Raskaampaa matkaa kuin Torger nyt kulki, oli hän harvoin kulkenut.
Asian laita oli semmoinen, että kun hän oli kotona pirtissänsä ja Karin
seurassa, tunsi hän itsensä taas vapaaksi ja onnelliseksi. Karin vahva
usko ja tyyni olento vahvisti häntä. Mutta kun hän jäi yksinään,
tulivat papin sanat hänen perässänsä. Tuo hetki häissä oli ollut niin
hirmuinen hetki, että sitä ei helposti voinut unohtaa. Torgerista
tuntui kuin jotakin pahaa tulisi tapahtumaan tällä matkalla. Hän, jolla
oli semmoinen kotona olon halu, ei nyt enään saisi siellä olla. Hänestä
näytti aivan kuin hän nyt alkaisi pitkää ja raskasta elämätä. Tähän
saakka oli ollut päivänpaistetta, onnea ja rauhaa. Tunturilla olivat
ajatukset tunkeuneet väkisten hänen mieleensä, jonkatähden hän oli
iloissaan kuin pääsi kotiinsa. Kun hän nyt viululaatikko selässä käveli
kivikkoa pitkin, tuntui hänestä kuin kalliomöhkäleet olisivat nousseet
sumun seasta pystyyn häntä vastaan, ja hänelle muistui mieleen Sylfest
ja hänen sukunsa, jonka Herra hävitti maan päältä sentähden, että se
oli tehnyt syntiä. Hän ennätti niin pitkälle kuin kuusikkoon. Siinä hän
istuutui hirren päälle ja pyyhki hikeä otsastansa. Palaisiko hän
kotiinsa takaisin alkaakseen uutta elämää ja raastaakseen käsillänsä,
niinkuin kaikki muut? Mutta miten silloin kävisi Karille ja pikku
pojalle? ne tarvitsevat ruokaa ja vaatteita, eikä hän ole semmoinen
työmies, että ihmiset juuri paljon voisivat häntä käyttää. Ei, hänen
kyllä vaan täytyi jatkaa viulun soittelemista, ja jos oli totta mitä
Kari sanoi, että viulunsoitto oli hänen elämänkutsumuksensa, niin ei
siitä voinut tulla synti. Siten hän istui mietiskellen itseksensä;
ajatukset juoksivat samaa kiertokulkua. Sitte hän huokasi, nosti taas
viululaatikon selkäänsä ja kävellä letusteli eteenpäin. Hän kulki tuon
tuostakin sivu talon, missä hän ennen oli ollut tervetullut vieras. Nyt
hän ei uskaltanut astua huoneesen pyytämään herakuppiakaan. Seutu oli
nyt perkattu puhtaaksi kaikesta liasta, ja hän oli se likainen, joka
vielä oli ulos la'astava. Senpätähden hän nyt olikin pakoretkellä.
Tämä synkkämielisyys vaivasi häntä, kunnes hän pääsi tuolle puolen
tunturin naapuripitäjääsen. Siellä oli laajempi tila ja huokeampi
hengittää, ihmiset olivat ystävällisempiä; nyt hänen täytyi koettaa
mennä eteenpäin; hän ei enää voinut palata takaisin. Pian saatiin
tietää Torger soittajan tulleen pitäjääsen, ja ihmiset kilvan kokivat
saada hänet käsiinsä. Torger kuuli vanhan kai'un viulussansa; se ilo,
minkä hän toi ympärilleen, vaikutti hänelle hyvää, ja hän ansaitsi
rahaa. Oli kuin koti-olojen muistot nyt olisivat häntä kiihoittaneet
panemaan kaiken voimansa soittoon; ihmiset saisivat silloin kuulla,
että hän oli luotu juuri siihen eikä mihinkään muuhun.
Niin tapahtui muutamana päivänä että hänelle tuli sana kirjurilta, joka
kutsui häntä luoksensa; siellä oli eräs vieras mies, joka tahtoi häntä
puhutella. Viulu piti hänen ottaa mukaansa. Hän vietiin kirjurin
vierashuoneesen, ja siinä istui tuo muukalainen puhellen naisten
kanssa. Hän oli vahva- ja suora-vartaloinen mies, vilkkuvat silmät
päässä ja hymy huulilla. Torgerin huoneesen tullessa hän hypähti
seisalleen tuolilta. -- No, -- kas tuossa on mestari-soittaja, -- nyt
pitää sinun soittaa minulle, sillä minäkin olen soittoniekka! Torger
katsahti häneen. Mikähän tuo lienee? Hän otti viulun kotelosta ja pyysi
saadakseen jakkaran, sillä semmoisella hän oli tottunut istumaan.
Ja nyt hän soitti ensimmäisen laulun. -- Hyvä! hyvä! huusi vieras
taputtaen käsiänsä. -- Enemmän, enemmän. Ja Torger soitti
"Pohjoisvuonolaisen".
-- Oletko itse tehnyt tuon? kysyi vieras. Ei hän ollut sitä tehnyt.
-- No, soitappas joku, jonka itse olet tehnyt, pyysi hän. Torger vähän
ujosteli. -- Saat kuulla "Koskenhaltijan", sanoi hän. Ja hän soittamaan
"Koskenhaltijata". Mutta nytkös kädet tulivat liikkeesen! Hän ei voinut
pysähtää; yksi laulu ja polska soljahti toiseensa ja viimein mennä
viipotettiin "Karipolskaa" -- jossa koski, vuori, joen pauhina, koto ja
hän, joka oli soittanut hänet irti kirkonkellolla.
Vieras istui aivan kuin kiinninaulattuna. Viimeisen jousenvetämän
kaikuessa hyppäsi hän ylös, kiiti Torgerin tykö ja puisti häntä
molemmista olkapäistä. -- Mutta onhan se verratonta! oletteko Te
kuulleet semmoista ennen? ja hän kääntyi toisiin päin. -- Se on tuota
luontoperäistä, tuo ihmesävel, tuo kosken ja metsän pauhu ja kohina --
minä en saa sitä koskaan, en koskaan, vaikka opettelisin sata vuotta.
Kuinka vanha sinä olet?
-- Kolmenkymmenen.
-- Ja sinä olet itse opetellut soittamaan?
-- Isäni minua opetti, ja hän oppi isältänsä; me olemme olleet
soittajia niin kauvan kuin suku muistaa.
-- Ei, mutta pitääkö sinun vaan kuleksia täällä maakylissä ja soittaa
häissä ja kemuissa -- sehän on aivan hullua. Sinun täytyy lähteä
ulkomaille! -- etkö koskaan ole sitä ajatellut?
-- Enpä juuri voi sanoa sitä. Minä en usko voivani tulla kummemmaksi
kuin olen.
-- Ho hoo -- kyllä voit tulla kummemmaksi! Tuokaa tänne viuluni. Nyt
minä soitan. Ja hän sai viulun; Torger katsoa tuijotti sitä; semmoista
viulua hän ei ennen ollut nähnyt. Se oli niin sievä, että kiilteli
pitkän matkan päähän.
-- Mikä mies sinä olet, jos uskallan kysyä? sanoi Torger.
-- Nimeni on Ole Bull, oletko kuullut puhuttavan hänestä?
Torger katsoi häntä suurilla silmillä. -- Ei, oletko sinä Ole, sinä?
Luulisinpa kait kuulleeni puhuttavan sinusta!
Ja Ole Bull soitti. Hän soitti "Pajallakäyntiä", ja hän liitti siihen
lauluja ja kansansäveleitä, toisinaan itkeviä, toisinaan nauravia.
Torgerin suu aukeni yhä enemmän, silmät tulivat yhä kiiltävämmiksi ja
isommiksi, ja Ole Bullin vetäissä viimeistä jousenvetämää istui hän
aivan kuin kivettyneenä katsoa tuijottaen häneen. Käsin hän piti
viulunkaulasta kiinni, ja kyynel tuli vierien ja tipahti hänen
syliinsä. Ole Bull rupesi soittamaan uutta nuottia. Se oli niin
valittava, se oli hädässä olevan rukous, ja itku valui rukoukseen ja
murhe suli säveliin. Kyyneleet vuotivat alas Torgerin poskilta: hän
ajatteli itseänsä. Tuntui kuin jää hänen sydämensä ympärillä olisi
sulanut, kuin kivi olisi vieritetty pois. Nyt älköön kukaan tulko
sanomaan että sävelet ovat perkeleen laitoksia!
Silloin veti Ole Bull pitkän jousenvetämän -- ja siihen soitto loppui.
-- No, mitäs pidät minun soitostani? sanoi hän.
-- En uskonut ihmisen voivan soittaa sillä lailla, vastasi Torger aivan
kalpeana.
-- Haluttaako sinua soittaa niin? tahdotko lähteä mukaani ulkomaille?
kysyi Ole Bull. -- Se tapahtuu viime tiukassa, vaan vielä se voipi
onnistua.
Torger katsoi niin kummallisesti häneen ja sanoi sitte: -- hm -- sinä
kait teet minusta pilkkaa vaan?
-- En suinkaan; se on minun totinen tarkoitukseni, sanoi Ole Bull. --
Ihan päivälleen viikon päästä lähden täältä. Silloin voit yhtyä minuun
täällä, minä kustannan matkasi. -- Hän on nero, sanoi hän samassa
kuiskaten kirjurille, -- olisi vahinko, jos hän jäisi tänne maatumaan.
Jos norjalaisesta säveltaiteesta on tulossa jotakin, niin ovat juuri
tuommoiset ne, joiden se on luotava.
Torgerista tuntui kuin hän olisi nostettu maasta kohoksi.
Tunturi vaipui alas, sumut halkesivat ja hän katseli laajaa päivän
valaisemaa seutua. Sinne johti hänen elämänsä tie tästä lähtien. Hänen
mieleensä johtui silloin yht'äkkiä Kari, koti, pieni Jon. Pilvi peitti
auringon.
-- Minulla on vaimo ja lapsi, sanoi hän tyynesti.
-- Kyllä emme unhota niitä, sanoi Ole Bull, -- Kun nyt lähdet minun
mukaani kaupunkiin, niin saat yhdessä kanssani soittaa soittajaisissa,
ja silloin sinä ansaitset sata taalaria illassa, sen sijaan kuin nyt
saat kolme.
-- Ethän vaan puhune totta, tiedän mä, sanoi Torger kiiltävin silmin.
-- Jumala sinua siunatkoon! Hän astui esiin ja suuteli Ole Bullin
kättä.
-- Ja nyt pannaan kaikki tyyni jotakin Torgerin viuluun -- olkaa niin
hyvä, kirjuri -- ja te myös, sanoi hän naisväelle. He nauroivat ja
tulivat tuomaan lanttiansa, ja Ole Bull pani sinisen setelin.[9]
Torgerin silmiin nousi kyyneleet paljaasta ilosta; hän kävi jokaista
kiittämässä. -- Ja siis saan nyt heti mennä kotiin jäähyväisille.
-- Niin, mene vaan, ja sitte kohtaat minua täällä päivälleen --
päivälleen -- muista se!
-- Sen minä kyllä tulen muistamaan.
Niin kepeä jaloistaan Torger ei ollut ollut sen päivän perästä, jona
hän lähti kotiin Karia kosimaan. Hän pikemmin juoksi kuin käveli. Hän
jokelti ja lauleli kävellessään metsän läpi tunturille. Päästyään sen
selänteelle, täytyi hänen vähän huo'ata. Hän istui sammaltuneelle
kivelle ja otti esiin viulun. Hän soitti morsiusmarssia. Nuorta
elämäntoveriaan soitti hän kirkolle. Vaan tuntuipa kuin säveleet
eivät soisikaan siellä ylhäällä; hän katseli viuluaan ja lykkäsi
uudestaan -- ei. Sitte hän pani sen koteloon takaisin. -- Se on
paljasta poikanulikan soittoa kaikki tyyni. Nyt minä en koske viuluun,
ennenkuin se ääntää niinkuin Ole Bullin viulu.
Hän tuli juosten Karin tykö, niin että tämä oikein hypähti seistessään
puuropataa hämmentämässä.
-- Nyt minä en enään kelpaa soittajaksi, Kari, sanoi hän viskaten
viululaatikon vuoteelle; uh, minä olen kävellyt itseni oikein hikeen.
Kari näki hänen hymyilevät kasvonsa, hän ei voinut sovittaa niitä
yhteen hänen sanainsa kanssa. -- Mikä pappi on sinulle nyt saarnannut?
lausui hän.
-- Se oli Bull, nyt olen kuullut Ole Bullin soittavan, näetkös.
-- Ethän vaan puhune totta?
-- Ihan totta, ja sinä et koskaan ole kuullut semmoista! Eikös ollut
aivan kuin linnut olisivat laulaneet, ja sitte tultiin majalle ja
silloin oli vielä varhainen aamu, ja sitte laskettiin karja irti, ja
selvään kuului karjankello, ja paimenpojat toitottivat torvea
toisillensa, ja sitte tuli soittaja heiluttaen viuluansa ja soitti
polskan, ja paimenpiiat tanssivat ja nauroivat, ja matkamies tulla
rymysi matkalaukkuineen ja asettui takkavalkean ääreen, ja sitte hän
lauloi ja kertoi heille kaikellaisia kertomuksia -- totta tosiaan, sinä
et elämässäsi ole kuullut semmoista. Ja hienot sävelet, ne olivat ihan
kuin makeita, jotta niitä olisi voinut maistaa, ja vahvat olivat niin
pyöreitä, että niitä olisi voinut vierittää pitkin lattiata.
-- Mutta hän ei piisaa sinulle, Torger, kun sinä soitat
"Koskenhaltijata".
-- Ohoi, onko se minkäänlaista se! Olisit vaan kuullut hänen soittavan.
Minä olen ihan kuin pikku poika hänen rinnallansa. Nyt tuntuu minusta
etten saa viulustani muuta kuin vinkunaa ja kitinää. Ja minä ymmärrän
siitä viis. Minun lauluistani puuttui aina jotakin, jota en saanut
viulusta irti niin, kuin olin sen ajatellut. Ja nyt minusta tuntuu
siltä kuin en olisi saanut juuri mitään irti. Mutta hänpä sai irti,
hän; hän ikäänkuin aukasi tien kaikelle sille raskaalle, mikä oli
minussa, ja minä tulen sen oppimaan, minä myös.
-- Minun mielestäni sinä, Torger, olet hyvä semmoisenasi.
-- Ei, näetkös, minusta pitää tulla parempi, minusta pitää tulla niin
hyvä, että itse pappi lähtee tanssimaan kuullessansa minun polskojani.
Sillä tiedätkö mitä hän sanoi, Kari?
-- No?
-- Hän kysyi tahdonko matkustaa hänen kanssansa ulkomaille oppimaan;
hän lupasi kustantaa koko matkan.
Kari kalpeni. -- Sehän vaan ei liene mahdollista.
-- On kyllä, siitä saat olla varma, siliä minä olen nero, jonka pitää
päästä eteenpäin, sanoi hän, vaikka olen melkein liian vanha.
-- Sen minä kyllä ennen tiesin, Torger, että sinussa on jotakin
erinomaista.
-- Täällä, näet, ei kelpaa olla, sillä täällä vaan on oman itsensä
nojassa.
-- Ja sinä suostuit tarjoomukseen?
-- Minä sanoin ensin tahtovani puhutella sinua ja valmistautua matkaan.
Mitä sinä nyt ajattelet, Kari.
Kari ajatteli eteensä. Hän näki itsensä yksinänsä pitkinä
talvi-iltoina; hän näki itsensä kärsivän ja ponnistelevan oman sekä
poikansa elatuksen eteen.
-- Tässä ei ole muuta kuin yksi asia ajateltavana, sanoi hän
hiljaisesti. -- Mene sinä Jumalan nimeen, minä kyllä pidän huolta
itsestäni ja lapsikakarasta.
-- En minä nyt kuitenkaan semmoisella mustalaisen tavalla pötki sinusta
tieheni. Kas tässä aluksi. Hän pani pöydälle kaikki mitä oli ansainnut
matkallansa. -- Ja hän sanoi ottavansa minut mukaansa kaupunkiin, ja
siellä minä ansaitsen sata taalaria illassa, sensijaan kuin nyt
ansaitsen kolme, sanoi hän, ja ne minä lähetän sinulle kaikki tyyni.
Karin silmiin tuli kyyneleet. -- Tämä on jo liian paljo. Jumala on hyvä
meitä kohtaan ja nyt selkiää taivas sinullekin, Torger. Nyt kait et
enään epäile olevasi luotu soittajaksi?
-- En nyt epäile -- ja minä tulen soittamaan ja minä tulen tekemään
lauluja; niitä tuntui rupeavan tulemaan väkisten, kun kuulin hänen
soittavan.
Hyvissä ajoin lähti Torger matkaan. Hänellä oli aika eväspussi selässä,
paras nuttu päällä ja uudet saappaat jalassa. Torgerin mieli oli niin
täynnä kaikkia niitä suuria, jotka häntä odottivat, että eronhetki ei
kovin vaikuttanut häneen. Kari koki tukehuttaa itkuansa, vaan kun hän,
seisoessaan kynnyksellä poika käsivarrella, näki miehensä reippaasti ja
ilolla mielin kävelevän mäkiä alaspäin, niin hänen täytyi istua
kynnykselle ja itkeä ääneensä. Sitte hän kiitti Jumalaa kaikesta ja
rukoili onnea Torgerille.
Kaikki kävi hyvin, kunnes Torger pääsi tunturille. Silloin nousi niin
sakea sumu, ettei hän nähnyt omaa kättänsä. Torger arveli kaikissa
tapauksissa löytävänsä tien, mutta vaikka hän yhä käveli ja käveli, ei
hän kuitenkaan tullut ihmis-asunnoille. Torger huomasi ettei ollut
muuta varaa, kuin asettua yöksi tunturille ja kärsivällisesti odottaa,
kunnes sumu haihtuisi. Hyvä eväspussi hänellä oli ja valkeata voi hän
tehdä katajiin. Sitten hän istui ja odotti.
Aamupuoleen yöstä oli sumu yhtä sakea, ja Torger katseli kaikille
puolin ympärilleen, huomatakseen missä oli. Nyt hänen täytyi lähteä
matkaan, jos ei tahtonut myöhästyä. Hän käveli umpimähkään, kunnes
peräti väsyi. Silloin sumu haihtui, ja hän huomasi missä oli. Hän oli
kävellyt ympäri ja pohjoiseen päin, kun olisi pitänyt mennä etelään.
Nyt hän olisi tullut sivulaaksoon, ja mahdoton oli ennättää ajoissa
perille. Niinkuin henkensä edestä juoksi nyt Torger eteenpäin itku
kurkussa ja viululaatikko selässä. Likamärkänä hiestä ja niin
väsyneenä, että tuskin jaksoi seistä, tuli hän perille kirjurin taloon.
-- Niin -- nyt tulet liian myöhään. Bull lahti hyvän aikaa sitte; hän
odotti sinua niin pitkään kuin voi.
Torger oli vaipua maahan. Mihin hän matkusti? ähkyi hän puoleksi
ääneensä.
-- Italiaan.
-- Onko sinne pitkälti?
-- Ensin mennään monen pitäjän läpi, sitte ison meren yli ja sen
perästä monen vieraan maan halki.
Torgerin täytyi pidellä kiinni ovipielestä.
-- Mutta tämä oli kai kuitenkin parasta Torger, sanoi kirjuri; ei ole
kovin hyvä matkustaa vieraissa maissa, näetkös, ja sitä paitse sinä
olet liian vanha ruvetaksesi käymään oppia nyt enään. Sinä et olisi
kestänyt kaikkea sitä taistelua ja vaivaa, ja olisit tullut kovin
paljon ikävöimään kotiisi.
-- Niin kai taitaisin tehdä, kuiskasi Torger lumivalkeana.
-- Mitä? pyörrytkö? huusi kirjuri kauhistuen.
-- Minä juoksin liika kovasti, sanoi Torger. -- Ei siitä mitään, kyllä
pian toinnun. Niin, niin, jää hyvästi ja kiitoksia ilmoituksesta.
Torger astua hoiperteli ulos ovesta, kirjuri seisoi ikkunassa ja katsoi
hänen peräänsä. -- Voi mies parkaa! hän käy säälikseni! sanoi hän ja
meni kirjoitushuoneesensa.
Torger kulki luhan sivu; sen ovi oli auki.
Hän astui sisään ja heittihen heiniin maata. Kuinka kauvan hän siinä
makasi, sitä hän ei tiennyt. Hänen korvansa kumisivat, hänen silmiänsä
huimasi, hän ei voinut itkeä -- elämänonni, tulevaisuus, kaikki oli
kadotettu, murskaksi mennyt. Päästyään omaan valtaansa hyppäsi hän
ylös, otti viulun ja tahtoi lyödä sen seinää vasten. Hän oli jo
nostanut sen lyödäksensä, vaan sitäpä hän ei ollut mies tekemään. Hän
vaan viskasi sen kädestään, heittihen mahallensa ja peitti päänsä
heiniin.