Aamusta iltaan asti istui Korven Kaisu kangaspuissa tahi rukin takana.
Kepein askelin liikkui hän sillä välin askareillaan. Helakka laulu se
kajahteli aina silloin ylitse jäisen järven ja rannikoilla olevat
metsät ne kaiuttelivat säveliä Korven torppaan takaisin.
Juotolla oli pikku karitsa ja nuori oli jo kasvanut oikein aika
kötkäleeksi. Hyvämerkkinen lehmän alku se olikin.
Ja iltasilla aina kuin Kaisu oli päivän työnsä päättänyt ja elukkansa
illastanut, istahti hän tuohon navetan kynnykselle ja katseli
kasvattejaan. Siitä sitten kääntyivät silmät vähitellen pihalle,
pirttiin ja talliin.
Olisi niin soma, jos Heikki jo vuoleskelisi talon tarvekaluja tuolla
pirtissä. Sieltä se sitten tulisi ulos ja menisi talliin hevostaan
illastelemaan. Silloin juoksisi hänkin sinne ja taputtelisi tuota
soreaa eläintä. Ja sitten hän palaisi jälleen navetan ovea sulkemaan.
Heikki tulisi perässä ja silmäileisi hänkin vuorostaan noita hyvin
hoidettuja eläimiä. Ja sitten he yhdessä aprikoisivat, monenko lehmän
heinän saisivat ensi kesänä torpan niityistä ja montako eläintä heillä
jo tulevana talvena olisi.
Näitä mietti Kaisu ja päivästä päivään yltyvällä innolla hän kehräsi ja
kutoi kaupan vaatetta saadakseen yhä useamman pennin uuden talon
tarpeisiin iartaneeksi. Pojat olivat Amerikasta rahoja lähettäneet,
jottei Kaisun ansioita pitkän talven toimeen tulon eteen tarvinnut
uhrata.
Oli niin mieluista ajatella tulevaa juhannuksen aikaa. Silloin
menisi hän ja Heikki ja Seinustan ukko kirkolle ja sitten -- -- ja
sitten -- --
Kaisun mielessä väikkyi tulevaisuus niin kirkkaana. Hän tuskin tuli
ajatelleeksikaan, että isänsä kävi yhä vähäpuheisemmaksi ja
miettiväisemmäksi. Syksystä oli hän pyytänyt lintuja, mutta oli
valittanut pari kertaa, että oli viety metso ansasta.
"Kuka se semmoinen mestari on?" kysyi Kaisu.
"Kukapa tuo muut lienee kuin tuo metsän vahti, sehän tuo on kieltänyt
kotuspuidenkin hakkuun," arveli ukko.
"Sepä kummaa on, onhan tuo toisen kerran niin hyväntahtoinenkin."
"Onhan tuo edessä nöyrä, mutta hihassaan pirua kantaa."
Sitten kertoi vaari muutamana päivänä kokonaan pyydykset säretyn. Vielä
kerran laittoi hän ne kuntoon, mutta kuin nekin särettiin, arveli hän:
"Paras kai on panna kädet ristiin ja odotella kuolemaa, eivät ne herrat
salli kumminkaan mitään tehdä, mistä jotain apua elatukseen saisi," ja
sitten ei hän enää paljo pirtistä liikkunut, istuskeli vaan ja
mietiskeli itsekseen, sekä kaperteli yhtä ja toista siinä
istuskellessaan.
Tuli sitten nimismies muutamana päivänä ja käski heidän heti muuttaa.
Eihän siinä mikä auttanut. Tavarat ja elukat vietiin Raution Aapon
torppaan ja sinne se ukkokin jäi, siksi kuin Kaisu meni kylältä
huonetta tiedustelemaan.
Lotvonen se antoi Korven asukkaille pienen kamarin, vieläpä nouti
omilla hevosillaan ukon tavaroineen kotiansa.
Mutta sen perästä ei ukko puhunut enää kenellekään ei luotuista sanaa.
Istuskeli vaan pesän edessä ja katseli uuniin. Öisin ei hän nukkunut.
Ruokakaan ei hänelle maistunut. Jos häneltä jotain kysyttiin, vastasi
hän lyhyesti, mutta useimmiten oli aivan ääneti. Kaisu ei tiennyt millä
häntä lohduttaa.
Eräänä iltana sanoi Kaisu vihdoin: "Tulisitteko isä iloisemmaksi, jos
pääsisitte takaisin Korven torppaan?"
Ukko katsoi häneen kysyvästi. Kaisu kertoi nyt suhteensa Heikkiin.
"Siitä ei tule mitään," sanoi ukko.
"Kyllä se on semmoinen ajatus ollut, eikä sitä taida enää käydä
peräyttäminenkään." sanoi Kaisu.
Ukko ei puhunut kaukaan aikaan mitään. Katsoa tuijotti vaan uunin
suuhun siinä pesän edessä istuessaan. Vihdoin sanoi hän Kaisuun
kääntyen: "Jumala teitä siunatkoon, Heikkiä ja Sinua. Mutta kruunun
torppariksi elkää ruvetko. Saatte vaan raastaa ikänne kuin hevoset ja
vanhoina päivinänne ajetaan teidät pellolle kuin koirat. Minun aikani
on tullut ja minä menen kohta äitivainajasi luo, ja Kristuksessa
sovitetun isäni luo."
Sitten heittäysi hän levolle, mutta kun Kaisu häntä aamulla hääteli
ylös, ei hän liikahtanutkaan, makasi vaan huulet hymyssä autuaan unta.
Hän oli kuollut.
Kaisu meni käskemään talon väkeä, mutta vasta kuin hän jälleen palasi
sisään, ehti hän oikein tajuta, mitä oli kadottanut. Hän käänsi
selkänsä muille, heittäysi pöydän yli pitkälleen ja kätki kasvonsa
käsiinsä. Hän ummisti silmänsä. Mutta sielunsa sisimmässä näki hän
kumminkin isänsä haamun, hänen liikkeensä ja tuon katseen, jota ei hän
enää koskaan saisi nähdä. Hän tunsi itsensä niin yksinäiseksi.
Sanomaton ikävä ja kaipaus täytti hänen mielensä. Hän koetti hillitä
itseään, mutta sydän hyppäsi sitä rajummin. Kuuma kyynelvirta kuohahti
hänen silmistään ja hän itki niin toivottoman katkerasti.
* * * * *
Sillä välin olivat koittaneet Heikille kauvan odotetut päivät. Hän sai
raataa omassa työssään.
Kaukana sydänmaan yksinäisyydessä siirtyi hän puun tyveltä puun
tyvelle. Kirves kohosi yli olan ja "naksis", putosi se sieltä puuhun,
ja "naksis" kertoi kaiku niin vakavassa tahdissa Heikin kirveen ääntä.
Petäjä alkoi huojua ja Heikki koetti ohjata sen kaatumista. Mutta voi
onnettomuutta! -- se ryöstäysi puolen sylen arvion määrätyltä
linjaltaan ja kaatui lähellä seisovaa petäjää vasten. Petäjä sujahti
hieman ja Heikin kaatama puu sortui maahan semmoisella voimalla, että
koko metsä rytisi. Oksat katkeilivat ja tuo sujahtanut honka heitti ne
takaisin kimmahtaessaan suoraan Heikkiä kohden. Sen keksittyään
heittihe Heikki vastakkaiselle suunnalle pitkäkseen. Mutta samalla iski
muuan oksan tyvi häntä takaraivolle ja Heikki meni silmän räpäyksessä
tiedottomaksi.
Tuntien kuluttua heräsi Heikki kuin unesta ja katseli oudosti
ympärilleen. Hän koetti päätänsä. Se oli märkä ja hanki punotti hänen
allansa verestä. Vähittäin kömpi hän ylös ja alkoi tajuta, mitä oli
tapahtunut. Verta ei ollut ylen paljon vuotanut eikä Heikki muutakaan
suurempaa kipua tuntenut. Mutta polttava jano vaivasi häntä. Hän
kokoili kuivia oksia metsästä ja viritti tulirovion. Sitten kiskasi hän
koivun kylestä tuohta ja teki ropeen, veisteli hongan puolikkaasta
kynän, asetti sen ylös maasta aivan lähelle nuotiota ja pani suuren
lumitönkin kynään. Kuumuudesta suli lumi ja vesi virtasi kynää myöten
ropeesen. Sillä välin sitoi hän haavansa, otti sitten ropeen, joi
raikasta vettä ja varustausi matkalle.
Hän hiihteli yksinäiselle metsäsaunalle. Sinne oli tullut Seinustan
Jussikin hevosella Heikkiä puun vedossa auttamaan. Miehet laittoivat
tuon hataran metsäsaunan lämmitä. Saunan edessä oli kolme kiveä. Niiden
väliin sytyttivät tukkimiehet aina iltasilla roihuavan tulen, laskivat
padan niiden päälle ja keittivät velliä, puuroa tahi jankkia.
Sillä välin tekivät he hevoselle apetta ja ruokkivat sitä, kokoilivat
kuivia puita metsästä ja lisäsivät niitä saunan pesään. Kun keitto oli
valmis, niin sulasivat he vielä juomavettä lumesta, ja istuivat lopuksi
syömään.
Vihdoin he ottivat liisteet ja mitä muuta laudan palasta olemaan
sattui, veivät ne saunaan, asettivat seinään lyödyille vaarnoille ja
paneusivat niille nukkumaan. Mutta armottoman kuumaksi oli tuo
mitättömän pieni saunapöksä paneutunut. Hiki alkoi virtailla ympäri
ruumista, kuiva saunan kitku karvasteli kurkkua ja koko elämä tuntui
niin tuskaloiselle. Vähittäin vaivutti kumminkin väsymys ja uni silmät
kiini ja miehet nukkuivat sikeintä untaan. Mutta muutamien tuntien
perästä heräsi jo Heikki. Leuvat löivät loukkua ja armoton vilu
värisytti ruumista. Tuo koirankaulalle salvettu, heinän töryllä rivetty
ja kaikin puolin hätäisesti varustettu saunapöksä oli laskenut läpi
kaiken lämpimän. Heikki koetti suojata vaatteilla itseään, mutta vilu
yltyi vaan. Hän hyppäsi ylös ja huomasi Jussilla olevan saman taistelun
pakkasta vastaan. Muuta neuvoa ei ollut kuin pistää sauna uudelleen
lämmitä.
Heikki kohensi sidettä päässään. Mitään kipua ei enää tuntunut. Sitten
pistäysi hän ulos. Hevonen oli vilusta kontettumaisillaan. Heikki kynsi
korvallistaan. Hän avasi saunan oven.
"Jussi, nousetko ylös!" -- "No, no?" -- "Hevonen on aivan
paleltumassa." -- "Hevonenko?" -- "Niin, hevonen." -- "No?" -- "Täytyy
kai mennä tukin ajoon." -- "Keskellä yötä." -- "Mikäpä siihen muu,
kontettuu kai se yhteen kohden."
Jussi kömpi ylös. Heikkikin pistäysi saunaan. He pistivät päälleen ja
varustausivat lähtöön. -- -- --
Päivät ja viikotkin vierivät. Heikki hakkasi tukkia, Jussi niitä
vedätti ojan varteen. Väliin kirposi kirves Heikin kädestä ja hän
pyyhki hikeä otsaltaan. Silloin johtui aina hänen mieleensä tuo
yksinäinen metsätorppa tuolla Raision järven rannalla. Sydän sykähti
niin omituisesti ja käsi puristui jälleen kirvesvarteen.
Ja iltasilla aina kun Heikki hiihteli yötä viettääkseen yksinäiselle
metsäsaunalle, kajahtelivat voimakkaat laulun sävelet halki sydänmaan.
Ajatukset pyrkivät aina tulevaan juhannuksen aikaan. Siksi ehtisi hän
saada Korven torpan haltuunsa ja silloin häitäkin vietettäisiin.
Seinustan metsästä hakkaamansa puut saisi hän myödä uuden talon
tarpeisiin ja perintörahat saisivat kasvaa korkoa toistaiseksi. -- Niin
se Heikki mietiskeli ja taasenkin kajahti laulu kevättalven raikkaassa
ilmassa.
Päivät jatkuivat ja luonto muuttui yhä valoisammaksi. Auringon helle
sulatti vähin erin talven paksua lumivaippaa. Kovat yökylmät tekivät
erinomaisen hyvän hankikelin. Vartevassa petäjämetsässä pujotteli Jussi
aina Heikin luo. Yhdessä he sitten panivat kuorman ja Heikki saatteli
Jussia tielle. Sitten palasi hän taasen tukkia kaatamaan.
Mutta yhä ohkaisemmaksi kävi lumikerros. Puitten juurilta se suli
kokonaan. Vihannat puolan ja mustikan varret tunkivat esille.
Pyöreäselkäisenä kierteli valkoinen hanki vähän ulompana puitten
juurilta. Vihantana humisi korkea havumetsä. Mutta ihka alastomina
seisoivat valkeakylkiset koivut tuolla vähän alempana. Ihan mustaksi
oli muuttunut räseikkö tuolla rämeellä. Vesisuot olivat vielä
lumivalkoiset. Koko luonto oli kirjava kuin tikka.
Viimein tuli sateiden vuoro. Viikkokauden satoi joka päivä. Valkoinen
lumi ruskehtui. Metsäpurot tulivat tulvilleen ja alkoivat syytää
vettänsä alas rämeille ja vesisoille. Jäät muuttuivat mustan puhuviksi
ja kohosivat korkeammalle.
Tulvavesi alkoi jo liikutella Heikin puitakin. Yksin yksitellen ohjaili
Heikki niitä väylälle. Jussi oli jo aikoja sitten hevosen kanssa kotiin
lähtenyt. Ahkerasti muhjaili Heikki puittensa kisassa aamusta iltaan
asti. Mutta tuohon ne nyt torausivat, tuohon paikkaan. Oli pienonen
vesilampero siinä edessä. Jää oli lamperossa sulamaton ja kova. Tukin
levyisen kanavan sahasi Heikki lamperon halki. Siitä solutteli sitten
yksitellen tukkinsa kanavaa myöten lamperon alapäähän, josta puut
pääsivät jälleen vesiväljälle.
Väsymys ja uni vaivutti Heikin voimia. Hän otti puut puomilla kiini ja
etsi kuivaa paikkaa levätäkseen, mutta turhaan. Koko maisema oli
tulvaveden ja vesihyhmän vallassa. Hän karsi muutamia kuusen lehviä,
leväytti ne tukeilleen ja heittäysi pitkäkseen. Vesi juosta liritti
hänen allaan. Hän kuunteli hetken veden lorinata ja nukkui.
Päivä paistoi jo korkealla, kun Heikki heräsi. Hän tunsi
virkistyneensä. Pitkään aikaan ei ollut niin rauhallisesti nukkunut.
Hän otti eväslaukkunsa ja haukkasi aamiaista. Sitten irtautti puomin ja
iloisen lähdön ne tukit saivatkin.
Puittensa matkassa alkoi Heikkikin solua ojan vartta alas. Tukilla hän
seisoi ja sen mukaan muutteli jalkojaan, miten tukki vedessä pyöriä
muljahteli. Väliin hyppäsi hän tukilta toiselle. Pienonen keksi oli
hänellä kädessä, jolla ohjasi rannan risuihin tarttuneita puita jälleen
väylälle.
Matkalla yhtyi Heikin puihin yhä suurempi ja suurempi joukko muiden
puita, jotka olivat ojaa alas solumassa nekin. Enimmäkseen oli niissä
maan omistajain metsistä otettuja puita, mutta oli joukossa kruunun
metsistäkin varastettua kalua. Kaikilla oli kiire, sillä vesi aleni
huimaavaa vauhtia ja jos ei pian jouduttaisi Isoa valtimoa alas, niin
puut jäisivät kuiville tulevan vuoden tulvaa odottelemaan. Täytyi siis
kokea jouduttaa puita alas niin kuumalta kuin kärsi.
Puut olivatkin jo soluneet Kalimen ojan suuta lähelle, ei kauvas sitä
paikkaa, missä Kalimen oja laskee Isoonvaltimoon. Mutta silloin
alkoivat puut patoutua yhteen röykkiöön. Heikki koki solutella puitaan
eteenpäin, mutta kauvas eivät ne enää päässeet. Vankka tukkilaveri oli
edessä.
"Mitä tämä merkitsee?" arveli Heikki, hyppäsi ojan törmälle ja alkoi
kävellä ojan suuta kohden. Tultuaan metsän laitaan, tapasi hän muutamia
Valtimon kylän miehiä, jotka vihapäissään kiroilivat metsäherroja.
Tukit olivat patouneet ojan suuta myöten. Paikaltaan eivät ne
liikahtamaan päässeet.
"Kuka tänne on puomin haalannut?" huudahti Heikki.
"Kukas muut kuin nuo metsäherran p--t," sanoi miehistä joku.
"Eivät ole talvella viitsineet etsiä varastettuja puita tämän ojan
varresta ja aikovat nyt estää meidänkin puumme alas menemästä."
"Kenenkä luvalla ne yhteisen kulkuväylän tukkivat?" kysyi Heikki.
"Mitä ne metsäherrat lupia kysyvät, juovat kuin siat ja elävät kuin
päättömät!" huudahti joku.
"Jos emme tänä päivänä saa puita alas, niin silloin ne jäävät tähän.
Vesi kuivaa aivan silmissä," säesti toinen.
"Hakkaa puomin poikki," sanoi Heikki ja alkoi kävellä ojan suulle.
"Ei sitäkään saata olla hyvä tehdä," arveli eräs mies ja kaikki he
alkoivat kävellä Heikin perässä.
"Hakkaan, p--e vieköön," vannoi miehistä joku.
Kädet nyrkissä ja tukka pystyssä saapui Heikki puodin tykö. Siellä oli
Niiralainen, pari metsäntarkastajaa ja joukko metsänvahtia.
"Ottakaa puomi pois!" komensi Heikki herroja.
"Pidähän vähän pienempää suuta," varoitti metsäherroista joku tarttuen
pyssyynsä.
"Puomi pois, sanon minä!" komensi Heikki ja kohotti jykevän nyrkkinsä.
Metsäherra ojensi pyssynsä häntä kohden.
"Mitä tässä pitkistä pakinoista," sanoi eräs mies, juoksi keskelle
tukkilaveria ja alkoi hakata kirveellä puomia poikki.
"Elä koske siihen," kiljui metsäherra ja juoksi pyssy ojennettuna
lähemmä rantaa, seisahti ja tähtäsi. Mutta samalla sai hän Heikin
nyrkistä sellaisen iskun korvalleen, että tupertui suulleen törmälle.
Pyssy putosi maahan ja laukesi. Heikki otti sen, löi sen lähellä
olevaan tukkiin kahdeksi kappaleeksi ja paiskasi palaset jokeen.
"Tuon minä niille p--lle teen," sanoi Heikki vihan vimmassa.
"Heikki, Heikki, mitä sinä teet!" kuului Seinustan ukon varoittava
ääni.
Mutta samalla katkesi puomi rutisten, ja paukkuen alkoivat tukit solua
virtaa. Heikki hyppäsi tukille ja meni puiden matkassa. Samoin tekivät
muutkin tukin uittajat.
"Ottakaa kiinni tuo konna," kiljuivat metsäherrat vahdeille.
Nämä töytäsivät Heikin perään, mutta tämä luikui jo tukillaan kappaleen
matkan päässä Isonvaltimon kuohuvilla aalloilla.
"Mitä, Jumalan tähden, täällä on tapahtunut?" huudahti Seinustan ukko,
joka lääpästyneenä saapui paikalle.
"Tuo teidän poikaroisto aikoi tappaa minut," sanoi iskun saanut
metsäherra pitellen verta vuotavaa nenäänsä. "Tulkaahan vahdit
katsomaan, mimmoiseksi se pieksi minut, katsokaa ja pankaa muistiinne,
koetetaan mitä se maksaa, kun virkamiestä virantoimituksissa tuolla
tavalla lyödään," ja hän näytti metsänvahdeille ajettuvaa
korvallistaan.
"Pitää toimittaa vangitsemiskäsky aivan paikalla alas," säesti toinen
metsäntarkastaja ja voiton riemu se paloi hänen silmistään.
"Niin pitää, niin pitää," sanoi iskun saanut herra, "mennään pian
taloon ja lähetetään sieltä yksi metsänrahdeista kirjeen kanssa alas,
että siellä oleva vallesmanni ottaa roiston kiini."
"Parasta on, että kytkette meidät jokaisen," sanoi Seinustan ukko
katkerasti ja hänen huulensa vavahtelivat isällisestä liikutuksesta.
"Aijotteko te vielä ruveta tuota roistoa puoltamaan," sanoi iskun
saanut metsäherra.
Ukko ei saanut enempää sanoneeksi. Verkalleen kääntyi hän pois. Hänen
rintansa kuohui äkillisestä mielen liikutuksesta.
Mutta tuolla metsän rinteessä keksi hän Raution Aapon, joka ohjaili
tukkia väylälle. Hän kääntyi jälleen metsäherroihin ja viittasi Raution
Aappoon. Mutta metsäherrat eivät Aaposta välittäneet, alkoivat painua
vain Seinustan taloa kohden.
Tämän nähtyään kävi ukon mielen tila yhä sekavammaksi. Hän seisoi siinä
paikallaan kuin pökkö.
"No johan minä olen sitä niin monta kertaa sanonut," huusi Raution
Aappo ukolle, "ettei rehellinen ihminen nykyisen metsähoidon aikana
menesty. Nyt sen saatte nähdä," ja voiton riemu loisti Aapon silmistä.
"Jos Heikki olisi tehnyt niinkuin minä, niin ahdisteltaisiin häntä nyt
yhtä vähän kuin minuakin," arveli hän lisäksi.
Ukko ei näyttänyt kuulevan, mitä Aappo hänelle sanoi. Seisoi vaan siinä
kuin kuvapatsas.
"Olkaa vaan huoleti, kyllä minä pidän huolen, että Heikki ehtii
aikanaan pakoon," huusi Aappo ja hyppäsi veneeseen.
Mutta ukko ei vastannut mitään. Seisoi vaan siinä silmät suurina kuin
suitsirenkaat. Vihdoin kääntyi hän Aappoon päin, ja näytti aikovan
huutaa hänelle jotain. Mutta Aappo liukui veneellään jo niin kaukana,
ettei ukko mitään hänelle sanoneeksi saanut. Hän alkoi astua verkalleen
kotiaan kohden. Hänen päätänsä kiristi ja sydämessään tunsi hän
omituisen pakotuksen.
* * * * *
Tuohon joen mutkaan, lähelle Isonvaltimon suuta olivat Valtimon
kyläläiset ottaneet puunsa kiini. Suuri osa oli näistä puista jo
talvella myöty tuossa jokisuulla olevalle sahalle.
Siinä istuskelivat nyt miehet jokitörmällä rauhallisesti piippuaan
imeskellen ja jaaritellen yhtä ja toista.
"Ketä tuolta soutaa?" sanoi äkkiä joku.
"Niiralainen, metsänvahti ja Seinustan ukko," arveli toinen. Samalla
laski vene rantaan. Soutajat vetivät veneen maalle ja alkoivat astua
miehiä kohden.
"Missä on Heikki?" kysyi ukko valtimolaisilta.
"Konttoriin kai on mennyt tilille," arvelivat miehet.
"Oletteko kuulleet, että Helkalan kartano on toissa yönä palanut?"
kysyi Raution Aappo tulleilta, kun huomasi, että nämät aikoivat lähteä
Heikkiä etsimään.
"Helkalan kartano!" huudahtivat kaikki silloin yhtaikaa.
"Aivan maata myöten kuuluu poroksi muuttuneen."
"Aivan maata myöten!"
"Noo -- oli se vakuutettu," sanoi Niiralainen ja yritti mennä.
"No kuinka kävi siementen hakemuksen?" kysyi Aappo Niiralaista
pidätellen.
"Eihän niitä ilman kunnan takuuta myönnetty."
Alakuloisesti silmäilivät miehet Niiralaista, ikäänkuin neuvoa kysyen.
Mutta Niiralainen kääntyi verkalleen ja yritti mennä.
"Mitenkä sen kansakouluasian kävi?" kysyi Aappo Niiralaista yhä
pidätellen.
"Kansakouluasian?" sanoi Niiralainen säpsähtäen.
"Niin, pääseekö kunta sitä kannattamasta?" kysyi Aappo ja veti leveät
kasvonsa irviin.
"Kyllä se pääsee, kyllä se pääsee, on ostettu huoneet ja peltoa."
"Mistä?" kysyivät kaikki.
"Minulta, se iso kartano," sopersi Niiralainen.
"Ja kenen rahoilla?" kysyi ukko tiukasti.
"No ei niillä rahoilla niin kiirettä ole," sanoi Niiralainen.
"Mutta kuka sen lopultakin maksaa?"
"Kukako? -- Tietysti kunta, mutta eihän sitten tarvitse maksaa huoneen
hyyryä, eikä opettajalle pelloista," sanoi Niiralainen.
"Ja paljonko se rustinki maksaa?" ahdisteli ukko.
"Kymmenen tuhatta markkaa," sanoi Niiralainen ja alkoi kävellä sahalle
päin.
"Ka sillä lailla sitä kansakoulun kannattamisesta päästään. Otetaan
kymmenen tuhannen markan laina ja ruvetaan vuosittain korjailemaan
ijänikuisia huonerotteloita," sanoi pilkallisesti Aappo, mutta muitten
miesten naamat ne vetäysivät niin pitkiksi, että nehäntä vasta pitkiksi
venyivät.
"Jumalan terve," sanoi Niiralainen muutamalle sahan työmiehelle, joka
tuli häntä vastaan ja he koettelivat toistensa kämmeniä.
"Onko se sitten vielä hihhuliksikin herennyt?" sanoi ukko ja koko hänen
ruumiinsa läpi kävi inhon väre.
"Tässä keväällähän se tuli kristityksi ja harras onkin. Siellä istui
toissa pyhänäkin ylimmällä istuimella seuroissa, ja kun puhuva veli
kysyi häneltä, että eikös se niin ole, veli Niiralainen, että Jumalan
lapsi ei tarvitse lakia, vastasi Niiralainen, että niinhän se on,
niinhän se on, ja sekös se vasta papille intoa antoi, saarnasi ja huusi
ja viuhtoi käsillään, että armosta se Jumalan lapsi elää, armostahan me
elämme, eikös se niin ole, veli Niiralainen, että armostahan me elämme,
johon Niiralainen taasen vakuutti, että niinhän se on, armostahan me
elämme ja silloin nousi koko seurakunta liikkeeseen ja huusi, että
niinhän se on, Jesus ole kiitetty, armostahan me elämme, Jesus ole
kiitetty. -- Ja armostahan se veli Niiralainenkin elää, Jesus ole
kiitetty," selitti miehistä joku toimessaan.
Aurinko paistaa hellitti niin räykeästi taivaslaelta. Leppeä tuulen
henki sai Valtimon vesikalvon väreilevään liikuntoon ja vasta tulleet
kesälinnut virittivät virsiään korkealla ilmassa. Luonto oli jälleen
uudistunut. Kaikkialla oli eloa ja liikettä.
Ristiin rastiin kiertelivät käytävät sahan tontilla, mikä johti
lankkutapuleille, mikä rima-, pinta- ja lautatapuleille, mikä
saharakennukselle, mikä sahanhoitajan ja työmiesten asunnoille, mikä
minne, kuka kunne. Muutamalla näistä käytävistä keksi Raution Aappo
Heikin verkalleen astuskelevan Niiralaista kohden, joka yhä seisoi
tuossa keskustellen tervehtimänsä sahan työmiehen kanssa.
Juoksujalassa kiiti Aappo erästä toista käytävää myöten Heikkiä kohden,
viittasi hätäisesti häntä luoksensa ja kääntyi toiselle käytävälle,
joka johti syrjemmällä olevien lankkutapulien suojaan. Hän viittasi
Heikkiä peräänsä pitäen koko ajan tarkalla silmällä Niiralaisen
liikkeitä. Heikki seurasi kysyvin katsein verkalleen Aappoa. Helpommin
hengitti Aappo, saatuaan Heikin piilopaikkaan ja huomattuaan, ettei
Niiralainen heitä keksinyt.
"Oletko kuullut kummempaa, kun ne aikovat pistää sinut rautoihin?"
sanoi Aappo hätäisesti Heikille.
"Rautoihin minut!" sanoi Heikki. "Eikö teidät?" lisäsi hän
pilkallisesti.
"Minä olen jo liian paljon pahaa tehnyt sitä kunniaa saavuttaakseni."
"Minä taasen en ole mitään pahaa tehnyt."
"Mutta leikki pois, Niiralainen ja setäsi olivat tuolla, vallesmanni
saapuu kotia aivan kohta ja silloin olet satimessa," sanoi Aappo
hätäisesti.
"Niiralainen ja setä! -- Missä he ovat?" kysyi Heikki ja yritti lähteä
heitä etsimään.
"Oletko hullu!" huudahti Aappo Heikkiä pidätellen. "Malta nyt ja usko
minua, muutoin tartut pian käpälälautaan."
"Mistä syystä?" kysyi Heikki tuikeasti.
"Tietysti tuosta kunnon iskusta, jonka annoit eilen metsäherralle."
"Hehän aikoivat ryöstää minun puuni," sanoi Heikki.
"Sitä ei laki katso -- --" Mutta samalla tuli Niiralainen näkyviin
muutamaa käytävää myöten. Heikki ei kumminkaan vielä häntä keksinyt.
Aappo veti taskustaan komean paperin, työnti sen Heikille ja sanoi:
"Tässä on semmoinen tiketti, joka vetää Tukholmasta Amerikaan saakka.
Pistäy pian tuohon tureikkoon," ja hän viittasi lankkutapulin takana
kasvavaan varsikkoon, "pujottele sieltä pääjoen partaaseen, nouse
jollekin tukkilautalle, jolla voit päästä meren rantaan. Sinulla on
niin paljon rahaa, että pääset Tukholmaan ja ottakootpa sitten hiiren
hännästä kiini."
Helpoituksen huokaus kohosi Aapon rinnasta, kun hän näki Heikin
käärivän tuon korean paperin kokoon ja pistävän taskuunsa. Mutta
todellisuudessa ei Heikki ajatellut, mitä teki. Aappo odotti joka
silmän räpäys Heikin pistäytymistä tuonne tureikkoon. Mutta sen sijaan
sattui Heikki kääntymään Niiralaiseen päin ja samassa keksivät Heikki
ja Niiralainen toisensa. Vakavin askelin alkoi Heikki aivan
huolettomasti astuskella Niiralaista vastaan.
"Heikki!" pääsi Aapolta tuskainen huudahdus, ja hän tarttui Heikkiä
takin liepeeseen. Mutta Heikki ei välittänyt mistään, astui vaan
edelleen ja tervehti Niiralaista kohottaen kättään lakkinsa lippuun.
Mutta jäykemmin kuin ennen tervehti Niiralainen häntä ja pyörähti
katsomaan taakseen. Sieltä tulivat metsänvahti, Seinustan ukko ja
joukko Valtimon kylän miehiä. Kun he saapuivat lähemmäksi, kääntyi
Niiralainen Heikkiin ja sanoi kuivalla, virallisella äänellä:
"Sen johdosta mitä eilen tapahtui Kalimen ojan suussa, on minun
velvollisuuteni hankkia poliisitutkinto ja vaatia sinun
vangitsemistasi, mutta koska nimismies nyt ei ole kotona, tulet sinä
tämän metsänvahti Haikolan silmällä pidon alaiseksi, siksi kunnes
voimme sinut rautoihin kytkeä, ja tulee Haikolan tarkoin vartioida tätä
Heikki Seinustaa, ettei hän pääse karkutielle pujahtamaan," ja jokaisen
sanan lausui hän oikein erityisellä painolla.
Heikki loi vakavan silmäyksen ensin Niiralaiseen, sitten ukkoon ja
vihdoin muihin Valtimon kyläläisiin, ikäänkuin kysyäkseen, että
aikovatko nämät oikein miestuumasta tehdä hänet narrikseen. Mutta hän
luuli huomaavansa, että kaikki katselivat häntä pelon ja säälin
sekaisilla tunteilla. Syntyi hetken äänettömyys.
"Kyllä sinun on parasta alistua kohtalosi alle ja kärsiä mitä ikänä
tulleekin," sanoi vihdoin ukko liikutetulla äänellä.
"Mutta mitä, Jumalan tähden, minä olen tehnyt, kun minua näin uhataan?"
kysyi vihdoin Heikki hiukan värähtelevällä äänellä.
"Mitäkö? -- Olet lyönyt virkamiestä virantoimituksessa ja se ei ole
leikin tekoa se," sanoi Niiralainen, entistään juhlallisempana.
"Mutta hehän tukkivat minulta tien ja tahtoivat salvata puuni."
"Sitä ei laki katso," keskeytti Niiralainen tuimasti, kun huomasi että
Heikki yritti kertomaan koko eilisen päivän tapahtumat.
"Laki, laki," sanoi Heikki kärsimättömästi, "se laki se on teillä joka
paikassa, tekisi mieleni kerrankin nähdä mimmoinen kirja se on se
lakikirja, jonka nojalla herrat saavat tehdä alemmalle kansalle, mitä
milloinkin mieli tekee."
"Kyllähän sen saat nähdä, tässä se on," sanoi Niiralainen vetäen
samalla lakikirjan laukustaan ja ojentaen Heikille.
"Onpas se aika komea kirja," arveli Heikki ja selaili sitä hetken
aikaa, "mutta missä tässä nyt sanotaan, ettei omia puitaan saa laskea
alas virtaa, jos herrain päähän pistää sitä estää."
Niiralainen otti kirjan, selaili sitä hetken aikaa, osoitti sormellaan
muuanta paikkaa Heikille ja sanoi: "Tuossa."
Heikki otti kirjan ja alkoi lukea siitä saarnaavalla äänellä:
"Joka lyöpi tuomaria tahi muuta kuninkaan virkamiestä, hänen
virantoimituksessaan, taikka sentähden häntä kostaa, menettäköön -- hen
-- hen -- ken -- sä --" mutta siihen takertui Heikin kieli, kirja
putosi hänen käsistään, ja hän vetäysi taakse päin. Hän tunsi miten
oudosti kaikki ympärillä olijat katselivat häntä. Väliin kalpenivat
hänen kasvonsa, väliin ne taasen kävivät tulipunaisiksi, ja tuskan hiki
vieri hänen otsaltaan.
"Vallesmanni tulee," sanoi metsänvahti äkisti silmäten jokirantaan.
Ja vallesmanni tulikin. Veneellä hän laski tuohon läheiseen rantaan ja
kömpi siitä maalle. Niiralainen alkoi verkalleen astua nimismiestä
kohden. Metsänvahti yritti tehdä samoin. Mutta Niiralainen kääntyi
häneen ja loi samalla silmäyksen Heikkiin, merkiksi että metsänvahdin
tuli muistaa velvollisuutensa. Heikki huomasi sen. Koko hänen
ruumistaan karsi huomatessaan, että häntä vartioitiin kuni pahan
tekijää ainakin. Hän tunsi miten oudosti ihmiset katselivat häntä. Hän
olisi mielellään suonut vajoovansa maan alle heidän näkyvistään. Hän
näki miten Niiralainen ja setänsä lähenivät nimismiestä ja puhuttelivat
häntä. Nimismiehen kiiltävät napit välkähtelivät niin kirkkaasti
aurinkoa vasten. Se vaikutti Heikkiin niin kamalan lumoovasti.
Nimismies kääntyi venheelle. Heikin sydäntä vihlasi. Hän luuli
kuulleensa raudan kalskahduksen. Tuntui siltä, kuin hän olisi kamalaan
uneen vaipunut. Hän kuuli uudelleen raudan kalsketta. Hänen olentonsa
sisimmästä kiersi tuskan väre. Hän näki miten huolettomasti nimismies
heitti käsiraudat käsivarrelleen ja alkoi kävellä suoraan häntä kohden.
Hänet valtasi sisällinen kauhistus. Hetkeäkään ei hän voinut enää
seista paikallaan. Hän tunsi sisällisen pakon paeta. Arkana kuin
räikätty jänis lähti hän täyttä karkua juoksemaan.
Metsänvahti yritti perässä, mutta Raution Aappo heittiin pitkäkseen
hänen jalkoihinsa ja metsänvahti tuikahti päistikkaa silmälleen. Ennen
kuin hän ehti uudelleen jaloilleen, juosta vilisti Heikki jo lähellä
noita lankkutapuleita, joiden suojassa hän oli äsken Aapon kanssa
seisonut. Raution Aappo juosta lyyhäsi hänen perässään kiini tavotellen
Heikkiä muka hänkin.
Aappo näki miten Heikki pujahti lankkutapulein suojasta tureikkoon,
mutta kääntyi kumminkin muuanta käytävää rantaan päin ja huusi
metsänvahdille, että täällä Heikki menee. Hän juosta lyyhäsi rantaan ja
huusi:
"Tuolla uipi, näettekö, tuolla uipi. Jo ehti joen yli, näettekö, tuolla
konttaa pensikkoon, kas tuolla!" ja hän viittasi käsillään
vastakkaiselle rannalle.
"Vene tänne ja pian!" komensi nimismies ja pian olikin vene paikalla,
nimismies ja joukko muita miehiä meni veneeseen. He soutivat joen yli.
Heikkiä etsittiin monta tuntia läheisistä seuduista, mutta turhaan.
Häntä ei löydetty mistään.
* * * * *
Tapaukset Kalimenojan suussa levenivät pian ympäri Valtimon kylää. Pian
kerrottiin Korven Kaisullekin, miten Heikki oli lyönyt metsäherraa ja
miten Niiralainen ja Seinustan ukko olivat menneet alas Heikkiä takaa
ajamaan.
Kaisu käsitti hyvin, että Korven torppaan muuttaminen ja heidän
hääpuuhansa olivat nyt turhaan rauvenneet tahi ainakin tuonnemmaksi
siirtyneet. Hän istui kamarissaan ja neuloi paitoja. Kevätauringon
kirkkaat säteet tunkeusivat kamarin ikkunasta sisään. Ilma tuntui
tuolla sisällä niin tukehuttavan raskaalta. Hän otti ompeluksensa ja
hiipi ulos. Virkeä kevättuuli tuoksahti niin suloisesti häntä vastaan.
Hän käveli Valtimon törmälle, istui siihen vihannoivalle nurmikolle ja
otti esille neuloksensa.
Mutta päänsä kääntyi väkisinkin Seinustaa kohden. Oi kuinka halusta hän
olisi tahtonut saada tarkempia tietoja Heikistä, mutta keneltäkään ei
hän kehdannut kysyä, mitä he luulivat Heikille rangaistukseksi tulevan.
Hän koetti neuloa, mutta väkistenkin jäi työ siihen.
Kevään ensimäinen kukka aukasi juuri kupunsa ja pisti taivahan siniset
terälehtensä näkyviin. Liverrellen lentivät pääskyset ristiin ja
rastiin korjaillen pesiään kesäasunnoiksi. Ahkerassa toimessaan vetivät
muurahaiset korsia pesäänsä tuolla törmän rinteellä. Kaikkialla oli
eloa ja liikettä.
Lasikirkkaana välähtelivät Valtimon aallot kevätauringon valossa.
Vaalean sinervänä kaareili taivas Kaisun pään päällä.
Tunti seurasi toistaan, mutta Kaisu istui vaan tuossa Valtimon ahteella
ja neuloi. Tietämättään, tahtomattaan kääntyivät hänen kasvonsa silloin
tällöin Seinustaa kohden, ikäänkuin ikävöiden edes jotain tietoa
Heikistä.
Mutta illan suussa myöhällä näki hän joukon Valtimon kylän miehiä keppi
kädessä ja laukku selässä astuvan jokivartta ylös tuolta joen toista
puolta. Turhaan etsi Kaisu niistä Heikkiä.
Mutta kappaletta jälempänä muista astuskeli Seinustan ukko ihan
yksinään. Raskain askelin näytti hän liikkuvan, näytti melkein siltä
kuin ei jalka jalasta olisi tahtonut erota. Allapäin, pahoilla mielin
hän Kaisun mielestä käydä nyrkkäsi siinä. Hän, jolla tähän asti oli
ollut melkein suora, nuoren miehen ryhti, oli nyt kokonaan kumarruksiin
painunut.
Oi kuinka mielellään olisi Kaisu kysynyt jotain Heikistä, mutta sitä ei
hän rohennut. Hän otti ompeluksensa ja kiiruhti kamariinsa. -- -- --
Tavallisissa kotiaskareissaan hääräili Seinustan emäntäkin kotonaan.
Mutta ajatuksensa olivat kokonaan toisaalla. Hän heitti silmäyksen aina
jokivartta alas, kun sattui pihalla liikkumaan. Mutta ketään ei näkynyt
jokiahdetta tulevaksi. Hetki seurasi toistaan, mutta levottomammin
odotti emäntä miesten palaamista kotikylään.
Tuonne uunin lieteen oli emäntä pistänyt kahvipannun ukkoa
odottelemaan. Yhtäkkiä kuohahti se yltä. Emäntä unhotti kaiken muun ja
töytäsi pannua kohentamaan. Mutta silloin kun emäntä sitä kaikkein
vähimmän aavisti, aukeni ovi ja rehevin askelin lyyhäsi Raution Aappo
sisälle.
"Päivää emäntä!" sanoi hän.
"Jumal' antakoon," vastasi emäntä ja loi aran, tutkivan silmäyksen
häneen. -- "Eikö ukko tullutkaan?" kysyi hän vihdoin.
"Hän tulee kohta -- jäi vaan vähän jälkeen," sanoi Aappo niin
rauhallisesti, että emännän mielessäkin välähti jo jonkimmoinen toivon
kipinä.
Seurasi sitten hetken äänettömyys. Emäntä yritti monta kertaa kysyä,
mutta selittämätön arkuus ja pelko estivät hänet kumminkin sitä
tekemästä. Vihdoin karkasi hän luontonsa ja kysyi arasti:
"Entäs Heikki?"
"Niin Heikki -- hänellä ei ole mitään hätää, hänen onnistui päästä
pakoon."
"Pakoon!" huudahti emäntä.
"Niin," sanoi Aappo ja selitti toimessaan, miten hän oli antanut
Heikille "tiketin", miten oli neuvonut häntä pakenemaan Ameriikkaan,
miten Heikki ei ollut ottanut ensin tätä kuullakseenkaan, vaan miten
kumminkin oli sitten karannut, miten Aappo oli heittäytymällä
metsänvahdin jalkoihin langettanut tämän ja hidastuttanut takaa ajoa ja
miten hän sitten oli eksyttänyt takaa-ajajat kokonaan toiselta
suunnalta hakemaan Heikkiä.
"Voi Heikki parkaa, minun rakasta poikaani!" huudahti emäntä
hillittömästi, mutta samalla aukeni ovi ja ukko astui sisälle.
Kyyneltulva oli syöksähtänyt emännän silmiin, mutta samalla silmän
räpäyksellä hillitsi hän itsensä, pyyhki vesikarpalot silmistään ja
pysyi levollisena.
Raskain askelin astui ukko sivupenkkiä kohden, heitti laukkunsa siihen,
pisti takkinsa naulaan ja istahti penkille. Emäntä loi salaa pitkän,
tutkivan silmäyksen häneen. Hänen mieltänsä pöyristi nähdessään ukon
harmaantuneet hiukset, hänen köyristyneen vartensa ja hänen itkusta
vavahtelevan alaleukansa. Sanatonna, äänetönnä pyyhki emäntä
kahvikuppia, asetti ne pöydälle, otti liedestä pannun, täytti kupit ja
viittasi ukkoa ja Aappoa juomaan. Kukaan ei virkkanut sanaakaan, ei
edes Aappokaan. Kahvin juotua yritti Aappo lähteä, mutta emäntä pidätti
hänet iltaselle. Samalla alkoi hän laittaa ruokaa pöydälle.
Pian alkoi talon muukin väki päivän töiltään vetääntyä pirtille.
Reippain askelin ja ilomielin astuivat Seinustan asukkaat pirttiin
kukin vuorollaan. He alkoivat haastella, mutta silmättyään tarkemmin
ympärilleen ja huomattuaan isännän ja emännän synkän, sanattoman
muodon, kavahtivat he hiukan ja äänettömyys tarttui kaikkiin. Jokainen
aavisti, että jotain äärettömän synkkää oli tapahtunut. Ilta kului
kenenkään juuri mitään sanomatta, kunnes isäntä ja emäntä vetääntyivät
makuukammioonsa.
Verkalleen heitti ukko vaatteita yltään, sillä aikaa kuin emäntä
varusteli kahvipannua aamuksi reilaan. Sitten laski hän pannun
tavalliseen paikkaansa, mutta jäi itsekin seisomaan siihen paikkaan
tajuamatta, mitä hänen tulisi tehdä. Pää tuntui niin raskaalle ja
sydäntä ahdisti sanomaton tuska. Kuuma vesi tunkihe rinnasta suuhun,
mutta väkisinkin nielasi emäntä sen jälleen alas ja pyyhkäsi silmään
herahtaneen vesikarpalon pois. Sitten heitti hän vaatteet yltään ja
hiipi sänkyyn, johon miehensäkin oli juuri heittäytynyt. Hän painoi
kasvonsa miehensä poskia vasten. Ukko kiersi käsivartensa hänen
vyötäistensä ympäri ja veti hänet lähemmä rintaansa vasten. Emäntä
tunsi miten miehensä alaleuka alkoi jälleen vavahdella ja miten
levottomasti löi hänen sydämensä. Nyt ei hänkään voinut enää itseänsä
hillitä. Koko hänen ruumiinsa alkoi tutista ja hän kiersi käsivartensa
ukon kaulan ympäri ja antoi kyyneleensä vapaasti vuotaa.
"Etkö voinut lohduttaa ja rohkaista häntä, minne hän raukka nyt
joutuu?" sanoi vihdoin emäntä hellittäen itsensä ukon syleilystä.
"Sehän se juuri on pahinta, etten sitä saanut tehneeksi," sanoi ukko.
Hetken aikaa he siinä makasivat vielä valveella, kunnes rauhaton uni
ummisti molempain silmät.
Seuraavana päivänä alkoivat aviokumppanit tavalliset toimensa. Heikistä
eivät he enää puhuneet mitään, mutta hetkeksikään ei emäntä saanut
Heikkiä mielestään. Kaikkialla tapasi hän esineitä, jotka muistuttivat
Heikkiä ja kuta pitemmälle päivä kului, sitä haikeammaksi kävi hänen
mielensä.
Heikistä johtuivat emännän ajatukset Kaisuunkin ja kuta illemmalle
päivä kallistui, sitä useammin ja useammin muisti hän Kaisua, kunnes
nuo kaksi olentoa, Heikki ja Kaisu, olivat aivan eroamattomiksi emännän
mielessä kasvettuneet.
Harvoin oli emäntä Kaisua tavannut ja jos hän silloin oli jotain
Heikistä maininnut, oli Kaisu osannut aina johtaa puheen toisaalle.
Sentähden ei hän aluksi juuri Kaisunkaan luo mennä halunnut. Mutta kuta
enemmin hän sitä ajatteli, sitä selvemmin tunsi hän halun siihen.
Pian pukeutui hän pyhävaatteisiin ja lähti Lotvoselle Kaisua
tapaamaan. -- --
Lotvosen emäntä oli jo aamulla Kaisulle kertonut kaikki, mitä tiesi
Heikin karkaamisesta. Kaisu ei kestänyt tätä kuulla purskahtamatta
hillittömään itkuun. Kaiken päivää istui hän sitten eilisellä
paikallaan tuossa joki-ahteella.
Hän istui istumistaan siinä samalla paikalla ja neuloi. Väliin kohotti
hän silmänsä ompeluksestaan ja tähysteli auringon paisteesta
kimaltelevaa Valtimon vesikalvoa. Ajatukset harhailivat levottomina
sinne tänne. Sydäntä ahdisti ja mieli tuntui niin raskaalle. Kirkas
vesikarpalo herahti silmänurkkaan. Kaisu pyyhkäsi sen pois, ryhtyi
jälleen työhönsä ja hyräili:
"Sydämeni on kipeä,
Se naputtaa kuin seppä.
Kuinkas rakas ystäväni
Saatit minut jättää?"
Niin se Kaisu hyräili siinä neuloessaan, kohotti jälleen silmänsä ylös
ja säpsähti.
Heikki astuskeli Kaisua kohden tuossa jokiahteella. Heikki eikä kukaan
muu.
"No Herra hyvästi siunatkoon, tuohan on Heikki!" kuuli Kaisu tutun
äänen selkänsä takaa.
Tahtomattaan kääntyi Kaisu häntä kohden, mutta silmänsä kävivät jälleen
sameiksi. Sydän hypähti ilosta ja kirkas kyynel syöksähti ilmoille.
"Isä, isä, täällä on Heikki!" huusi Seinustan emäntä miehelleen, joka
tuolla vähän matkan päässä hakata naksutti aidan vitaksia, hakkuu
taukosi ja ukko ällisti ääntä kohden.
"Täällä on Heikki!" toisti emäntä uudelleen, ja kirkas kyynel se
kimalsi hänenkin silmissään. Ukko näkyi tajuavan, laski kirveen
kädestään ja alkoi astua köperöidä toisten luo.
"Jumalan kiitos, ettet toki sillä tavoin mennyt! -- Ethän tuota enää
tuntunut paljoa paremmalle karkulaista," sanoi emäntä ja astui Heikkiä
vastaan.
Kaisu ei tiennyt mitä tehdä. Hän otti muutaman askeleen Heikkiä kohden,
mutta seisattui sitten. Heikki ei näyttänyt paljon välittävän hänestä,
enempää kuin emännästäkään. Kaisu heitti aran, tutkivan silmäyksen
häneen, mutta Heikki näytti välttävän sitä. Hänen lakkinsa oli painunut
syvään korvien päälle. Sen alta siirotti yksi hivussuortuva sinne,
toinen tänne. Takin kaulus oli pystyssä ja laukku oli solunut alas
tavalliselta paikaltaan. Housut riippuivat vyötäisillä ja saapasvarret
olivat kokoon painuneet.
Vihdoin loi hän raukean silmäyksen vaimoihin ja heittäysi
välinpitämättömästi lynkäpäiksilleen nurmikolle.
"Sinä olet niin väsyneen näköinen, et varmaankaan ole saanut unta viime
öinä," sanoi vihdoin emäntä.
"Enhän tuota," arveli Heikki ja oikasi itsensä pitkäkseen.
"Etkö tule kotia levähtämään?" sanoi emäntä.
"On luullakseni aikaa levähdellä Siperiassa," sanoi Heikki niin
kolkolla äänellä, että molemmat vaimot kammahtivat.
"Elä nyt sentään ole noin kovin toivoton, voihan Jumala kaikki vielä
muuttaa," koetti emäntä lohdutella.
"Jumala! -- Hän olisi voinut sen ennen tehdä, luulen ma, jos se Hänestä
riippuisi."
"Mutta, Herran tähden, Heikki! Syytätkö sinä Jumalaa!"
Samalla saapui ukko paikalle, Heikki hypähti ylös ja keskustelu
taukosi.
"Lähde nyt kotia syömään ja levähtämään," kehoitti emäntä Heikkiä.
"En uskalla, joka silmän räpäys pelkään, että tulevat rautain kanssa,
en luule helvetissäkään tukalampaa olevan."
Ukko loi läpitunkevan silmäyksen Heikkiin ja hänen ruumiinsa vavahti.
"Semmoinen mieskö sinusta tulikin," sanoi hän, "ja mitä aijot nyt?"
"Mitäkö aijon? -- Aijon mennä ja antaa heidän tappaa itseni, menen
kirkolle, jotta saavat kytkeä minut. Hyvästi!"
"Heikki!" huudahtivat naiset.
"Se on miehen työtä, karkulaisesta ei ole mihinkään," arveli ukko.
"No tule nyt sentään kotia syömään ja levähtämään," sanoi emäntä, "tule
edes evästä ottamaan."
"En voi karkulaisena kauvemmin elää. Nyt kun on käräjä-aika, niin menen
kohta saamaan tuomioni; ehken sitten tulisi helpompi."
"Mutta, Heikki, minulla on poronpaistia, tuoresuolasta säynäjää,
rieskaa ja tuoretta voita, odota hiukan," sanoi Kaisu ja alkoi juosta
kamariinsa.
"Tuopa jotain juotavaa," huusi Heikki, mutta Kaisu ei enää kuullut.
"Minä noudan," sanoi emäntä ja yritti mennä, mutta samalla pyörähti hän
takaisin, "mene itse Kaisun luo juomaan," hän sanoi.
Heikki näytti ujostelevan.
"Mene, mene vaan," kehoitti emäntä.
Heikki oli kahden vaiheilla, vihdoin yritti hän mennä, pyörähti
kumminkin takaisin, kaivoi liivinsä povitaskusta sahalle myömistään
tukkipuista saadun vankan setelitukon, antoi sen setälleen ja sanoi:
"Jos minä en enää palaa, niin käyttäkää nämät; jos Kaisu tarvitsee,
niin auttakaa häntä."
Vavahtelevalla kädellä otti ukko rahat. Sanaa virkkamatta pisti hän ne
povitaskuunsa. Heikki alkoi astua taloa kohden.
"Se on oikein merkillistä, miten paljon hänestä pidän," sanoi ukko ja
silmäili Heikin täyteläisiä lanteita, "mutta sen minä sanon eukko,
ettei koko kylässä ole niin kunnon poikaa."
Kauvan viipyivät Kaisu ja Heikki kahden kesken kamarissa, mutta emäntä
ei mennyt heitä häiritsemään eikä ukkokaan. Vihdoin tulivat he evästen
kanssa. Ne pakattiin Heikin laukkuun. Sekä Kaisu että Heikki olivat
iloisemman näköisiä, juuri kuin olisivat taakan alta päässeet.
"Minäkin tulen huomenna kirkolle," sanoi ukko.
"Ja minä," sanoi emäntä, "ja etkö sinäkin Kaisu tule?"
"Minä tulen," sanoi Kaisu ujosti.
Heikki sanoi hellät jäähyvästit heille kaikille ja alkoi astua kirkolle
päin.
Liikkumattomina silmäilivät ukko, emäntä ja Kaisu Heikin jälkeen,
liikkumattomina ja kauvan. Sanaa eivät he suustaan päästäneet. Vieno
tuulen henki lieputti lähellä seisovan haavan lehtiä ja pääskyiset
laulaa livertelivät likeisissä puissa. Puitten välistä tuolta vilahti
vielä kerran nuori harteva mies, vilahti toisen ja kolmannenkin kerran.
Mutta nyt sitä ei enää näkynyt. Ilmassa vaan raikui voimakas miehen
rinta-ääni. Syvää surua ja hiljaista toivoa se puhui:
"Oi neito miks sä murheellisna nostat
Sun sinisilmäs kohden pilviä;
Mun, ystäväsi, vielä kerran kohtaat,
Ett' voin sun kyyneleesi pyyhkiä."
Niin se laulu kaikui ja metsän kaiku kuletti sen monin kertaisena
kuulijain korviin.
* * * * *
Syyskesä oli jälleen tullut. Heinänteko oli päättynyt ja elon leikkuu
oli juuri alkamassa. Viljavina aaltoilivat vainiot tuolla Karijärven
kirkon kylällä. Hyinen halla ei ollut tänä vuotena merkkiäkään
heittänyt. Mutta liikuttamattomina olivat Korven torpan pellot kesänsä
levänneet. Rikkaruoho ja ohdake kantoivat niissä nyt täyden hedelmänsä.
Huoneiden ovet ammottivat selällään ja suurin osa ikkunoista
oli murskaksi ruhjottu. Ruoho oli kasvanut liikuttamattomalle
lantatunkiolle ja kartanon oli vallannut vankka heinä. Ihmisjalka ei
ollut sitä kesäkauteen tallannut, eikä ollut seppää, joka sen varalta
olisi viikatetta kallinnut.
Nuori ja harteva, mutta laihan ja kuihtuneen näköinen mies astuskeli
pitkin metsäjärven rannetta. Hän ohjasi askeleensa torpan pihalle ja
istahti siinä olevalle kivelle. Hikikarpalot vierivät pitkin hänen
kalpeita kasvojaan. Puseron hihalla pyyhki hän hikeä kellastuneelta
otsaltaan ja loi raukean silmäyksen ympärilleen.
Aina siitä saakka kuin hän ylimetsäherraa oli viime talvena kyydinnyt,
oli hän koko keväimen lakkaamatta uneksinut tulevaisuudestaan Kaisun
kanssa tässä torpassa, Mutta kun hän metsäherrain kanssa riitoihin
joutui, uskalsi hän tuskin kruunun torppariksi rupeamista ajatella. Ja
kun hänet pahan tekijänä vankilaan tuomittiin, hävetti häntä niin, että
päätti lähteä kohta vapaaksi päästyään Ameriikkaan.
Hän kirjoitti setällensä, ettei kehtaisi enää kotikylään palata, kun
hänelle oli kerran niin häpeällisesti käynyt. Setä kirjoitti hänelle
pitkän lohduttavan kirjeen, jossa selitti, että kyläläiset kaikki häntä
säälivät, eivätkä halveksi. Hän kehoitti Heikkiä tulemaan vaan kotia ja
sitten yhdessä muitten kanssa lähtemään Ameriikkaan. Sanoipa itsensäkin
mieli tekevän lähteä.
Tämän kirjeen saatuaan heräsi Heikissä uutta elämän toivoa. Hän muisti
jälleen Korven torpan ja ajatus omasta kodista tuolla yksinäisen
metsäjärven rannalla alkoi häntä uudelleen vaivata. Hän koetti poistaa
mielestään sitä, mutta siitä huolimatta haaveili hän usein, miten
sitten tehtäisiin, jos hän ja Kaisu Korven torpan omistajiksi pääsisi.
Kun kerran kyläläiset hänelle anteeksi antavat ja säälivät, niin miksi
eivät metsäherratkin voisi sitä tehdä. Niin -- miksi ei -- --
Ja kun Heikki eilen vankilasta palatessaan saapui Karijärven kirkolle,
ei hän voinut olla Niiralaan poikkeamatta. Metsäherran puheille ei hän
suorastaan mennä rohennut, mutta kertoi Niiralaiselle toiveensa.
Niiralainen loi häneen säälivän silmäyksen ja puistautti päätään. Hän
sanoi varmaan tietävänsä, ettei Heikki tule Korven torppaa eikä
muutakaan torpan maata kruunulta enää saamaan, sen hän oli
metsäherroilta itseltään kuullut.
Tämä oli viimeinen isku. Ihmisiä häveten ja paeten koki Heikki päästä
kirkon kylältä sydänmaille. Nyt ei hän enää toivonut mitään, eikä
ajatellut mitään. Mutta päästyään tuohon Korven torpan pihalle, valtasi
hänet jälleen niin outo ja haikea mieli. Liikahtamattomana istui hän
siinä ikään kuin olisi paikalleen jähmettynyt. Eroaminen torpasta
tuntui hänestä mahdottomalle. Hän istui, kuin olisi siihen paikkaan
kivettynyt. Mutta vihdoin kohosi hän jälleen seisomaan ja alkoi
epävakaisin askelin astuskella Raution Aapon torppaa kohden.
Verkalleen vieriskeli Raision ojan vesi tasaista uraansa. Kaiken
väriset kukkaset rehottivat sen varrella täydessä kesäisessä
koreudessaan. Lukemattomissa laumoissa leikkivät rautikaiset
päiväpaisteessa ojan hiekkapohjalla. Siellä täällä pyrähti harmaa hanhi
poikueineen rannan ruohikosta, sukelti hetken aikaa ja pisti jälleen
päänsä vesikalvoon tiedustellakseen vieläkö Heikki olisi näkösällä,
pistäysi jälleen umpisukkeloihin ja ilmaantui sitten kaukana toisaalla
ilmaa hengittääkseen. Heikki silmäili tätä kaikkea tarkoin. Häntä
näyttivät huvittavan nämä luonnon keskessä eläjät.
Hän kääntyi ojanvarresta ja läheni Raution torppaa. Pellot eivät olleet
täällä paremman näköiset kuin Korven torpassakaan. Ikkunansa alle oli
Aappo keväällä pirauttanut kourallisen ohran siemeniä. Siinä hän nyt
köykki leikkaamassa sitä.
"Tulethan parhaaseen aikaan, me muutkin lähdemme nousuviikolla," sanoi
Aappo, "minulla ei ole enää muuta tekemistä, kuin tämän viljavainion
korjuu. Nuo punaiset paikat heitän perinnöksi vastaisille asukkaille,
jos jonkun päähän pistäisi muutamien satain vuosien päästä laittaa
keitinselkänsä tänne," arveli hän ja viittasi ohdakkeista punoittavia
peltojaan.
Sanaa virkkamatta nyökkäsi Heikki päätään ja jatkoi matkaansa isolle
kylälle. Kaikkialla olivat pellot sielläkin rikkaruohon ja ohdakkeen
vallassa. Siemenen puutteesta olivat ne keväällä kylvämättä jääneet.
Täyteen pakattuja vaatesäkkiä, eväskoria, matkalaukkuja, toivottomia
kasvoja ja tylsistyneitä katseita kohtasi Heikkiä kaikkialla. Missä
talossa ei lähdön hommia ollut, sieltä olivat miehet jo keväällä
saha- ja liikepaikkoihin työn ansiota etsimään hajaantuneet. Ainoastaan
kuihtuneita ja puoli alastomia lapsia oli siellä nähtävinä. Kaikesta
huomasi, ettei mitään keinoa matkarahain tahi piletin saamiseen näillä
ihmisraukoilla ollut. Nyt oli siis tuo muinoin varallisuudestaan
tunnettu Valtimon kylä ihan autioksi muuttumaisillaan.
Mutta kaikesta tästä ei Heikki paljoa välittänyt. Hänen huomionsa
kiintyi mettiäiseen, joka liihoitteli kukasta kukkaan. Hän tarkasteli
kaiken värisiä kukkasia aholla. Puoleksi kypsyneet puolat, mustikat ja
vaaraimet rehoittivat siellä sekaseuroin. Näyttipä joku mansikkakin
sieltä täältä punaista kylkeään. Viinamarjat, hiestanat ja tuomikot
olivat mehevimmillään. Tuomet, haavat, pihlajat ja raidat lieputtelivat
silloin tällöin lehtiään. Peilityyni Valtimon pinta kuvaili vaalean
sinistä pohjolan taivasta. Illan viileys sai päivän helteestä
kuumentuneen ilman väräjävään liikuntoon. Tämä petti katsojan silmän.
Heikki silmäili pitkin virran kalvoa. Hieno auer näytti tanssivan veden
pinnalla. Heikki loi silmänsä vastaiselle rannalle. Rannan ruoho ja
kukkaset olivat väräjävässä liikunnossa. Heikki silmäili pitkin
Valtimon rannikkoa, niin kauvas kuin silmä kantoi. Näytti siltä kuin
etäämmällä olevat metsät ja ihmisasunnot olisivat ilmassa häilyneet.
Valtavan vaikutuksen teki tämä Heikkiin. Hänestä tuntui juuri kuin
olisi vaeltanut lumoavassa satumaailmassa. --
Aurinko heitti viimeisiä säteitään Seinustan pirttiin.
Seinustan ukko oli juuri kaksi matkakirstua valmiiksi saanut ja
pistäytynyt ulos. Kaisu oli lastuja kokoon lakasemassa, kuin ovi aukeni
ja Heikki työntäytyi sisään.
Kuin ukon ilman lyömänä hypähti Kaisu toiseen sijaansa. Luudan varsi
pääsi hänen kädestään ja kaatua kolahti laattialle. "Heikki!" huudahti
hän hämmästyneenä.
Verkalleen päästeli Heikki laukkua selästään. Hänen muinoin niin
täyteläisillä hartioillaan riippuivat nyt vaatteet ikäänkuin
kaitaisella aidaksen syrjällä. Muinoin niin vereville kasvoilleen oli
hänen kolmikuukautinen vankeutensa heittänyt ainoastaan keltaisen nahan
luitten päälle.
Kylmä väre kiersi Kaisun ruumiin lävitse siinä Heikkiä katsellessaan.
Mutta kun Heikki paljasti päänsä hikeä otsalta pyhkiäkseen ja Kaisun
silmään pisti Heikin kolittu tukka, tunsi hän koko ruumistaan karsivan.
Rangaistun pahantekijän haamu seisoi koko alastomuudessaan siinä Kaisun
katseltavana. Hän kätki kasvonsa käsihinsä ja pillahti hillittömään
itkuun.