralainen vaan kuuluu
tulevan kunnan esimiehiksi," sanoi Aappo.
"Vai Niiralainen. -- No mitäs ne Kirkonkylällä siitä tykkäsivät?"
"Kiroilivat vaan, että sen se nyt hoksasi, että siihen itsensä tälläsi,
kun ei metsäherraksi päässyt."
"Eivät ne taida Kirkonkylällä Niiralaisesta oikein tykätä?"
"Eiväthän ne tykkää, sanovat että se on koko ikänsä herroja
hännystellyt, ja niiden ystävyyden varjossa koettanut talonpoikia
nylkeä; mutta nyt lopulta asettavat talonpojat itse hänet kassojaan
tasailemaan," ja pilkkahymy se kierteli Aapon huulilla.
"Mitenkä ne sen valitsivat?" kysyivät kyläläiset ehdottomasti.
"Mitenkä -- hahhahhah!" sanoi Aappo päätään käännellen ympäriinsä ja
lyyhäten muutaman askeleen, "tehän sen kuulutte valinneen."
Kyläläisten naamat vetäytyivät pitkiksi. Pitempi äänettömyys syntyi.
"No mitenkä se Helkalainen Niiralaista valitsi, eihän siitä koskaan ole
kuulunut, että se tahtoisi kansaa syödä?" kysyi vihdoin Seinustan ukko
ja käänsi mälliänsä.
"Mitenkä -- Helkalaisella kuuluu olevan kymmenen tuhannen markan tuomio
Niiralaiselle ... hahhahhah! -- kyllä ymmärrätte."
Hämmästyneinä katselivat miehet toisiaan ja vääntelivät tuskallisesti
itseään, mutta kukaan ei heistä mitään virkkanut.
Joku talon piioista laittoi piisiin valkeata. Heikki nousi sängystä,
venytteliin ja heitti alakuloisen silmäyksen Aappoon.
"Mitä papereita teillä taskuissa on?" kysyi hän Aapolta.
"Aijai -- johan olin unhottaa, täällähän on Amerikapreivejä," sanoi
Aappo ja alkoi lappaa papereita taskuistaan. Ensin veteli hän esille
suurempia paperikääryjä.
"Amerikan lehtiä," sanoivat miehet kääryt nähtyään, mutta pian veteli
Aappo kirjeitäkin kasan esille ja latoi pöydälle.
"Kenellekä nämät kaikki nyt ovat, Heikkihän tuntee kirjoituksen," sanoi
Seinustan ukko ja ojensi paperit Heikille.
Heikki meni piisin luo ja alkoi tavailla päällekirjoituksia. Kyläläiset
keräytyivät Heikin ympärille uteliaina, että ketkä kirjeitä saisivat.
Häkki jakoi kirjeet ja sanomat omistajilleen, jotka niitä kääntelivät
käsissään ja selittelivät toisilleen, keneltä Amerikassa olevilta
ystäviltään he niitä saivat.
"Lueppas tuo!" sanoi vihdoin eräs kyläläisistä Heikille, "sinähän osaat
kirjoitusta."
"Niin, Heikkihän se osaakin näitä lukea," sanoivat muutkin ja aukoivat
kirjeitään.
Heikki istui piisin luo jakkaralle ja alkoi tavailla. Eivät ne olleet
juuri pitkän pitkiä nuo kirjeet, eivätkä erittäin sisältörikkaitakaan.
Mutta sama sävel oli niissä kaikissa.
Eivät niiden kirjoittajat erittäin kehuneet oloaan tuolla luvatussa
maassa. Mutta -- kirjoittivat he -- joka mies on ja itsensä oikein
käyttää, niin kyllähän täällä toimeen tulee. Toiset valittivat haikeaa
koti-ikävää ja sanoivat, että jos ei olo siellä kotona olisi niin kovin
toivoton ja kurja, niin he kyllä pian kotia tulisivat, mutta mitäpä
sielläkään juuri nuorimies tekee, arvelivat he toisekseen. Toiset
kirjoittivat olevansa työssä rautatiellä, toiset kaivannoissa, toiset
tekevänsä työtä maan alla, toiset maan päällä; ainoastaan jotkut harvat
kertoivat hankkineensa itselleen uudistalon paikan. Toiset sanoivat
ansaitsevansa kahdeksan, toiset kymmenen ja toiset kaksitoista markkaa
päivässä.
"Kahdeksan! -- Kymmenen! -- Kaksitoista markkaa!" keskeyttivät silloin
aina kyläläiset ja silmäilivät ihmetellen toisiaan.
Toiset taasen eivät sanoneet koto-ikävästä mitään tietävänsä, eivätkä
siis aikoneet millään ehdoin kotikylään palata. Tule sinäkin tänne! --
Toista täällä on olla kuin siellä, kehoittelivat he ystäviään ja jos
haluat, niin kyllä minä tiketin laitan, joka vetää aivan tänne perille
asti.
"Kyllä kai se parasta olisi," arvelivat kyläläiset, "että joka kynsi
täältä lähtisi ja siltähän tuo näyttääkin, että metsäherrat meitä
oikein kädestä pitäen koettavat täällä Amerikkaan pakoittaa," ja he
silmäilivät niin toivottomasti ympärilleen.
Parissa kirjeessä oli valokuviakin. Ne kulkivat kädestä käteen. Niitä
katseltiin ja tarkasteltiin kaikilta puolin. --
"Kuka olisi uskonut," ihmettelivät kyläläiset, "ovat kuin herroja; ei
siivon samoiksi miehiksi uskoisi, kun täältä lähtiessä."
"No tietääpäs sen, joilla senlaiset ansiot ovat," arvelivat toiset.
Kun Heikki oli kirjeet saanut loppuun tavailleeksi, alkoi hän lukea
Amerikan sanomalehtiä.
Muut miehet pörräsivät siinä yhtä ja toista. Toiset pistäytyivät
Raution Aapon kanssa tuon tuostaankin ulkona. Keskustelu alkoi käydä
yhä vilkkaammaksi, ääni kovemmaksi.
Seinustan ukko tunsi pirtissä viinan löyhkän. "Mistä teillä viinaa on?"
kysyi ukko äreästi.
Miehet katselivat hämmästyen toisiinsa, mutta Aappo se lyyhkäsi hymyssä
suin vaarin luo ja sanoi: "Minähän sitä vähän tuliaisiksi toin
kirkolta; elkäähän nyt suuttuko, isäntä, jos me tässä vähäsen niinkuin
lohdutukseksi, eihän tuo mieli muutenkaan juuri korkealla ole ja
juovathan nuo herratkin, kertovat metsäherrankin olevan viikkokausia
aivan yhdessä pöhnässä."
"Semmoiset teillä ovat lohdutukset kuin muutkin aikomukset,
tiedättehän, että minä en suvaitse päihtyneitä."
"No ei riidellä, ei riidellä, ei riidellä," sanoi Aappo lauhkeana kuin
lammas, "me lähdemme pois, lähdetään pois pojat, isäntä ei salli, että
me vähän tässä huvittelemme."
Ja niin vetäytyivät miehet vähittäin pirtistä. Toiset menivät kotiansa
ja toiset seurottelivat Aapon viinalekkeriä.
Seinustan ukko vaipui syviin mietteisiin. Kyläläistensä kohtalo koski
kipeästi häneen. Jotain olisi heidän auttamisekseen tehtävä, mutta
mitä? -- Siinäpä kysymys, joka sieti miettimistä.
Pian olivat joulumarkkinat tulossa. Varmaankaan tämmöinen kansan
ahdistaminen ei ole esivallan tahdosta. Mitähän jos kävisi
markkina-aikana kuvernöörin puheilla. Onhan tuo herra herrallakin ja
vaivasellakin Jumala. Ja totta sitä metsäherrainkin täytyy muita,
ylempiä herroja totella. Ja kuta enemmän ukko asiaa mietti, sitä
enemmän hän vakaantui siinä ajatuksessa, että paras on käydä
kuvernöörille valittamassa kyläläisten kurjaa kohtaloa.
Mutta ulkona kuului silloin tällöin kiljahtelemisia ja juopuneiden
rähinää.
"Oi Jumalani!" huokaa ukko, "miten kauvas he ovat Sinusta
vieraantuneet. Kuta enemmän heitä kuritat, sitä syvemmälle he
vaipuvat."
Mutta samalla kuului hevosen kavioin kopsetta, kiljumista ja rajua
huihkaamista juuri pirtin seinän takaa, hevonen laukata huimi ohitse
minkä ehti ja miehet mylvivät kuin sonnit reessä.
Tätä seurasi toinen ja kolmas samallainen rekikuorma, mutta sitten oli
taasen hiljaista.
"Jumala armahtakoon heidän luontokappale-riepujaankin," huokasi ukko.
Mutta jonkun ajan perästä uudistui jälleen sama ajo, sama mylvintä ja
sitten se vähän ajan perästä uudistui aina myöhäiseen yöhön. Tuntui
juuri kuin tässä juopuneiden mylvinnässäkin, joka yön hiljaisuudessa
hävisi äänettömään avaruuteen, olisi ilmestynyt synkkää pimeyttä ja
lohdutointa toivottomuutta.
Taivas oli hallavan vaalakka. Pakkanen paukkui seinissä. Lumi narisi
niin kuivakkaasti reen jalaksen alla. Levotoinna aaltoili kansa
kaupungin kauppatorilla. Oli siellä väkeä ja värkkiä. Tuolla loitompana
oli pitkä jono heinäkuormia. Niiden ympärillä hyppelivät maalaiset,
koputtelivat jalkojaan, löivät käsiä hartioihin ja tarttuivat silloin
tällöin toisiinsa käsiksi, nujusivat hetken aikaa ja irtausivat taasen.
Ostajat hääräilivät heinähäkkien ympärillä. Koettivat tunkea nyrkkiänsä
häkin kupeista, puskivat parraspuista häkkiä kohoksi, nykkivät
heinätukkoja irti, nuuskivat niitä ja sihtasivat kaikilta puolin ja
tinkasivat. -- Seurasi sitten jono jyväkuormia, sitten pieniä
voiastioita kuormittain. Kulmittain näiden kanssa oli lihakuormia
kymmenittäin. Oli siinä lampaan jos raavaankin lihaa, oli sian ja
poronkin paistia, oli tuoreita jos palvatuitakin raajoja, mitä vaan
minkin mieli teki ostaa. -- Sitten tuolla toisella laidalla seurasi
kaikellaista puutavaraa. Siellä oli suksia, kelkkoja, rekiä, haravia,
pohtimia, tuolia, pöytiä ja kaikellaisia työ- ja huonekaluja. Tuolla
rannempana taasen olivat kalain kauppiaat sijansa saaneet. -- Näiden
kaikkien keskelle olivat käsityöläiset asettaneet kauppakojunsa. Siellä
olivat myöskin ryssäin namuset makuhermoja kiihottamassa. -- Näiden
kaikkien välillä virtaili kansaa tulvanaan. Liikkeessä olivat ihmiset
alinomaa. Käsiä niin kinnermöi ja jalat tahtoivat turriksi käydä.
Parrat olivat paksussa kuurassa ja valkeiksi kylmettyneitä nenän päitä
näkyi siellä täällä; oli oikein hirveä pakkanen.
Siellä väkijoukossa tungekseli Heikkikin pitkine poronkoipisaappaineen
ja korkeine koirannahkalaukkuineen. Hänen perässään pujotteli Seinustan
emäntä vankka pakka puolivillasta kainalossaan. Se oli hedelmä hänen ja
miniäinsä pitkien iltapuhteiden ponnistuksista.
Poronlihansa olivat he summassa myöneet ja ukko oli niistä nyt rahoja
perimässä.
"No Heikki!" kuuli Heikki sivultaan tuttavallisen äänen, kun hän oli
siinä väkitungoksessa sortunut sille puolen toria, missä puutavaroita
kaupattiin. Hän käänti päätään ja näki Raution Aapon lyyhäävän itseään
kohden.
"Terve miehelle!" sanoi Aappo ja löi Heikkiä olkapäälle, "aina se tuo
vainu vetää korppia haaskan luo... Ka emäntähän se on!" huudahti hän
emännän silmiin tirkistäen, "kun on kuin morsian, aina yhtä keippelä
kuin kahdenkymmenen vanha tyttö. Toden totta minä luulin, että Heikki
oli kultansa tavannut, mutta mihinkä se Kaisu sitten tästä joutui, oli
ihan vasta tässä, samallainen pakka puolivillasta kainalossa kuin
teilläkin."
"Kuka Kaisu?" kysyi emäntä.
"Kuka Kaisu! -- Heikin hellupa tietenkin."
"Mitä tuolla olisi hellua, ei välitä tytöistä mitään, elelee vaan
omissa pitkissä ajatuksissaan."
"Mitä olis nuoruus rakkaudetta. Se olis niinkuin kevät kukkaisetta."
"Mitä te olette markkinoille tuoneet?" kysyi Heikki, saadakseen puhetta
käännetyksi toisaalle.
"Rekiä ja pohtimia, tässä on minun kuormani," sanoi Aappo kääntyen
selkänsä takana olevaan reki- ja pohdinkuormaan, "onhan sitä
puutavaraa, joka synkkien metsien keskellä asuu," sanoi Aappo
piikillisesti.
"Joko taas?" sanoi Heikki ja kääntyi lähteäkseen.
"No, no! -- elähän nyt sentähden noin suutu, vaan tiedäthän, että elää
minunkin täytyy, ja enhän minä ota enkä varasta, vaan katson kruunun
metsien parasta," sanoi Aappo ja tarttui Heikkiä olkapäästä kiini.
"Aina teillä ovat teidän läksynne."
"Niin ja monenlaisia konstia lisäksi, kuulehan nyt. Yhden konstin minä
sinulle vielä opetan, ja se ei niinkään hullu ole. -- Eiväthän
metsäherrat ole vielä käyneet syynäämässä?" --
"Eivät ole -- mitä sitten?"
"No niin -- tee sinä niinkuin minä ja moni muu on tehnyt, elä ole koko
syynistä miksollasikaan, ala vaan tehdä taloa, kyllä siitä hyvä tulee?"
"Kruunun maalleko omin lupisi?"
"Aivan niin, sen on moni ennen sinua tehnyt ja tekee vielä jälkeenkin."
"Kyllä kai metsäherrat hävittävät semmoiset torpat, ja sakottavat,"
sanoi Heikki.
"Eivät ole sitä vielä kenellekään tehneet, syynäävät kuin sopii ja
hankkivat torpan kirjat,"
"Tule jo pois!" sanoi emäntä ja alkoi poistua.
"Elkäähän nyt vielä! -- Tuoltahan se tulee Kaisukin. Odottakaahan nyt,
emäntä, minä näytän mimmoinen kulta se Heikillä on. Tuleppas tänne
Kaisu ja katso!"
Kaisu tuli Aapon luo. Hän ei näkynyt ensin huomaavan Heikkiä, vaan
lähemmä saapuessaan keksi hän hänet, vilkasi Aappoon ja huomattuaan
hänen kujeellisen nenänsä, tuli hän niin hämilleen, ettei tietänyt mitä
tehdä.
"Voi sitä rakkautta mikä meilläkin oli vaarivainajan kanssa vielä
viikon vihkimisenkin jälkeen, kun penkillä pääksekkäin maattiin ja
toisiaan tukasta vedettiin," sanoi Aappo työntäen Kaisua Heikkiä kohden
ja alkoi laulella:
"Anna kättä sun kultas kanssa,
Anna kättä sun liutus kanssa,
Anna kättä sun hyväs, sun hyväs."
Heikki oli niin hämillään, ettei tietänyt mitä tehdä, työnsi kuitenkin
kätensä Kaisulle ja vilkasi samalla ympärilleen, että huomasiko sitä
kukaan. Onneksi ei kukaan katsonut heihin ja Heikki pudisti sentähden
tuttavallisemmin Kaisun kättä.
"No miltäs näyttää, -- sopiiko sukuun?" sanoi Aappo, emäntään kääntyen.
"Kenenkä tyttö se on tämä?" kysäsi emäntä, joka oli vanhan vaimon
tarkalla silmällä seurannut nuorten liikkeitä ja luuli huomaavansa,
ettei Aappo aivan honkihin horissut.
"Tämähän on Korven Kaisu, kelpo tyttö, samallainen kuin äitinsäkin,
muistattehan tuon ennen, kun Taustolla yhtä velliä ryystitte."
"Aivan niin, aivan niin, nyt minäkin sen hoksaan, no niin ne nuoret
kasvavat," arveli emäntä ja alkoi hypistellä Kaisun käsivarrella olevaa
puolivillasta.
Kaisu kohotti toisen jalkansa maasta, kapautti sen varpailla kerran
kahdesti toisen jalan kantapäähän, laski maahan ja kohautti vuorostaan
toisen jalkansa ylös, teki sillä samallaisen liikkeen ja hypähti
väliin. Sillä välin hypisteli hänkin vuorostaan emännän puolivillasta
ja tiedusteli sen hintaa.
Samalla saapui paikalle Seinustan ukko ja sanoi Heikille.
"Nyt menen kuvernööriin, tahdotko tulla matkaan?"
"No mennään sitten," sanoi Heikki, heitti salaisen silmäyksen Kaisuun,
mutta tämä ei sattunut huomaamaan sitä. Hän kysyi sentähden Aapolta,
että missä he olivat kortteeria. Aappo selitti kortteerinsa ja
Kaisunkin silmäykset kohtasivat jälleen Heikkiä.
"No mennään nyt," sanoi ukko ja alkoi tunkeutua väkijoukkoon. Heikki
pujotteli perässä.
"Minnekkä ne nyt menivät?" kysyi Kaisu emännältä.
"Kuvernööriin kai ne aikovat, mitä lienee asiaa ollut."
"Mutta eikö lähdetä liikkeelle, jos ostajaa satuttaisiin kopeuttamaan,"
sanoi emäntä Kaisulle ja vilkasi hänen vaatepakkaansa.
Aappo teki pilkallisen liikkeen, kuullessaan miesten kuvernööriin
menevän, kohotti kätensä huulilleen, puhalteli niitä hetken aikaa,
ojensi ne sitten suoriksi, löi hartioihinsa ja hypähteli.
Emäntä ja Kaisu alkoivat myös pujotella väkijoukkoon. Yhtä ja toista
keskenänsä keskustellen vähitellen johtui heidän keskustelunsa
Heikkiin.
"Missä te Heikin kanssa olette tutuiksi tulleet?" kysäsi emäntä.
"Hm! -- Mehän olimme rippikoulussa yhtä aikaa," sanoi Kaisu.
"Hm!" sanoi emäntä ja nyökkäsi päätään juuri kuin sanoakseen: "Kyllä
ymmärrän."
Mutta Kaisu loi silmänsä maahan ja pitempi äänettömyys syntyi heidän
keskensä.
Mutta sanaakaan virkkamatta astuskelivat ukko ja Heikki jälekkäin
pitkin katuja. Kansaa oli kadulla kuin soipaa sotaa. Toisia meni,
toisia tuli vastaan. Kadut olivat aivan yhtenä vilinänä ihmisistä.
Mutta tuossa kadun risteyksessä pidettiin outoa melua. Heikin ja
ukonkin huomio kääntyi siihen.
Eräs juopunut mies teki tappelua toisen selvemmän miehen kanssa. Tämä
huusi poliisia avukseen. Poliisi tuli ja koetti hillitä juopunutta,
mutta saikin siitä tekemistä. Sentähden puhalsi hän pari kertaa
pilliinsä.
Väkeä alkoi kerääntyä kaikilta haaroilta, mutta pian saapui paikalle
toinenkin poliisi. He tarttuivat miestä kainaloista kiini ja alkoivat
taluttaa häntä välissään "korppulaaria" kohden.
Ukko ja Heikki jatkoivat matkaansa.
Heikki mietiskeli vaan, että mitähän olisi, jos kumminkin alkaisi
rakentaa keväällä aivan omin päin, sen enempää syyniä odottelematta. Ja
kuta enemmän hän tätä mietti, sitä selvemmin tunsi hän, että niin hänen
on tehtävä. -- "Mutta... Niin, voihan sitä sentähden kuvernööriltä
kysyä." -- --
Mutta samalla olivat he saapuneet aivan kuvernöörin virkatalon luo.
Ukko pyörähti muutamasta leveästä ovesta sisään ja niin tulivat he
muutamaan poikkikäytävään.
"Täältä sitä kuvernööriin pääsee," kuiskasi ukko Heikille.
"Mutta kuulkaahan te," sanoi Heikki.
Ukko puisti epäilevästi päätään.
"Mutta eikö voisi kuvernööriltä kysyä, että mitä hän siitä arvelisi,"
sanoi Heikki.
"No saadaan nyt nähdä, miten hän rupee meitä kuuntelemaan," sanoi ukko
ja alkoi kömpiä käytävästä lähteviä rappusia ylikertaan. Heikki seurasi
perässä.
* * * * *
Tuolla yläkerran etehisessä seisoi pitkä solakka asevelvollinen.
Hän seisoi niin suorana ja vakavana kuin olisi ollut kuvapatsas
siinä töröttämässä. Aivan salin oven edessä seisoi se siinä.
Salin ovi oli auki, mutta sinne ei hän katsonut. Kivääri oli hänen
sivullaan. Sen perä oli maata vasten ja suussa oli painetti. Eräs
siperinnahka-kauluksinen talonpoika kömpi rappusia myöten etehiseen.
Mutta tuolla sisällä salissa istui suuren pöydän ääressä joukko
kanslisteja, aivan keskellä lattiaa he siinä istuivat ja näyttivät
olevan ahkerassa kirjoituksen puuhassa.
Tuossa lähellä ovea seisoi lihavanlainen, suurivatsainen herrasmies.
Hän seisoi siinä ja tähysteli kanslisteja. Sitä syvempään kumartuivat
nämät paperiensa yli ja näyttivät olevan kukin ahkerassa työn touhussa.
Mutta keksittyään vastatulleen talonpojan etehisessä, vetäysi tuo
suurivatsainen herra sinne. Talonpoika kumarsi hänelle syvään, johon
tämä ylhäisen ryhdillä nyökkäsi hieman. Sotilas seisoi siinä vaan ja
piti toisella kädellä kiväärin piipusta kiini. Hänen silmäteränsäkään
eivät liikahtaneet. -- Mutta kun kanslistit keksivät vanhan herran
poistumisen, kohosivat he pystympään ja vilkkaampi liike syntyi pöydän
ympärillä.
"Kun rupee, niin mollottaa siinä päiväkaudet, kuin puoliyön aurinko,"
kuiskasi muuan kanslisti toverinsa korvaan ja nyökäytti suurivatsaisen
herran jälkeen.
"Ja tuolla sitten toinen juorulaukku, koettaa elää jyrsimällä
toveriensa luita," arveli puhuteltu ja viittasi tuolla salin vasemmalla
puolen, oman pöytänsä ääressä kumppaniinsa selin istuvaan
pitkäkoipiseen ja suuripartaseen herraan, joka kirjoitteli siellä
vastatulleita asiapapereita luetteloihin.
Ylevän ja ylhäisen näköisenä kääntyi pitkäkoipinen herra samalla päin
toveriinsa ja silmäili heitä hetken aikaa. Nämä kumartuivat jälleen
paperiensa ylitse. Haudan hiljaisuus vallitsi virkahuoneessa. Itseensä
tyytyväisen näköisenä kääntyi pitkäkoipinen herra jälleen työhönsä
hänkin. Selvään näkyi että hän tunsi arvonsa kumppaniensa suhteen.
Siperinkauluksinen talonpoika hiipi salin ovenpieleen ja seisahti
siihen. Kanslistit kohosivat jälleen pystympään ja alkoivat supatella
keskenään vilkuen silloin tällöin talonpoikaan.
"Ei tuo oikein ektasorttia ole," arveli muuan silmäillen
siperinkauluksista miestä.
"Ei sinne päinkään, pitäisihän niitä näin markkina-aikaan saada nähdä
oikein ensimäisen karaatin tervajätkiäkin," säisti toinen. --
"Jumala varjelkoon herra kenraalia!" kajahti samalla etehisestä. Ikään
kuin maan alta lähtevä ukon jyräys lumosi tämä ääni koko virkakunnan.
Kaikkialta taukosi liike ja haudan hiljaisuus vallitsi kaikissa
virkahuoneissa. Tuo asevelvollinen vaan seisoi siinä saman näköisenä ja
samalla paikalla kuin ennenkin. Mitään elon merkkiä tuskin huomasi
hänessä nyt enempi kuin ennenkään.
Hetken päästä hiipi pitkä vilkkaan näköinen sotaherra salin lävitse
omaan virkahuoneesensa ja nyökäytteli mennessään oikeaan ja vasempaan.
Vilkkaampi liike syntyi jälleen salissa ja kanslistit alkoivat tehdä
huomioitaan ovensuussa seisovan talonpojan suhteen.
Mutta samalla astui saliin tuolta vasemmalla kädellä olevasta kamarista
vanha harmaahapsinen ja kaljupää herra. Sen keksittyään kumartuivat
nuoret herrat hätäisesti yhä syvempään kukin kirjoituksiensa yli ja
olivat työntekijän näköisinä.
Vanha herra ei kumminkaan katsonut heihin päinkään, kävellä reuhkasi
vaan ovea kohden ja politti itsekseen: "Kunnallishallituksia! -- Kyllä
ovat oikeita kunnallishallituksia! Niin -- se nimi niille oikein sopii.
Ota nyt taasenkin selvä siitä..."
Kun vanha herra läheni ovea, kumarsi siperinkauluksinen talonpoika
hänelle syvään ja pyysi saada muutaman sanan puhua herra laamannin
kanssa.
"Joo! miksei!" sanoi vanha herra kääntyen ystävällisesti hymyillen
talonpojan puoleen. "Puhukaa vaan!" ja hän oli oikein lipevän
näköisenä. Vasiten olikin hän tänään markkinapäivänä päättänyt kohdella
kaikkia talonpoikia, jotka lääninhallitukseen tulisivat, niin
ystävällisesti kuin mahdollista. Haukkukootpa sitten suomikiihkoiset
sanomalehdet virkamiehiä miten virkavaltaisiksi hyvänsä, kansa ei sitä
usko. Niin -- kansalle on näytettävä, että sanomalehdet valehtelevat.
Talonpoika kysyi nyt vanhalta herralta, että joko lääninhallitukselle
oli saapunut niitä maanviljelysrahoja, joita kunnille lainataan.
"Ei, ei niitä kunnille lainata, niitä annetaan vaan suuremmissa
summissa yksityisille maanviljelijöille..."
"Niin, niin -- kyllä minä senkin tiedän, mutta onhan nykyjään määrätty
toisia rahoja, joita kunnille annetaan, mutta ne eivät ole tainneet
vielä tänne saapua..."
"Ei täällä ole semmoisia rahoja."
"Suomettaressa oli, että niitä tulee."
"Suomettaressa, Suomettaressa!" tikasi harmajahapsinen herra ja nyt hän
vasta katsoi talonpoikaa tarkemmin silmiin ja tunsi, että hän olikin
yksi noita fenomaanisten sanomalehtien riivaamia läänin isäntiä.
"Suometar, Suometar!" tiuskoi hän uudelleen. "Suometar on taasenkin
laskenut omiaan, sen minä saan ilmoittaa," ja hän kumarsi ehdottomasti
talonpojalle ja meni ovesta ulos. Siperinkauluksinen mies jäi seisomaan
siihen ikäänkuin hyypiä hävitettyyn kaupunkiin. Hän silmäsi kerran
ympärilleen, loi sitten silmänsä lattiaan ja hänen poskensa
vavahtelivat niin omituisesti. Hän kohotti vielä kerran silmänsä ylös,
silmäsi ympärilleen, mutta hiipi sitten verkalleen ulos häpeissään kuin
vieras koira.
"Oikea käsi näkyy," sanoi eräs kanslisti ja oli selailevinaan paperia,
kun hän näki tuon isovatsaisen herran astuvan jälleen saliin.
Irvihampaat kaupunkilaiset nimittivät häntä lääninhallituksen sieluksi,
mutta kanslistit sanoivat häntä laamannin oikeaksi kädeksi.
Tuskin oli vahtimestari ehtinyt etehisestä poistua, kun sinne saapuivat
Seinustan ukko ja Heikki.
Pian keksi joku kanslisti avoimesta ovesta ylimaalaiset etehisessä. Hän
antoi merkin toisille ja kaikkien suu vetäysi pilkalliseen hymyyn
nähdessään miten ukko heitti lammasnahkareuhkansa ja karvakintaansa
oven luo lattialle ja alkoi löysätä vankkaa villavyötään turkin
ympäriltä. Kanslisteilla oli niin ihmeen lysti.
Ainoastaan se herra, joka istui ovea lähinnä, selin oveen, ei toisten
lystistä mitään tiennyt. Hän istui vaan siinä kumarruksissaan ja
kirjoitteli. Hän oli istunut jo vuosikymmenisen siinä omalla paikallaan
saamatta mitään viran ylennystä ja toiset kanslistit arvelivat, että
siinä saa hän istuakin, kunnes sammalet päähän kasvavat.
Muutamia vuosia takaperin oli ollut eräässä läänin innokkaimmassa
suomenmielisessä lehdessä muutamia lääninhallituksen jäsenille vähemmän
hauskoja kertomuksia viraston sisällisistä oloista.
Tässä kerrottiin juttuja, jotka eivät mitenkään muuten olisi
sanomalehden toimituksen tietoon saattaneet tulla, kuin siten, että
joku viraston jäsenistä oli niitä toimitukselle kertonut.
Nyt oli virastossa yleisesti tunnettu, että puheena oleva kanslisti
suosi suomenmielisiä aatteita. Saatiin sen lisäksi selville, että hän
silloin tällöin kävi mainitun lehden toimituspaikassa.
Kului vuosia. Koko sanomalehtijuttu olisi unhottunut jo aikoja, ellei
tuo kanslisti yhä vaan istuisi tuossa samalla paikalla ikäänkuin
muistopatsaana tästä tapauksesta.
Mutta ukko laitteli tuolla etehisessä silmille valahtanutta
hiussuortuaa korvansa taa ja käänteli mälliänsä. Sitten alkoi pieksää
koirannahkakaulustaan, jotta kuurottamisesta tulleet jääsilpareet
sinkoilivat saliin, aina kanslistien pöydän luo saakka. Tämä antoi
heille uutta ilon ainetta.
Tuo ovenpuoleinen kanslisti vaan ei mitään huomannut, kirjoitteli
ainoastaan. Mutta samalla sai hän märäksi pureksitun paperisutin
keskelle otsaansa. Yht'äkkiä kohotti hän päänsä työstään ja loi tuiman
silmäyksen vastapäätä istuvaan kumppaniinsa.
"Etkö huomaa veljiäsi?" sanoi tämä ja viittasi ovelle.
"Etköhän mene pistämään asetoverillesi kalliissa kansallistaistelussa
kättä," muistutti toinen ja tämäkös sukkeluus se vasta nauratti toisia,
ja naurattihan se sukkeluuden keksijää itseäänkin. Ovenpuoleinen
kanslisti silmäsi ovelle ja loi sitten vakavan katseen kumppaniinsa,
ikäänkuin sanoakseen, eikö sen enempää, ja alkoi jälleen kirjoitella.
Mutta toiset kanslistit ne vaan tirkistelivät etehiseen. Huomattuaan
miten ukko aukoi vyötäisillä olevaa nahkavyötään ja kohotteli uurteelle
valahtaneita housujaan, silmäilivät kanslistit hymyhuulin toisiaan ja
kaikilla oli niin ihmeen lysti, että se häntä vasta lystiä oli.
Heikkikin löysäsi vyön turkkinsa ympäriltä, mutta kuinkahan lienee
tullut siinä pyörähtäneeksi niin, että silmänsä sattuivat yhtäkkiä
asevelvolliseen, joka seisoi siinä niin vakavana, ettei karvan
juurikaan värähtänyt.
Heikki kammahti ensin, mutta sitten hän ihastui. Hän luuli sotilaassa
tuntevansa Lotvosen Aapon, joka oli viime jouluna ollut lomalla ja oli
hänellä silloin ollut ihan samallainen sinelli ja muutoinkin
samallainen puku. Heikki astui pari askelta sotilasta kohden ja yritti
pistää kättä.
Mutta sitten katsoi hän tarkemmin. Sotilas ei osoittanut mitään elon
merkkiä, seisoi vaan. Silmäterätkin pysyivät aina samassa asennossa.
Nyt huomasi Heikki, ettei se Lotvosen Aappo ollutkaan. "Mikä lienee muu
suurempi sotaherra," arveli hän.
Seinustan ukko otti taskustaan siniloimisen valkeakuteisen nenäliinan,
pyhiskeli sillä tupakan jälää suupielistään ja katseli ympärilleen,
että kenen puoleen tässä ensin olisi käännyttävä.
Samalla vetääntyi tuo suurivatsainen vahtimestari etehiseen ja asettui
siihen, syrinkarin Heikkiin ja ukkoon kädet puuskassa seisoa
töröttämään.
Ukko tuumi ensin kääntyä hänen puoleensa, mutta kun tämä ei päätäänkään
kääntänyt häneen, niin silmäsi ukko salin ovesta sisään. Huomattuaan
siellä pöydän luona noiden nuorten herrain olevan niin hyvän tuulen
näköisinä, arveli hän heille ensin asiansa ilmoittaa. Hän otti jo
muutaman askelen sinne päin, mutta samalla loi tuo isovatsainen herra
kysyvän silmäyksen häneen ja otti muutaman askeleen häntä kohden.
"Milloin sitä kuvernööriin pääsee?" kysäsi sen vuoksi ukko tältä
herralta.
"Tuo mahtanee olla hyvin suuri herra, kentiesi ensimäinen mies
kuvernööristä," tuumi Heikki itsekseen siinä suurivatsaisen herran
mahdikasta käytöstä tarkastellessaan.
"Mitä teillä on asiaa?" kysyi vihdoin suurivatsainen herra kääntyen
syrinkarin ylimaalaisiin.
"Me olisimme valittaneet siitä, kun nyt koko Isonvaltimon jokivarsi on
niin sulettu kruunun metsistä, ettei saa enään suksi- eikä
reenjalaspuitakaan ostaa ja olisimme kysyneet..."
"Onko teillä minkäänlaista kirjallista valitusta?" kysyi puhuteltu
herra päätäänkään kääntämättä ukkoon päin.
"Ei meillä mitään kirjaa ole, totta kai sitä kuverrööriä saa puhutella
ilman kirjattakin," vastasi ukko.
"Ei sillä kuvernöörillä ole aikaa kaikkien puhuttelemiseen, on sillä
parempaakin tehtävää," sanoi vahtimestari.
"Sanotaanhan tuota talonpojan pääsevän keisarillekin tilaansa
valittamaan, saati sitte kuvernöörille," sanoi ukko itsepäisesti, mutta
Heikkiä alkoi jo peloittaa, kun ukko noin korkealle herralle niin
rohkeasti puhuu.
"No menkäähän tuon herran tykö, joka tuolla yksinään kirjoittaa," sanoi
suurivatsainen herra, osoittaen tuohon pitkäkoipiseen herraan, joka
tuolla salin vasemmalla seinämällä yksinään istui.
Ukko astui saliin ja alkoi kuulumattomin askelin töpöstellä osoitetun
herran luo. Heikki seurasi perässä ja vyötäisiltä irroitettu villavyö
venyi hänen perässään.
Suurista ikkunoista virtaava valo ja se juhlallinen hiljaisuus, joka
salissa vallitsi, tekivät Heikkiin sellaisen vaikutuksen, että hänen
huomionsa haihtui salissa olevien esineiden välille. Hänen silmänsä
vilisivät ja korvansa kohisivat, mutta mitään ei hän tarkoin huomannut.
Luuli kumminkin huomaavansa, että kaikki nuo herrat pöytäin ympäriltä
tähystelivät heitä.
Hän tunsi itsensä niin vieraaksi täällä.
Miehet seisahtivat pitkäkoipisen herran luo, mutta tämä ei ollut heitä
huomaavinaan, kirjoitteli vaan.
Heikki luuli nyt oltavan itse kuvernöörin edessä ja tarkasteli hänen
ylhäistä ryhtiänsä. Sydän se vavahteli tuolla rintakehän sisällä sitä
hetkeä ajatellessa, jolloin tämä korkea herra kohottaisi silmänsä
kirjoituksestaan ja alkaisi puhutella heitä. Sentähden ei hänen
kauhunsa ollutkaan aivan vähäinen, kun ukko sen pitemmittä mutkitta
avasi suunsa ja kysyä tömäytti:
"Missä sitä kuvernööriä saa puhutella?"
Heikki ei tietänyt miten saada ukolle ilmoitetuksi, että siinähän se
olikin itse kuvernööri heidän edessänsä. Häntä peloitti kovin
nähdessään tuon suuren herran kohottavan silmänsä heihin päin.
Hän kysyi:
"Mitä teillä herra kuvernöörille on asiaa?"
"Me tahdomme puhutella häntä," oli vastaus. Heikkiä alkoi jo
vapisuttaa, kun tuo ylhäinen herra uudisti niin käskevällä äänellä
kysymyksensä: "Mitä teillä on asiaa?"
Mutta maailma pimeni Heikin silmissä kuullessaan ukon sanovan:
"Kuulettehan tuon, että me tahdomme puhutella häntä." Hän luuli noiden
kaikkien herrain salissa karkaavan heidän kimppuunsa, viskaavan heidät
ulos ja huutavan, että niinkö sinä vastaat kuvernööriä.
Mutta kukaan ei salissa liikahtanut paikaltaan, ei karannut miesten
kimppuun eikä viskannut heitä ulos.
Tuo pitkäkoipinen herra keikautti loukatun näköisenä niskojaan, ja
kysyi: "Ettekö te voi muille asiaanne ajaa?"
"Kyllä me tahdomme puhutella kuvernööriä itseään," toisti ukko
jäykästi.
"Kuulkaapas komisarius!" huudahti pitkäkoipinen herra tuolle
suurivatsaiselle herralle ja sanoi sitten hänelle muutamia ruotsalaisia
sanoja. Viimeksi mainittu herra meni muutamaan sivuhuoneeseen ja
miesten käskettiin hiukan odottaa. Heikki ei käsittänyt mitä tästä
viimeinkin tuleman piti, mutta ukko vaan jäi rauhallisesti
odottelemaan. Pian tuli tuo suurivatsainen herra näkyviin, viittasi
kädellään ylimaalaisiin ja sanoi: "Saatte nyt tulla."
Ukko alkoi kävellä töpöstellä suurivatsaisen herran perässä
sivuhuonetta kohden. Nyt alkoi Heikillekin selvitä, etteivät he vielä
olleet kuvernööriä nähneetkään. Hän siis seurasi ukkoa.
Tultuaan sivuhuoneeseen, tarttui tuo suurivatsainen herra muutamaan
avaimeen, kääntyi miehiin päin, veti oven auki, vetäysi itse syrjälle
ja antoi miesten astua yksin sisälle. Ukko meni edellä, Heikki hiipi
jälessä. Keskellä laattiaa seisoi heitä vastassa pitkä ystävällisen
näköinen sotaherra. Ihmeekseen näki Heikki ukon kumartavan syvään
kuvernöörille. Hän koetti tehdä samoin, mutta kun ei hän ollut tullut
edeltä päin ajatelleeksi koko temppua, ei kumarrus tahtonut oikein
onnistua häneltä.
Ystävällisen näköisenä astui kuvernööri pari askelta heitä kohden. Ukko
ojensi kätensä ja Heikkiä kummastutti, kun hän näki kuvernöörin
ystävällisesti pudistavan sitä.
"Miste te ole?" kysyi sitten kuvernööri luoden niin ystävällisen
katseen ensin ukkoon, sitten Heikkiin, että Heikki alkoi jo kokonaan
hämmästyksestään selvitä.
"Tuolta olemme Inarijärveltä Valtimon kylästä," selitti ukko.
"Jahah, Karijervi -- no onko teille mike hete siellä?" kysyi
kuvernööri.
Ukko mietti hetken aikaa, että mitä se kuvernööri nyt hetteestä kyselee
ja vastasi vihdoin.
"On kai se siellä ylämaan rinteellä yksi."
Kuvernööri tuijotti kotvasen ukkoa silmiin miettien ukon vastauksen
sisältöä, näytti vihdoin sen hoksaavan ja sanoi: "Niin ylimaa, eike
seell' ylimaas' ole muute ilma terveelline ja raitis."
"Raitis, herra kuvernööri, raitis ja hallan arka peräti. Tuskin
milloinkaan saadaan täydellistä vuotta," selitti ukko innostuen.
Kuvernööri käveli pöydän luo, rumputteli sormellaan hetken aikaa sitä,
päätti muuttaa keskustelun suuntaa, kääntyi sentähden uudelleen miehiin
ja kysyi ystävällisesti.
"Seell' on suurii tukinhakkuit seell'."
"Toisinaan suurempia, toisinaan pienempiä," sanoi ukko.
"Sep' oll' lyst' ett' saa nehde teit," sanoi kuvernööri, "minu ole ain
toivonu, ett' saa nehde niit' rakkait' maanmeehii, kuin niit suurii
tukkii seelt alas föörää. Se maht' oll' hyvi ylös rakentava ja
juhlallist', ett' laskii alas niit' suurii koskii ja niit' suurii
jokii. -- Eike se sit ole riemullist' ja lystii, kun saa tavarans'
rantamaa ja rahans' käte?"
"Joo herra kuvernööri, tahtoohan se olla välistä liijan hurjaa,
tappeluitakin tahtoo syntyä, jahka vaan viinaa on saatavissa."
Kuvernööri käveli taasen pöydän luo, rumputteli hetken aikaa sormellaan
pöytään ja näytti miettivän. Hän kääntyi hetken perästä jälleen
talonpoikiin ja kysyi ystävällisesti.
"Mike asia teill' oli?"
Ukko ryki ensin, karisteli kurkkuaan sitten ja alkoi vihdoin: "Kansa
siellä meidän puolessa on harjaantunut aina saamaan tarverahansa ja
elatukseensakin apua kruunun metsistä," selitti ukko ja Heikki näki
miten kuvernööri katsoi ukon suuhun ja näytti ikäänkuin nielevän
jokaisen hänen sanansa, mutta ukko jatkoi kiihtyvällä innolla kuin
Kalkkimaan pappi: "Viimeisinä aikoina on kruunun metsistä annettu niin
sanottuja hakemuspuita."
"Hakemuspuu -- hakemuspuu -- mite se?" keskeytti kuvernööri. "Eiku
seell' ole suurii komeit metsii?"
Ukkoa ällistytti hiukan, hän mietti hetken, että mitä se kuvernööri
tuolla kysymyksellään takaa ajoi, mutta sanoi vihdoin: "Takamailla ovat
suuremmat metsät, mutta joki- ja ojavarsilla ovat metsät nyryneet
pienemmiksi."
"Metsät nyrineet, metsät nyrineet," mutisi kuvernööri ensin, mutta
sitten näytti hän oivaltavan ukon tarkoituksen ja sanoi innostuen:
"Niin seell' jokivarsill' kuuluu olevan semmottii kauniit' ja koreit'
nurmikoit'."
"Mitä niiden kauneudesta, pellot ovat niin pienet, että akka hameellaan
peittää ja ympärillä olevat rämeet ja räseiköt uhovat kylmää kuin
jääkellari. Eivät ne ihmiset sielläkään elä sulalla päiväpaisteella,
leipää sitä tarvitaan tahi pian rupee nälkä suolissa vonkumaan," arveli
ukko vakavasti, mutta kuvernöörin nenä se vetäytyi hiukan kippuraan.
Hän pyörähti pöydän luo, heläytti kelloa.
"Mine kesken vaktmestari tänne," jupisi hän puoli ääneensä ja pian
vetäytyi tuo suurivatsainen herra sisään.
Ukko loi tuiman silmäyksen häneen ikäänkuin sanoakseen, ettei sinua
olisi täällä tarvittu.
Kuvernööri sanoi suurivatsaiselle herralle pari kolme ruotsalaista
sanaa. Viime mainittu kääntyi niin ylhäisen näköisenä miehiin päin ja
kysyi: "Mitä teillä on asiaa?"
Ukko loi kysyvän katseen ensin häneen, sitten kuvernööriin. Nähtyään
kuvernöörinkin odottavan vastausta, ei ukko käsittänyt mitä tämä
merkitsi.
Heikkikin, joka oli kuvernöörin ystävällisestä käytöksestä jo hyvin
kodistunut, alkoi nähtyään tuon suurivatsaisen herran kopean
käytöksen, hämääntyä uudelleen. Hän oli jo päättänyt kysyä neuvoa
torpanrakennusasiassakin, mutta nyt häntä taasenkin alkoi epäilyttää.
Kun kaikki neljä miestä olivat siinä tuokion toisiaan käsittämättä
vastakkain seisoneet ja tähystelleet toisiaan, kääntyi kuvernööri
vahtimestariin ja sanoi jotakin.
"Herra kenraali tahtoo, että selitätte asianne ylös uudelleen, hän ei
ole oikein ymmärtänyt teitä," sanoi vahtimestari, kääntäen suurta
vatsaansa ukkoon päin.
Ukko nyrpisti ensin nenäänsä, katsoi sitten kuvernööriä silmiin, mutta
nähtyään hänen ystävälliset kasvonsa, alkoi hän uudelleen selittää:
"Viime aikoina on yhä vähentämistään vähennetty puiden antia
talonpojille kruunun metsistä, vaikka sahain omistajille on niitä myöty
kymmeniä tuhansia puita vuodessa. Vähäiseksi ei olisi ollut arvattava
se ansio, minkä talonpojat olisivat saaneet ostamalla puita kruunun
metsistä ja lauttaamalla sekä myömällä niitä markkinapaikalla. Mutta
tänä vuotena ei ole talonpojille puita annettu ei suurimpaankaan
tarpeeseen, ei edes ole myöty suksi- eikä reenjalaspuitakaan. Sentähden
on kansa joutunut sellaiseen hätään, ettei tuumaa tulevaa millä
eletään, millä verot ja ulosteot maksetaan. Olemme sentähden tulleet
herra kenraalilta kysymään, onko tämä kansan ahdistus ylempää tullut,
vai ominpäinsäkö se metsäherra kansaa näin kuristaa."
Heikki seisoi ja ihmetteli siinä, kun kuuli ukon kuvernööriä herra
kenraaliksi sanovan. Mutta kuvernööri kääntyi vahtimestarin puoleen,
joka hänelle tulkitsi miesten valittavan sitä, ettei heille kruunun
metsistä myöty suksi- eikä reenjalaspuita, sekä kysyvän herra
kenraalilta, että onko hän kieltänyt metsäherraa niitä reille myömästä,
vai onko metsäherra omin päinsä heittänyt niiden myönnin.
Kuvernööri puisti päätään ja koetti selittää miehille, ettei hän ole
kieltänyt metsäherraa tarvepuita myömästä, eikä luultavasti
metsähallituskaan. Paremmaksi vakuudeksi kertoi hän vielä tämän
ruotsiksi käskien isovatsaisen herran selittää se miehille. Tämä
selitti nyt miehillä: "Ei herra kenraali ole kieltänyt metsäherraa
myömästä puita, eikä muutkaan, vaan on metsäherra omin päinsä heittänyt
niiden myönnin talonpojille."
Miehet tuskin korviansa uskoivat. Jos kuka muu olisi heille sanonut,
että koko kansan ahdistus onkin vaan metsäherran ominpäistä tekoa,
eivät he sitä olisi uskoneet, mutta nyt kun he olivat kuulleet
kuvernöörin omasta suusta, niin täytyihän heidän se nyt uskoa. He siis
pyysivät vielä herra kenraalin apua siihen, että kansalle ruvettaisiin
antamaan taasenkin puita niinkuin ennenkin.
"Joo, joo -- kyllä mine, kyllä mine," sanoi kuvernööri ja taputteli
miehiä olkapäälle, "kyllä mine, kyllä mine; minä kirjoitta sinne
Metsähallitus ja Senaatti, ne kaikki ole tuttu minu," ja hän kävellä
viuhtoi edestakaisin lattialla, viittoi miehille käsillään ja
vakuutteli yhä vaan, että: "kylle mine, kylle mine," tuli taas miesten
luo ja taputteli heitä.
"Kysynkö nyt torpan perustamisesta?" kuiskasi Heikki ukolle.
"Kysy vaan," sanoi ukko.
"Tuot ... tuota," alkoi Heikki takeltaa ja kuvernööri sen huomattuaan
pyörähti aivan Heikin eteen ja katsoi niin ystävällisesti häntä
silmiin. "Tuot ... tuota, minä laitoin torpan hakemuksen, mutta
metsäherra ei vielä ole käynyt syynäämässä, vaikka siitä on jo kulunut
kaksi vuotta, niin minä ajattelin kysyä, että saisikoon tuota ruveta
torppaa laittaman kruunun metsään nyt jo heti. Ovat ne muutamat muutkin
laittaneet torpan, ennenkuin metsäherrat ovat syynäämässä käyneet,
tohtisikoon tuota tehdä samalla lailla?"
Kuvernööri kääntyi taasenkin suurivatsaisen herran puoleen, joka
tulkitsi kuvernöörille Heikin kysyvän, että tohtisikohan tuota ruveta
torppaa laittamaan kruunun metsään, jos menettelisi samalla lailla,
kuin muutkin ovat torppaa laittaessaan menetelleet.
"Joo, joo -- teke sinä vaan niinkuin muutkin teke, kyllä se passa,"
sanoi kuvernööri taputellen Heikkiä hartioille ja hän käski vielä
tulkinkin selittää Heikille että kyllä hän torppaa saa laittaa, kun
vaan menettelee samalla lailla kuin muutkin ovat torppaa laittaessaan
kruunun metsiin menetelleet.
"No hyvästi nyt sitten ja hyvin paljo kiitoksia, kun herra kenraali on
antanut meille hyviä neuvoja ja lupauksia," sanoi ukko kumartaen.
Kuvernööri pisti kätensä taskuun, kaivoi sieltä yhden markan. "Hyym,"
sanoi hän ja pisti sen ukon kouraan. -- Ukko hölmistyi vähän, että mitä
se kuvernööri nyt hänelle tunkee.
"Pide sine vaan se, pide sine vaan," sanoi kuvernööri taputellen ukkoa
olkapäälle.
Ukko epäili hiukan, pisti kumminkin rahan taskuunsa, kiitti ja sanoi:
"Hyvästi nyt herra kenraali."
"Hyvesti, Hyvesti," sanoi kuvernööri ojentaen ukolle kätensä.
"No totta te nyt koetatte meitä puoltaa," sanoi ukko pudistaen
kuvernöörin kättä.
"Kylle mine, kylle mine," sanoi kuvernööri taputellen miehiä
olkapäälle. "Kylle mine, kylle mine," huusi hän vielä etumaiseen
huoneeseen asti miesten perään, sitten hän kääntyi pöytänsä luo,
rumputteli sormillaan siihen ja mutisi:
"Niin, niin se on -- järkähtämättömänä seisoo tämä kansa uskollisena
esivallalleen. Fenomaanien vihan purkaukset eivät tähän vakavaan
kansaan paljoa vaikuta. Koettakoot he vaan huutaa niin, että koko
maailma on ääntä täynä, kuinka muka suomalainen kansa ja ruotsalaiset
virkamiehet ovat toisistaan vieraantuneet, eivätkä ymmärrä toisiaan,
niin, koettakoot vaan; mutta pienimmissäkin vastuksissa kääntyy
suomalainen talonpoika turvallisesti ylempienkin virkamiesten luo, kuni
kiltti lapsi isänsä puoleen, sillä hän tietää että sieltä hänen ei
milloinkaan tarvitse avutta palata. Vuosisatojen kulkiessa on Suomen
kansa ruotsalaisen sivistyksen turvissa versonut siksi, mikä se on, ja
tätä historian työtä on mahdoton hävittää."
Siihen suuntaan ne kulkivat herra kuvernöörin ajatukset ja hän tuli
tästä niin liikutetuksi, että vesikarpalot helmeilivät silmäloukosta.
Mutta hiljalleen hiiviskelivät ukko ja Heikki virkahuoneiden läpi,
pysähtyivät etehisessä turkkiaan vyöttämään, laskeusivat rappusia alas
ja tulivat kadulle.
Heikki oli nyt saanut niin paljon uutta ajattelemista, ettei hän
joutanut huomaamaan tuota kirjavaa vilinää kaupungin kaduilla. Hän
mietti vaan, miten sopivimmin saisi kelin aikana rakennusaineita talon
paikalle, jotta edes vähäkään saisi huoneiden alkua ensi kesänä. Mutta
kaikkea tätä ei Heikki voinut ajatella Kaisunkin johtumatta hänen
mieleensä. Hän tunsi vastustamattomana halun tavata Kaisua ja puhua
hänen kanssaan yhteisen kodin laitosta.
"Menepä nakkaamaan hevoselle heiniä, minun pitää pistäytyä tuolla
rautapuodissa," sanoi ukko muutamassa kadun kulmassa Heikille.
Niin sanoen erkanivat miehet kumpikin haaralleen. Ukko käveli
rautapuotia kohden. Oli kuin vuosikausia painanut raskas taakka olisi
hänen hartioiltaan pudonnut.
Monta kertaa oli hän hartaasti rukoillut, että Jumala lainaisi
korkealle esivallalle viisautta toimimaan niin, että kansa tuntisi
itsensä onnelliseksi. Mutta tästä huolimatta oli kansan tila käynyt yhä
ahtaammaksi. Sitä ei ukko ollut voinut olla sydämessään nureksimatta.
Monta kertaa oli hän tuntenut sisällistä tyytymättömyyttä esivaltaa
vastaan. Ja tämä se oli, joka raskaana taakkana painoi hänen omalla
tunnollaan. Tiesihän hän että jokaisen tuli olla esivallalle alamainen,
ja ettei esivaltaa ole muutoin kuin Jumalalta, sekä että, joka itsensä
esivaltaa vastaan asettaa, se on Jumalan säätyä vastaan. Hän oli
koettanut etsiä esivallan menettelyyn puolustavia syitä, hän oli
koettanut olla koko metsäseikkoja ajattelematta ja hän oli vihdoin
koettanut rukoilla, että Jumala laittaisi niin, ettei hänen tarvitseisi
napista Häntä ja Hänen esivaltaansa vastaan. Mutta kaikki turhaan. Aina
vaan hän tunsi pahan sydämensä napinaa ja aina vaan lisäsi tämä
ristiriita hänen sisällistä kärsimistään.
Mutta nyt, nyt sai hän tietää, ettei koko kansan ahdistus laisinkaan
ollut esivallan tahdosta. Mikä huojennus! Ukon sydän murtui tätä
ajatellessa. Kirkas vesikarpalo kiilui tuolla silmäloukossa ja rinnasta
kohosi harras kiitos ylös Jumalan luo -- --.
"Kyllä tässä on poika, joka ei paljon herroja passaa; ei p--e vieköön;
olkoon kuinka hyviä tahansa, niin tämä poika ei passaa, ei!" kuuli ukko
takanaan vannottavan.
Tahtomattaan kääntyi ukko taakseen katsomaan ja näki siellä Raution
Aapon katuvierellä tikkaa ampuvan.
"Kyllä se on isäntä sillä lailla, että nuista on isävaari viisi vuotta
velliä keittänyt ja vielä nytkin ovat tuommoiset tönkit," ja hän
osoitti suuria nyrkkiään ukolle, "ja jos eivät nämä auta, niin turhaa
on herroilta armoa kerjätä."
Ukko loi terävän katseen Aappoon, joka tuiskahti seinää kohden, huojui
siinä hetkisen, astui sitten muutamia askelia eteenpäin, tuiskahti
kadun puolella olevaa lumipalletta vastaan ja huojui siinä, kunnes sai
taasen muutamia askelia otetuksi ja pääsi ukon luo.
"Hih!" äänsi hän hillityllä äänellä, sujautteli polviaan ja lyykisteli
siinä ukon nenän edessä. "Hih! kiljasenko oikein?"
"Elä veikkonen kiljase, vievät putkaan."
"No eikö se köyhä saa kiljastakaan?" sanoi Aappo hilliten itseään, "no
saapiko tässä hengittää?"
"Saa sitä hengittää."
"Lupasivatko ne herrat köyhänkin hengittää?"
"Saa sitä hengittää."
"No mitä ne muuta lupasivat?" kysyi Aappo itseään hilliten ja ukko
huomasi, ettei se Aappo niin peräti päissään ollutkaan.
"Kuvernööri lupasi meille puita kruunun metsästä."
"Vai lupasi, mutta eihän lupaus taloa hävitä," sanoi Aappo vetäen
taasenkin nuo leveät kasvonsa pilkalliseen hymyyn, "nehän ovat kaksi
eri asiaa, lupaus ja lupauksen täyttäminen."
"Senpä häntä pian saat nähdä," arveli ukko.
"No odottakaa, vaan elkää pitkästykö," sanoi Aappo lyyhäten muutaman
askeleen sillä kohdalla olevaa porttia kohden.
"No kyllä kai se kuvernööri lupasi."
"Vai lupasi, hih, kun on lysti! Eikö se kiljasta luvannut?"
"Ei."
"Vaan jos minä kiljasen, hiih!" -- ja hän kiljasi lujemmin.
"Elä kilju, tuolta tulee poliisi."
"Hiih! -- Huuh! -- Hiuh! pani Aappo ja lyyhäsi portista sisään.
"Oi Jumalani!" huokasi ukko ja taasenkin kävi hänen mielensä niin
raskaaksi.