"Olen ajatellut, että lähtisit tänään käymään kirkolla," sanoi
Seinustan ukko Heikille, joka omiin ajatuksiinsa vaipuneena nojasi
lynkäpäiksillään pöydän päätä vasten.
"Olisi kai parasta lähteä jo tänään," jatkoi ukko, joka istui pöydän
takana tuolla Seinustan pirtissä. Lutheruksen postilla oli hänellä
vielä avoinna edessään. Päivän saarnan oli hän juuri loppuun saanut.
Muu talon väki oli ukon lukemasta tauottua hajaantunut ulkosalle.
"Tänään ehtisi vielä Korven torppaan yöksi, sieltä ehtisi huomenna
pääjoen partaaseen ja sillä tavalla pääsisi tiistaina hyvään aikaan
kirkolle," lisäsi vielä ukko ja sipasi vankkaa mustan harmaata
tukkaansa. Samalla tirkisti hän pienillä terävillä silmillään vankkain
vaskisankain ylitse Heikkiä, käänti suurta mälliä suupielessään, josta
valui ilettävää jälää sängettyneelle leuvalle, kohautti löntterömäisiä
hartioitaan ja laski suuret nyrkkinsä pöydälle.
Heikki kohautti myös nuorta solakkaa ruumistaan vähän pystympään ja
silmäsi ikkunasta elokuun taivaalle, missä aurinko paahtoi ylimmällään.
Ukko kohosi verkalleen seisoalleen, sulki postillan ja pani sen tuolla
pöydän päässä seinällä riippuvalle kirjahyllylle. Siellä oli joukko
muitakin kirjoja. Oli siellä suuri Raamattu, Huone-Postilla,
Uskonharjoitus Autuuteen, Uskon-Peili, Aarre-Aitta, Kristityn Vaellus
y.m. hartauskirjoja. Ja tuolla ylähyllyllä oli sen lisäksi vanhoja
Lähetys-sanomia, olipa muuan vuosikerta amerikalaisia lehtiäkin.
"Aiotteko tekin, setä, taasen hakea puita?" kysäsi Heikki astuen
ikkunan eteen ja silmäillen Isonvaltimon aaltoja, jotka hiljalleen
vierivät siitä ohitse yhtyäkseen muutamien penikulmien päässä olevaan
pääjokeen ja virratakseen sitten muutamien penikulmien päässä olevaan
mereen.
"Niin olen ajatellut."
"Entäs takuukirjat?"
"Mene ja käske Jussin hakea metsänvahti tänne sillä aikaa kuin me
syömme," sanoi ukko.
Heikki käveli mielistellen ovea kohden, seisahtui ja näytti arvelevan,
astui muutaman askeleen, seisahtui taasen.
"Entäs takuumiehet," sanoi hän vihdoin.
"Käskeköön Jussi Lotvosen myös tänne ja..."
"Saatanhan minä taata toisena, -- ettekö te, setä, takaisi minua?"
"Aiotko sinäkin hakea puita?"
"Täytyisihän sitä koettaa, jos..." ja siihen katkesi hänen lauseensa.
"Niin, kauvanhan olet saanut odottaa, mutta moni on odottanut
enemmänkin, eihän niillä metsäherroilla kiirettä ole. -- Viime
syksynäkö se olikaan, kun hakemuksen panit?"
"Johan se oli toissa syksynä; -- olisi tuota luullut kerkeävän
vähemmälläkin ajalla, mutta hiljasethan ne herrain kiireet," sanoi
Heikki katkerasti.
"Niin, käskeköön Jussi vaan Lotvosen tänne, kyllä se takaa toisena
minun kanssani sinuakin," sanoi ukko.
Heikki lähti pirtistä.
"Niin, niin," jupisi ukko itsekseen nojaten kyynärpäiksilleen pöytää
vasten, "eihän se kumma ole, että mieli katkeraksi käy odotellessa
kaksi pitkää vuotta. Ei tuo ennen toki tuommosta ollut, mistä mies
mukavan torpan sijan löysi, niin sai sen vähemmittäkin mutkitta. Mutta
kaikin puolinhan tuo näkyykin tämä elämä käyvän niin kovin
mutkikkaaksi, että saa nähdä, miten sitä tästä puolin eletään."
Pian palasi Heikki jälleen pirttiin.
"Joko Jussi meni?" kysyi ukko.
"Jo," vastasi Heikki.
"Saahan tuota muka koettaa, mutta en usko siitä mitään tulevan...
Kummalliseksihan menee tämä aika... Sai tuota ennen vähemmittäkin
mutkitta metsää viljellä, miten parhaiten kunakin aikana kannatti,
mutta silloin olikin Valtimon kylä varakasta ja ihmiset tulivat hyvin
toimeen," arveli ukko.
"Mikähän tämän ajan nyt on niin ikäväksi tehnyt," arveli Heikki siinä
muun puheen puutteessa.
"Kun kruunu otti metsät haltuunsa ja metsähallitus tuli, niin
nielevät nuo suuripalkkaiset metsäherrat metsien tulot kokonaan.
Talonpoikariepuja ahdistellaan vaan kruunun metsistä."
"Eikö sitä voisi muuta keinoa olla kuin kruunun metsät?"
"Eipä se ole niin helppo luopua siitä mihin kerran on tottunut."
"Mutta tulettepahan te ja Lotvonen hyvin toimeen."
"Kun olemme poron hoidon ja vähentyneen metsän annin varassa kokeneet
maanviljelystämme enentää, emmekä ole antautuneet kauppiasten
keinoihin, niin tulemme jotenkin toimeen, mutta emmepä mekään ole vielä
niin pitkälle päässeet, että ilman kruunun metsien avutta eläsimme."
"On siinä sentään ihmisten omaa syytäkin, kun ovat niin itsensä
köyhdyttäneet."
"Kun olisivat osanneet pitää itsensä erillään noista kirkonkylän
porvareista."
"No eivät suinkaan ne olisi voineet ketään pakoittaa kauppoihinsa, kun
eivät itse olisi menneet."
"Siinäpä se juuri erehdys olikin. Kun tulolähteet olivat supistuneet,
olivat menot entisellään ja silloin alettiin ottaa velkaa ja..."
"Ei suinkaan siitä voi kauppiaita syyttää että hätääntyneitä auttoivat
ja..."
"Sinä et sitä ymmärrä. Katsohan nyt, kun tulot olivat pienenneet, olisi
pitänyt pienentää menojakin..."
"Eivät suinkaan kauppiaat kenenkään menoja pienentää voi..."
"No annahan nyt kun minä selitän! -- Kauppiaat kehoittivat vaan
ostamaan ja sanoivat, että jos ei rahaa sattuisi olemaan, niin
pistetään laskuihin..."
"No sehän oli oikein, että auttaa tarvitsevia."
"Niin mutta kun menot olivat tulojen edelle kerran päässeet
pyörähtämään, niin lasku kasvoi huimaavaa vauhtia ja nuo
ihmisystävälliset porvarimme rikastuivat samalla kun kansa köyhtyi."
Heikki katsoi epäillen ukkoa silmiin ja sanoi vihdoin:
"Minä en voi käsittää sitä, miten velaksi anto ihmistä rikastuttaa."
"Siinäpä se on, ettet sitä käsitä. Mutta kuulehan miten kävi
isävainajallesi. Kaikkosen patruunan kanssa teki hän kauppaa
vuosikymmenisen. Sieltä otti hän aina talvella jauhonsa, suolansa,
kahvinsa ja tarverahansa. Ei siinä kitsasteltu, mielellään sieltä lähti
mitä talossa tarvittiin. Sinne vei isäsi aina keväisin tukkinsa,
tervansa, palkkinsa ja kaikki mitä olemaan sattui. Ensin tehtiin tili
vuosittain, mutta sitten jäi lasku aina pitemmäksi ja pitemmäksi
ajaksi. Kerran sitten sanoi patruuna isällesi, että olisi parasta, että
hän antaisi hänelle velkakirjan, jotta voitaisiin saada maalle
kiinnitys.
"'Mikä velkakirja?' kysyi isäsi.
"Silloin näytti patruuna laskun, joka osoitti, että isäsi oli velkaa
5000 markkaa.
"'Viisituhatta markkaa," huudahti isäsi. 'Ei tässä maailmassa!'
"'Niin, semmoistahan se on teidän kanssanne, kun teitä ensin auttaa,
niin kyllä niin kauvan hyvänä pysyy, mutta jos teille jotain
saamisistaan mainitsee, niin sitten rupeatte, hävyttömiksi,' arveli
patruuna ja uhkasi panna hakemuksen, jos ei isäsi hyvällä velkaa
tunnustaisi. Siinä nyt oltiin. Ellei isäsi olisi kohta sen jälkeen
kuollut, ei hän penniäkään olisi sinulle perinnöksi jättänyt. Samaten
on käynyt useammalle meidän kylässä. Joko nyt käsität miten velkakauppa
ihmistä rikastuttaa ja miten..."
Samassa aukeni ovi ja emäntä tuli leipäläjä sylissä pirttiin.
"Missä täältä kaikki muut ovat?" kysäsi emäntä ja laski leivät
pöydälle.
"Ulos kai ovat menneet," sanoi ukko ja läksi hänkin. Heikki teki
samoin.
"Kil kil kil kil," panivat nuorten ja vasikkain kellot pihassa. "Eivät
nuokaan pysy ollenkaan takalolla, pyrkivät vaan tähän koluamaan...
Huis! Menkääs siitä. Mitä teille täällä on syömistä, vaikka mitäpä sitä
on siellä haassakaan. Kas kas, ettekö mene siitä! Eihän siellä taida
paljo mitään sielläkään olla. Aivan ovat menneet laihoiksi. Kelpasi kai
se ennen karjaakin kasvattaa, kun saivat käydä kruunun metsissä... No
no, ettekö mene! -- Mistäpä ne tulevat neljätkymmenet pennit jokaisen
edestä, menkää vaan siitä! Niin, inuvat vaan nälissään. Jo häntä
aikoihin elettiin, ettekö mene! Niillä herroilla häntä aina on uusia
konstia. Eivät enää lehmätkään metsässä saa käydä. Kas kas, kuinka on
vastahakoista, eivät menisi mielellään sinne. Tappaa kai nuo saa joka
kantturan tuosta nälkää näkemästä. Onhan sitä siinäkin, kun lypsäväin
edestä jaksaa maksaa. No jo ne viimeinkin menevät," tuumi ukko ja
kääntyi pelloille päin.
"Mihin te menette," huusi Heikki. "Ajattelin käydä katselemaan, eikö jo
selkoa saisi, mitä viime öinä on turmellut."
"Minäkin tulen," sanoi Heikki ja yhdessä he painuivat pelloille.
Selvästi huomasi, ettei talossa oltu nukuttu. Viljelys tosin ei ollut
vielä takaloon päin pitkälle levinnyt, juoksihan vaan kymmenkunta
sarkaa pitkin jokivartta, mutta sitä pitemmältä oli joki-ahdetta
viljelykseen otettu. Ukolla olikin kolme vankkaa poikaa, Heikki neljäs
ja siihen jätkiä lisäksi. Selvään huomasi, että nykyvuosina oli yhä
laajemmalti ruvettu viljelemään tuota hedelmällistä, savipohjaista
joki-ahdetta. Olipa siellä täällä heitetty heinän kasvuunkin muutamia
sarkoja ja malliksi oli oikein ostosiemenilläkin kylvetty ketoon
heittäessä. Uhkeat, täysinäiset heinäladot todistivat kyllä, että maa
tällä tavoin käytettynä viljelijänsä vaivat maksaisi.
Silloin tällöin pysähtyi ukko tarkastelemaan puoleksi kypsyneitä,
väkevästä kasvusta lakoon painuneita elopeltojansa. Oli maar se
terääkin töhkäissyt, harvoin moista jyväläjää näkee muuallakaan
Suomessa.
"Onkohan hyvin vikuuttanut," sanoi Heikki, jonka oma silmä ei vielä
ollut niin tarkistunut, että olisi itse oikein selkoa saanut.
"Paljon on yöllä vahinkoa tehnyt," sanoi ukko ja käänteli pienellä
kepakolla la'ossa makaavia tähkäpäitä. "Katsos nyt tuotakin päätä,
minkä on näkönen ja tuota ... ja tuota ... ja tuota ... aijai ... on
kerrassaan kolmas osa päitä aivan turmiolla..."
"Ka rietasta minkä vahingon teki, mutta pakkanen se olikin aamulla,"
sanoi Heikki katsellessaan noita ilkeän ruskeiksi käyneitä tähkäpäitä,
joiden siikaset olivat kokoon käpristyneet, "no harvoin se juuri
merkitsemättä heittää."
"Eipä juuri koskaan," sanoi ukko tyynesti, "useampi syksy viepi
pahemminkin, eikähän tässä vielä hätää ole, jos ei pahemmin ryhdy, saa
kiittää Jumalaa, että näinkin ... kaukana vielä leivättömyys on ...
mutta kas tuota peltoa, on vähän pystympää, siihen ei ole niinkään
sattunut, noita lakopaikkoja se oikein vihaa."
Toivottoman silmäyksen loi ukko takaloa kohden. "Jospa kerrankin saisi
kuivatuksi nuo äärettömät rämeiköt ja räseiköt, mutta siihen kuluu
monta miespolvea."
Kun ystävämme jälleen pirttiin tulivat, oli jo ruoka pöydällä. Pian
kerääntyivät talon miehet ja vaimotkin -- niiden joukossa kaksi
reipasta miniää -- pöydän ympärille. Ukko itse istahti pöydän päähän,
mutta emäntä taittoi vaan leipäpalasen ja alkoi syödä ilman istumatta
tuolla alempana pöytää, pöydästä kun aina yhtä ja toista puuttui, niin
oli mukavampi syödä noin seisapisteessä.
Itsekullekin syömämiehelle oli asetettu oma sievä puukuppisensa täynnä
maitokeittoa. Olivatpa vielä lusikatkin viereen laitetut, mutta niitä
eivät syömämiehet aluksi käyttäneet. Ryystivät, ryystivät vaan partaan,
että pirtti vastaan kajahteli. Jos yksi ryysti lujasti, niin toinen
vielä lujemmin. -- Mutta vähittäin taukosi tuo yksitoikkoinen ääni ja
yksi ja toinen tarttui jo lusikkaan keitoksia pohjalta saadakseen.
"Tuolla ylimaissa päinhän ne eivät kuulu ollenkaan osaavan lusikkaa
käyttää," arveli joku joukosta.
"Eiväthän ne siellä osaa," arveli toinen, "kourin vaan keitokset
kupista raastetaan."
"Olihan se meilläkin piika kerran sieltä ylimaasta, niin ei rietas
osannut ollenkaan, kynnet vaan sekaan pälyivät, ei tietänyt ruoja, mitä
lusikoilla tehdään," arveli vielä muuan.
Kului sitten joku tunti, niin jo tulee Jussikin kotia. Metsänvahti ja
Lotvonen olivat hänellä matkassa.
Metsänvahti rupesi heti takuukirjoja laatimaan ja pian olivatkin ne
valmiit.
"Saattaisit kai sinä hakemuskirjatkin tehdä," tiedusti ukko.
"No miksikäpä en," arveli metsänvahti, "mutta eipä se vorsmestari siitä
oikein tykkää."
"Miksi ei?" kysäsi Heikki.
"Hm," äännähti metsänvahti.
"Paljoko se metsäherra hakemuskirjasta ottaa?" kysäsi ukko.
"Hm! -- Markan."
"Se on, kahdesta hakemuskirjasta kaksi markkaa," sanoi Heikki, "hulluko
tuota ilman aikaa maksamaan rupeaa."
"Ja seitsemästä sadasta hakemuskirjasta seitsemän sataa markkaa,"
arveli Lotvonen.
"Lieneekö niitä niin paljon hakijoita," tuumi ukko.
"Sanovathan nuo mennäkin vuotena olleen. Mutta eihän niitä puita enään
paljo kenellekään anneta. Sietäsi kai niitä meidänkin hakea, vaan
saahan sen tyhjän pyytämättäkin," arveli Lotvonen.
"Mutta parashan on teettää metsävahdilla hakemuskirjat ja säästää siten
kaksi markkaa," väitti Heikki.
"Herroja täytyy pitää mielillä, jos aikoo puita saada," sanoi Lotvonen.
"No mitä ne siitä suuttuisivat, saatanhan minä selittää metsäherroille,
että se tulee helpommaksi ja..."
"Sinä olet lapsi! -- Et käsitä ollenkaan tämän maailman mutkia. Ei
niitä puita ole ilmankaan hyvä saada, valimiehille niitä annetaan ja
joka kerran on metsäherran vihoihin joutunut, niin vaikka nälkään
kuolkoon, sille ei mitään anneta. Muutoinkin näyttää siltä, että on
aikomus heittää puiden anti pois. Millä häntä sitten elettänee, millä
verot suoritettanee," sanoi Lotvonen.
"No mutta joka kerran rehellisesti itsensä käyttää, niin ei suinkaan
sen vuoksi..."
"Kyllähän Lotvonen on oikeassa," keskeytti ukko Heikkiä.
Kun Lotvonen vakuutti vielä etteivät ne olleet ennenkään puita saaneet,
jotka muiden tekemillä hakemuskirjoilla olivat liikkuneet, niin
päättivät ystävämme teettää hakemuskirjat metsäherralla itsellään.
Markkahan siinäkin tosin kummastakin hakemuskirjasta hukkaan meni,
mutta mikäpä auttoi, täytyi koettaa noudattaa metsäherrojen mieltä, jos
mieli puita saada.
Ja niin se Heikki varustausi lähtemään. Emäntä toi uuden
poronnahkalaukun, johon oli pantuna säynäjää, voita, leipää ja
poronpaistia. Heikki koppoi takkinsa naulasta, mutta ei pannutkaan sitä
päälleen. Ripusti vaan laukun selkäänsä, nakkasi takin käsivarrelleen,
silmäsi, hyvästijätöksi ympärilleen ja alkoi astua.
Komeasti ne helahtelivat nuo Heikin punakuteiset puseron hihat ja
tuppikin se niin tahilleen letkahteli Heikin astuskellessa tuolla
joki-ahteella.
Jokivartta olisi hänellä ollut käveltävänä kolmisen neljännestä, mutta
kummallista! -- Peltojen päähän päästyään kääntyy hän pitkin Kalimen
ojan vartta takalolle.
Niin takalolle! -- Sinnepä oli hänen tätä samaa jälkeä parin viimeksi
kuluneen vuoden ajalla ennenkin niin usein nähty kävelevän.
Verkalleen se vieriskeli vesi ojassa jokea kohden ja verkalleen
astuskeli Heikkikin takaloa kohden. Jänis laukata vinkasi
ojanpartaalle, mutta keksittyään Heikin, pujahti se yhtäkkiä jälleen
räseikköön.
Tultuansa parin virstan päähän Seinustalta, pyörähti Heikki muutamien
sylien päähän ojan varresta. Siinä kohosi sievä ylänne, oli ikäänkuin
kartanon sijaksi aijottu.
Hän istahti kivelle. "Kas tuohon ojan puolelle -- siihenhän olen
aikonut rakentaa pirtin ja sitten sopii siihen lisätä muitakin
huoneita, sen mukaan kuin jaksaa. Tuonne takalon puolelle, alemma,
sopii panna navetta, ei tule suuritöiseksi kaivonkaan teko sinne.
Tallin, puodin ja muut huoneet sopii sitten rakentaa sivuille kuten
ainakin," niin tuumi Heikki ja Seinustan ukkokin oli pitänyt tätä
tuumaa hyvin järkevänä, että perustaa tähän uudistalo, eli aluksi
ainakin torppa.
Ja Seinustan ukon isävainaja oli ollut kahdella päällä kummanko paikan
hän valitsisi, tämänkö vai Seinustan, ja ainoastaan joen läheisyys oli
hänen saanut valitsemaan jälkimäisen. Avarat viljelysmaat ja kaikin
puolin hyvät tilukset olisivat Seinustan ukon mielestä tarjona sillä,
joka tämän paikan valitseisi, ja aikaa voittaen voisi siihen paisua
hyväkin talo, jos vaan tekisi työtä ja pitäisi itsensä erillään
viinasta ja kirkonkylän porvareista,
Olisipa uudistalon perustamisesta tälle paikalle ukon mielestä vielä
Seinustallekin etua. Kun näet kahden talon voimilla päästäisiin
muokkaamaan noita hallan pesiä tuossa ympäristöllä, niin voisivat
tulevat polvet olla paremmin suojatut.
Kaikkea tätä Heikki aprikoi siinä istuessaan ja taasenkin johtuivat
hänen mieleensä uudet, omat huoneet ja oma hevoinen, omat lehmät ja
oma ... mutta niin, senpä hän heitti sanomatta.
Mutta pian haihtuivat jälleen nuo suloiset kuvat, kun hänen mieleensä
johtui, että uusi pirtti ja navettakin tuossa jo seisoa töröttäisi ja
että jo muutamia sarkoja olisi tuolla ojitettuna, jos vaan metsäherrat
olisivat käyneet heti tarkastuksilla; mutta Jumala ties käynevätkö
vielä tänäkään kesänä.
Hän kohosi istualtaan ja alkoi kävellä metsäpolkua suoraan jokivartta
kohden. Tultuaan joki-ahteelle, kääntyi hän pitkin jokivartta matkaansa
jatkamaan.
Hän oli päässyt juuri parhaisiin miehuuden voimiinsa. Toisen työtä oli
hän jo mielestään kylliksi tehnyt, vierasta leipää jo tarpeeksi
haukannut. Selittämätöin sisällinen voima se pakoitti häntä omanokkaista
elämää ajattelemaan.
Elämä ei tuntunut hänestä enää elämälle, ei työ työlle, eikä ruoka
ruualle toisen köötin alla ollessaan. Hän tunsi oikein voiman
jäsenissään lisääntyvän ja verensä lämpenevän sitä aikaa ajatellessaan,
jolloin saisi haukata omaa leipäänsä ja raataa omassa työssään.
Kuta enemmän innostivat hänen tuumansa häntä, sitä kiivaammaksi yltyi
kävelynsäkin. Oikein aika vonkaa hän kävellä viuhtoi tuota lihavaa ja
saviperäistä joki-ahdetta.
Tuskin oli talo ehtinyt näkyviltään kadota, kun tuolta jokimutkasta
näkyi jo toinen. Olipa paikoin kaksikin taloa kohdakkain molemmin
puolin jokea.
Mutta viljelykset olivat mitättömän pienet. Ainoastaan muuan peltosarka
juoksi jonkun matkaa kahden puolen taloa ja siinä kaikki. Nykyisemmän
viljelykseen oton jälkeä ei missään näkynyt.
Niinikään olivat rakennukset saaneet rapistua ihmiskäden koskematta.
Ainoastaan siellä, missä asunto oli niin kelvottomaksi käynyt, ettei
voinut omistajaansa talven yli suojata, kotistettiin sitä siksi, että
hätä hätää toimeen tuli. Kaikkialla kaikui tuo sama valitusvirsi, että
sietäsihän sitä meidänkin koettaa laittaa hakemusta, mutta mitäpä siitä
sitten hyvää olisi. Eihän niitä enää puita anneta paljo kenellekään. On
melkein turhaa haaskata työaikaansa ja rahaansa hakemuksiin, kun ei
siitä kumminkaan mitään hyvää lähde.
Muutamat lisäsivät vielä, että herrain tarkoitus lienee kädestä pitäen
pakoittaa meitä varastamaan. Toiset taasen arvelivat, että olisi
parasta, että joka kynsi lähtisi Amerikaan, kun tämä elämä täälläkin
niin tukalaksi käy.
Jalkaportaat johtivat joen yli ja jalkapolku vei suoraan sydänmaata
kohden. Heikillä oli vielä kaksipenikulmainen taival, ennenkuin pääsisi
yökortteeriinsa, Korven torppaan.
Noin puoli venäjän virstaa jokivarresta, avaantui oikealta pitkin kylän
takaloa kulkeva laaja Koukeron neva. -- Heikki kierrätti vasempaan
päästäksensä nevan päitse sen takana oleville kankaille.
Vyötäsiä myöten kasvoivat nevan ympäristöllä olevat korpimaat heinää.
Kelpasi kai siellä kylän lehmien elellä. -- Mutta kun kylän varallisuus
oli kerran muutoinkin niin kurjaksi käynyt, niin olivat eläimetkin vaan
muutamiksi supistuneet.
Eivät olleet tottuneet nämät ihmiset lehmän annilla rahaa ottamaan.
Juustokahvia sitä vaan juotiin, kun lehmän antia liijemmin oli. Ja tuo
köyhiä asujamia kovin rasittava laidunvero sitten! -- Niin -- joka
paikkaanhan ne herrat nykyjään nokkansa pistävät. Ei häntä enään tiedä
mitä eteensä ottaisi. Hävittää kai niistä nuista kantturoistakin saa
joka sorkan, milläpä niistä suuria veroja maksettanee! -- Niin olivat
kyläläiset vuodesta vuoteen vaikeroineet ja aina enemmän ja enemmän
olikin karja aikojen kuluessa kylästä supistunut. -- --
Jänis juosta vihkasi polun ylitse. Pari metsikanaa pyrähti lentää
räpäköimään läheisen puun alta. Ja oravakin ritisi tuolla puun
latvassa. Tuo hiekkaperäinen kangasmaa kasvoi runsaasti mustikoita.
Puolatkin alkoivat jo näyttää toiselta kyleltä punaisia pilkkuja.
Ruohonkortta ei kankaalla näkynyt, sammalta ja valkoista jäkälää vaan
kasvoi puolan ja mustikan varsien juurilla.
Hyvin olivat metsätkin mitättömiksi nyyristyneet näiltä seuduilta.
Vasta noin penikulman verran jokivarresta alkoi ilmaantua tukki- ja
rakennuspuiksi kelpaavia petäjiä. Mutta sitten avautui eteen suuri
palomaa. Suurta vahinkoa oli kytövalkea siellä tehnyt. Neljännesmääriä
oli rietas maata ja metsää tuhonnut ja kenties miten laajalta olisikaan
kulkenut, elleivät ympärillä olevat laajat suot olisi sitä ehkäisseet.
Kasvullisuus loppui kokonaan. Mustatyvisiä kuivuneita puita seisoa
taarotti vaan taajassa. Puoleksi karisseitten oksien välitse näkyi
mustaa maata niin pitkälle kuin eroittaa voi. Missä tuli oli
kasviaineita runsaammin uhriksensa saanut, siinä paistoi vaan harmaa
tuhka. Vähän ylempänä sitten, puitten latvapuolilla, siirotti puoleksi
kellastuneita havupuitten oksia. Siellä täällä seisoa taarotti
kuusipuita, jotka olivat ihan latvaa myöten mustiksi muuttuneet. Poikki
palaneet puut olivat kaatuneet ristiin rastiin pystöön jääneitä puita
vasten. Missä puu oli päässyt maahan asti kellistymään, siihen oli
jäänyt jälelle ainoastaan musta kekäle. Yhtään eläintäkään ei
palomaalla ollut. Eloa ja liikettä ei missään näkynyt. Haudan
hiljaisuus vallitsi kaikkialla. Luonto oli kerrassaan kuollut. Haukka
vaan tuolla ilmassa lentää leijuili ympäriinsä. Laskeusi väliin alemma
ja kohosi taasen ylös ilmaan, kunnes keksi Heikin. Alkoi liidellä
ympäriinsä Heikin pään päällä. Laskeusi taasen alemma ja alemma, nousi
yhtäkkiä ylös ilmaan ja alkoi lentää suoraan palomaalta pois.
Kun ei mitään erinomaisempaa ollut, mikä Heikin huomiota olisi
puoleensa kiinnittänyt, vaipui hän jälleen omiin ajatuksiinsa. --
Tuntui niin oudolta ja yksinäiseltä tämä elämä.
* * * * *
Ajatuksiin vaipuneena vaelsi Heikki palomaan halki. Polkunsa johti
hänet Raision ojan varteen. Raution torpan viljelyksiä alkoi jo
ilmaantua ja siitä ei ollut kaukana Korven torppakaan. Heikki saapui
korpimaalle, jossa kasvoi vartevaa kuusi- ja koivumetsää. Sen juurella
oli tuuhea hillan varsikko. Heikki kumartui poimimaan hilloja. Aurinko
oli jo lännelle kallistunut.
Yhtäkkiä kuuli hän outoa koppasemista takaansa polulta. Hän pyörähti
ympäri. "Pä ... ä ... ä ... ä ... ää!" äänsi perässä tulija ja töytäsi
nuuskimaan Heikin käsiä.
Samalla kajahti metsä ja ilman läpi raikui heleä laulu:
"Kuules kultani näin!
Ja tules tänne päin!
Minulla on niin ikävä, kun yksin tänne jäin.
Heti sulle sydämeni,
Antaisin mä kultaseni,
Kun vaan täksi hetkeksi tulisit mun luokseni."
Niin se laulu kaikui ja omituisesti sykähti Heikin rinta.
"Tuku lampia, tuku lampia, tuku, tuku, tukuu," kaikui taasenkin
metsässä.
Heikki ei enää voinut hillitä kauvan pidätettyjä tunteitaan.
Ne puhkesivat ... ei, ne raikuivat ilmassa:
Tules tänne kultaseni lohduttamaan minua!
Sillä minun sydämmeni halaa nähdä sinua! --
Sinussapa sydämmeni lohdutuksen löydän viel',
Vaikka se on niin kaukana ja eksyksissä surun tiell'.
"Pöh!" kuului ääni ja nuori iloinen tytön veitikka pujahti viidakosta.
"Pä ... ä ... ä ... ä ... ää!" oli ensimäinen vastaus ja juotto
hyökkäsi tytön käsiä nuuskimaan.
"Ka täällähän sinä oletkin hupakkoni! -- Mutta mikä sinut tänne
viskasi? Oletko menossa kirkolle?"
"Sinnehän minä menen."
"Niin, kylläpä tiedän, sinähän hankit uudistorppaa. -- Mutta tiedätkö
mitä sinun ensin pitää hankkia, kun torpan laittoon rupeat?"
"Minunko? -- No tietysti pirtti, tahi ainakin sauna."
"No entäs sitte?"
"Pä ... ä ... ä ... ä ... äää!"
"Tietysti peltoa."
"No entäs sitten?"
"Tietysti navetta ja talli."
"No entäs sitten?"
"Tietysti hevonen, lehmä ja lampaita."
"Hihhihhih! -- Entäs sitte?"
"Hahhahhah! -- Vaikkapa akka!"
"Pä ... ä ... ä ... ä ... äää!"
"Sittekö vasta?! -- Hihhihhih."
"No vaikkapa ennenkin, jos niin tahdot."
"Pä ... ä ... ä ... äää!"
Näin keskustellen painui seurue Raution torppaa kohden.
Silmät puhuivat omaa kieltänsä ja heleä nauru kajahteli kauvas metsään.
Tuskin he huomasivatkaan, ennen kuin olivat jo joutuneet ihan kaikki
Raution torppaan.
"Ka, Raution Aappo!" -- huudahti Korven Kaisu, sillä se oli tuon
tyttöhupakon nimi, ja osoitti tuossa veräjän pielessä lojuvaan mieheen,
joka kömpi verkalleen seisalleen, käänsi suuren nenänsä ja lihavan
puoleiset leveät kasvonsa ystäviämme kohden ja alkoi keikkasta -- suu
pilkallisessa hymyssä -- heidän luokseen.
Toinen jalka oli hänellä kasvanut kappaletta pitemmäksi toista, joten
hänen kävelynsä näytti jokseenkin lystikkäältä. Hän asettui seisomaan
pitemmälle jalalleen tukien lyhemmän jalan varpailla ruumistaan
tasapainossa.
Hän tirkisti niin veitikkamaisesti silmiin ensin Heikkiä, sitten Kaisua
ja vilkasi niin merkillisen ivallisesti sitten heitä kumpaakin ja
lausui vihdoin:
"No emmehän me sinua vihaa, vaan emme sinua olevankaan sois."
"Pä ... ä ... ä ... äää!" äänsi juotto.
"Joko te kauvan niin viisas olette olleet?" kysyi Kaisu.
"Alusta luomisesta! -- Mutta ken tuota olisi uneksinut," ja taasen hän
vilkasi heitä kumpaakin silmiin, "mutta kyllähän se vakka aina kantensa
valitsee ja yhdenlaiset linnuthan ne parhaiten pesivät. -- -- Joko
teillä kauvan noin lysti on ollut?"
"Pä ... ä ... ä ... ä ... äää!"...
"Minkälaiset kylvöt teillä ovat?" sanoi vihdoin Heikki kääntääkseen
puhetta toisaalle.
"Hyvät kylvöt, kauniit kylvöt, monellaista kukkaa."
"Taisitte aikaisin tehdä?"
"Ei se ollut aikanen. -- Korven torpassakin oli jo oltu aikaa yläällä."
"Pä ... ä ... ä ... ä ... äää!" Tuku piikaa tukuu! -- -- Hyvästi!"
sanoi Kaisu ja alkoi mennä takaperin kotiansa kohden.
"No elä nyt vielä mene!" sanoi Aappo.
"Menenpä suottakin!" sanoi Kaisu samalla kuin hänen ja Heikin palavat
silmät seurasivat toisiaan.
"No mihin sinulla semmoinen hoppu on?"
"Mitä te olette semmoisia! -- Hyvästi!"
"Pä ... ä ... ä ... ä ... äää!" pani juotto ja seurasi tyttöä.
"Hyvästi, hyvästi! -- Koeta vaan kiinnittää länkiä olkapäihin, sen minä
sanon, ettei mies mistään parane ja hyvä siitä lopultakin tulee, ei se
siitä sakene..." huusi Aappo.
"Hyi kun te olette ilkeä!" --
"Sen minä vaan sanonkin, että sinusta tulee vielä onnen poika, kylän
raittiin tyttö ja semmoisen äidin kasvattama. -- -- Mutta ethän vaan
kirkolle asti ole menossa?" kysyi Aappo Heikiltä.
"Semmoinenhan se oli aikomus."
"Niin, sinulla on torpan laiton puuhat?"
"Niinhän ne ovat -- ja vähän muutakin asiaa."
"No mitä sitten -- vissiinkin tuumit puiden hakemista?"
"Niin."
"Hahhahhah! -- Oletko lapsellinen?! -- Etkö tuota jo ole tullut
näkemään, mimmoista huushollia se on tuo metsähoito; kuluttaa ensin
viikkokausi parasta työaikaa, maksaa päälliseksi kartoista,
hakemiskirjoista, takuukirjain todistuksista ja kumarrella sitten
metsäherroja, kaikki turhaa. -- Ainoastaan ne, jotka osaavat tekeytyä
metsäherroille hyvin ulkokullatun näköisiksi ja haukkua kanssaveljiään
metsän varkaiksi, ainoastaan ne saavat puita, jos sattuu. -- Mutta
kylän rehellisimmille miehille ei puita anneta, ei vaikka itkisi ja
inusi, vaivataan vaan käräjiin metsän hakkuusta muka, kuten tiedät
Lotvosellekin käyneen. Vuosikausia niitä sitten pinkutetaan käräjillä;
sillä aikaa kun oikeat metsän varkaat kävelevät rehellisinä miehinä,
kuletetaan koko kylän väki käräjille, vieraiksi miehiksi muka. Niin
sitä rehellisille ihmisille tehdään. Ei, opi viisaaksi poikaseni --
koskei kerran puita muutoin saa, niin paras on varastaa. Siitä ei syytä
kukaan, jos viisaasti menettelee."
"Hyvästi!" sanoi Heikki, jota jo alkoi kauhistaa Aapon puheet.
"Hyvästi! -- Mutta usko vaan minua ettei rehellinen ihminen nykyisen
metsähoidon aikana hyödy."
"Jolla kerran oma torppa niinkuin teilläkin, ja viitsii siihen työtä
tehdä, niin sen en usko varastaa tarvitsevan," arveli Heikki ja alkoi
kävellä.
Raution Aappo ottaa lyyhäsi muutamia askelia hänen jälkeensä, asettui
taasenkin seisomaan pitemmälle jalalleen tukien maasta lyhemmän jalan
varpailla ruumistaan tasapainossa, suunsa vetäysi pilkalliseen hymyyn
kuullessaan Heikin puhuvan omasta torpasta ja hän jatkoi:
"Oma torppa! -- hahhahhah! -- Oma torppahan se oli Korven vaarillakin.
Hän oli nuori ja raitis, samoin kuin sinäkin ja hänen vaimovainajalleen
ei kylässä vertoja tietty, pani mihin työhön hyvänsä. Kolmisen kymmentä
vuotta tekivät he työtä, perkasivat niittyjä ja väänsivät kantoja kuin
nuoret karhut, kasvoi heille kaksi soreaa poikaa, yhtä rotevia kuin
vanhemmat ja halukkaita työhön kuin muurahaiset; uusia aloja aikoivat
he viljelykselle voittaa. Mutta mikä onnettomuus! Heinävuosi tuli
mitättömän huono, halla vei syksyllä ihmisten ruuan.
"Ei hätää, arveli Korven vaari, menemme poikain kanssa keväillä
tukkiurakoille... Tuli sitten kevät. Kova kuume ruhjoi vuoteesen kaikki
kolme miestä, eläinten ja ihmisten eväät alkoivat loppua. Muori sanoi
hourivalle miehellensä: On tuolla perkkausmaalla kymmenen syltä vanhoja
koivuhalkoja, meille on sitä paitse halkoja nykyvuosina niittyjä
perkatessa hakattu enemmän kuin polttaa ehdimme, minä toimitan ne
rahaksi, lahovat ne kuitenkin, kun emme itse niitä tarvitse. -- Tee
niin, vastasi heikko sairas ja niin se muori tekikin.
"Tuskin oli vaari parantunut, kun jo metsänvahti kävi hänelle
ilmoittamassa, että oli torpan kontrahdin rikkonut ja että hän sen
vuoksi tulee torpasta häädettäväksi niin pian kuin asia on laillista
tietä loppuun ajettu. Niin se käypi, kun on oma torppa! -- hahhahhah."
"Hm!" sanoi Heikki ja silmäsi vielä hyvästijätöksi taaksensa Aappoa,
jonka silmät loistivat voiton riemusta, mutta huomattuaan Heikin
vakavasta katseesta, ettei hän vieläkään ollut saanut häntä
vakuutetuksi siitä, että metsän varkaus on välttämätöin, jos mieli
elää, huusi hän vielä Heikille jälkeen:
"Sinä olet näemmä saanut päähäsi körttisten houreita, mutta antaahan
ajan kulua, niin kentiesi vielä neuvojani tarvitset ja silloin tulee
meistä hyvät ystävät."
Heikki jatkoi vaan matkaa enää päätäkään taakseen kääntämättä.
Raisionojan vartta käveli hän Korven torppaa kohden.
Aapo oli hänen mieleensä johtanut Korven torpan asujanten kohtalon. Hän
oli aina kuullut säälitettävän Korven vaaria sentähden, että hänen
täytyi jättää koko elämänsä työnteko muiden hyväksi ja luopua torpasta
mitään korvausta saamatta; oli hän myöskin kuullut sanottavan, että syy
tähän oli se, että vaari oli vastoin torpan kontrahtia myönyt torpasta
halkoja, mutta että asia olisi noin viatonta laatua kuin Aapo sanoi,
sitä ei hän oikein uskonut.
Korven torpan viljelyksiä alkoi jo ilmaantua. Tuossa oli pari ladon
alaa ihmiskäden raivaamaa niittyä. Mutta metsä oli jälleen sen
valtaamaisillaan. Pitkin ojan vartta kulki Heikki edelleen. Perkkuumaa
loppui pian ja jälleen tuli hän raivaamattomalle korpimaalle, missä
koivut ja kuuset sekaseuraisin rehentelivät. Pitkää heinää kasvoi
niiden juurilla.
Aukeni jälleen uusia perkattuja niittymaita ja pian jo töröttivät
Korven rakennuksetkin tuossa Heikin nokan edessä. Niiden takaa välkkyi
ilta-auringon kultaamana Raision järven lasityyni pinta. Torppa oli
juuri siinä paikassa, mistä Raision oja alkoi järvestä.
Oli siinä jo pelloksikin raivattu koko palsta tuota hedelmällistä ojan
vartta, mutta kaikki näyttivät nyt olevan aivan umpeen uikahtamassa.
Suuri osa oli kokonaan ketoon ryöstäytynyt, ja se, mitä vielä sulana
oli, sekin oli juolaan ja rikkaruohon vallassa.
Torpan rakennukset olivat vielä jotenkin kunnossa, katot vaan olivat
rappeutumassa ja navetta kokonaan lytistymässä.
Heikki astui porstuaan. Vasemmalla oli huoneen kehä, joka oli siinä jo
vuosikymmeniä valmistamatonna seisoa töröttänyt. Hän avasi pirtin oven
oikealta ja työntäytyi sisään. Tuli siistiin valoisaan huoneeseen.
Pirtissä ei muita asujia ollut kuin vanhanpuoleinen hartiakas vaari,
joka lojui vuoteellaan tuolla karsinaikkunan puolella.
"Hyvää iltaa!" äänsi Heikki.
"Jumal' antakoon! -- Mistäs tämä nuori mies on?" kysyi vaari pystympään
kohoten ja silmiään hieroskellen.
"Olenpahan tuolta. -- Seinustan miehiä."
"Oletko sinä Simunavainajan poikia?"
"Olenhan tuota."
"Kas niin ne nuoret kasvavat, etkös sinä ollut Kaisun kanssa yhtaikaa
rippikoulussa, muistelen Kaisun joskus puhuneen, että sinä olit paras
vastaamaan ... mutta mihinkä se Kaisu nyt tästä lienee pistäytynyt,
kun..."
"Istuissani ja murheissan
Otin minä pännän käteeni,
Jolla aijon kirjoittaa,
Kuin on pitkät mun päiväni,
Frallallaa fralihili fralilali frallallaa.
Sinun sini silmäsi
Sytytti sydämen palamaan;
Sinun kasvois kauneus
Ijäti muistuu mielehen,
Frallallaa fralilali fralilali frallallaa."
Niin sieltä pihalta laulu kajahteli, askelia kuului portailta ja
porstuasta, ovi aukeni ja Kaisu tuli sisään.
"Pöh! -- Johan sinäkin olet täällä," sanoi hän Heikille, sieppasi
huivin, viskasi sen hartioilleen, ja läheni taasen ovea.
"Minnekäs nyt?" kysäsi vaari.
"Ajattelin käydä kokemassa noita koukkuja," sanoi Kaisu ja samalla
kohtasivat Heikin ja Kaisun silmäykset toisiaan.
"Miksi et heitä laukkua seljästäsi?" sanoi Kaisu Heikille.
"Niin -- taitaapa sitä talossa saada yösijaa," arveli Heikki vaariin
kääntyen.
"Onhan tässä lämmintä," arveli äijä.
Mutta Heikin ja Kaisun silmäykset seurasivat vaan toisiaan.
Heikki riisui laukun seljästään, työnsi sen penkin alle, raappasi
korvallistaan ja sanoi vihdoin Kaisulle:
"Järvellekö aijot?"
"Niin."
"Jos minäkin tulisin."
"Tule," sanoi Kaisu ja pyrähti ulos.
Heikki pisti takin päälleen ja seurasi perässä.
Nopeasti kuin orava hypähti Kaisu veräjän ylitse, otti airot, auskarin
ja melan viidakosta ja alkoi hipsutella rantaan.
Samalla pyrähti peippo viidakosta ja lensi läheisen koivun oksalle.
Peippo se pieni lintu
Aamuruskon siivillä
Lenteli hän sinne tänne
Etsien itsellensä ystävää.
Vaan kun ei hän löytänyt,
Niin hyppäsi oksalle laulamaan,
Lauleli hän tälläkin lailla:
"Minä se yksin maailmassa oon."
"Maailmassa avarassa
On niin monta ystävää,
Vaan ne on niin sangen harvat,
Jotka ne liittonsa pitävät."
Niin se Kaisu hyräili peipposen nähtyänsä.
Pian oli Kaisu valkamassa ja puottaa romahutti venevärkit veneeseen,
mutta samalla oli Heikkikin rannassa, sieppasi auskarin ja syyti veden
veneestä. Yhtä haavaa tarttui neljä kättä veneen keulaan ja vene
soljahti vesille.
Heikki tarttui airoihin ja Kaisu ohjasi venettä koukkuja kohden.
Elokuun aurinko oli mailleen menossa. Viimeisiä säteitään heitti se
metsäjärven rasvatyynelle pinnalle. Heikin ja Kaisun silmäykset
kohtasivat toisiaan, mutta pian kääntyivät molempain katseet ylös,
siellä taivaalla ne sitten harhailivat hetkisen. Kaisu vilkasi taasen
Heikkiin ja loi sitte silmänsä itää kohden, sieltä oli ohutta pilven
verhoa taivaalle kohoamassa. Samalla vilkasi Heikki Kaisuun ja heitti
sitten silmäyksen pitkin järven pintaa etelään -- aivan oikein --
sieltä lähtee hieno väre pitkin vesikalvoa pohjaiseen päin... Molemmat
vilkasivat taasenkin toisiinsa ikään kuin sanoakseen: Jumalalle olkoon
kiitos!
Heikki veteli taasen vinhemmin, mutta pian pyöräytti Kaisu perän
läheisen vavan luo, vetäsi siimasta ja samalla loiskahti aikalainen
ahven veneeseen, hyppeli siinä kunnes sai auskarilla kolahduksen
otsaansa.
Sitten he kulkivat koukku koukulta, kunnes olivat kaikki koetut.
"Kalastipahan siksi, että syömään päästään," arveli Kaisu.
Tämä oli ensimäinen sana minkä he toisilleen olivat virkkaneet koko
kalastusretkellä, eikä Heikki tiennyt mitä siihenkään vastaisi. Hänellä
tuntui olevan niin paljon Kaisulle sanomista, mutta kuolemakseenkaan ei
hän tietänyt mistä päästä alkaisi. Hän mietti hetkisen, vaan kun ei
muuta keksinyt, tarttui lujemmin airoihin, veteli vinhemmin ja alkoi
laulella:
"Mökkini laitan maantien viereen
Ja maalaan sen keltaiseksi ja -seksi,
Mökkini laitan maantien viereen
Ja maalaan sen keltaiseksi.
Kun kultani tulee lähelle,
Niin luulee sen herraiseksi ja -seksi,
Kun kultani tulee lähelle,
Niin luulee sen herraiseksi."
"Eihän siitä sinun mökkisi laitosta mitään valmista tahdo tulla,"
keskeytti Kaisu.
"Eihän siitä; -- ajattelin pyytää metsäherroja edes tänä syksynä
syynäämään, kun sinne muutoinkin nyt menen."
"Mutta jos eivät syynää?"
Heikki loi kysyvän katseen Kaisuun, joka näytti odottavan vastausta.
Airot heltyivät hänen käsistään, hän loi silmänsä veneen pohjaan,
vetäsi jonkun kerran airoilla ja taasenkin jäivät airot hetkeksi omiin
valtoihinsa, hänen sydämestään kohosi kysymys:
"Joko sinäkin epäilet?" -- Tuo kysymys kohosi kurkkuun, siirtyi siitä
kielelle, mutta huulien yli se ei päässyt; ei, Heikki nielasi sen
jälleen alas, hänen kätensä puristuivat airoihin, hän alkoi vedellä
vinhemmin ja lauleli:
"Joka on järvelle joutunut,
Se rannalle kai soutaa ja soutaa;
Joka on järvelle joutunut,
Se rannalle kai soutaa."
Pian saapuivatkin he jälleen rantaan. Kaisu kokoili kalat veneen
pohjalta. Heikki taittoi pajun oksan viidakosta ja ripusti kalat
kitasista oksaan, sieppasi airot ja kantoi ne samaan paikkaan, mistä
Kaisu oli ne äsken ottanut.
Aurinko oli jo mailleen mennyt.
Kuu mollotti täysinäisenä taivaslaella.
"Pää ... ä ... ä ... ää," kuului taasenkin vastaan tuolta veräjän
luota.
"Vai jo sinä hupakkoni olet taasen navetasta päässyt, -- odotahan!" ja
samalla hypähti Kaisu veräjän yli, "tuku piikaa, tuku," sanoi hän
sitten ja juoksi navettaa kohden.
"Pä ... ä ... ä ... ää," pani juotto ja seurasi emäntäänsä. Heikki
asteli myös kädessään kalanippua heilutellen samaan suuntaan, kunnes
saapui navetan ovelle, josta juotto hypähti Kaisun perässä sisälle.
"Onhan sinulla täällä puhdas vuode, tuku piikaa! no, hyppääpäs tuonne,"
sanoi Kaisu, koppoi juoton syliinsä, nosti karsinaan ja jäi sitten
siihen karsinan aidan viereen seisomaan ja katseli karitsan liikkeitä
karsinassa.
Heikkikin meni sinne lähemmä ja seisahti tuohon, karsinan aidan luo
aivan Kaisua lähelle.
Kaisu ojensi kätensä juotolle, joka töytäsi sitä nuolemaan. Sitten loi
hän silmänsä Heikkiin ja sanoi:
"Sain tuon Lotvosen emännältä keväällä, ajattelin, että saamme siitä
ehken lampaan siementä."
Nyt loi Heikkikin silmänsä Kaisuun, hänen otsansa kirkastui ja sydän se
sykähti iloisemmin tuolla Heikin rinnassa, mutta mitään ei hän Kaisulle
vastanneeksi saanut,
"Innimöö!" kuului toisesta nurkasta ja pian oli Kaisu Ensikkiä
taputtelemassa.
Heikki meni sinne lähemmä ja katseli tuota lihavaa nuorimullukkaa,
"Tämän minä myöskin olen meitä varten juottanut," sanoi Kaisu ja
kääntyi Heikkiin.
"Hm!" sanoi Heikki, jonka silmät ilosta säteilivät tuossa hämärässä,
mutta siistissä navetassa.
Hänen mieleensä kuvastui jälleen oma uusi navetta, jossa Kaisu lehmien
ja lammasten kanssa hääräileisi, oma uusi karjalato, oma talli ja
viimein oma hevonenkin, jonka vuoksi hän vihdoin Kaisulle sanoi, että
setä oli hänelle luvannut omaksi laukin.
"Senkö sinun oman ajokkaasi?" kysäsi Kaisu ja siirrähti Heikkiä
lähemmä, samalla kun hänen mieleensä kuvastui tuo pulska hevonen,
"kehtaa kai sillä talvella kirkolle ajella. -- Mutta tulehan tänne?"
lisäsi hän ja kiiruhti navetasta.
Heikki silmäsi toista isompaa lehmää, joka oli Korven ainoa lypsävä ja
seurasi sitten Kaisua toisella puolella pihaa olevaan aittaan.
"Katsoppas!" sanoi Kaisu osoittaen orrelle.
Heikki siirtyi lähemmä ja näki ihan uuden ryvinpää-aluspolstarin,
useampia höyhenisiä päänaluspolstereita sekä muutamia täkkiä ja
lakanoita niin komeasti orrella rippua kellottavan. Hänen mieleensä
johtui taasenkin oma pirtti ja oma pöytä, jonka ääressä he yhdessä
Kaisun kanssa syödä suikuttelivat. Valoisampana kuin koskaan ennen
kuvastui Heikille oma koti.
"Jospa sentään kävisivät metsäherrat tänä syksynä syynäämässä, niin
tulevana vuotena tähän aikaan asuisimme jo omassa pirtissämme," sanoi
Heikki vihdoin.
"Jaksasimmekohan toki niin pian laittaa?" kysäsi Kaisu siirtyen lähemmä
ovea. Heikki seurasi perässä ja siinä kuun valossa näki hän selvään
miten Kaisunkin silmät toivosta säteilivät.
"Konstikos on jaksaessa, jolla kerran on neljäsataa markkaa korolla
isältä perittyjä rahoja," sanoi Heikki, "ja onhan tuo setäkin luvannut
auttaa, kun huoneita laitamme."
"Neljäsataa markkaa! -- Hm -- sepäs vasta summa, etkä ole koskaan ennen
siitä puhunut... Konstikos se silloin on..."
"Konstikos se on ollessa kuin osaa," sanoi Heikki noin vähän niinkuin
veitikkamaisesti ja nakkasi niskojansa.
"Niin että," sanoi Kaisu tehden samallaisen liikkeen ja alkoi laulella:
"Penni oli mulla perintöä,
Vaan hellullani oli kaksi
Ja tuon yhden pennin tähden hän
On tullut mahtavaksi."
"Niinkö on tehnyt?!" sanoi Heikki, tirkisti Kaisua silmiin, ja sipasi
etusormellaan häntä leuvasta.
"Elä tule minun tilani reunalle!" sanoi Kaisu, hypähti kynnyksen ylitse
ja istahti kynnykselle, jotta jalkansa jäivät ulkopuolelle.
"Tulenpa suottakin," sanoi Heikki, istahti hänkin kynnykselle, jotta
jalkansa jäivät sisäpuolelle, ja tirkisti niin veitikkamaisesti Kaisun
palaviin silmiin.
Kuu se paistaa killotti tuolta taivaslaelta, yölepakko lentää livahti
aitan editse ja hiljainen tuulen huokaus suhautti lähellä kasvavan
koivun lehtiä, mutta sitten seurasi tyyni hiljaisuus. Ei yölepakkoa
näkynyt, eikä puun lehtikään liikahtanut.
Kaisu ei raahtinut häiritä tätä luonnon hiljaisuutta, eikä sitä
hennonnut tehdä Heikkikään. Hiljaan nauttivat he siinä onnen
suloisuutta, hiljaan ja kauvan; kunnes taasenkin vilahti yölepakko ja
tuulen huokaus kuului puun lehdissä. Pirtin ovi aukeni ja askelia
kuului.
Kaisu hypähti ylös, koppoi kalanipun ja alkoi juosta hipsutella pirttiä
kohden.
"Kyllä se tulee, jahka se joutuu,
Jahka se joutuu, jahka se joutuu,
Kyllä se tulee, jahka se joutuu;
Kultani minua hakemaan.
Sitten se vasta rakkaus syttyy,
Rakkaus syttyy, rakkaus syttyy;
Sitten se vasta rakkaus syttyy;
Frallalla tallalla lallallaa."
Niin se Kaisu lauloi siinä juostessaan. Ohut pilvi oli silloin jo
verhonnut puoli taivasta.
"Öhhöm," rykäsi vaari, joka tuli pirtistä pihalle ja tähysteli
taivaalle.
Heikki hypähti myöskin aitan kynnykseltä ja läheni ukkoa.
"Eipä nyt pakkasesta pelkoa ole," arveli vaari yhä taivaalle
tirkistellen.
"Ei ole," vakuutti Heikki, "tuulen henki on etelässä, väre kävi
järvellä pohjaseen."
"Eteläänhän tuo kuukin juoksee," arveli ukko ja todella näyttikin kuin
kuu olisi oikein aika hamppua tuolla pilven verhon takana etelään
kiiruhtanut, -- "Ylätuulikin on etelässä," arveli vielä vaari siinä
miesten taivahalle tirkistellessä.
Miehet painuivat pirttiin, josta iloinen takkavalkea heille vastahan
räiskähteli. Kaisa puuhaili siellä piisin ääressä kalavarrasten kanssa.
Ukko istahti piisin eteen jakkaralle, Heikki teki samoin.
Kaisu silmäsi heitä kumpaakin. Valkea leimusi piisistä vasten heidän
kasvojaan.
"Tässähän ne pojatkin aina ennen iltasilla istuivat näin pyhä-iltoina,"
sanoi Kaisu.
Ukon otsalle nousi synkkä pilvi, mutta mitään hän ei sanonut, katsoa
tuijotti vaan eteensä.
"Ovatko pojat kirjoittaneet," tiedusti Heikki.
"Ovathan ne," sanoi Kaisu.
"Siellä ne ovat Amerikassa?"
"Siellähän ne ovat."
"Eivätkö aijo kotiin tulla?"
"Eivät."
"Kummapa se on."
"Mikä kumma se on," puuttui vihdoin puheesen vaari, "mitä täällä
nuorimies tekee."
"Eivätkö he olisi voineet elää tässä, ja tehdä työtä yhdessä teidän
kanssa," arveli Heikki.
"Hm!" sanoi vaari ja yhä synkemmäksi kävi hänen muotonsa.
"Etkö sinä tiedä, ettei tässä meilläkään ole ikuista istunta; -- etkö
tiedä, että meidät tänään tahi huomenna ajetaan tästä taivas-alle ja
kumma, että näinkin kauvan olemme saaneet olla, kun jo kaksi vuotta
sitten meidät lähtemään tuomittiin," sanoi Kaisu.
"Mutta Raution Aappohan sanoi, että te möitte ainoastaan niitä halkoja,
jotka olivat teille itsellenne liijaksi ja jotka muutoin olisivat
perkkausmaalle lahonneet," sanoi Heikki.
"Sitä ei laki katso," sanoi ukko synkästi.
"Mutta ettekö te koettaneet metsäherroille selittää että..."
"Sinä olet lapsi ja puhut kuin lapsi," arveli ukko jyrkästi, nousi
piisin luota ja läheni pöytää.
Sillä välin oli Kaisu saanut jo kalat paistaneeksi. Hän otti
puukuppisen, pani siihen vettä, nakkasi suoloja sekaan, vei sen
paistinvarrasten kanssa pöydälle, nouti leipää ja maitoa ja käski
Heikkiäkin syömään.
Heikki empeili kotvan, mutta kun ukko uudisti käskyn, koppoi hän
vihdoin eväslaukkunsa penkin alta ja istahti hänkin yhdessä ukon ja
Kaisun kanssa paistinkalan ääreen.
* * * * *
Päivä oli jo kymmenissä tiistaina. Heikki istui tuossa vanhan puukirkon
kiviportailla ja kokoili evästään laukkuun. Suu se vielä liikkui
Heikillä ja viimeinen pala oli kurkusta alas huilahtamassa.
Heikki silmäili ympärilleen. Tuossa aivan kirkon lähellä olivat
Niiralan talon uhkeat rakennukset. Niissä asui vorsmestarikin.
Olikohan hän nyt kotona siellä, mietiskeli Heikki ja väyläili laukun
suuta kiinni. Onpa soma nähdä mitä hän minulle sanoo ja lupaako puita.
Kai hänet nyt kumminkin saan taivutetuksi tämän suven ajalla torpan
maata syynäämään. Ja Heikki silmäili yhä tarkemmin Niiralan isoa
rakennusta kohden.
Juhlallisina häämöittivät sieltä ryytimaan ikivanhojen koivujen ja
tuuheitten pihlajien välitse ison rakennuksen vanhat punaiset seinät ja
valkoiset nurkat sekä valkeat ikkunalaudat.
Ryytimaan kukkaset hohtivat parhaassa kesäisessä kukoistuksessaan.
Monenlaiset huolellisesti hoidetut ruokakasvit tekivät näkö-alan
vaihtelevammaksi. Viinamarjat, mansikat ja vaaraimet ärsyttivät
katsojan makuhermoja.
Tuolla aaltoilivat kypsymäisillään olevat kirkon kylän viljavainiot, ja
tuolla alempana välkkyi Karijärven peilikirkas pinta. Siellä täällä
järven rannoilla kohtasi silmä huolellisesti siistittyjä ihmisasuntoja.
Vastapäätä tuolla järven toisella puolella sijaitsivat pappilan vanhan
puoleiset rakennukset muhkeine puistoineen. Sorsapari souteli järvellä.
Korkeita havumetsiä häämöitti kaikkialla, minne ikinä silmänsä loi.
Kaukaa niityiltä ja vainioilta kaikuivat niittymiesten iloiset laulut.
Paimentorvien yksitoikkoinen ääni sekaantui karjan kellojen
moni-ääniseen kalinaan.
Omituisen epäselvinä risteilivät Heikin mielikuvitukset sinne ja tänne.
Väliin tuntui elämä niin hyvälle, tulevaisuus niin valoisalle, vaan
seuraavassa silmänräpäyksessä valtasi mielen niin synkkä toivottomuus,
joku onnettomuuden aavistus. Mutta kaikki tämä kierteli hänen
sielussansa vaan hämärinä epäselvinä kuvina, joita ei hän itsekään
selvittämään yrittänyt.
Tuolla toisella puolella kirkkoa vähän etäämpänä oli pieni ja sievä
herrastalo. Se oli vallesmannin kartano. Sinne oli Heikin ensin
mentävä, takuukirjain todistuksia saamaan.
Hän kohosi seisalleen, ripusti laukkua selkäänsä ja tähysteli pitkin
tietä vallesmannin asuntoa kohden. Sieltä muhkea herra ajoi korskuvalla
hevosella, välkkyvillä ajokaluilla ja notkuvilla keesillä.
Heikki tunsi sen nimismieheksi. Hän astui tielle ja asettui tuohon
tiepuoleen odottelemaan.
Vallesmanni kiinnitti suitsia ja hevonen tanssi Heikin kohdalle.
Heikki painautti toisella kädellään lakkiansa hiukan syvempään, jolloin
vallesmanni nyökkäsi niin arvokkaan näköisesti.
"Kuulkaas te vallesmanni!" huudahti jälkeen Heikki. Nimismies hillitsi
hevoistansa.
"Kuulkaas te vallesmanni!"
"Mitä sulla on sanomista?" kysyi nimismies päätäänkään taaksensa
kääntämättä.
"Minulla vain olisi ollut vähän asiaa," sanoi Heikki ja koki kiiruhtaa
keesien luo.
"Mitä asiaa?"
"Olisi ollut vain takuukirjain todistuksia saatava," arveli Heikki ja
kaiveli paperia povestaan. --
"No etkö sinä ymmärrä, etten minä niitä nyt tässä tiellä voi antaa?"
"Mutta herra vallesmanni...!"
"Tule torstaina!"
"Mutta herra komisarius...!"
Mutta silloin kiiti jo tuo hurja hevonen täyttä vauhtia heittäen Heikin
siihen tiepuoleen seisoa törröttämään.
"Torstaina!" jupisi Heikki käännellen itseään milloin kirkolle milloin
vallesmannille päin tietämättä itsekään minne mennä, mitä tehdä.
Tuolta vallesmannilta päin asteli lihava muhkeapartainen herrasmies.
Heikki keksi sen, tunsi Niiralaiseksi ja ihastui.
Niiralainen oli toisinaan ollut vorsmestariloitten apulaisena, olipa
välistä ollut Seinustalla yötäkin, jonka vuoksi hän oli Heikille
vanhastaan tuttu.
"Mitä sinä tässä pyörit?" kysäsi Niiralainen Heikin luo päästyään.
"Olisi vain ollut takuukirjain todistuksia saatava."
"Niin, vallesmanni meni juuri pitäjäälle ja tulee sieltä vasta
huomenillalla."
"Sen kun en joutunut vähä ennen, -- nyt ei taida muu auttaa kuin se
että odottaa."
"Odottaa, tahi mennä Hanhenalle kunnallislautakunnan esimieheltä
todistusta ottamaan."
"Saattaako sekin sen antaa?"
"Miksei."
"Mutta sinnehän on niin pitkä matka."
"Eihän sinne venematkaa ole kuin kolme neljännestä."
Heikki mietti hiukan, tiedusti sitten mistä venettä mahtaisi saada.
"Niin," arveli Niiralainen.
"Ette te taitaisi antaa?"
"Noo -- miksikäpä ei."
Niin sanoen astuivat he yhdessä Niiralan uhkeaan kartanoon.
Niiralan rannasta sieltä lähti Heikki suoraa päätä
soutaa nyökyttelemään Hanhenalle, mutta turhaa oli se vaiva,
kunnallislautakunnan esimies oli mennyt läänin pääkaupunkiin saakka,
mitä lie asiaa ollut; ja hiki otsassa soutaa veivasi Heikki illalla
niine hyvineen Niiralan rantaan takaisin. Muuta neuvoa ei siis ollut
kuin odottaa vallesmannia torstaihin.
Mutta pitkäksi kävi Heikin aika olla täällä vieraissa taloissa ja
tuntemattomien ihmisten luona koko keskiviikkopäivän.
Hän hiiviskeli ulkosalla ja etsiskeli marjoja tuolta ryytimaan aidan
taa levinneestä vaaraimikosta.
Kaunis oli elokuun päivä tänäänkin, kaunis ja helteinen. Parhaassa
kesäisessä kauneudessaan olivat kukkaiset, tuleentuneet ryytimaan
kasvit ja parhaallaan kypsyvät marjat antoivat suloisen tuoksunsa.
Kesälintuset lentää räpäköivät oksalta oksalle ja helkyttivät hellää
ääntänsä.
Kaksi naista koetti saada ryytimaan häkkiä auki. He rapeloivat siinä
kauvan, supattivat sitten keskensä ja nauroivat; rapeloivat taasen,
supattivat ja nauroivat.
"Tulkaapa vieras auttamaan!" huusi vihdoin Heikille metsäherran piika,
kääntyi sitten rouvaan päin ja hymyili niin omituisesti, ikäänkuin
ilkkuakseen, että uskalsinpa pyytää.
Heikki läheni veräjää ja tempasi auki ryytimaan juonikkaan haan.
"Kiitoksia paljon," sanoi metsäherran rouva hymyillen.
Piika tarttui työntökärryn aisoihin ja koetti lykätä niille asetettua
hietakoria ryytimaahan. Mutta kuorma oli liijan raskas veräjällä olevan
nurmipenkereen ylitse mennäksensä.
Heikki veti suunsa hymyyn, nähdessään piian siinä voimiensa takaa
puskevan, tarttui vihdoin aisoihin ja työnsi kuorman ryytimaahan.
"Erittäin sorea poika," kuiskasi sillä välin rouva piiallensa.
Kohta alkoi piika sirotella hiekkaa ryytimaan käytäville. Ja aina kun
hiekka loppui, kävivät he Heikin kanssa uutta etsimässä.
Mutta rouva kävi suoraa päätä kyökkikasvien kimppuun, meni sisälle
kyökkiin, palasi lautasen kanssa takaisin, kokoili siihen, mitä lienee
kokoillut, vei ne kyökkiin ja palasi taasen ja sitä tekosta hän teki,
kunnes oli saanut päivällisen valmiiksi laittaneeksi.
Hän meni konttoriin, pyysi miestään päivälliselle ja tuli jälleen
ruokasaliin odottelemaan. Vihdoin tuli metsäherrakin sinne, vilkasi
kaapille, otti muutaman askeleen sitä kohden. Rouvan muoto synkistyi.
Metsäherra avasi kaapin ja otti sieltä pitkän ruokaryypyn.
Sanaa virkkamatta istuivat he pöytään. Metsäherra tunsi verensä
lämpenevän. Elämä tuntui niin hyvälle. Hän heitti silmäyksen rouvaan ja
aikoi jotain sanoa hänelle. Mutta kylmänä ja jäykkänä istui rouva
paikallaan.
Metsäherra tiesi hyvin mistä se tuli. Hänen verensä kuohahti vihasta ja
hän jäi äänettömäksi. -- -- --
Jo aikaisin torstaiaamuna istui Heikki nimismiehen verannon edustalle
odotellen että eikö pääsisi vallesmannin pakinoille.
Jo vihdoin aukenivat kyökin akkunan verhot ja keltatukkainen
lihavakasvoinen piian pallero tähysteli akkunasta pihalle.
Heikki läheni akkunaa ja tiedusteli piialta, että joko saisi
vallesmannia tavata.
"Kyllä, herra avaa verannon oven, kun herrasväki on pukeunut," oli
vastaus.
Kului sitten vielä tunti, toista, eikä sisältä mitään kuulunut.
Pienimmänkin risahduksen kuultuaan pystytti Heikki korvansa ja silmät
ne kääntyivät aina katsomaan, että eivätkö jo ovet aukeaisi.
Vihdoin ne aukenivatkin. Heikki hiipi varovasti porstuaan.
Nimismies oli jo ehtinyt mennä porstuasta ja oli juuri tampuurin oven
kiini vetämäisillään, kun oven raosta keksi Heikin porstuaan
vetäytyvän. Hän työnti jälleen oven puoleksi auki ja kohta olikin kaksi
pienoista silmää, punaiset viikset, kaksi leukaa ja suurellainen vatsa
Heikillä vastassa. Vallesmanni se oli ja aivan ihka elävänä Heikin
edessä siinä.
"Mitä sinulla on asiaa?" kysäsi nimismies. Heikki tarttui lakkiinsa,
painautti sitä vähän syvempään ja sanoi: "Takuukirjain todistuksia
olisin vaan pyytänyt," ja samalla hän veti paperikäärön esille.
Vallesmanni otti paperit, silmäsi ne läpi, käänsi sitten mahdikkaan
vatsansa Heikkiin päin ja sanoi hyvin arvokkaasti:
"Heikki Seinusta, -- kuka se on?"
"Minähän se olen."
"No onko sinulla maata?"
"Eihän minulla vielä ole."
"No et sinä kelpaa takaamaan."
"Mutta herra vallesmanni..."
"Kyllä tämä sinun kirjasi, jossa ovat Lotvonen ja Seinustan ukko
takauksessa, luottaa, mutta tuo toinen, jossa sinä olet takuussa, se ei
kelpaa mihinkään. -- Odotahan," sanoi hän ja työntäysi sisään.
Heikki ei tahtonut korviaan uskoa. Kahdesta kirjasta, joissa
edesvastauksessa ovat samat miehet, kelpaa toinen ja toinen ei. -- "Ei,
joku erehdys tässä varmaankin on," arveli hän ja hiki vieri otsalta.
Pian tuli vallesmanni takaisin ja ojensi Heikille kirjat ja sanoi,
ettei hän voinut sen kirjan luotettavaisuutta taata, jossa Heikki oli
takuussa.
"Mutta kuulkaas te komisarius, samat miehethän niitä vastaavat molempia
kirjoja," änkytti Heikki, "ja kyllä me olemme rehellisiä miehiä..."
"Sitä ei laki katso."
"Markan se maksaa," sanoi vallesmanni Heikille, joka oli varannut
esille kahdesta todistuksesta kaksi markkaa, sysäsi samalla toisen
markan Heikille takaisin ja työntäysi sisälle, ennen kuin Heikki ehti
sen enempää sanoa.
Heikki katsoi pitkään hänen peräänsä, mutta nähtyään, ettei vallesmanni
enää palaa, avasi hän paperinsa ja aivan oikein, toiseen ei vallesmanni
ollut mitään kirjoittanut, mutta toiseen oli sen sijaan kolme neljä
sanaa piirretty.
Ikään kuin itse tietämättään tallusti Heikki jälleen Niiralaan.
"Kuinkas kävi?" kysyi Niiralainen häneltä.
"Eihän se oikein," sanoi Heikki kuivasti.
"No --?"
Heikki selitti asian, ja lisäsi sitten ikäänkuin neuvoa kysyen, että
pitäneeköhän hänen niine hyvineen ilman setänsä asiaa toimittamatta
kotiaan mennä.
"No eikö täällä ole ketään maan omistajaa, jonka voisit saada
Lotvoselle kumppaniksi setääsi takaamaan?"
Heikki mietti hetkisen; loi sitten tutkivan silmäyksen Niiralaiseen ja
-- nähtyään hänen ystävälliset kasvonsa, kysäsi hän:
"Ette te taitaisi uskaltaa?"
"Noo -- miksikäpä ei."
Kun Niiralan herra kohteli Heikkiä noin toisella tavalla kuin
vallesmanni, alkoi hän jälleen tointua entiselleen. Hän ei voinut
käsittää miksikä kyläläiset yhtä ja toista suomatonta Niiralan herrasta
huusivat ja horisivat.
Kun siis Niiralainen oli kerran nimensä takuukirjan alle pistänyt, niin
ei vallesmannillakaan ollut enää mitään sitä vastaan, vaan todisti kuin
todistikin takuukirjan luotettavaksi, sillä olihan Niiralainen
kumminkin perintömaan omistaja, olkootpa sitten hänen raha-asiansa
miten huonolla kannalla tahansa, sitähän ei vallesmanni tutkia
tarvinnut.
Vihdoinkin olivat siis Heikin paperit kunnossa. Nyt oli hän valmis
vorsmestarin luo menemään.
Varovasti hän avasi Niiralan päärakennuksen ison lasiverannon oven ja
hiipi siitä sisälle. Hänestä tuntui kuin veri olisi yht'äkkiä alkanut
nousta päähän ja sydämmensä alkoi lyödä kiivaammin. Hän tunsi
hämäytyvänsä. Sentähden seisahti hän verantoon vielä kerran
muistelemaan mitä kaikkea hänen piti metsäherralle sanoman.
Mutta Heikin siinä seisoessa ja sanoja metsäherran puhuttelemista
varten sommitellessa kajahti tuolta kyökin oven puoleisesta päästä
verantoa ystävällinen naisihmisen ääni:
"Hakeeko vieras forstmestaria?"
Heikki pyörähti ehdottomasti ääntä kohden, käsittämättä mistä se tuli.
Mutta sieltä kyökin ovelta tirkisti häntä vastaan kaksi kirkasta,
ystävällistä silmää ja punainen hymyilevä huulipari.
"Niin -- vorsmestarille minulla olisi asiaa ollut," sanoi Heikki alkaen
hämmästyksestään tointua.
"Kyllä forsmestari on siellä konttorissaan, astukaa vaan sisään,"
kehoitti rouva.
Heikki tarttui oveen ja astui tampuuriin. Konttorin ovi oli tampuuriin
auki. Siellä se istui metsäherra kirjoituspöytänsä ääressä selin oveen,
istui ja kirjoitteli.
Heikki astui sisään ja seisahti oven pieleen. Mutta metsäherra ei sitä
huomaavan näkynyt, kirjoitteli vaan.
"Höm!" rykäsi Heikki, mutta metsäherra ei päätäänkään kääntänyt.
Heikki seisoi ja katseli neuvotonna ympärilleen.
"Höm!" rykäsi hän taasenkin, mutta turhaan, metsäherra ei kuule,
kirjoittelee vaan.
Heikki seisoo siinä kappaleen aikaa miettien, että miten saisi
metsäherralle tulonsa ilmoittaneeksi.
"Höm!" rykäsi hän vielä kerran, mutta nyt paljoa kovemmin kuin ennen.
Silloin katsoi metsäherra yli olkansa ja Heikki sanoi hyvän päivän.
Sitä ei metsäherra vastannut.
"Mitä sinä ryki!" rönkäsi hän vaan Heikille ja alkoi uudelleen
kirjoitella.
Heikki punastui korvia myöten, hän luuli tehneensä suurenkin tyhmyyden,
eikä kehdannut edes silmiään ylös luoda.
Tuossa ovenpielessä aivan Heikin jalan juuressa oli pehmoiseksi topattu
tuoli. Heikki vääntäysi siihen istumaan.
Mutta metsäherra se vaan kirjoitteli, kirjoitteli tunnin, kirjoitteli
toistakin tuntia, kunnes vihdoin kääntyi Heikkiä puhuttelemaan, mutta
keksittyään Heikin mukavan asennon tuossa topatulla tuolilla, hierasi
hän nenäänsä ja rönkäsi taasenkin:
"Kuka sinu käske istuma!"
Heikki katsoi kysyvästi metsäherraa silmiin käsittämättä, mistä oli
kysymys.
"Mitä?" kysyi hän vihdoin.
"Mite! -- Kuka sinu käske istuma!"
Nyt alkoi Heikki käsittää mistä oli kysymys.
Hän kohosi verkalleen seisomaan. Hänen poskensa punoittivat ja huulensa
vapisivat.
"Puitten hakemustahan minun piti laittaa." Samalla hän ojensi oman
takuukirjansa metsäherralle.
Tämä silmäsi sitä ja kysyi:
"Montako puuta sinä tahto?"
"Kahdeksankymmentä."
"Vai nee," sanoi metsäherra ja alkoi kirjoittaa. Pian hän kumminkin
kääntyi jälleen Heikkiin ja sanoi. "Se hakemus maksa yksi markka ja
sitte kartat erittäin."
"Olisi minulla vielä toinen hakemus laitettava," sanoi Heikki ja
tarjosi metsäherralle setänsä takuukirjaa.
"No koko kyle asiatko sine ole koonnu," rönkäsi taasen metsäherra ja
hierasi nenäänsä.
"Ei minulla enää muitten hakemuksia ole kuin tämä," sanoi Heikki, piti
setänsä takuukirjaa metsäherraan päin ojennettuna ja hänen äänensä
vavahteli niin omituisesti.
"No ei minu ny koko peive jouda sinun kans tess taistelemaan, -- tule
huomenna!" ärjäsi metsäherra ja kääntyi jälleen päin kirjoituspöytäänsä
ja alkoi kirjoitella.
Heikki seisoi hetken odotellen, että mitä tästä seuraisi, mutta
nähtyään, että metsäherra vaan kirjoitteli, kirjoitteli hänestä sen
enempää huolimatta, vetäysivät vähittäin hänen huulensa kokoon ja hän
oli kokonaan neuvotoinna siitä mitä hänen tulisi tehdä. Hetken kuluttua
hiipi hän sanaakaan puhumatta ovesta ulos.
Metsäherra se jäi vaan siihen kirjoittelemaan. Mutta pian seisahtui
hänen kynänsä.
Hänen ajatuksensa pyrkivät väkisinkin paikkakuntalaisten hakemuspuihin.
"Nyt ne taasenkin alkavat tuon viikkomääriä kestävän juoksunsa tänne.
Ja nuo hakemuksethan nuo sittenkin hakemuksina menisivät, ainahan tuota
niillä jonkun markan tienaisi, mutta sitten kuin hakemusaika on ohi,
niin sitten ne alkavat juosta täällä tiedustelemassa, että eikö jo ole
tietoa, että ketkä puita ovat saaneet ja se se aikaa on, ei markankaan
hyötyä!" Ja oikein hän hartioitaan puistautti tätä aikaa ajatellessaan.
"Ja entäs sitten puitten templaukset ja mittaukset. Matkustella ympäri
laveaa piiriä ilman mitään palkkiota. Ei, tämä ei passaa!" -- ja hän
tunsi ikään kuin jokainen hänen jäsenensä olisi kertonut nämät sanat:
"Tämä ei passaa!" Uh! kuinka nuo matkustukset tuntuivat rasittavalta.
Ja sitten nuo hakemuskirjat; hän oikein inhosi niitä. "Jospa Jumala
auttaisi ihmistä, että kerrankin pääsisi noista kaikista rauhaan.
Täytyy ainakin saada asiat niin järjestetyksi, etteivät talonpojat
muualta puita saa, kuin yhdeltä kulmalta piiriä" ja hän tunsi suuren
helpoituksen jäsenissään ajatellessaan edes sitä mahdollisuutta, että
edes kerrankin päästä noista inhoittavista papereista ja tuskallisista
matkustuksista.
Mutta samaan aikaan kuin metsäherra mietti näitä asioita konttorissaan,
mitteli Niiralainen tuolla verannon edustalla pihamaata ja mietti
hänkin.
Samalla kuuli hän metsäherran konttorin akkunata rapeloivan. Hän
silmäsi sinne päin ja näki metsäherran laittavan akkunaa auki. Totta
lienee ilma tuolla sisällä kovin tukalaksi alkanut käydä. Akkunan auki
saatuaan silmäsi metsäherra pihalle ja huomasi siellä Niiralaisen.
"Keyke sisälle," sanoi metsäherra.
Verkalleen astuskeli Niiralainen konttoriin.
"Hyvää päivää!" äänsi hän sisään saapuessaan.
"Hyve peive, hyve peive! -- Olipa helkkari hyve asia, että tuli,
minull' oleki tess ne ikeve. Painaka puu."
Samalla hipsutteli rouva kahvitarjottimen kanssa sisälle. Mutta
keksittyään Niiralaisen, tarjosi hän sille. Tämä kiitti vaan, sanoen
juuri kahvia juoneensa.
"No olka hyve ja panka sekaa, ottamas tess yksi pieni plörö," kehoitti
metsäherra. Mutta samalla levisi synkkä pilvi rouvan muutoin niin
valoisille kasvoille. Metsäherra huomasi sen, kääntyi jälleen ikkunan
luo ja tähysteli tyhjään ilmaan.
Mutta mielihyvän osoitteeksi kohotti Niiralainen kätensä tarjottimen
yli, ojensi etusormensa suoraksi ja näytti muka miettivän, samalla kuin
hän katsoi rouvaa silmiin.
"No oli menneeksi," sanoi hän vihdoin ja alkoi syytää sokeria
kahvikuppiin.
Rouva hipsutteli sisään, mutta pian palasi piika uudelleen konttoriin
tuoden metsäherrallekin kahvia. Tarjottimella oli myöskin kaksi
ryyppylasia ja konjakkipumppu.
Metsäherrakin syyti nyt vuorostaan sokeria kahvikuppiin, seotteli sitä
hetken aikaa, avasi vihdoin konjakkipumpun, kaasi sekaan ja kehoitti
Niiralaista samoin tekemään.
"Skool!" sanoi metsäherra vihdoin.
"Skool!" äänsi Niiralainenkin ja molemmat maistoivat yhtä haavaa.
Metsäherra käveli edestakaisin lattialla ja mietiskeli. "Sanokaas
minull', mite hyve on noille 'tuppeliineille' noista hakemuspuista,"
hän vihdoin sanoi ja seisahti Niiralaisen eteen.
Niiralainen sekaantui. Ennen oli hänkin aina puollustanut puitten
jakamista talonpojille. Mutta nyt...! Nyt oli hän hakenut
metsäntarkastajaksi, saanut metsäherralta hyvät todistukset ja...
"Hm, siihen nyt on minun vaikea mitään sanoa", sai hän vihdoin
sopertaneeksi.
"Miksi," kysyi metsäherra.
"Moukat pitävät aivan elämänsä ehtona hakemuspuita," sanoi hän
välinpitämättömästi. Mielensä teki lisätä, että talonpojat eivät tule
hakemuspuitta toimeen, sen hän oli jo omasta elämästään siksi kokenut,
mutta lisäämättä se jäi.
"Skool!" sanoi metsäherra, "näyttä melkein kuin ette tahto sano
ajatustanne."
"No -- miksipä ei -- onhan niillä vähän vaikea tulla toimeen."
"Mutta jos antasi puita vaan yhdeltä puolelta piiriä?"
"Hm," sanoi Niiralainen ja jäi mietteisinsä. Olisipa maar, niin mietti
hän, olisipa maar se koko helpoitus metsäherroille, päästä rämpimästä
ympäri laajaa piiriä. Ja sitten jos niin sattuisi, että minäkin...
Mutta kuinka voisivat talonpojat elää... Niin -- vaan pitäkööt huolen
itsestään. Mutta voi sentään niitä raukkoja, jos eivät puita saisi...!
Vaan onhan se väärin vaatia metsäherrojakin uhraamaan aikaansa ja
vaivojansa... Ja viljelkööt talonpojat maitaan, ja hän oikein ihastui,
kun tämän keksi.
"Jos niitä saisi vähänkin maataan viljelemään, niin miksipä eivät
talonpojat tulisi toimeen täällä yhtä hyvin kuin muuallakin," arveli
hän vihdoin.
"Skool!" sanoi metsäherra innostuen ja niin sitä taasen maistettiin.
Vähän ajan perästä nouti piika tyhjentyneet kahvikupit ja toi ne
uudelleen täytettynä ja herrat ne seottivat niitä sokerilla ja
konjakilla.
Konjakista sai Niiralainen rohkeutta.
Hän antoi nyt vähitellen metsäherran ymmärtää, että paikkakunnan
asujamet kuluttavat vaan aikansa tukinlaskupuuhissa, eivät hoida
maitaan ja pysyvät sentähden niin kurjan köyhinä, että koko
hakemuspuista on vaan suurta vahinkoa sekä paikkakunnan asujamille että
kruunulle, jonka täytyy näin puita helpommalla myödä kuin muutoin; että
koko puuhasta ei ole muuta kuin palkatonta vaivaa metsäherroille. Kuta
enemmän kissaa silität, niin sitä korkeammalle se häntänsä nostaa;
eivät ymmärrä edes kiittää metsäherroja siitä, että nämät koettavat
heille kruunulta hakemuspuita saada, ovat vaan hävyttömiä, kun eivät
mielin määrin puita saa. Tee talonpojalle oikein, vaan elä hyvin; tämä
sananparsi pitää paikkansa vieläkin. Ja sitten niiden hakemuspuiden
varjolla ne varastavat metsiä minkä ehtivät. Kyllä ne ovat niin
mestareiksi oppineet, että niitä ei vahtaa mikään. Kun he esimerkiksi
talvella hakkaavat puita ojien varsille, nostavat he ne kannoilleen ja
siitä ne sitten kevättulva vie alas, ja sitte ovat niitä vastaan
ottamassa. Ja jos varastetun puuläjän metsästä löydän ja rupean sitä
myömään, niin eläpäs luule, että sitä muut huutavat kuin varas itse,
jolle ne näin pilkkahinnalla täytyy antaakin. Parasta sen vuoksi olisi
vaan yksinkertaisesti antaa metsänvahdille määräys, että missä
varastettuja puita löytää, siellä ne kohta saa silpareiksi hakata.
Siihen suuntaan se Niiralainen metsäherralle paikkakunnan oloja
selitteli ja metsäherrasta tuntui kuin suunnaton kivitaakka olisi hänen
hartioiltaan vieritetty. Mutta Niiralaisella itsellään ei ollut kaikki
oikein. Tuntui kuin hän olisi sanonut jotain, josta hän kerran vielä
saisi tiliä tehdä. Hän kävi yht'äkkiä alakuloiseksi ja miettiväksi.
"Skool!" ehätti metsäherra sanomaan ja sitten he taasen ryyppäsivät.
Kääntyi sitten puhe Heikin hakemuksiin ja Valtimon kyläläisiin yleensä.
Niiralainen ei sanonut Heikkiä tuntevansa. Mutta sen hän vaan tiesi, --
ja taasen hän yltyi puhumaan -- että koko Valtimon kyläkin oli --
sitten kun oli tukkiliikkeisiin sortunut -- joutunut mitä kurjimpaan
tilaan. Omanvoiton kiskurit kauppiaat olivat sitä päälliseksi
nylkeneet. Ennen kun tekivät maillensa enemmän työtä, oli kylä
varakkaampi. Sitä paitsi ovat valtimolaiset niin metsän varkauteen
heittäytyneet, että Niiralainen lupasi panna päänsä panttiin, jos
yhtään rehellistä miestä koko kylästä löytyisi. Mutta nuot viimeiset
sanansa saivat hänet jälleen vaikenemaan. Tuntui kuin joku olisi
alkanut varoittaa häntä. "Muista, Niiralainen, että tämmöiset keinot
eivät pitkälle vie!" -- Niiralaisen mieli masentui. Hän otti lakkinsa
ja meni.
Monta hämärää seikkaa selveni nyt metsäherralle. Hänen mieleensä
kuvastui talonpoikien elämä kotiseudullaan Etelä-Suomessa. Hän tuli
ikäänkun tietämättään, tahtomattaan verranneeksi kotiseutujensa oloja
siihen, mitä täällä oli sattunut näkemään. Mikä verraton eroitus!
Edellisessä hyvin vointia, varallisuutta, tyytyväisyyttä. Jälkimäisessä
köyhyyttä, kurjuutta ja tyytymättömyyttä... Missä vika?! -- Metsäherran
mieleen kuvastuivat nuo laajat viljelysmaat tuolla Etelä-Suomessa. Niin
-- siinä on Suomen rikkaus, siinä hyvin vointi, onnellisuus... Ei! --
Tämä ei kelpaa!... Talonpoika on vieroitettava metsänannin varassa
kitumasta. Se on saatava maanviljelykseen ryhtymään. Vähemmän maar
silloin varastavat, eikä tarvitse metsäherrainkaan tyhjän päin
matkustella.
Metsäherran mieli kävi niin iloiseksi. Maailma tuntui hänelle
hymyilevän. Hänen sydämensä kuoleentui. Elämä tuntui niin suloiselle.
Nyt hän oikein saattaisi nauttia. Hän tunsi tarvitsevansa jonkun, jolle
voisi puhua. Olihan hänellä puoliso. Hän tahtoi tavata häntä ja kertoa
hänelle uusista tuumistaan. Hän kohosi ylös ja meni etsimään vaimoansa.
Metsäherran rouva hääräili salissa kukkainsa kisassa. Sydämensä löi
niin levottomasti. Oli niin kummallista, miksi ei hän voinut olla niin
kuin muut rouvat. Joivathan nuo muittenkin miehet, eivätkä heidän
vaimonsa siitä välittäneet. Ja mitä se sitten sillä parani, paheni
vaan; olihan hän sen selvään huomannut. -- Ja metsäherran rouva koetti
vakuuttaa itseään. Hänen ei tulisi olla koko asiasta tietäkseenkään.
Mutta kuta innokkaammaksi kävi herrojen keskustelu konttorissa, sitä
masentuneemmaksi kävi hänen mielensä. Ja sitten taukosi keskustelu,
istuimet kolisivat ja lasit kilisivät. Jälleen alkoi se taas
kiihkeästi, kunnes taasen taukosi lasien kuivakkaasen kilinään.
Metsäherran rouva kuuli miten Niiralainen poistui konttorista, miten
syvä hiljaisuus syntyi siellä sitten, juuri kuin kaikki olisi
hautaantunut syvälle maan sisukseen. -- Ja sitten hän kuuli istuimen
kolahtavan, kuuli askelien lähenevän salin ovea ja oven aukenevan.
Aikomatta kiiruhti hän salista. Metsäherra ehätti hänen perässään.
"Kultani!" kuiskasi metsäherra.
Rouva yritti kääntyä häneen. Mutta oli kuin näkymätöin käsi olisi häntä
pidättänyt siitä. Hän jäi kylmänä ja kalpeana seisomaan syrinkarin
mieheensä.
Metsäherra laski kätensä vaimonsa olkapäille ja yritti painaa suudelman
hänen otsalleen.
Samalla pisti rouvan nenään inhoittava konjakin löyhkä miehensä
sieramista. Hän tempasi ehdottomasti itsensä irti miehensä käsistä ja
jäi kylmänä ja kankeana kuin marmoripatsas seisomaan vähän loitommaksi.
Metsäherra loi tulisen katseen häneen, mutta kylmä ja eloton oli rouvan
muoto. Liikkumattomin silmin tuijotti hän mieheensä ja hänen katseensa
oli kylmä kuin jää.
Metsäherran viha julmistui. Hirmuisena kuin ärsytetty tiikeri hyökkäsi
hän vaimoansa kohden, mutta samalla silmän räpäyksellä hillitsi hän
itsensä. Hän tarttui lähellä olevaan tuoliin, viskasi sen
keskilattialle ja ähkyi.
"Sinun tekee mielesi taasen nähdä minut päissäni! -- No -- se
tapahtukoon!" ja niin sanoen meni hän konttoriinsa ja löi oven kiinni,
että seinät särisivät.
Rouvan silmät räpähtivät ja hänen huulensa värähtivät kerran, mutta
sitten hän jäi jälleen seisomaan paikalleen elotoinna kuin kuvapatsas.
Konjakkipumppu seisoi vielä puoleksi täynnä konttorin pöydällä.
Metsäherra tarttui siihen, otti kuivan konjakkarin, otti toisen ja
kolmannenkin.
"Ihmiset sanovat, että metsäherra juo, mutta eivät tiedä sitä miksi
metsäherra juo," hän arveli ja hänen mielensä alkoi vähitellen tyyntyä.
Hetki seurasi toistaan, mutta tuolta salista kuului vähän väliä niin
hiljaisen vienoa, mutta synkkää surua ja lohdutointa toivottomuutta
kertovaa laulun säveltä. Metsäherran sydän kavahti silloin aina, mutta
sitten hän aina täytti lasinsa ja tyhjensi sen, täytti sen uudelleen ja
tyhjensi, kunnes nukkui. -- -- --
Seuraavana aamuna kun metsäherra nousi ylös, tuntui hänestä maailma
niin ymmyrkäiseltä. Joka jäsen tuntui niin raukealle ja väsyneelle ja
pään sisu läikähteli kuin puoleksi täytetty vesileili. Hän meni
konttoriinsa, istahti sohvalle ja haukotteli. Tuntui kuin joka jäsen
olisi painanut häntä pitkälleen. Hän heittäysi makaavaan asentoon,
ummisti silmänsä ja nukahti. Samalla vetääntyi Heikki sisään.
Metsäherran pää kohosi, ja silmät rävähtivät, mutta pian nukkui hän
entistä sikeämmin.
Mutta Heikki se vaan seisoi tuossa oven pielessä, aivan yksissä
jalkainsa sijoissa hän seisoi. Ei hän enää rykimisellä yrittänyt
tuloansa ilmoittaa, eikä istunut metsäherran topatulle tuolille.
Katseli vaan silloin tällöin tuossa piirongilla nappasevaa pöytäkelloa.
Viisari kiersi kerran, kiersi toisen, kiersi kolmannenkin kerran kellon
ympäri, mutta metsäherra vaan lojui sohvallaan.
Kellosta siirtyivät Heikin silmät kirjoituspöydälle. Siinä oli kasa
papereita. Oli siinä loistavan helminen kirjoitusmatto ja paljon
pikku-esineitä. Erittäin pisti Heikin silmään tuo pieni pörrökorvainen
samettikoira tuossa kirjoitusmatolla. Sitten tarkasteli Heikki esine
esineeltä koko konttorin. Huonekalut, ikkunaverhot, seinätaulut, kaikki
hän painoi kuvapintaansa niin lujaan, että olisi varmaan voinut
pojankin pojalle niistä selkoa tehdä.
Neljättä tuntia oli Heikki jo seisonut tuossa yksissä jalkainsa
sijoissa, kun vihdoinkin metsäherra kohosi istualleen, kohotti kätensä
ylös ja venytteli, hieroi silmiään ja haukotteli. -- Nyt siis sai
Heikki vihdoinkin asiansa ajaneeksi.
Mutta sittenkään ei Heikki näkynyt olevan kiireissään lähtemään.
Metsäherra katsoi kysyvästi häneen.
"Milloinka teillä sopisi käydä syynäämässä sitä torpan paikkaa?" kysyi
vihdoin Heikki.
Metsäherra näytti miettivän päänsä ympäri ja jos Heikillä olisi ollut
harjaantuneempi silmä, olisi hän kohta huomannut, ettei metsäherralla
ollut aavistustakaan mistä kysymys oli.
Vihdoin kysyi hän Heikiltä, että milloin hän oli hakemukseen pannut ja
missä aijottu torpan paikka oli.
Heikki sanoi jo kaksi vuotta sitten hakemuksen tehneensä ja selitti
aijotun torpan paikan.
Metsäherra alkoi kulkea paperikasalta paperikasalle. Hänellä ei ollut
aavistustakaan mistä Heikin hakemuksen löytäisi. Vihdoin kääntyi hän
Heikkiin ja sanoi juhlallisesti, että kyllä käydään syynäämässä, kun
sopii.
"Mutta minun pitäisi heti päästä työhön..."
"No eikö sinä kuule, että käydä syynämässä, kun sopi," sanoi metsäherra
huonolla Suomen kielellään. "Onko sinu vielä muuta sanomista?"
"A ... a ... ajattelin minä vielä ky ... ky ... syä," sanoi Heikki
tapaillen, "että luu ... luu ... leeko vorsmestari, että me saam ...
saamme hakemuspuita."
Metsäherra yritti jotain vastaamaan, mutta samassa välähti hänen
sieluunsa sangen nerokas tuuma. Hän vilkasi ympärilleen ja loi sitten
silmäyksen Heikkiin. Niin, sitä täytyy koettaa, kas sillä tavalla voin
metsän varkauden kerrassaan lopettaa ja siitä selvenee myöskin kuka
rehellinen ihminen on. Voiton riemu loisti hänen kasvoiltaan, kun hän
läheni Heikkiä ja sanoi:
"Te voitte kyllä puita saada, jos ilmoitatte minulle muutamia metsän
varkaita."
"Minäkö metsän varkaita!" huudahti Heikki ja kavahti askeleen taakse
päin.
"Niin, jos kerran rehellinen mies ole, niin tottahan varkan voit
esivalta käsiin anta."
"Se on mahdotonta, sillä setäni ja minä olemme rehellisiä miehiä, eikä
meillä ole varkaista tietoa enempi kuin..."
"So so! -- Eläpä rupea teeskentele -- kyllä kai valtimolaiset tunnet,
eihän siellä niin monta rehellistä miestä ole. Metsän varkauksia kyllä
tiedät paljonkin. Ilmoita vaan ketä voi asianomaisia, ketä vieraita
miehiä haasta."
"Minä en voi mitään ilmoittaa, en tiedä kuka yhdessäkään varkaudessa on
ollut."
"Olet siis varasten kanssa samassa tuumassa, kuulen minä."
"Mekö varkaita!" huudahti Heikki ja otti ehdottomasti askeleen
metsäherraa kohden.
"Elähän nyt suuhun lentä!"
"Ei, ei -- vaan ei me sedän kanssa varkaita olla. Tietkää se!"
"Juuri te olette varkaita -- sinä olet varas, sanon minä. Kuuletko
nyt!" sanoi metsäherra oikein räkyttävällä äänellä ja astui hänkin
askeleen Heikkiä kohden.
Heikki ei enää sanaa suustaan saanut. Hänen tukkansa kohosi pystyyn ja
hänen nyrkkinsä vetäytyivät kokoon.
"Astu ulos täältä lurjus, vai tänne sinä asetut moneksi päiväksi
ajeeraamaan," kiljui metsäherra huomattuaan Heikin vihasta säkenöivät
silmäykset, ja työnsi häntä kyynäspäästä ovea kohden.
"Elä koske minuun," kiljasi Heikki ja hänen nyrkkiin puristettu kätensä
kohosi ylös, "tahi jos tästä putoaa..."
"Herra jestan! Mitä täällä tehdään? Herra jestan Akseli! Herra jestan
vieras! Akseli, Akseli!!... Vieras, vieras..."
Nähtyään rouvan rukoilevat silmäykset ja muistettuaan hänen eilisen
ystävällisen käytöksensä, laskeutui Heikin käsi hervotoinna alas, koko
hänen ruumiinsa vapisi ja hän ei enää tehnyt vastarintaa, vaan antoi
metsäherran työntää itsensä ovesta ulos.
Heikki koppoi laukun selkäänsä Niiralan pirtistä ja käveli ikään kuin
itse tietämättään tuonne järven rannalle. Sitten hän kääntyi pitkin
rantaa, käveli kappaleen matkaa ja vihdoin istui tuolla rannalla
olevalle kivelle. Liikahtamatta hän siinä istui, tuijotti maahan ja
nojasi kyynärpäällään kiveä vasten. Mitään ei hän nähnyt, ei kuullut,
istui vaan hiljaa ja kauvan. Silmät ne tahtoivat kosteiksi käydä ja
kuuma vesi tunkeutui suuhun, mutta Heikki ei sille valtaa antanut, hän
nieli sen alas ja hillitsi itsensä. Kohosi siitä seisalleen ja alkoi
astua kotiansa kohden.