Kymmenen vuotta! Tämä aika voipi tuntua lyhyeltä niistä, jotka
viettävät rauhallista elämää hyvässä, onnen päiväpaisteen lämmittämässä
kodissa. Mutta sille, jonka täytyy kärsiä ja ponnistella, sille, jonka
täytyy olla varoillansa päivät ja yöt, jonka täytyy taistella
voimallisia ajatuksia vastaan ja koettaa tappaa kaikki paras, mitä
hänellä elämässä on, sille on kymmenen vuotta pitkä, pitkä aika.
Torger ei enään ollut tuo reipas, iloisa mies säihkyvine silmineen ja
iloisine lauluineen. Hänestä oli tullut synkkämielinen, kipeä mies;
hänen selkänsä oli koukussa ja päänsä kallellaan. Kotona ollessaan hän
mieluimmin kartti ihmisiä. Hänen silmiinsä oli tullut joku kamala
tuijotus; vaan silloin kun hän otti viulun ja kietoi itsensä sävelten
silmuksiin, tuli silmiin entinen välke. Se, mikä häntä enimmän
lannisti, oli tuo ikuinen taistelu sen kanssa, mitä hän tahtoi, ja sen,
mitä hänen olisi pitänyt tahtoa. Se taistelu uudistui joka aamu. Hänen
täytyi itsellensä tunnustaa, että se ainoa, mihin hänellä oli halua, ja
se ainoa, mihin hän kelpasi, oli soittaminen, ja se oli juuri se, jota
hän ei saanut tehdä. Se oli kirottu asia, Jumala ei ollut antanut sille
sijaa valtakunnassansa. Ja siihen perkeleen paulaan oli hän ollut
kiedottuna pienestä asti; nyt hän ei enään voinut sitä poikki
katkaista.
Hän ajatteli usein sitä, mitä äitinsä oli sanonut, että hän nimittäin
ryhtyisi jotakin hyödyllistä toimittamaan. Olisi ollut viisainta olla,
niinkuin kaikki muut, peto-eläin, joka vaan raastaa itselleen ja
omaisilleen; lukitsee kiinni kaapit, ja jolla vielä päälle päätteeksi
on se jumalisuus, joka nyt oli tullut tavaksi. Jos hänellä nyt olisi
ollut ne taalarit, jotka oli antanut lainaksi tai lahjaksi muille, niin
olisi niistä ollut hyvä apu.
Kari huomasi ettei enään maksanut vaivaa puhumalla koettaa parantaa
Torgeria. Jospa hän yhtenä päivänä olikin vaiti ja rauhoittui Karin
sanoista, niin oli sama vastahakoisuus seuraavana päivänä jo taas
edessä. Ja kuitenkin hänen täytyi pitää vireillä epäilystä, taistelua
Torgerissa, hän pelkäsi että ilman sitä hänen järkensä särkyisi. Sitte
hän keksi toisen keinon. Hän luki hänelle raamattua, niin usein kuin
vaan sai jouto-aikaa, ja valitsi aina lempeimmät paikat. Erittäinkin
hän luki Johanneksen kirjeitä. Ja sitte hän puhui Torgerille Jumalan
suuresta rakkaudesta syntisiä kohtaan. Torger huokasi ja vastasi: ne
sanat eivät ole minua varten. Mutta aina häntä halutti kuulla Karin
lukevan, ja väliin hän pyysikin häntä sitä tekemään. Usein hän sanoi:
-- niin, sinä selität sen tuolla tavalla, mutta pappi kyllä selittäisi
sen toisin, ja hän on oppinut mies, jonkatähden hän kyllä tiennee mikä
oikein on.
Eräänä päivänä Kari sanoi Torgerille: -- etkös luule että Jumalan
pöydässä käynti sinua vahvistaisi, on kuin minun tekisi sitä mieleni,
eikä ole oikein että pysymme poissa, vaikka pappi onkin nurja meitä
kohtaan.
Torger katsoi häneen kiiltävin silmin; -- en kaiketi minä voi
ajatellakaan sinne pääsemistä, vastasi hän.
-- Jumalan pöytä on kaikkia varten, jotka tarvitsevat Hänen armoansa,
sanoi Kari.
Iltapäivällä hän seisoi papin kirjoitushuoneessa. -- Minä tahtoisin
mielelläni saada itseni ja mieheni kirjoitetuksi ripille tulevaksi
pyhäksi, sanoi hän.
-- Vai tulit sinä viimeinkin, sanoi pappi. -- Onko hän nyt pannut pois
viulun?
-- Hän panee sen pois, kun häntä siihen peloitetaan. Jos hänelle tulee
kovin vaikea, niin ottaa hän sen käsille taas, ja se häntä helpottaa.
-- Niinpä saa hän odottaa, kunnes kokonaan luopuu soittamisesta.
-- Sitä hän ei koskaan voi tehdä.
-- Silloin ei hän myöskään koskaan tule Jumalan pöytään.
-- Sinä olet säälimätön, pastori.
-- Ei kukaan soittaja pääse Jumalan pöytään, niin kauvan kuin minä olen
pappina täällä, vähemmällä kuin että tekee katumuksen.
-- Sinulla ei ole lupa salvata taivaanvaltakuntaa niiltä, jotka sinne
pyrkivät.
-- Kun rikas nuorukainen kysyi tietä taivaasen, sanoi Jesus: mene pois,
myy kaikki mitä sinulla on ja anna köyhille. Samoin täytyy sinun
miehesi nyt myydä viulunsa. Jumala vaatii kaikki tahi ei mitään.
Kari kun sitte istui pappilan pohjoispuolella olevalla mäellä, oli ihan
tukehtua: -- Oli ensi kerta tässä paikkakunnassa, jolloin semmoinen
tapahtui, että joltakin kiellettiin Jumalan armopöytä. Jos eivät
ihmiset ennen olleet heitä pelänneet, niin tulisivat he sen ainakin nyt
tekemään. Hän katsoi kirkkoon päin. Totisena se seisoi siinä, mutta
torni osoitti taivasta kohti. Kouristuksen kaltainen itkunpuuska
valtasi Karin, mutta sitte hän saattoi rukoilla Jumalaa. Hän nousi ylös
voimallisena ristiänsä kantamaan. Sinä iltana hän oli vielä lempeämpi
kuin tavallisesti. Hän kertoi Torgerille käynnistänsä papin luona,
mutta sanoi vaan että pappi ei mielellään tahtonut laskea heitä
ehtoolliselle, koska ei luullut soittoa oikeaksi.
-- Enkös juuri sitä ajatellut, sanoi vaan Torger.
Kun Torger tuli kovin synkäksi ja alakuloiseksi, niinkuin sillä kertaa
kun läksi Karin luota, ei tämä tiennyt muuta neuvoa, kuin että otti
viulun, pisti sen hänen käteensä ja sanoi: nyt, Torger, voit lähteä
vähän jaloittelemaan, täällä sinä vaan tulet sairaaksi ruumiin ja
sielun puolesta. Torger oli kuin sujuva ruoko, jota joka tuulenpuuska
heiluttaa. Hän lähti. Ja ensin soitti hän itsensä terveeksi; sitte
tuntui hänestä soitto kelvottomalta; silloin hän virkisti itseänsä
ryypyllä ja sitte toisella, ja ei aikaakaan, niin oli hän jo joutunut
vanhan juoppouden valtaan. Silloin tuli katumus, hän viskasi viulun
selkäänsä ja vetäytyi kotiinsa Karin luo, niinkuin varpusenpoika
räystään suojaan raju-ilman alta. Tämä satu kuului vuodenkulkuun,
niinkuin syksy ja kevät.
Kari ei koskaan antanut hänen huomata kuinka tuo sekä ruumiillinen että
hengellinen vaivaantuminen häntä kuihdutti. Hän oli viime aikoina
vanhentunut ja laihtunut paljon. Torger sanoi kerran: minä pelkään että
kulutat pois terveytesi, Kari?
-- Oh, älä huoli minusta, vastasi hän hymyillen, en vielä päivääkään
ole ollut kipeänä.
Ei ainoastaan se, että Kari myötäänsä oli huolissaan Torgerin tähden,
eikä myöskään taistelu papin kanssa, joka oli joka veräjällä
koittamassa saada Torgerin pauloihinsa kiedotuksi, kalvanut häntä, vaan
siihen tuli vielä lisäksi elatuksen ansaitsemisen huoli. Se minkä
Torger ansaitsi ei riittänyt, ja sentähden täytyi Karin hankkia loput.
Hän kävi viljanleikkuussa, potaatinnostossa ja kehräsi ihmisille
niinkuin ennenkin.
Yksi asia oli, joka tämän pitkän aikaa piti häntä koholla, ja se oli
että Jon, hänen poikansa, kerran oli ennättävä sinne, mihin isänsä oli
uneksinut ennättävänsä, että hän kerran parantaisi isänsä syvät
sydämenhaavat. Kun ajatus oli eleimmällään, täytyi hänen mennä kaapin
luo, ottaa esille ja laskea killinki killingiltä kuinka kassa karttui.
Olisipa melkein luullut että isäpuolen nylkyri luonto oli häneenkin
tarttunut.
Torger oli miltei tykkänään jättänyt pojan Karin huostaan. Hän tiesi
että Jon siten oli hyvässä turvassa, vaikka Kari opettikin häntä viulua
käsittelemään. Kari sai menetellä pojan suhteen oman tahtonsa mukaan.
Hän rukoili sen edestä joka aamu ja ilta, ja otti sen syliinsä ja puhui
sille, ei metsänpeikoista eikä kummituksista, vaan Herrastamme
Kristuksesta ja neitsyt Mariasta, Aadamista ja Eevasta paratiisissa ja
pikku Mooseksesta, joka makasi ruokoarkussa joessa, kun kuninkaantytär
hänen löysi. Ja pieni Jon liittyi enimmän äitiinsä. Kari oli tehnyt
oikean huomion siinä, kun sanoi häntä tyynemmäksi ja syvällisemmäksi
kuin isä oli. Hän oli perinyt paljoa äidiltänsä, mutta yksi seikka oli
hänellä isältään ja se oli että hän oli yhtä vähän mieltynyt
lukemiseen, mutta sitä enemmän kuuntelemiseen ja soittamiseen. Kari
hänelle rallatteli isän polskoja istuessaan rukin ääressä, ja Jon koki
saada niitä viulusta lähtemään. Mutta isän kotiin tullessa iltasilla
oli viulu piilossa ja poika vuoteessa.
Vähän enemmän vartuttuaan voi hänkin olla asiassa jonakuna apuna ja
seurasi sentähden äitiään ulkotöillä. Pikku Jon oli koko mies viulua
pitelemään. Välistä hän näki äitinsä istuvan ja itkevän; silloin hiipi
hän äitinsä luokse, ja äiti kertoi hänelle omasta nuoruudestaan, kertoi
mitenkä oivallinen mies Jonin isä oli ollut, ja hänen itkunsa ja
taistelunsa ja hiljainen rukouksensa paneutui pojan soittoon ja tuli
siinä eläväksi.
Kun Jon oli tullut siihen ikään, että hänen oli meneminen rippikouluun,
asetti Kari niin, että hän sai käydä naapuripitäjään papin tykönä
lukemaan. Hän sai asunnon ja ru'oan pappilasta siitä että kävi emännän
asioilla.
Laittaissaan Jonin matkalle kuiskasi Kari: sinun viulusi on ylinnä
matkalaukussa.
Karilla oli se tapana, että hän joka lauvantai näiden kymmenen vuoden
aikana kävi Alamäessä pyytämässä lainaksi "Rahvaan Ystävää"[12] ja sen
luki hän kannesta kanteen. Hän oli ennen ollut niin halukas lukemaan,
ettei kansa juuri ottanut tätä huomioonsa. Eräänä päivänä tuli hän
kotiin silmät loistavina, hän oli löytänyt mitä monta vuotta oli
etsinyt.
Nyt on Ole Bull tullut Kristianiaan, sanoi hän, ja jääpi sinne joksikin
aikaa. Eihän sinulla, Torger, liene halua pistäytyä kaupunkiin, ja eikö
Jon silloin voisi olla mukana? Jon oli silloin jo palannut kotiin, ja
hänestä oli tullut muhkea mies; hän oli nyt kuudentoista vuoden ijässä.
Torger säpsähti kuullessaan Bullin nimen, vanhat muistot johtuivat
hänelle mieleen; hän kätki kasvot käsiinsä. -- Mistä me raukat saamme
rahaa siihen? oli hänen ensimmäiset sanansa.
Kari veti esiin tuon kuusisolmuisen kääryn ja näytti hänelle
kaksikymmentä kiiltävää taalaria.
-- Mistä sinä ne olet saanut? kysyi Torger katsoen suurilla silmillä.
-- Ne ovat sinun ja minun hikipisareita vuodesta vuoteen, vastasi Kari.
Niillä meidän nyt tulee rakentaa onnea pojallemme, muutoin kait siitä
ei koskaan tule mitään.
Heistä ei ole juuri mitään kerrottavaa, ennenkuin pääsivät kaupunkiin.
Sauva kädessä kulkivat nämä kolme pitäjästä toiseen, kyselivät lyhyintä
tietä, viettivät öitä ladoissa ja vanhain veneiden alla, sillä heidän
täytyi säästää äyrejä. Torgerilla oli viululaatikko selässä, Jon
kantoi pullakkota ruokapussia, Kari kulki heidän välissään. Raitis
aamuilma, uusien paikkojen näkeminen, tieto siitä, että olivat
seikkailu-matkalla virkisti Torgeria. Hän tunsi helpoitusta päästyänsä
pois koti-olojen yksitoikkoisuudesta, ja Kari oli nyt voiton puolella.
Tultuansa kaupunkiin kysyivät he Ole Bullin taloa. Ihmiset hymyilivät
ja osoittivat sitä hotellia, jossa hän asui.
Ole Bullkos hämmästyi, kun vanha talonpoikaisvaimo astui hänen
huoneesensa taluttaen miestä kummassakin kädessään, ja vielä niin
varhain aamusella, että hän makasi. Kari astui vuoteen viereen.
-- Oletko sinä Ole Bull? kysyi hän.
Se hän oli.
-- Kymmenen vuotta sitten lupasit sinä ottaa minun mieheni
ulkomaamatkalle, mutta väliin tuli meidän Herramme, eikä siitä tullut
mitään. Nyt minä tänään tulen poikineni ja kysyn tahdotko ottaa hänen.
Ole Bull katsoi kummastuen Torgeria; hän ei ollut nähnyt kenenkään
muuttuneen niin paljon niin lyhyen ajan kuluessa. Mutta yhtäkkiä johtui
kaikki tyyni hänen mieleensä.
-- Oletko sinä Torger? oletko sinä se, jota minä odotin kirjurin luona
melkein puolen päivää? kysyi Ole Bull.
-- Minä se olen. Sumu esti minun pääsemästä oikeaan aikaan perille. Ja
oli kait tarkoitus se, että minä olin liika vanha ja että poikani
pääsisikin oppimaan. Mutta kallista oli minulle sinun soittosi sillä
kertaa, ennen minä luulin olevani mestari, vaan sen päivän perästä oli
minun soittoni paljasta renkutusta ja hapsutusta. Ja jos ei voi kohota
sen korkeammalle, niin on paras lyödä viulu rikki, sillä silloin on se
vaan paljasta pirunjuonta.
Kari koetti hillitä miestänsä, ja Ole Bull sanoi: sinusta kyllä tulee
mies jälleen, Torger. Mutta nyt pitää sinun soittaa minulle vähän, sekä
sinun että sinun poikasi.
Torger antoi viulun Jonille, ja hän istuutui. Ole Bull katseli pojan
syviä ja haaveksivia kasvoja, sillaikaa kuin Jon jännitti viulunkieliä.
Sitte Jon soitti: "Kiliä mä paimensin", "Oh Olli, Olli vunukkani", sekä
muita enimmän surullisia kansansäveliä, ja sitte hän lopetti eräällä
virrellä, jonka oli oppinut äitiltänsä. Oli jotakin niin surumielistä
viulun äänessä, että vanha Torger oikein hämmästyi. Kyyneleitä nousi
hänen silmiinsä, ja hän katsoi tuijotti poikaa: kas kummaa! enpä minä
luullut sinua tuommoiseksi mieheksi, sanoi hän.
Ole Bull vaan makasi ja nyökäytti päätään. -- Tuo pystyy, tuo mies on,
sanoi hän.
Sitte piti Torgerin koettaa. Hän veteli muutamia polskoja, mutta sitte
hän viskasi viulun pois.
-- Anna minulle ryyppy, niin soitan, sanoi hän, muutoin tulee vaan
samanlaista hotiloimista.
-- Silloin on parempi että odotamme, sanoi Kari ja katsoi rukoilevin
silmin Ole Bulliin.
-- Sinä olet kuitenkin verraton, Torger, sanoi Ole Bull. Sinä oletkin
koski, mutta sinun poikasi hän on kuin tunturilampi.
-- Ihan niin on, sanoi Kari.
-- Kuulkaa nyt -- minulla on ensi perjantaina soittajaiset täällä,
silloin sinun pitää soittaa kanssani, Torger, sanoi Ole Bull.
-- Entäs Jonin? kysyi Kari.
-- Hänen tulee odottaa, sanoi Ole Bull. Ja te voitte tulla tänne
takaisin kello 3 tänään. Silloin syötte puolista minun kanssani, ja
sitte puhelen enemmän teidän kanssanne.
Perjantai tuli. Torgerin piti mennä saliin soittamaan. Hän ei nukkunut
edellisenä yönä, hänen kätensä olivat aivan märät, niin hän hikoili.
Tuskissaan tuli hän Ole Bullin luo. -- Sinun täytyy antaa minulle
jotakin väkevätä, minä muutoin pyörryn, sanoi hän. Ole Bull toi
sampanjaa, ja Torger joi lasin toisensa perästä aivan kuin se olisi
ollut vilvoitusjuomaa. Se oli hänestä niin makeata ja hyvää, ja
semmoista viiniä hän ei ennen ollut nähnyt. Hän unohti koko pelkonsa ja
tuli oikein rohkeaksi.
Kun Kari tuli taluttain häntä saliin, nousi semmoinen ääni ja
käsientaputus, että huone tärisi. Mutta Torger ei kuullut mitään. Kari
oli asettanut hänet jakkaralle ja antanut hänelle viulun käteen. Ja nyt
hän istui kotona kosken partaalla. Ja nyt hän soitti. Oli kuin kaikki
ne voimat, jotka olivat olleet kätkettyinä Torgeriin, nyt olisivat
päässeet tulvilleen. Nyt vavahteli ja pinnisteli, suhisi ja humisi, oli
levottomuus ja ajelehtiminen semmoinen, kuin koskella, joka syöksee
tunturilta alas ja jauhaa pirstaleiksi kaikki mitä tielle sattuu;
soittajan kantapää polki lattiata niinkuin kalkkaava myllynratas. Ja
yksi polska ja laulu tarttui toiseen niinkuin ratasten hampaat, ja
soitto meni yhtä vauhtia lakkaamatta. Silloin Ole Bull viittasi, ja
Kari, joka sen näki, pani kätensä Torgerin viulunkielille. Torger
katsoa tuijotti häneen, vaan totteli häntä estelemättä. Mutta
silloinkos kaikui huutoja ja käsientaputusta. Torgerin ja Karin täytyi
tulla takaisin saliin senkin seitsemän kertaa, ennenkuin innostus
asettui.
Lopun iltaa makasi Torger vaateseinän takana ja itki, sillä nyt hän
taas kuuli Ole Bullin soittoa, ja se oli miltei suloisempaa kuin ennen.
Hän soitti samaa kuin silloin kirjurin kotona. Mutta Kari seisoi ja
katsoi Ole Bullin suoraa, juhlallista vartaloa, katsoi kuinka vapaana
ja varmana hän seisoi ja kuinka siististi hän heilutti jousta, ja hän
ajatteli: Minä voin arvata, että Jonista tulee tuommoinen, kun hän
ehtii niin kauvas.
Seuraavana päivänä kutsui Ole Karin luoksensa. Hän piti jotakin
kädessään. -- Minä lupasin kymmenen vuotta sitte sata taalaria sinun
miehellesi, sanoi hän; tässä ne ovat. Mutta sinun pitää koettaa saada
hänet pois täältä, sillä täällä hän turmelee itsensä. Sinun pojastasi
minä pidän huolen; hänestä tulee suuri taideniekka.
Itkun tähden ei Kari tahtonut saattaa kiittää; hän suuteli Ole Bullin
kättä. -- Jumala sinua siunatkoon, sanoi hän vaan.
Torgerin kaupungista pois saanti oli helpommin sanottu kuin tehty.
Kristianilaiset riistivät häntä kilvan puoleensa. Nyt oli juuri se
aika, jolloin oli ruvettu harrastamaan kaikkea norjalaista, kun
kerättiin polskoja ja kansannuotteja, stäfiä[13] ja kansanlauluja. Tämä
oli aivan uutta, tämä oli ensi kerta, jolloin talonpoikaissoittaja oli
siellä. Nyt häntä kuletettiin ympäri; hänen polskoillensa tahdottiin
kirjoittaa sävelet, häntä kutsuttiin puolisille ja iltasille ja hänelle
juotiin maljoja. Sanottiin hänen olevan yhden niistä, jotka nyt
perustavat norjalaista säveltaidetta. Torger oli ihan hurmautuneena
kaikista näistä ylistyslauseista, hän oli kuin juovuksissa
aamusta iltaan. Ei hän koskaan ollut ajatellutkaan ihmisiä niin
hyväntahtoisiksi. Ne tarjosivat hänelle isot rahat, jos hän ottaisi
soittaakseen Klingenbergillä[14] ja muissa paikoissa koko syksyn, ja
suurella vaivalla saivat hänet Kari ja Jon siihen suostumasta
estetyksi. Mutta nyt tahtoi hän soittaa rahaa kokoon uudeksi viuluksi
Jonille ja sitte matka-eväspussia varten. Ole Bull lupasi auttaa häntä
sillä ehdolla, että Torger seuraavana päivänä lähtisi matkalle. Huone
oli täpötäynnä väkeä sinä iltana kun Torger soitti. Oli ilmoitettu että
hänen poikansa saisi tulot. Torger soitti niin, että oli kuin kosken
vaahto olisi kuohunut hänen ympärillään, ja Jonin viulu houkutteli
monta kyyneltä ihmisten silmistä. Seuraavana päivänä seisoi Torger
viulu, jonka Ole Bull itse oli valinnut, sekä 200 taalaria rahaa
kädessä, ja molemmat hän antoi pojallensa. Tämä oli hänen elämänsä
uljain hetki. Mutta Kari itki erotessaan pojastansa, eikä tahtonut
saattaa hänestä luopua. Viimeinen mitä hän kuiskutti Jonille oli: lupaa
minulle yksi asia, Jon. Älä maista viinaa ja lue Isä meitäsi aamuin
illoin.
Kun Torger oli päässyt matkalle Karin kanssa, sanoi hän: nyt minä olen
soittoni soittanut, Kari, nyt on poikani sitä alottava. Nyt minulla ei
ole muuta tehtävää kuin että laskeun kuolemaan.