Häät olivat parhaillaan. Tanssittiin, reimuittiin ja iloittiin. Torger
oli tullut hyvälle tuulelle taas ja oli niin sukkela ja leikkisä, että
häntä harvoin oli sellaisena nähty. Kari ei ollut mukana; hänelle tuli
este juuri kun he olivat lähtemäisillään, hän ei siis voinut päästä
mukaan, mutta jos kävisi laatuun, tulisi hän myöhemmin. Pappi oli
kutsunut kansaa raamatunselitykseen muutamaan naapuritaloon. Sen
hääväki tiesi, vaan ei siitä paljon lukua pitänyt. Häissä oli monta,
joiden kasvot heidän sinne tullessaan olivat olleet ankarasti
ryppyiset, mutta aikaa voittaen oli rypyt alkaneet hävitä, ja ihmiset
tulivat entiselleen. Ensi hääpäivän yö oli jo kulumassa; juoksija[5]
luisti ripeästi; Torger istui ilomielin ja soitteli sekä polki tahtia
jalallansa. Silloin, ennenkuin tiesivät aavistaakaan, seisoi pappi
tuvassa. Hän ei virkkanut sanaakaan, meni vaan muutaman penkin luo,
nousi sen päälle seisomaan ja avasi raamatun, jota oli kantanut
kainalossaan. Ja sitte hän luki äänellä semmoisella, että tupa tärisi:
Niin sanoo Jesus: Minä tiedän tekos, ettet sinä kylmä etkä palava ole;
oi, jospa kylmä taikka palava olisit! Sentähden ettäs penseä olet, ja
et kylmä etkä palava, oksennan minä sinut suustani ulos. Sillä sinä
sanot: minä olen rikas, minulla on ylellisyyttä enkä minä mitään
tarvitse, ja et tiedä että olet viheliäinen ja kurja ja kylmä ja sokea
ja alaston. Minä neuvon sinua ostamaan minun tulessa puhdistettua
kultaani, jotta rikastuisit, ja valkeat vaatteet, joihin pukeutuisit,
ettei alastomuutesi häpy näkyisi, ja voitele silmäsi silmävoiteella,
että näkisit. Joita minä rakastan, niitä minä myös nuhtelen ja kuritan;
niin ole siis ahkera ja tee parannus.[6] Ja nyt rupesi hän sitä
selittämään, niin että tupa tulta iski. Häävieraat seisoivat kuin
naulatut, pojat pitivät vielä kukin tyttöänsä kädestä kiinni tanssin
perästä. Toisistaan katsoivat he pappiin; kuoleman hiljaisuus vallitsi
tuvassa. Ja pappi seisoi tuossa hehkuvin kasvoin, huusi ja pui nyrkkiä
kirjaa vasten: se oli tuomiopäivänsaarna. Lattia ikäänkuin kohosi
niiden kanssa, jotka siinä seisoivat, ja jyrkkäystä alas mentiin. Joka
vasaran-isku papin kädestä lankesi niin että kirveli, pappi näki kuinka
ihmiset kauhistuivat, kuinka nuo suorat selät kumartuivat, kuinka moni
uupui alas penkille ja peitti kasvonsa. Viimein rupesi naisjoukosta
kuulumaan itkua ja ähkinää. Mutta pappi pitkitti: "Elämän pitäisi olla
ristin tietä, meidän pitäisi seurata Jesuksen jälkiä. Tekivätkö he
niin? seurasivatko he tänä iltana Jesuksen jälkiä? luulivatko he hänen
kulkeneen leikkilöissä ja tanssiloissa? luulivatko he hänen juoneen
itsensä juovuksiin oluesta ja paloviinasta ja hoiperrelleen humalaisena
ympäri? Voi, ei! Voi teitä, jos ette käänny! ja voi, voi häntä, joka
houkuttelee teitä syntiin, häntä, joka istuu tuolla, pahan omantunnon
satuttamana!"
Kaikkien silmät kääntyivät sinne, mihinpäin pappi viittasi. Siinä istui
Torger penkillä lumivalkeana ja hampaat yhteen purtuina; viulu oli
hänen polvillansa. "Voi häntä, sillä hän on pahain henkien vallassa. Te
puhuitte herkkä-uskoisuudessanne ihmisistä, joita metsänpeikot ja
noidat ovat lumonneet. Ei, _yksi_ ainoa löytyy, joka osaa lumoa
ihmisiä, ja se on perkele itse. Ja _tuo_ tuolla on lumottu, perkele on
niin kääntänyt hänen silmänsä, että hän luulee pahaa viattomaksi ja
hyväksi, perkele on niin tunkeutunut hänen sormiinsa, että niitä
syhyttää ja kutkuttaa halu päästä jouseen ja kieliin kiinni, se on
vääntänyt niin nurin hänen korvansa ja mielensä, että nuo syntiset
laulut ja tanssit tuntuvat hänestä soivan kuin Jumalan enkelien äänet.
Mutta voitele silmäsi silmävoiteella, että näkisit! Sillä tiedä, sinä
sokaistu miesparka, että ennenkuin sinut soitetaan vuoresta
kirkonkellolla, ennenkuin sinä lyöt viulusi rikki ja alat viettää
hyödyllistä elämää, ennen ei sinulla ole mitään parantumisen
mahdollisuutta. Niin, ennenkuin te kaikki heitätte pois leikit ja
tanssit ja käännytte siihen, mikä parempi on, ennen ette ole Jesuksen
omia. Te olette oksennetut ulos hänen suustansa. Ja muistakaa se,
ystävät, että sinä suurena tuomiopäivänä ei kysytä kuinka monta tanssia
olet tanssinut tahi kuinka monta ryyppyä olet ryypännyt, vaan silloin
kysytään oletko Jumalan lapsi vai et". Samassa löi pappi kirjan kiinni
ja meni joutuin ulos; hän ei katsonut oikealle eikä vasemmalle
puolelle.
Tuvassa oli hiljaa kuin haudassa. Ei kukaan uskaltanut olla ensimmäinen
liikkumaan. Olisi kuullut neulan putoamisen lattialle. Silloin hypähti
Torger pystyyn penkiltä.
-- Hei, tuokaa tänne ryyppy! huusi hän -- ja yksi vielä -- ja yksi iso
vielä, jolla nielasen papin. Jos minun nyt pitää olla piru, niin tulen
myöskin soittamaan sen saatanan hyvästi. Sen sanottuaan hän otti
viulun, pani pään kallelleen, silmät kiinni ja rupesi soittamaan. Ja se
oli soittoa se! Semmoista ei koskaan vielä oltu kuultu. Se alkoi
vienosti, ikäänkuin rukoillen ja valittain, mutta sitte se lyöttihe
huimaksi ja nauravaksi polskaksi. Se koveni kovenemistaan, hurjeni
hurjenemistaan. Se soi niinkuin syystuuli vonkuu vuorenrotkoissa,
niinkuin ukkonen käy ja vyöreet vierivät, ja viimein oli kuin kaikki
helvetin henget olisivat päässeet irti ja kiitäneet eteenpäin ruoskilla
huiskien; kuului ikäänkuin hädässä olevan voihkaavia huutoja. Ja Torger
ei kuullut eikä nähnyt mitään ympärillänsä, sillä nyt hän taas oli
vuoressa. Ja kaikki pienet pirut tulivat hyppien ja kierrellen taas
hänen päällensä, niinkuin ne nauroivat ja nykivät häntä ja tahtoivat
aivan syödä hänet: -- hoi, nyt hän on kiinni! nyt hän on kiinni! Torger
loihe juoksemaan, ne perässä; siitäkös juostiin peräkanaa ylt'ympäri.
Torger ähki apua saadakseen, ja silloin hän näki Karin seisovan
vuorenhuipulla. Hän pyrki ulos, ulos hänen luokseen; silloin halkesi
vuorenseinä, ja keskellä halkeamaa seisoi pahahenki leimuavissa
vaatteissa. Ja se irvisti Torgeria vastaan ja ojensi karvaiset,
kynsillä varustetut kätensä hänen tarttuaksensa ja huusi: hyvä, nyt
voit soittaa, pikku poikaseni! -- -- --
* * * * *
Seuraavana aamuna auringon noustessa istui pappi poltellen
aamupiippuansa sen talon puutarhassa, jossa hän oli ollut yötä. Hän ei
ollut saanut nukkua ja oli sen vuoksi noussut tavallista aikaisemmin
ylös. Hän istui penkillä kaivellen maata kepillänsä, ja koira makasi
muristen hänen jalkainsa juuressa. Oli kirkas kesä-aamu, aurinko
paistoi iloisesti ruohokolle, linnut lauloivat pensaissa, pääskyset
lentelivät visertäen katonrajaan ja siitä alas. Oli kuin Jumalan rauha
ja armo olisi paistanut seudun päälle. Mutta ne ajatukset, jotka
liikkuivat papin mielessä, eivät olleet lempeitä. Hän ajatteli
itsekseen niitä sanoja, joita aikoi käyttää pyhäsaarnassaan, kuinka ne
parahiten iskisivät ihmisiin. Västäräkki tuli hyppien ihan likelle
hänen jalkojansa, mutta pappi istui synkkänä, huulet huipullaan, mietti
ja survasi toisinaan sauvansa kovasti hiekkaan.
Silloin kolisi rattaat puutarhan vierustaa eteenpäin, ja ne ajoivat
niin kummallisen hiljaa ja varovaisesti, kuin olisi niissä kuletettu
sairasta. Pappi meni pihan puolelle päin. Rattailla makasi jotain
peitteen alla. Pappi kysyi mitä se oli. Peite vedettiin pois, ja siinä
makasi Torger soittaja kalpeana, aivan kuin kuolleena. Kun hän tunsi
raittiin aamutuulen puhaltavan ohimoillensa, heräsi hän, liikahti ja
katsoa tuijotti kummastuneena ympärilleen. Silloin hän näki papin
kasvot lähellään. Kulki kuin väristys hänen ruumiinsa läpi, nousi
toisen käsivartensa nojaan, käänsi kalmankalpeat kasvonsa pappiin päin
ja pui hänelle nyrkkiä. Sitte hän taas vaipui alas ja sulki silmänsä --
Hän soitti niin kauvan viime yönä sen perästä kuin sinä[7] olit mennyt
pois, kuiskuttivat ne, jotka olivat häntä kulettamassa, että meidän
vihdoin viimein täytyi repiä viulu hänen käsistään, ja silloin hän
kaatui lattiaan ja meni ihan tainnoksiin. Sitte kaasimme muutamia
ryyppyjä hänen suuhunsa, vaan hän ei kuitenkaan tahtonut virvota.
-- Voi kurjaa miesparkaa, sanoi pappi, katsoa tuijotti uhriansa ja
puhalsi savua suustaan. -- Katsokoon Jumala armollisesti puoleensa ja
antakoon hänen kerran päästä paremmalle tielle.
Kuultuaan ratasten seisahtuvan tuvan viereen tuli Kari ulos. Hän
kalpeni nähdessään mitä niissä oli, vaan tointui taas heti. -- Pankaa
hänet tuvan vuoteesen, niin saatte kiitokset, virkkoi hän. Niin Kari
asetti hänet hyvästi makaamaan ja kysyi sitte miehiltä kaikkia, mikä
oli tapahtunut. Saatuansa tietää kaikki mitä tahtoi, aina niihin
sanoihin asti, joita pappi oli käyttänyt, hän kiitti heitä avusta ja
meni tupaan. Hän astui vuoteen pielen viereen, pani kätensä ristiin sen
ympärille ja rukoili hiljaa. Sitte hän pyyhkäsi pois kyyneleen
silmästänsä, otti kutimensa ja istuutui vuoteen viereen miehensä
luokse.
Uudestaan herätessään makasi Torger omassa tuvassansa. Aurinko paistoi
sisään maalattua kaappia kohti, Kari istui ja kutoi, pikku poika
tallusteli lattialla, kaikki oli paikallaan, aivan kuin ei mitään olisi
tapahtunut. Hän katsoi Karia niin kumman kauvan ja ankarasti. Kari ei
virkkanut mitään; hän otti vaan pojan ja vei sen Torgerille. -- Ota
pois poikanulikka! sanoi Torger vihaisesti ja lykkäsi hänen pois
luotaan. Tuokion kuluttua peitti hän kasvonsa päänalaiseen.
-- Minä olen sekä Jumalan että ihmisten kiroissa, Kari, lausui hän ja
rupesi ääneensä itkemään.
-- Minä en tiedä siitä mitään, sanoi Kari tyynesti ja korjasi
irtipäässeen silmukan.
Torger lakkasi itkemästä. -- Sinä kai et ole kuullut mitä pappi eilen
sanoi?
-- Olen kyllä, mutta papista ei vielä ole tullut Jumala.
-- Olen, olen minä pirun lapsi, Kari.
-- Älä puhu semmoista roskaa, Torger, mutta nuku vielä vähän, niin
keitän sinulle hyvän kahvikupin.
Torger oli vaiti. Tuntui kuin Karin sanat olisivat niin vilvoittaneet
hänt, hän oli vakava luonteeltaan ja kaikki meni jokapäiväistä menoaan.
-- Sinä joit liiaksi eilen, Torger, sanoi Karin, kaataen hänelle
kahvia.
-- Niin tein, Kari.
-- Se on pahin, mitä voit tehdä. Muistanet kai mitä isäsi sanoi?
-- Kyllä minä sen muistan, vaan en ollut omassa vallassani.
-- Mitä joutavia, minä kyllä puhun papin kanssa siitä.
-- Ethän vain mene papin puheille?
-- Menen kyllä, nyt hän kerran saapi kuulla totuuden.
-- Oh, Kari! Hän ei saa ottaa sinua pois minulta, sanoi Torger
peloissaan.
-- Siitä hän kyllä pääsee, vastasi Kari vakavana, hymyili ja puristi
Torgerin kättä. Torger katsoi vaimoansa loistavin, uskollisin silmin.
Semmoinen oli hän silloin kuin soitti hänet ulos vuoresta
kirkonkellolla.
-- Kyllä varmaankin on paras että annan soittoniekan viuluineen
päivineen mennä menojaan ja ryhdyn johonkin muuhun, sanoi Torger
kotvasen kuluttua huoaten.
-- Ei suinkaan, sitä sinä et saa tehdä. Jokaisen pitää olla sinä, miksi
hän on luotu, ja sinä olet oivallisin soittoniekka Norjanmaassa, sen
voin sanoa sinulle, Torger.
-- Mutta sinä olit kuitenkin älykkäämpi, kun ryhdyit kirjaan käsiksi,
sanoi Torger.
-- Niin, sinusta, Torger, olisi tullut hirmuisen vankka pappi, vastasi
Kari.
Torgerin täytyi hymyillä.
-- Kuulepas, mitä sanon, sanoi Kari. Nyt voit vielä maata jonkun aikaa
päivästä, sillä sitä sinä tarvitset, ja aamulla aikaseen lähdet karjan
hakuun.[8]
-- Karjan hakuun?
-- Niin. Gudbrand kävi täällä eilen sinun lähdettyäsi ja tahtoi sinua
karjan hakuun, ja minä lupasin puhua siitä sinulle. Tunturilla vähän
kuleksiminen tulee virkistämään sinua nyt, ja minä menen papin
puheille. Ja puhukaamme tänä iltana totisesti toistemme kanssa.
Torger lähti tunturille ja Kari valmistautui lähtemään pappilaan. Hän
oli pyyhkinyt pois kaikki yön varjot hempeällä kädellään, ja Torger oli
taas saavuttanut rauhan.