Kolme viikkoa tämän päivän perästä tuli muuan tuttu mies toiselta
puolen tunturia Karin luokse. Tervehdittyään ja puheltuaan sanoi hän,
kun jo oli pois lähtemäisillänsä: sinun täytyy tulla katsomaan
miestäsi, Kari, hänen laitansa näyttää surettavalta.
Se mitä Karilla oli kädessä, putosi maahan. -- Eikö hän ole
matkustanut? kysyi hän.
-- Ei, hän hoipertelee humalassa melkein joka päivä talosta taloon
siellä kylässä.
Silmänräpäyksessä Kari käsitti kaikki mitä oli tapahtunut. Hän nousi
paikalla ylös, otti ruokaa nyytiin, sitoi pojan selkäänsä ja lähti
astumaan. Päästyänsä tunturin tuolle puolelle, rupesi hän etsimään
miestänsä. Hän kulki kysellen talosta taloon; viimein hän löysi hänet
muutamasta ladosta. Siinä hän parast'aikaa nukkui kalpeana ja
hermotonna. Hän viskautui hänen päällensä: -- Torger, Torger! johan
minä viimeinkin sinut löysin!
Torger hypähti ylös. -- Sinäkö se olet, Kari? älä tule minua likelle,
minä en ole sinun arvoisesi.
-- Oh, älä puu tuommoista, Torger! kas tässä on pieni poikasi.
-- Älä anna hänen koskea minuun. Tiedätkös, minä olen hoiperrellut
täällä kylän juoppona. Ja Jumala tiesi kuinka kauvan olisin sitä
tehnyt, jos et sinä tullut. Oi että tulit, oi että tulit!
-- No, nouse nyt ylös, Torger, saamaan vähän ruokaa. Sitte mennään
kotiin, ja kaikki muuttuu hyväksi jälleen, sanoi Kari koettaen nostaa
häntä ylös.
-- Eipähän, ei tule hyvä enää koskaan, minä olen lumottu, Kari, pahat
henget ovat minut lumoneet. Nyt lipsahti viimeisen kerran, ja minä en
koskaan pääse irti, minä olen kadotuksen oma. Ja Torgerin pää vaipui
vaimonsa syliin.
Kari silitteli hänen tukkaansa, poika painautui äitiinsä kiinni ja
katsoi häntä kummastuksella.
-- Olisit heti tullut kotiin minun luokseni, Torger, sanoi hän.
-- Sitä en ollut mies tekemään, minä häpesin sekä sinua ja poikaa, että
koko maailmata. Tekipä melkein mieleni tehdä loppu itsestäni.
-- Kyllä minä hyvin ymmärrän sen. Ja sitte täytyi sinun ryhtyä viinaan
kiinni saadaksesi voimaa unhottamaan jo soittamaan.
-- Ei, ymmärrätkö sen, Kari? Herra ymmärrätkö sen? sanoi Torger, taas
kohottaen päätänsä. -- Niin, näetkös, kun juon, niin tuntuu kuin
tulisin niin rajuksi ja huimaksi; minulle kaikki näyttää niin isolta ja
vahvalta, niinkuin näkisin unta, ja silloin minä uskallan ryhtyä siihen
käsiksi, ja silloin osaan soittaa; muuten tulee paljasti sotkua. Mutta
se on syntiä, minä tiedän sen; minä turmelen sillä itseni.
-- Tuo tapahtuu vaan niin kauvan kuin olet noin surumielisenä, Torger.
Kun tyynnyt, ja kaikki tulee vanhoillensa niin ei sinun enään tarvitse
juoda. Ei kaikki soittoniekat juo; Ole Bullkaan ei juo.
-- Niin, se on sentähden, että hän on ehtinyt perille, mutta minä en
koskaan pääse perille, en koskaan, sillä minä olen siihen liian vanha,
sanovat ihmiset. Ja siten täytyy minun juoda, jos minun on soittaminen.
Sentähden pitää sinun, Kari, polttaa viulu, sillä minussa ei ole siihen
miestä, tahi kätkeä se niin, etten sitä enää ikään näe. Se se on minun
turmioni.
-- Niin kai, tuosta kyllä voimme puhella tiellä, sanoi Kari.
-- Ja sitte minä alotan uuden elämän ja koetan päästä kunnolliseksi
ihmiseksi. Ja sitte sinun ei tarvitse minun tähteni hävetä, Kari.
-- Sitä en vielä koskaan ole tehnyt, Torger.
-- Oi, sinä olet niin hyvä, niin hyvä. Jos ei minulla olisi sinua, niin
tulisi minusta pian loppu. Ja sinä olet ainoa, joka minua ymmärrät.
Kari otti häntä kädestä kiinni; sitte hän pani pojan hänen selkäänsä,
itse otti hän viululaatikon, ja nyt mentiin taas kotiinpäin.
Kari näki, että Torgerilla tällä kertaa oli tosi tarkoitus, kun ei
tahtonut nähdä viulua. Sentähden hän kätki sen erääsen kaappiin, jonka
avain oli hänellä itsellään, eikä puhunut hänelle viulusta sanaakaan.
Torger tarjosi itseänsä heinäntekoon, vaan ei ollut ketään, joka olisi
hänestä huolinut; he tiesivät ennestään, että hän oli melkein kelvoton.
Vihdoinkin hän sai työtä 40 äyristä päivässä talon ruo'assa.
Ensimmäisinä päivinä meni työ jokseenkin, mutta sitte tuli loppu.
Parastaikaa niittäissänsä jäi hän viikate kädessä töllistelemään.
Toiset osoittivat häntä sormillansa ja nauroivat. He eivät tienneet
Torgerin näkevän näkyjä, kuulevan sävelien surajavan ympärillään. Pian
he saivat hänestä sananparren: "tekee työtä kuin Torger soittaja", kun
työ meni kovin hitaasti ja vähin erin. Torger tuli tyytymättömäksi ja
raskasmieliseksi. Tuntui kuin tämäkin tie tukkeutuisi hänen edessään,
ja se oli ainoa, johon hän saattoi turvautua; sillä viuluun hän ei
enään tahtonut ryhtyä; sen hän oli päättänyt. Hän ei vaan osannut
käsittää miten se vähä, minkä hän ansaitsi, riitti heidän elää; mutta
Kari sen kyllä käsitti. Hän istui ja neuloi ja päivillä hän kehräsi,
saatuansa kodin siivotuksi ja elukat ruokituksi. Mutta Torger sitä ei
tiennyt. Hänen huoneessa ollessa asettui Kari aina takan ääreen ja
laulaa hyrätteli, ja Torger luuli saavansa lisää ahkeroimisen rohkeutta
kun näki kuinka helposti kaikki kävi Karilta.
Vielä oli yksi seikka, jota Torger ei tiennyt, ja se oli se, että Kari
aina Torgerin poismentyä otti viulun sen piilopaikasta ja antoi pikku
Jonille. -- Nyt saat, Jon pyrkiä yhtä hyväksi soittajaksi kuin isäsi
on, sanoi hän, ja poikaressu otti viulun ja rupesi kihnuttamaan. Mutta
viulu oli iso ja raskas, jonkatähden hänen täytyi nojata sitä lattiaa
vasten, ja ottaa jousi keskeltä kiinni. Sitte äiti neuvoi häntä
asettamaan sormensa oikein, sillä sen hän muisti niiltä ajoilta,
jolloin hän itse opetteli, eikä kauvan viipynytkään, ennenkuin poika
osasi soittaa kaikki ne laulut ja lapsenrallatukset, jotka äiti
iltasilla hänelle lauloi.
Pitkä aika kului tällä tavoin, ja Torger synkistyi päivä päivältä
synkistymistään. Hän huokaili niin syvään penkillä istuessaan. Silloin
Kari muutamana pyhä-aamuna viulu kädessä tuli hänen luoksensa. -- Soita
nyt pyhän virsi minulle, niin olet hyvä, sanoi hän tyynesti.
Torger katsahti häneen ja otti hiljalleen viulun. Hän piti sitä kotvan
aikaa kädessänsä, sitte hän viimeinkin kohotti jousta. Ja hän soitti
virren ja vieläpä toisenkin, mutta sitte hän kiepsahti harhatielle.
Sävel yhtyi säveleesen, ei hän enää tiennyt mitä soitti. Kari istui
vuoteen-laidalla ja kuunteli; pikku poika makasi isänsä edessä ja
katseli ihmetellen kuinka nopeasti hänen sormensa liikkuivat. Torger
soitti yhtä mittaa puolille päivin; silloin Kari meni ja otti häneltä
pois viulun. -- Nyt kätkemme sen taas joksikin aikaa, virkkoi hän.
Silloin kallisti Torger päänsä pöytää vasten ja itki.
Muutamana päivänä tullessansa odottamatta kotiin näki hän pojan
seisovan varpaillaan jakkaralla ja kurottaen hakemaan jotakin kaapista.
-- Mitä sieltä tahdot? sanoi Torger kovasti.
-- Viulua! änkkäsi poika.
-- Kyllä minä sinulle näytän, jos kosket viuluun, sanoi Torger, nosti
hänen alas ja ravisti häntä.
-- Äiti sanoo että minusta pitää tulla yhtä hyvä soittaja kuin sinä
olet, sanoi pikku Jon nyhkyttäin.
-- Mikä nyt on? sanoi Kari, joka samassa tuli navetasta huoneesen.
-- Ethän vaan opeta pojalle tätä pirullisuutta? sanoi Torger.
Kari ei vastannut, otti vaan tyynesti viulun kaapista ja antoi sen
pojalle. -- Nyt saat näyttää isällesi kuinka vankka sinä olet, sanoi
hän, ja poika istuutui kihnuttamaan, "vasikka tuli pojan luo ja lehmä
äitin luo".[10]
Torger tunsi aivan hyvin koko kädenryhdin omasta lapsuudestaan. Hän
meni pojan luo ja tempasi viulun hänen kädestänsä. Siitä Kari vihastui,
ja se oli ensi kerta, jolloin Torger näki hänet suutuksissa. -- Häpeä
vähä, Torger, menetellä tuolla tavalla! Kun sinä viskaat pois sen, mikä
sinussa parasta on, niin ei ole muuta kuin kohtuullista, että poikasi
ottaa sen korjuusen. Ja jos Jumala on hänet soittajaksi määrännyt, niin
hänestä se tulee.
-- Eikö sinusta ole siinä kyllä, että täytyy kärsiä tämmöistä, kuin
minä olen, vastasi Torger; -- pitääkö meidän vielä lisäksi vetää ainoa
poikamme tähän onnettomuuteen?
-- Näytä nyt järkeäsi, Torger, sanoi Kari. -- Niin kauvan kuin voipi
sinun sukuasi muistaa, on siinä ollut soittajia, eikä kukaan tiedä
heidän olleen onnettomia. Paikkakuntalaiset ovat olleet ylpeitä heidän
tähtensä, kunnes pappi tuli noine uusine oikkuineen. Etkä sinäkään,
Torger, ole ollut onneton koko elämääsi, sen väittäminen on sinulta
kiittämätöntä. Etkö muista kuinka sinä nuorena viuluinesi samosit
kaikki maat ja metsät? etkö muista kuinka onnellinen olit kun
ensimmäisiä vuosia olimme naimisissa, ja aina siihen asti, kunnes uusi
pappi tuli? Kuinka hyvältä sinusta tuntui että osasit soittaa, silloin
kun menetimme pienen tyttömme? sinä sanoit sen helpottavan rintaasi;
entäs sitte pyhä-illat leikkimäellä? Niin, sinulla on ollut sangen
monta hyvää aikaa, kuule Torger, joista sinun tulisi kiittää Herraa.
-- Mutta hepä eivät kokeneet sitä mitä minä nyt koen, ei isäni eikä
kukaan niistä toisista, sanoi Torger. -- Luuletko minulla olevan
vähemmän halua soittamiseen nyt kuin ennenkään? Kun kosken
viulunkieliin, tuntuu kuin sormia polttaisi, mutta ne liekit, ne ovat
helvetinliekkiä, jotka hiipivät kieliä ylöspäin. Nyt olen saanut
silmäni voidelluksi silmivoiteella.
-- Sen silmivoiteen voit huoleti lähettää papille takaisin, vastasi
Kari tyynesti. -- Ei, sinun kohtalosi on pidellyt sinua kovissa
kourissa, Torger, ja sinä olet ollut liian hento sitä vastustamaan, se
on koko asia. Se ei ole onnettomuus että olet soittaja, vaan se, että
sait näköpiiriisi jotakin korkeampaa ja rupesit haluamaan suurempia
kuin nuo muut, vaan et saanut tilaisuutta päästä niiden perille. Sinun
olisi pitänyt päästä täältä liikkeelle ennemmin. Mutta jos sinä pääsit
liian vanhaksi, niin meidän poikamme ei pidä siksi päästä, ja se se on,
jota meidän nyt tulee harrastaa: saada hänet ehtimään perille. Sillä
soittajaksi hän on luotu ja siksi pitää hänen päästä, ja hänellä ei ole
sitä levottomuutta kuin sinulla, hän on tyynempi ja syvällisempi; hänen
tulee saavuttaa se, jonka saavuttamista sinä uneksit.
Torger seisoi pidellen kiinni tantarista, hänen rintansa huokui; hän
meni joutuun ulos sanaakaan sanomatta.
Pari kuukautta oli kulunut ja talvi tuli. Ensimmäinen lumi oli jo
ilmestynyt vuorten huipulle. Torger oli ollut niin synkkä viime
aikoina, että Kari oli kovin huolissaan. Hän aina hiipi hänen
perässänsä, kunnes Torger pääsi kosken sivu; hän näet pelkäsi Torgerin
syöksevän siihen. Hän seisahtuikin usein katselemaan alas koskeen tahi
istuutui myllyn alapuolelle, missä oli uneksinut onnellisimman
laulunsa. Mutta aina hän meni hiljaisena eteenpäin. Kari tiesi, että
elämä likiseudun taloin asukasten kanssa ikäänkuin tukehutti Torgeria
ja joka päivä verestytti papin kirouksen; hän tiesi että häntä
koetettiin kääntää, vaan sille ei hän mitään voinut. Sai mennä niinkuin
tahtoi.
Muutamana aamuna hänen herätessään oli Torger poissa. Kari oli yöllä
istunut niin kauvan työnsä ääressä, että nukkui sikeästi eikä herännyt
Torgerin noustessa. Ahdistus sydämmessä hän juoksi ulos aikoen mennä
koskellepäin. Silloin hän näki poikansa istuvan itkien lattialla. --
Äiti, viulu on poissa, sanoi hän. Kari repäsi auki kaapin oven;
tosiaankin, se oli poissa, ja jousi ja viululaatikko myös. -- Jumalan
kiitos! Viulun on isäsi ottanut, sanoi hän, hän kyllä tulee takaisin
kun joutuu.
-- Mutta nyt minä en saa soittaa.
-- Hiljaa, poikaseni, äiti kyllä keksii neuvon siihen. Samassa toi Kari
Torgerin lapsenviulun. -- Kas tämän saat sinä, ja äiti menee
kauppamiehelle tänään ostamaan siihen uudet kielet.
Talvi oli kulunut pitkältä, vaan Torger ei ollut kotiutunut. Kari ei
ollut peloissaan hänen tähtensä. Niin kauvan kuin hänellä oli viulu,
tiesi Kari ettei mitään häntä vaivaisi, kun hän vaan voisi pysyä
viinasta erillään. Sinä talvena sai Kari kokea miltä tuntuu leskenä ja
yksinänsä pienen lapsen kanssa oleminen. Mutta hän ei ollut se, joka
olisi pyytänyt keltään apua tai valittanut. Päinvastoin -- jos joku
pistäytyi hänen luoksensa, näytti hänestä Kari niin tyytyväiseltä
kaikkeen, ja aina hänellä oli maitopisara pöydälle panna. Puhdasta ja
hyvästi järjestettyä oli kaikki pirtissä. Mutta sinä talvena voi usein
nähdä Karin tulevan vetäen raskasta kelkkaa perässään vuorten ja mäkien
yli. Köysi oli hänellä silloin käärittynä molempain olkapäiden
ympärille, ja pieni, vilunsininen poika isot lapaset kädessä lykkäsi
perästä. Hän oli käynyt metsästä puita hakemassa. Semmoista ei kukaan
olisi voinut ennustaa rikkaan Sylfestin tyttöpuolelle. Jokaisen
näpillisen jauhoja ja joka suolanokareen, joka heillä oli ruokaan
pauna, kantoi tahi veti hän kotiinsa. Kyläläiset pitivät häntä kelpo
vaimona. Mutta olihan kaikissa tapauksissa melkein kuin synti auttaa
häntä, sillä hän se piti miestänsä leveällä tiellä. Sen ainakin pappi
sanoi. Hän oli tahtonut puhutella häntä pari kertaa sen perästä, kuin
kuultiin Torgerin luopuneen viulustansa, mutta Kari oli häntä
väistänyt. Viimein ihmisten hyvä sydämenlaatu sai heissä valtaa, ja
eräänä päivänä tuli Gudbrand Alimäki[11] halkokuorman kanssa Karin
pirtille, ja Marit Lihein lähetti potaatia, mutta Kari ei saanut
virkata siitä kenellekään mitään. Hän olikin niin siivo pitää työssä,
niin puhdas ja kätevä, ja niin sukkela saamaan kaikki pois käsistänsä.
Eikä nähty muuta kuin että hänkin luki ruokasiunauksia ja iltasilla
mielellään oli mukana virsiä veisaamassa. Eikä hän kylässä ollessaan
laulanut isänmaallisia lauluja tahi muita hullutuksia.
Maaliskuu oli kulumassa kun Torger palasi kotiinsa. Hän tuli hiljaisena
huoneesen, laski viululaatikon selästään ja sanoi haikeasti: -- Nyt on
pitänyt minua tuokion vuoressa taas, mutta nyt luulen voivani olla
ihmisiksi jonkun aikaa. Saat kätkeä viulun. Kari ei sanallakaan kysynyt
missä hän oli ollut. Iltasella Torger pani 20 taalaria pöydälle.
-- Kas näillä saat maksaa mitä olet ottanut velaksi minun poissa
ollessani, sanoi hän.
-- Enin on maksettu, vastasi Kari, mutta raha-äyreille saattaa
minulla kuitenkin olla reikiä. -- Sen sanottuaan hän aukasi yhden
kaapinlaatikon, otti siitä moneen solmuun solmitun huivimytyn ja pani
toisen kymmentaalerisen siihen. Sitte hän sai tietää että Torger oli
kulkenut monen paikkakunnan läpi viulua soitellen. Hän oli pyrkinyt
päästä Kristianiaan saakka, vaan siitä ei tullut mitään. Kauvan aikaa
hän oli ollut juomatta, mutta oli kerran joutunut vimmaan, kun hänen
piti soittaa kilpaa muiden paikkakuntain soittoniekkain kanssa. Sillä
välin hänellä taas oli itkun ja katumuksen hetkiä, ja muutamana
semmoisena hetkenä hän olikin kiireesti kääntynyt kotiin päin,
päästäkseen Karin luokse.