Kolme vuotta oli Jon koulussa ulkomaalla. Hänen vanhempansa saivat
häneltä usein kirjeitä, ja silloin oli juhlapäivä tuossa pienessä
pirtissä kosken yläpuolella. Jon kirjoitti kuinka hänen piti monta
tuntia päivässä kihnuttaa sävelikköä ylös alas eikä saanut soittaa
mitään muuta kuin harjoituksia.
-- Siihen minulla ei olisi ollut kärsivällisyyttä, sanoi Torger. Ja
sitte kirjoitti Jon kuinka pahoja ihmiset olivat juomaan viiniä ja
olutta, etenkin viimeksi mainittua, mutta hän ei sitä maistanut muuta
kuin ruo'an kanssa. -- Olipa kyllä hyvä etten minä joutunut sinne, mitä
arvelet, Kari? Ja vielä kirjoitti Jon mitä kaikkia kaunista hän näki ja
kuuli, ja kun hän rupesi puhumaan säveltaiteesta ja kuinka herttaista
oli olla soittajana, ei siitä milloinkaan tahtonut tulla loppua. Ja
silloin katsoi Kari iloisena Torgeriin päin ja huomasi että hänen
silmiinsä tuli entinen loiste.
Muutoin elivät nämä kaksi vanhaa nyt vaan poikaansa odotellen. Silloin
kun Torger tuli takaisin kaupungista, oli jo edeltäpäin saatu kuulla
miten oli käynyt. Sanomat olivat olleet täynnä hänen soittoansa
ylisteleviä lauseita. Kotoseutulaiset tirkistelivätkin häntä, ja
hän tunsi itsensä puolta kyynärää pitemmäksi. Mutta pappi puhui
ensimmäisenä sunnuntaina siitä Sodomista ja Gomorrasta, mikä isoissa
kaupungeissa on, ja kuinka moni yksinkertainen ihminen tarttuu syötillä
varustettuun koukkuun. Ihmiset ajattelivat Torgeria.
Torger oleskeli nyt kotona enemmän kuin ennen eikä ollut niin
synkkämielinen. Ne rahat, mitkä he olivat ansainneet kaupungissa,
tekivät sen, ettei heidän tarvinnut kiusata itsiään ylöllisellä työllä.
Mutta soittomatkalle hän ei enään tahtonut lähteä. Viulu riippui
naulassa seinällä, ja välistä hän otti sen alas ja rupesi soittamaan,
kun Kari pyysi, vaan se ei tapahtunut usein, sillä hän sitä miltei
pelännyt.
Kun kolmannen vuoden loppu lähestyi, alkoi Torger heikontua. Hänen
täytyi usein panna maata ja silloin rupesi häntä painamaan. Hän istui
pitkät ajat miettien itseksensä, vaan ei puhunut mitään Karille. Kari
kysyi joko ihmiset taas ahdistivat häntä, mutta hän vaan poisti
kysymyksen. Torger arveli eikö hän jo kohta laskeutuisi kuolemaan. Ja
silloin, kun hän ajatuksissaan seisoi omalla hautakummullansa, silloin
kohosi taas papin kirous hänen eteensä kuin musta, uhkaava pilvi; pappi
muuttui rankaisevaksi Jumalan enkeliksi, joka miekka kädessä ajoi hänet
pois paratiisista. Torger ei saanut nukkua öisin, hän heittelihe
levottomien unien vallassa. Papin sanat: "sinä olet oksennettu ulos
hänen suustansa", makasivat kuin painajainen hänen rintansa päällä. Hän
ei uskaltanut ottaa vastaan sitä lohdutusta, mitä Kari hänelle tarjosi.
Kari tarkoitti hänen parastansa, sen hän tiesi, mutta juuri se, että
hän piti hänestä niin paljon, teki Karin sokeaksi tässä kohden. Ja nyt
oli hän vastuun-alainen pojastansa, jonka oli vietellyt samalle
harhatielle, jolla itse oli. Hädässänsä ajatteli Torger mennä suoraan
papin tykö tunnustamaan syntinsä, vaan hän ei päässyt koskaan etemmäs
kuin kosken partaalle; siinähän hän oli lumottukin. Nähtyänsä ettei
ollut mitään mahdollisuutta voittaa Torgeria niin kauvan kuin Kari oli
hänellä tukena, oli pappi kehoittanut useita ystäviänsä kansan joukossa
koettamaan saada hänet edes kirkossa käymään. Nämä kun nyt näkivät
Torgerin heikontuvan ja heltyvän päivä päivältä, saivat rohkeutta
käydäkseen hänen kimppuunsa. He kysyivät häneltä silloin miksi eivät
koskaan nähneet häntä kirkossa. Hän vastasi että Kari ei oikein
viihtynyt kirkossa, ja hän ei tahtonut Karista erota. Mutta silloin he
rupesivat lukemaan hänelle lakia ja sanoivat että hänen, joka on niin
heikko, olisi ajatteleminen sitä suurta tilintekopäivää ja ajoissa
kääntyminen sinne, missä Jumala on löydettävänä.
Seuraavana pyhänä meni Torger kirkkoon. Hän ei ollut ollut kotona yötä,
vaan oli maannut eräässä talossa, jossa hän oli työssä. Astuissaan
kynnyksen yli tuntui hänestä kuin kaikki kirkossa olevat kuvat olisivat
kääntyneet ympäri, ja hän ajatteli laulua Agnetasta ja Näkistä.[15]
Häntä, joka kaiken ikänsä oli ollut vuoressa eikä tahtonut sieltä ulos,
häntä ne kyllä voivat peljätä. Ja nyt veisattiin seuraava virsi:
Nyt jos kuulet ääntä Herran,
Synnin orja, herää kerran!
Herää synnin unesta!
Muista, muista kurja aina
Mikä velka sua painaa!
Et voi sitä suorittaa.
Mut nöyrtyen
Ja katuen
Nyt lankee Herran etehen.
* * *
Ja viimein mieti vaaraasi,
Jo kavahda, lyö rintaasi:
Oi Isä, mua armahda!
Tuhlaajapoik' oon onneton;
Mun turhuus saanut paulaans' on,
Mutt' siitä tahdon päästä,
Ja taivaan'
Mä aikahan
En jätä epätietoisaan.
Torger oli vähällä tukehtua; kaikki rupesi kääntymään ympäri.
Hoiperrellen tuli hän kotiin ja pani heti maata. -- Polta minun
viuluni, Kari, polta se, sanon minä, muuten minä tulen palamaan
ijankaikkisesti. Kari koetti saada hänet rauhoittumaan, mutta silloin
hyppäsi Torger ylös vuoteesta, repäsi viulun alas naulasta ja viskasi
sen tuleen. Kari kauhistui, kuului kuin valittavia lapsen-ääniä
viulunkielistä, kun ne katkeilivat liekeissä, mutta Torger makasi kädet
ristissä ja katseli kuinka liekit nuoleskellen nousivat ylöspäin kuivaa
puuta myöten. Viimeisenkin punasen hiiloksen sammuttua hän tyyntyi. --
Kari, minä olen ollut hullu, minä olen elänyt hukka elämää, vieläköhän
on aika kääntyä?
Kari ei vastannut, hän vaan itki. Nyt hänkin uskoi ettei Torgerilla
voinut olla pitkä aika jälellä. Hän vaan toivoi kirjettä Jonilta,
ennenkuin Torger ennättäisi kuolla; Jon oli nyt se, joka voi enimmin
vaikuttaa Torgeriin.
Monta päivää makasi Torger liikkumatta. Hän katsoa tuijotti eteensä
ikäänkuin näkisi näkyjä. Huulet liikkuivat, vaan Kari ei kuullut
ollenkaan sanoja. Eräänä päivänä sanoi Torger: voineekohan taivaassa
olla sijaa sille, joka on ollut soittoniekka?
-- Siellä on sijaa joka syntiselle, joka uskoo Jesukseen Kristukseen,
olipa hän sitte soittaja tai pappi, vastasi Kari.
-- Ei, älä sano sitä, älä sano sitä, Kari, huusi Torger peloissaan;
sinä pidät minussa vireillä vanhaa epäilystä. Ja kuitenkin ahdistavat
minua näyt -- minä kuulen polskoja surisevan, viulun polttamisesta ei
ollut mitään apua, minä olen kuitenkin vuoressa enkä koskaan pääse
siitä ulos! Ja Torger painoi päänsä syvälle pään-alaseen. Kari pani
kätensä hänen päällensä ja lohdutti häntä, minkä taisi, vaan hän
hylkäsi lohdutuksen. -- Sinun pitää, Kari, juosta hakemassa pappi,
sanoi hän viimein, hänellä on niin kova ääni, hän voipi varmaankin
karkoittaa mustat-pirut ovesta ulos. Kari nousi. Pitikö hänen tehdä se?
Tähän saakka oli hän taistellut Torgerin elämänkutsumuksen puolesta ja
ollut voiton puolella. Oliko nyt viimeinen isku lipsahtava syrjään?
oliko Torger kuollessansa kiroova sitä, mikä on ollut hänen elämänsä
paras puoli, kiroova sitä, mitä hänen sukunsa miespolvesta miespolveen
on rakentanut häneen asti?
Silloin koputettiin ovea niin kumman kovasti. Kari säpsähti, meni
ovellepäin ja rupesi avaamaan, mutta jäikin hämmästyneenä oveen
seisomaan ja luiskahti sitte ulos. Hetkisen perästä hän tuli
takaisin taluttaen nuorta, kaunista miestä kädestä. Hän oli puettu
kaupunkilaispukuun, mutta viulunhuotra oli hänellä selässä, niinkuin
Torgerilla ennen aikaan. -- Isäsi on niin huonona, kuiskutti Kari, en
oikein tiedä tunteeko hän meitä nyt -- vaan istupas jakkaralle, Jon, ja
soita hänelle mitä parasta taidat, niin hän kenties sammuu rauhassa.
Ja Jon istuutui hiljaa jakkaralle vuoteen viereen ja otti viulun
käteen. Hän katsoi niitä vahvoja, kalpeita kasvoja, jotka makasivat
vuoteessa, hän muisti mikä isänsä oli ollut ja miksi hän oli tullut. Ja
sitte hän rupesi soittamaan. Sairas avasi silmänsä. Näkikö hän unta?
Ilma ikäänkuin täyttyi sävelistä, ne olivat säveliä Ole Bullin
viulusta, sillä kertaa kuin ne sulattivat kaiken kovan ja kylmän, ja
kuin kaikkien, jotka vaan osasivat itkeä, täytyi ruveta itkemään. Ja
tuossa istui muuan jakkaralla. Kuka se oli? Tuossa tuli "Koskenhaltija"
ja "Karinpolska" esiin. Ah, se voi ainoastaan olla yksi, se oli hän --
hänen poikansa -- hän oli tullut isänsä tykö hänen vaikeimmalla
hetkellänsä, kantaakseen hänet sävelillä valkeuteen ja rauhaan. Sillä
koko hänen elämänsä lumoi poika esiin, ei änkäten eikä raa'asti ja
rumasti, niinkuin Torger ennen aikaan oli tehnyt viulullansa, -- ei, ne
oli säveliä niin vienoja, niin sulavia, joissa itku ja valitus ja
leikki yhtyivät. Ja Torger ajatteli lapsuutensa kotia, hän näki isänsä
istuvan piippunysä hampaissa ja nyökyttävän hänelle päätä; hän näki
itsensä istuvan heinäru'ossa ja soittavan niin, että haravamiehet
unohtivat haravoimisen; hän näki kaikki ne mäet ja mättäät, joita
myöten hän poikasena viuluineen oli samonnut. Ja hän kokoutui naapurien
kanssa leikkikentälle, ja paikkakunta oli päässyt irti lumouksesta ja
oli taas sama hyvä ja lapsellinen seutu kuin ennenkin, ja hän kulki
Karin kanssa muiden joukossa, uljaana ja onnellisena. Ja sitte tuli
vieritteli koko luonto hänen eteensä ja tarjoutui hänelle paljaina
sävelinä -- siinä oli metsä ja joen pauhina, siinä vuohi ja varsa,
siinä vuohenkukka ja lillukka, ja ylimpänä koskessa istui koskenhaltija
itse, ja aurinko paistoi vielä sen kultaiseen kruunuun ja valkeaan
partaan; ja ylhäällä vuorenharjalla tuli Kari kävellen, ei harmaapäänä
ja työstä surkastuneena niinkuin nyt, ei, vaan nuorena ja loistavana,
ja ikäänkuin kukkia kohosi siitä, mihin hän astui jalallansa, ja
kirkonkelloja soi mihin hän meni, ja Torger ei enään maannut vuoressa,
-- ei, hän makasi myllyn vieressä, keskellä Jumalan loistavaa
päivänpaistetta, ja kaikki elävät tulivat kiittelemään häntä, joka oli
esitellyt niitä lauluissa. Mutta sitte kävivät sävelet kohoamaan. Ne
syöksivät toisiansa vastaan kuin vaahtoavat laineet, ne kiehuivat kuin
kuohu ja tyrsky ja itkivät sillä välin kuin kuutamo-iltoina rantaa
vastaan läikkyvät laineet. Ah, hän tunsi ne hyvin! Ne olivat hänen
miehuutensa raskaat vuodet, taistelu, epäilys ja synti, katumuksen
hetket itkuineen rukouksineen, Vapahtajan huutaminen avuksi hänen
suuressa hädässään. Mutta nyt otti poika ja kokoili kaikki Torgerin
tuskat ja huolet yhteen ainoaan sävelvirtaan ja kantoi ne Jumalan omaan
helmaan pyytämättä keneltäkään lupaa. Ne säveleet, joita nyt kuului,
olivat virsisäveliä, ylistysvirsiä Jumalan kunniaksi, kiitosta siitä
kaikesta mitä hän oli kokenut ja kärsinyt. Ja Torger luuli kuulevansa
urkujen ääniä tuvassa; seinät hajosivat, katto kohosi ja hän oli
kirkossa. Enkeleitä valkovaatteissa lenteli huoneen läpi, hän kuuli
pitkän viitan suhisten halkaisevan ilman, hänen yläpuolellaan ja
ympärillään tuli esiin pieniä lapsenpäitä. Ja huone täyttyi niin
sävelillä ja laululla, että hän viimein ei tiennyt tulivatko ne pojan
viulusta vai mistä. Mutta Jumalalalle kiitos ja kunnia! Oli vapahdusta
saatavana syntiselle, jolla oli halu Jumalan tykö. Hänen elämänsä ei
ollut mennyt hukkaan, sävelet olivat kiitosta Jumalan ja hänen
enkeliensä kanssa, ne olivat luodut hänen kunniaksensa; hän oli vaan
_itse_ pettänyt kutsumuksensa, oli niin kovin väärinkäyttänyt sitä
suurta lahjaa, jonka Jumala oli kätkenyt hänen sukuunsa. Mutta nyt oli
kaikki anteeksi annettu ja unohdettu Jesuksen nimessä, ja pojan tuli
korjata se jonka hän oli jättänyt maassa makaamaan. Hän oikasi käsiään
eteensä, ikäänkuin olisi nähnyt jotakin; hän hymyili -- Jesus Kristus!
huusi hän, ja elonkipinä oli sammunut.
Mutta äiti ja poika seisoivat vuoteen vieressä, painautuivat liki
toisiansa ja itkivät surusta ja itkivät ilosta.