KYMMENES LUKU.

Kymmenen vuotta! Tämä aika voipi tuntua lyhyeltä niistä, jotka

viettävät rauhallista elämää hyvässä, onnen päiväpaisteen lämmittämässä

kodissa. Mutta sille, jonka täytyy kärsiä ja ponnistella, sille, jonka

täytyy olla varoillansa päivät ja yöt, jonka täytyy taistella

voimallisia ajatuksia vastaan ja koettaa tappaa kaikki paras, mitä

hänellä elämässä on, sille on kymmenen vuotta pitkä, pitkä aika.

Torger ei enään ollut tuo reipas, iloisa mies säihkyvine silmineen ja

iloisine lauluineen. Hänestä oli tullut synkkämielinen, kipeä mies;

hänen selkänsä oli koukussa ja päänsä kallellaan. Kotona ollessaan hän

mieluimmin kartti ihmisiä. Hänen silmiinsä oli tullut joku kamala

tuijotus; vaan silloin kun hän otti viulun ja kietoi itsensä sävelten

silmuksiin, tuli silmiin entinen välke. Se, mikä häntä enimmän

lannisti, oli tuo ikuinen taistelu sen kanssa, mitä hän tahtoi, ja sen,

mitä hänen olisi pitänyt tahtoa. Se taistelu uudistui joka aamu. Hänen

täytyi itsellensä tunnustaa, että se ainoa, mihin hänellä oli halua, ja

se ainoa, mihin hän kelpasi, oli soittaminen, ja se oli juuri se, jota

hän ei saanut tehdä. Se oli kirottu asia, Jumala ei ollut antanut sille

sijaa valtakunnassansa. Ja siihen perkeleen paulaan oli hän ollut

kiedottuna pienestä asti; nyt hän ei enään voinut sitä poikki

katkaista.

Hän ajatteli usein sitä, mitä äitinsä oli sanonut, että hän nimittäin

ryhtyisi jotakin hyödyllistä toimittamaan. Olisi ollut viisainta olla,

niinkuin kaikki muut, peto-eläin, joka vaan raastaa itselleen ja

omaisilleen; lukitsee kiinni kaapit, ja jolla vielä päälle päätteeksi

on se jumalisuus, joka nyt oli tullut tavaksi. Jos hänellä nyt olisi

ollut ne taalarit, jotka oli antanut lainaksi tai lahjaksi muille, niin

olisi niistä ollut hyvä apu.

Kari huomasi ettei enään maksanut vaivaa puhumalla koettaa parantaa

Torgeria. Jospa hän yhtenä päivänä olikin vaiti ja rauhoittui Karin

sanoista, niin oli sama vastahakoisuus seuraavana päivänä jo taas

edessä. Ja kuitenkin hänen täytyi pitää vireillä epäilystä, taistelua

Torgerissa, hän pelkäsi että ilman sitä hänen järkensä särkyisi. Sitte

hän keksi toisen keinon. Hän luki hänelle raamattua, niin usein kuin

vaan sai jouto-aikaa, ja valitsi aina lempeimmät paikat. Erittäinkin

hän luki Johanneksen kirjeitä. Ja sitte hän puhui Torgerille Jumalan

suuresta rakkaudesta syntisiä kohtaan. Torger huokasi ja vastasi: ne

sanat eivät ole minua varten. Mutta aina häntä halutti kuulla Karin

lukevan, ja väliin hän pyysikin häntä sitä tekemään. Usein hän sanoi:

-- niin, sinä selität sen tuolla tavalla, mutta pappi kyllä selittäisi

sen toisin, ja hän on oppinut mies, jonkatähden hän kyllä tiennee mikä

oikein on.

Eräänä päivänä Kari sanoi Torgerille: -- etkös luule että Jumalan

pöydässä käynti sinua vahvistaisi, on kuin minun tekisi sitä mieleni,

eikä ole oikein että pysymme poissa, vaikka pappi onkin nurja meitä

kohtaan.

Torger katsoi häneen kiiltävin silmin; -- en kaiketi minä voi

ajatellakaan sinne pääsemistä, vastasi hän.

-- Jumalan pöytä on kaikkia varten, jotka tarvitsevat Hänen armoansa,

sanoi Kari.

Iltapäivällä hän seisoi papin kirjoitushuoneessa. -- Minä tahtoisin

mielelläni saada itseni ja mieheni kirjoitetuksi ripille tulevaksi

pyhäksi, sanoi hän.

-- Vai tulit sinä viimeinkin, sanoi pappi. -- Onko hän nyt pannut pois

viulun?

-- Hän panee sen pois, kun häntä siihen peloitetaan. Jos hänelle tulee

kovin vaikea, niin ottaa hän sen käsille taas, ja se häntä helpottaa.

-- Niinpä saa hän odottaa, kunnes kokonaan luopuu soittamisesta.

-- Sitä hän ei koskaan voi tehdä.

-- Silloin ei hän myöskään koskaan tule Jumalan pöytään.

-- Sinä olet säälimätön, pastori.

-- Ei kukaan soittaja pääse Jumalan pöytään, niin kauvan kuin minä olen

pappina täällä, vähemmällä kuin että tekee katumuksen.

-- Sinulla ei ole lupa salvata taivaanvaltakuntaa niiltä, jotka sinne

pyrkivät.

-- Kun rikas nuorukainen kysyi tietä taivaasen, sanoi Jesus: mene pois,

myy kaikki mitä sinulla on ja anna köyhille. Samoin täytyy sinun

miehesi nyt myydä viulunsa. Jumala vaatii kaikki tahi ei mitään.

Kari kun sitte istui pappilan pohjoispuolella olevalla mäellä, oli ihan

tukehtua: -- Oli ensi kerta tässä paikkakunnassa, jolloin semmoinen

tapahtui, että joltakin kiellettiin Jumalan armopöytä. Jos eivät

ihmiset ennen olleet heitä pelänneet, niin tulisivat he sen ainakin nyt

tekemään. Hän katsoi kirkkoon päin. Totisena se seisoi siinä, mutta

torni osoitti taivasta kohti. Kouristuksen kaltainen itkunpuuska

valtasi Karin, mutta sitte hän saattoi rukoilla Jumalaa. Hän nousi ylös

voimallisena ristiänsä kantamaan. Sinä iltana hän oli vielä lempeämpi

kuin tavallisesti. Hän kertoi Torgerille käynnistänsä papin luona,

mutta sanoi vaan että pappi ei mielellään tahtonut laskea heitä

ehtoolliselle, koska ei luullut soittoa oikeaksi.

-- Enkös juuri sitä ajatellut, sanoi vaan Torger.

Kun Torger tuli kovin synkäksi ja alakuloiseksi, niinkuin sillä kertaa

kun läksi Karin luota, ei tämä tiennyt muuta neuvoa, kuin että otti

viulun, pisti sen hänen käteensä ja sanoi: nyt, Torger, voit lähteä

vähän jaloittelemaan, täällä sinä vaan tulet sairaaksi ruumiin ja

sielun puolesta. Torger oli kuin sujuva ruoko, jota joka tuulenpuuska

heiluttaa. Hän lähti. Ja ensin soitti hän itsensä terveeksi; sitte

tuntui hänestä soitto kelvottomalta; silloin hän virkisti itseänsä

ryypyllä ja sitte toisella, ja ei aikaakaan, niin oli hän jo joutunut

vanhan juoppouden valtaan. Silloin tuli katumus, hän viskasi viulun

selkäänsä ja vetäytyi kotiinsa Karin luo, niinkuin varpusenpoika

räystään suojaan raju-ilman alta. Tämä satu kuului vuodenkulkuun,

niinkuin syksy ja kevät.

Kari ei koskaan antanut hänen huomata kuinka tuo sekä ruumiillinen että

hengellinen vaivaantuminen häntä kuihdutti. Hän oli viime aikoina

vanhentunut ja laihtunut paljon. Torger sanoi kerran: minä pelkään että

kulutat pois terveytesi, Kari?

-- Oh, älä huoli minusta, vastasi hän hymyillen, en vielä päivääkään

ole ollut kipeänä.

Ei ainoastaan se, että Kari myötäänsä oli huolissaan Torgerin tähden,

eikä myöskään taistelu papin kanssa, joka oli joka veräjällä

koittamassa saada Torgerin pauloihinsa kiedotuksi, kalvanut häntä, vaan

siihen tuli vielä lisäksi elatuksen ansaitsemisen huoli. Se minkä

Torger ansaitsi ei riittänyt, ja sentähden täytyi Karin hankkia loput.

Hän kävi viljanleikkuussa, potaatinnostossa ja kehräsi ihmisille

niinkuin ennenkin.

Yksi asia oli, joka tämän pitkän aikaa piti häntä koholla, ja se oli

että Jon, hänen poikansa, kerran oli ennättävä sinne, mihin isänsä oli

uneksinut ennättävänsä, että hän kerran parantaisi isänsä syvät

sydämenhaavat. Kun ajatus oli eleimmällään, täytyi hänen mennä kaapin

luo, ottaa esille ja laskea killinki killingiltä kuinka kassa karttui.

Olisipa melkein luullut että isäpuolen nylkyri luonto oli häneenkin

tarttunut.

Torger oli miltei tykkänään jättänyt pojan Karin huostaan. Hän tiesi

että Jon siten oli hyvässä turvassa, vaikka Kari opettikin häntä viulua

käsittelemään. Kari sai menetellä pojan suhteen oman tahtonsa mukaan.

Hän rukoili sen edestä joka aamu ja ilta, ja otti sen syliinsä ja puhui

sille, ei metsänpeikoista eikä kummituksista, vaan Herrastamme

Kristuksesta ja neitsyt Mariasta, Aadamista ja Eevasta paratiisissa ja

pikku Mooseksesta, joka makasi ruokoarkussa joessa, kun kuninkaantytär

hänen löysi. Ja pieni Jon liittyi enimmän äitiinsä. Kari oli tehnyt

oikean huomion siinä, kun sanoi häntä tyynemmäksi ja syvällisemmäksi

kuin isä oli. Hän oli perinyt paljoa äidiltänsä, mutta yksi seikka oli

hänellä isältään ja se oli että hän oli yhtä vähän mieltynyt

lukemiseen, mutta sitä enemmän kuuntelemiseen ja soittamiseen. Kari

hänelle rallatteli isän polskoja istuessaan rukin ääressä, ja Jon koki

saada niitä viulusta lähtemään. Mutta isän kotiin tullessa iltasilla

oli viulu piilossa ja poika vuoteessa.

Vähän enemmän vartuttuaan voi hänkin olla asiassa jonakuna apuna ja

seurasi sentähden äitiään ulkotöillä. Pikku Jon oli koko mies viulua

pitelemään. Välistä hän näki äitinsä istuvan ja itkevän; silloin hiipi

hän äitinsä luokse, ja äiti kertoi hänelle omasta nuoruudestaan, kertoi

mitenkä oivallinen mies Jonin isä oli ollut, ja hänen itkunsa ja

taistelunsa ja hiljainen rukouksensa paneutui pojan soittoon ja tuli

siinä eläväksi.

Kun Jon oli tullut siihen ikään, että hänen oli meneminen rippikouluun,

asetti Kari niin, että hän sai käydä naapuripitäjään papin tykönä

lukemaan. Hän sai asunnon ja ru'oan pappilasta siitä että kävi emännän

asioilla.

Laittaissaan Jonin matkalle kuiskasi Kari: sinun viulusi on ylinnä

matkalaukussa.

Karilla oli se tapana, että hän joka lauvantai näiden kymmenen vuoden

aikana kävi Alamäessä pyytämässä lainaksi "Rahvaan Ystävää"[12] ja sen

luki hän kannesta kanteen. Hän oli ennen ollut niin halukas lukemaan,

ettei kansa juuri ottanut tätä huomioonsa. Eräänä päivänä tuli hän

kotiin silmät loistavina, hän oli löytänyt mitä monta vuotta oli

etsinyt.

Nyt on Ole Bull tullut Kristianiaan, sanoi hän, ja jääpi sinne joksikin

aikaa. Eihän sinulla, Torger, liene halua pistäytyä kaupunkiin, ja eikö

Jon silloin voisi olla mukana? Jon oli silloin jo palannut kotiin, ja

hänestä oli tullut muhkea mies; hän oli nyt kuudentoista vuoden ijässä.

Torger säpsähti kuullessaan Bullin nimen, vanhat muistot johtuivat

hänelle mieleen; hän kätki kasvot käsiinsä. -- Mistä me raukat saamme

rahaa siihen? oli hänen ensimmäiset sanansa.

Kari veti esiin tuon kuusisolmuisen kääryn ja näytti hänelle

kaksikymmentä kiiltävää taalaria.

-- Mistä sinä ne olet saanut? kysyi Torger katsoen suurilla silmillä.

-- Ne ovat sinun ja minun hikipisareita vuodesta vuoteen, vastasi Kari.

Niillä meidän nyt tulee rakentaa onnea pojallemme, muutoin kait siitä

ei koskaan tule mitään.

Heistä ei ole juuri mitään kerrottavaa, ennenkuin pääsivät kaupunkiin.

Sauva kädessä kulkivat nämä kolme pitäjästä toiseen, kyselivät lyhyintä

tietä, viettivät öitä ladoissa ja vanhain veneiden alla, sillä heidän

täytyi säästää äyrejä. Torgerilla oli viululaatikko selässä, Jon

kantoi pullakkota ruokapussia, Kari kulki heidän välissään. Raitis

aamuilma, uusien paikkojen näkeminen, tieto siitä, että olivat

seikkailu-matkalla virkisti Torgeria. Hän tunsi helpoitusta päästyänsä

pois koti-olojen yksitoikkoisuudesta, ja Kari oli nyt voiton puolella.

Tultuansa kaupunkiin kysyivät he Ole Bullin taloa. Ihmiset hymyilivät

ja osoittivat sitä hotellia, jossa hän asui.

Ole Bullkos hämmästyi, kun vanha talonpoikaisvaimo astui hänen

huoneesensa taluttaen miestä kummassakin kädessään, ja vielä niin

varhain aamusella, että hän makasi. Kari astui vuoteen viereen.

-- Oletko sinä Ole Bull? kysyi hän.

Se hän oli.

-- Kymmenen vuotta sitten lupasit sinä ottaa minun mieheni

ulkomaamatkalle, mutta väliin tuli meidän Herramme, eikä siitä tullut

mitään. Nyt minä tänään tulen poikineni ja kysyn tahdotko ottaa hänen.

Ole Bull katsoi kummastuen Torgeria; hän ei ollut nähnyt kenenkään

muuttuneen niin paljon niin lyhyen ajan kuluessa. Mutta yhtäkkiä johtui

kaikki tyyni hänen mieleensä.

-- Oletko sinä Torger? oletko sinä se, jota minä odotin kirjurin luona

melkein puolen päivää? kysyi Ole Bull.

-- Minä se olen. Sumu esti minun pääsemästä oikeaan aikaan perille. Ja

oli kait tarkoitus se, että minä olin liika vanha ja että poikani

pääsisikin oppimaan. Mutta kallista oli minulle sinun soittosi sillä

kertaa, ennen minä luulin olevani mestari, vaan sen päivän perästä oli

minun soittoni paljasta renkutusta ja hapsutusta. Ja jos ei voi kohota

sen korkeammalle, niin on paras lyödä viulu rikki, sillä silloin on se

vaan paljasta pirunjuonta.

Kari koetti hillitä miestänsä, ja Ole Bull sanoi: sinusta kyllä tulee

mies jälleen, Torger. Mutta nyt pitää sinun soittaa minulle vähän, sekä

sinun että sinun poikasi.

Torger antoi viulun Jonille, ja hän istuutui. Ole Bull katseli pojan

syviä ja haaveksivia kasvoja, sillaikaa kuin Jon jännitti viulunkieliä.

Sitte Jon soitti: "Kiliä mä paimensin", "Oh Olli, Olli vunukkani", sekä

muita enimmän surullisia kansansäveliä, ja sitte hän lopetti eräällä

virrellä, jonka oli oppinut äitiltänsä. Oli jotakin niin surumielistä

viulun äänessä, että vanha Torger oikein hämmästyi. Kyyneleitä nousi

hänen silmiinsä, ja hän katsoi tuijotti poikaa: kas kummaa! enpä minä

luullut sinua tuommoiseksi mieheksi, sanoi hän.

Ole Bull vaan makasi ja nyökäytti päätään. -- Tuo pystyy, tuo mies on,

sanoi hän.

Sitte piti Torgerin koettaa. Hän veteli muutamia polskoja, mutta sitte

hän viskasi viulun pois.

-- Anna minulle ryyppy, niin soitan, sanoi hän, muutoin tulee vaan

samanlaista hotiloimista.

-- Silloin on parempi että odotamme, sanoi Kari ja katsoi rukoilevin

silmin Ole Bulliin.

-- Sinä olet kuitenkin verraton, Torger, sanoi Ole Bull. Sinä oletkin

koski, mutta sinun poikasi hän on kuin tunturilampi.

-- Ihan niin on, sanoi Kari.

-- Kuulkaa nyt -- minulla on ensi perjantaina soittajaiset täällä,

silloin sinun pitää soittaa kanssani, Torger, sanoi Ole Bull.

-- Entäs Jonin? kysyi Kari.

-- Hänen tulee odottaa, sanoi Ole Bull. Ja te voitte tulla tänne

takaisin kello 3 tänään. Silloin syötte puolista minun kanssani, ja

sitte puhelen enemmän teidän kanssanne.

Perjantai tuli. Torgerin piti mennä saliin soittamaan. Hän ei nukkunut

edellisenä yönä, hänen kätensä olivat aivan märät, niin hän hikoili.

Tuskissaan tuli hän Ole Bullin luo. -- Sinun täytyy antaa minulle

jotakin väkevätä, minä muutoin pyörryn, sanoi hän. Ole Bull toi

sampanjaa, ja Torger joi lasin toisensa perästä aivan kuin se olisi

ollut vilvoitusjuomaa. Se oli hänestä niin makeata ja hyvää, ja

semmoista viiniä hän ei ennen ollut nähnyt. Hän unohti koko pelkonsa ja

tuli oikein rohkeaksi.

Kun Kari tuli taluttain häntä saliin, nousi semmoinen ääni ja

käsientaputus, että huone tärisi. Mutta Torger ei kuullut mitään. Kari

oli asettanut hänet jakkaralle ja antanut hänelle viulun käteen. Ja nyt

hän istui kotona kosken partaalla. Ja nyt hän soitti. Oli kuin kaikki

ne voimat, jotka olivat olleet kätkettyinä Torgeriin, nyt olisivat

päässeet tulvilleen. Nyt vavahteli ja pinnisteli, suhisi ja humisi, oli

levottomuus ja ajelehtiminen semmoinen, kuin koskella, joka syöksee

tunturilta alas ja jauhaa pirstaleiksi kaikki mitä tielle sattuu;

soittajan kantapää polki lattiata niinkuin kalkkaava myllynratas. Ja

yksi polska ja laulu tarttui toiseen niinkuin ratasten hampaat, ja

soitto meni yhtä vauhtia lakkaamatta. Silloin Ole Bull viittasi, ja

Kari, joka sen näki, pani kätensä Torgerin viulunkielille. Torger

katsoa tuijotti häneen, vaan totteli häntä estelemättä. Mutta

silloinkos kaikui huutoja ja käsientaputusta. Torgerin ja Karin täytyi

tulla takaisin saliin senkin seitsemän kertaa, ennenkuin innostus

asettui.

Lopun iltaa makasi Torger vaateseinän takana ja itki, sillä nyt hän

taas kuuli Ole Bullin soittoa, ja se oli miltei suloisempaa kuin ennen.

Hän soitti samaa kuin silloin kirjurin kotona. Mutta Kari seisoi ja

katsoi Ole Bullin suoraa, juhlallista vartaloa, katsoi kuinka vapaana

ja varmana hän seisoi ja kuinka siististi hän heilutti jousta, ja hän

ajatteli: Minä voin arvata, että Jonista tulee tuommoinen, kun hän

ehtii niin kauvas.

Seuraavana päivänä kutsui Ole Karin luoksensa. Hän piti jotakin

kädessään. -- Minä lupasin kymmenen vuotta sitte sata taalaria sinun

miehellesi, sanoi hän; tässä ne ovat. Mutta sinun pitää koettaa saada

hänet pois täältä, sillä täällä hän turmelee itsensä. Sinun pojastasi

minä pidän huolen; hänestä tulee suuri taideniekka.

Itkun tähden ei Kari tahtonut saattaa kiittää; hän suuteli Ole Bullin

kättä. -- Jumala sinua siunatkoon, sanoi hän vaan.

Torgerin kaupungista pois saanti oli helpommin sanottu kuin tehty.

Kristianilaiset riistivät häntä kilvan puoleensa. Nyt oli juuri se

aika, jolloin oli ruvettu harrastamaan kaikkea norjalaista, kun

kerättiin polskoja ja kansannuotteja, stäfiä[13] ja kansanlauluja. Tämä

oli aivan uutta, tämä oli ensi kerta, jolloin talonpoikaissoittaja oli

siellä. Nyt häntä kuletettiin ympäri; hänen polskoillensa tahdottiin

kirjoittaa sävelet, häntä kutsuttiin puolisille ja iltasille ja hänelle

juotiin maljoja. Sanottiin hänen olevan yhden niistä, jotka nyt

perustavat norjalaista säveltaidetta. Torger oli ihan hurmautuneena

kaikista näistä ylistyslauseista, hän oli kuin juovuksissa

aamusta iltaan. Ei hän koskaan ollut ajatellutkaan ihmisiä niin

hyväntahtoisiksi. Ne tarjosivat hänelle isot rahat, jos hän ottaisi

soittaakseen Klingenbergillä[14] ja muissa paikoissa koko syksyn, ja

suurella vaivalla saivat hänet Kari ja Jon siihen suostumasta

estetyksi. Mutta nyt tahtoi hän soittaa rahaa kokoon uudeksi viuluksi

Jonille ja sitte matka-eväspussia varten. Ole Bull lupasi auttaa häntä

sillä ehdolla, että Torger seuraavana päivänä lähtisi matkalle. Huone

oli täpötäynnä väkeä sinä iltana kun Torger soitti. Oli ilmoitettu että

hänen poikansa saisi tulot. Torger soitti niin, että oli kuin kosken

vaahto olisi kuohunut hänen ympärillään, ja Jonin viulu houkutteli

monta kyyneltä ihmisten silmistä. Seuraavana päivänä seisoi Torger

viulu, jonka Ole Bull itse oli valinnut, sekä 200 taalaria rahaa

kädessä, ja molemmat hän antoi pojallensa. Tämä oli hänen elämänsä

uljain hetki. Mutta Kari itki erotessaan pojastansa, eikä tahtonut

saattaa hänestä luopua. Viimeinen mitä hän kuiskutti Jonille oli: lupaa

minulle yksi asia, Jon. Älä maista viinaa ja lue Isä meitäsi aamuin

illoin.

Kun Torger oli päässyt matkalle Karin kanssa, sanoi hän: nyt minä olen

soittoni soittanut, Kari, nyt on poikani sitä alottava. Nyt minulla ei

ole muuta tehtävää kuin että laskeun kuolemaan.

Lumottu · 第 14 / 16 题