Pitäjääsen oli tullut uusi pappi. Hän oli yksi niitä, jotka luulevat
saarnaavansa kristinoppia, kun vaan sätkivät ihmisiä Mooseksen
kivitauluilla. Joka päivä saarnasi hän kristityille ihan kuin ne
olisivat olleet paljaita pakanoita. Hän oli nuorena viettänyt hurjaa
elämää, mutta sitte oli hän äkkiä tullut heränneeksi. Hänen ystävänsä
luulivat hänen tulleen mielipuoleksi, sillä yht'äkkiä laski hän
polvilleen lattialle, rukoili ja itki. Öisin hän kääntelihe vuoteessaan
ja heräsi pelästyneenä; hän näki unta, että piru tuli häntä elävältä
viemään. Hän istui raamattua lukien ja virsiä veisaten miltei yöt
päivät. Hän tuskin soi ruokaa itsellensä ja vähän oli se mitä hän söi.
Kun hän sitte rauhottui sisällisesti ja tunsi olevansa sovitettu
Jumalan kanssa, tuli häneen semmoinen kutsumus todistamaan, että hänen
täytyi lähteä saarnaamaan kaikille niille harhaileville, jotka
suruttomina kulkivat leveätä tietä, niinkuin hän itse oli tehnyt. Ja
hänen sanoissaan oli tuli, jonka voimalla hän tempasi monta
mukaansa, ja se teki hänet vielä innokkaammaksi. Niin kulki tämä nuori
mies raamatunselityksestä rukouksenpitoon ja rukouksenpidosta
raamatunselitykseen. Tuskin kaksikymmenvuotiaana saarnasi hän Hänestä,
joka ensi kerran astui julki opettajana ollessansa kolmenkymmenen
vuoden vanha. Oli kuin hänellä ei olisi ollut lepoa, ei rauhaa; hän ei
luullut tehneensä päivätyötä ennenkuin oli niin väsyksissä, että oli
vähällä kaatua. Hiukankaan levätessään pelkäsi hän vanhain kiusausten
taas tulevan häntä ahdistamaan, tahi että häntä sanottaisiin laiskaksi
Jumalatansa palvelemaan. Ja kun hän ajatteli kaikkia niitä tuhansia
ihmissieluja, jotka joutuivat kadotukseen sentähden, että muut ihmiset
laiminlöivät todistaa heille elämän tiestä -- ei, täytyihän hänen
silloin tehdä työtä! Hänen ystävänsä varoittivat häntä ettei alussa
ajaisi asiata kovin kiihkeästi, sillä silloin väsyisi hän pian; vaan
hän ei ottanut sitä kuullakseenkaan. Sen jätti hän Jumalan haltuun,
sanoi hän, ja tuo nuori apostoli tunsi itsessään loppumattoman voiman.
Hän teki työtä tutkintoon valmistuaksensa ja ajoi sitä yhtä ankarasti
perille. Monta vuotta hän asui pääkaupungissa, rupesi "kotimaallisen
lähetystoimen" palvelukseen ja piti esitelmiä ja raamatunselityksiä
usein kolmasti päivässä. Mutta sitte tuli muutos. Hän oli ollut vahva
kuin sota-uro, mutta nyt ei ruumis enään tahtonut kestää tuota
väsyttävää työtä. Hän tunsi että henki oli ikäänkuin kuivempi, ajatus
raskaampi, halu heikompi; sana ei enää luistanut niin helposti, ei se
myöskään langennut samalla voimalla. Hän alkoi saarnata vanhoja
saarnojansa uudestaan. Hän oli niin kauan vetänyt samaa virttä, että
ihmiset jo osasivat sen. Ei enään kokoontunutkaan sadottain ihmisiä
häntä kuulemaan. Silloin sanoi tohtori, että hänen täytyi lähteä
maalle, ja hän sai kirkkoherranpaikan maalla, vaan maan-ilma ei voinut
häntä toiseksi muuttaa. Huomattuaan vanhan liekin olevan poissa, koetti
hän puhaltaa sitä uudestaan tuhasta leimuamaan, ryhtymällä vielä
kovemmin asiaan kiinni. Hänen saarnansa muuttuivat yhä enemmän
peljätyssaarnoiksi, joiden takaa helvetti leimusi; ne olivat musertavia
iskuja kaikkea sitä vastaan, mitä hän oli kutsunut elämän-iloksi,
siihen aikaan kun hän ei vielä ollut kääntynyt. Saman tulen jonka
kautta hän oli kulkenut, piti jokaisen miehen ja naisen kulkea, sitä
ennen ei heillä ollut mitään lunastusta saatavana. Pyhinä täytyi hänen
saada vatsan täydeltä huokauksia, voihkauksia ja itkua kansan puolelta,
muutoin luuli hän saarnansa olleen turhan.
Hän ei tiennyt täten etsivänsä enemmän omaa kuin Jumalan kunniata.
Vuodet kuluivat, hän joutui jokapäiväisten tapain uralle, ja ne sadat
pikkuseikat, jotka seurasivat hänen vitkaansa, rasittivat häntä; se
lempeys, mikä hänessä ennen oli voinut olla, katosi kokonaan, ja
hänestä tuli kuiva ja terävä kuin sarvenkärki. Mutta ylpeä oli hän ja
kärkäs vihastumaan. Hän ei kärsinyt muuta mielipidettä kuin omansa, ja
suuttui kun ihmiset väittivät häntä vastaan. Talonpoikia piti hän
laumana, joka oli johdettava mihin pappi tahtoi.
Hän oli naimisissa nuoren, hienon, kivuloisen naisen kanssa, joka
käveli kalpeana ja hiljaisena huoneessaan, hoiti lapsiansa ja käski
heidän olla hiljaa, kun kävelivät liian kovasti lattialla: "sillä isä
kirjoittaa saarnaansa". Ihmiset eivät kuulleet hänen hiiskuvan
sanaakaan miehensä läsnä-ollessa, ja tuntui ikäänkuin joku raskas
kuorma olisi painanut heidän koti-elämäänsä.
Semmoinen oli se mies, joka nyt tuli paikkakunnan papiksi. Hän oli
neljänkymmenen vuoden ikäinen, leveä ja suuri, kaljupää ja piti
silmälasia, joissa oli sangat mustasta sarvesta. Hän näytti synkältä ja
katsoi enimmiten alaspäin. Koira liikkasi aina hänen perässänsä ja
murisi näyttäen hampaitaan, kun joku läheni.
Vanha pappi, joka nyt oli muuttanut pois, oli ollut suopea ja
kansanmielinen mies. Suuria lahjoja ei hänellä ollut, mutta hurskas
kuin lapsi oli hän ollut ja elänyt hyvässä sovussa sen lapsellisen
seudun kanssa, jossa eli. Hän oli kulkenut ympäri kuin isä hyväin
lasten seassa.
Nyt saatiin tietää muuta! Miltei ensi asia, mikä saatiin kuulla, oli
se, ettei entinen pappi ollut mikään Jumalan mies. Ihmisistä tuntui se
kummalta, mutta täytyi kait niin olla, kun pappi sen sanoi, sillä hän
mahtoi varmaankin olla hirmuisen suuri Jumalan mies. Hänellä oli
semmoinen ääni, että kirkko melkein vapisi hänen saarnatessaan.
Pian syntyi niin kummallinen hiljaisuus paikkakunnassa. Ihmiset tulivat
niin kummallisiksi ja aroiksi. He rupesivat kävelemään toisella tavoin
kuin ennen. Heidän käyntinsä ei enään ollut tuota reipasta, vakaata
käyntiä, kun tulivat vakka tai pajuvakka selässä; ei tullut sitä
iloista kädenlyöntiä eikä nopeata tervehdystä kuin ennen. Nyt he
vetäytyivät ikäänkuin peloissaan toistensa sivu ja huokailivat. Joku
ilottomuus, haikeus ja tylyys ilmaantui niihin kasvoihin, jotka ennen
olivat olleet suopeat. Ihmiset eivät olleet niin avuliaita toisiaan
kohtaan kuin ennen. He vetäytyivät enemmän omaan itseensä, niinkuin
etana kuoreensa. Niiden puhe vetäytyi niin moneen mutkaan: täytyi ensin
huoaten puhua tästä syntisestä maailmasta, ennenkuin esitti oman
asiansa. Ja kaikki tämä uutuus kasvoi nopeasti; oli kuin rutto, joka
tarttui talosta taloon.
-- Käsitätkö tätä, Kari? sanoi Torger. -- Ennen aikaan kun tulin
pitäjään toisessa päässä oleviin taloihin, oli minusta niissä niin
tilavat ja valoisat paikat, mutta nyt tuntuu siellä niin ahtaalta ja
tukehuttavalta, että töin tuskin voin hengittää. Ja ihmiset sitte --
onpa melkein kuin olisivat saaneet uudet silmät päähänsä.
-- Se on kaiketi syynä että laskevat liian vähän Jumalan aurinkoa
tupiinsa, sanoi Kari.
Melkein ensi työkseen kielsi pappi leikin ja tanssin pyhä-iltoina. Hän
istutti semmoisen kauhun leikkikentän omistajaan, ettei tämä uskaltanut
laskea Torgeria kynnyksensä sisäpuolelle. Jos kohta moni tahtoikin
jatkaa samalla tavalla kuin ennen, niin eivät he toisten tähden
uskaltaneet sitä tehdä; he eivät tahtoneet joutua puheiden alaisiksi.
Koko seutu seisoi kuin aseetonna sen mahtavan miekan edessä, jota pappi
Herran nimessä kantoi, ja ihmiset nöyristyivät peloissaan sen alle,
niinkin lapselliset ihmiset helposti tekevät.
Yksi löytyi, joka ei nöyrtynyt, ja se oli Kari. Hän oli eräänä päivänä
Torgerin kanssa kirkossa, ja pappi selitti silloin saarnassaan sitä
syntiä, mikä on maailmanmielisessä soittamisessa ja laulamisessa, ja
lähetti kaikki ne, jotka semmoista harjoittavat, sekä ne, jotka
semmoisia auttavat, ihan tulipunaiseen helvettiin. Ihmiset kääntyivät
ja katsoivat Torgeriin päin, joka istui kalpeana kirkonpenkissä ja pani
silmänsä kiinni. Kirkosta ulos mentyä karttivat he häntä ja
kuiskuttelivat toisilleen. Silloin meni Kari hänen luoksensa kaikkein
nähden, otti häntä kädestä kiinni ja talutti hänet kotiin. Kotimatkalla
sanoi hän Torgerille: en minä enään kuuntele sitä pappia, sillä se ei
ollut Jumalan sanaa, mitä hän saarnasi.
-- Niinkö luulet?
-- Sen tiedät sinä, Torger, yhtä hyvin kuin minäkin.
-- Ei näytä siltä kuin tämä pappi tulisi kiittämään minua, niinkuin
entinen teki.
-- Hän ei ymmärrä sinua, Torger.
-- Täällä ei ole helppo elää tämän perästä.
-- Ei suinkaan, vaan kyllä kaiketi tulemme toimeen, ja jos näyttää
kovin ahtaalta, niin voimme matkustaa tiehemme.
-- Minä en viihdy missään muualla, ja sitä paitsi olemme jo ostaneet
tämän maapalstan.
Kaikki eivät heti seuranneet pappia kaikessa. Ne, jotka asuivat
lähimpänä pappilata, olivat ensimmäiset, ja sitte eteni kuuliaisuus,
aivan kuin renkaat veteen viskatun kiven ympärillä, yhä etemmäs
pohjoiseen päin. Mutta loitoimpana pitäjäässä oltiin vielä vanhoillaan;
siellä ei ollut pappia joka päivä astumassa heidän ovistaan sisään ja
kiinnittämässä pistäviä silmiään kaikkiin heidän jokapäiväisiin
toimiinsa. Siten jakaantui pitäjä kahteen joukkoon, jotka kumpikin
vetivät omaa köyttänsä. Ja iso joukko oli keskivälillä ja kallistui
toisen vuoron toiselle, toisen toiselle puolen.
Mutta pappi piti pohjoispuolta silmällä. Hänellä oli vakoojansa, jotka
kantoivat hänelle sekä mitä oli sanottu että tehty. Hän arveli ettei
viipyisi kauvan, ennenkuin sekin puoli vapisisi hänen käsissään.
-- Mitä minun nyt on tekeminen, Kari, sanoi Torger eräänä päivänä. Nyt
ovat ne uudet kielet viuluuni tulleet kauppamiehelle, mutta minulla ei
ole ayriäkään niiden lunastamiseksi. Ja tiedäthän että jo olemme vähän
velassa, niin että kaikki yhteensä tehnee taalarin.
-- Voit käydä veljeltäsi lainaamassa niin kauvaksi; kyllä kait pian
selvitämme asiamme.
-- Niinkö ajattelet? Minua hävettää niin tuo pyytäminen.
Torger meni veljensä luo. -- Kait sinä lainaat minulle taalarin uusiin
viulunkieliin ynnä muihin pikkutarpeisin?
Veli katsoi häneen terävästi. Sitte meni hän katsomaan oliko ovi oikein
lukossa. Sen tehtyä huokasi hän ja sanoi: käänny, käänny syntisiltä
teiltäsi, Torger.
Torger silmäsi häntä.
-- Elämä täällä alhaalla on oleva ristiä ja vaivaa, mutta sinä riehut
niinkuin se olisi paljasta leikkiä. Sinä ryvet päivät päätään synnissä
etkä näe että menet suoraa päätä helvettiin.
-- Minä autoin sinua, kun viimein olit pulassa, vastasi Torger
hiljaisesti.
-- Minä en auta ketään eteenpäin synnin tiellä, vastasi veli.
Torger otti lakkinsa ja lähti. Tultuaan omaan tupaansa hän heittihe
kovasti penkille.
-- No saitko rahat? kysyi Kari.
-- Veljeni haukkua nalkuttaa minua niinkuin kaikki muutkin, sanoi
Torger itku suussa. Ennen kaikki olivat niin suopeita, hyviä ja
ystävällisiä, että aina olivat perässäni mihin vain menin. Nyt ei ole
paljon yhtään, joka ei viskaa kiviä perääni. Mitä olen tehnyt, jolla
tämmöistä ansaitsisin? Ja Torger painoi päänsä käsivartta vasten.
-- Älä ole milläskään, Torger, sanoi Kari silitellen hänen hiuksiansa.
Tiedäthän että laiho kasvaa paremmin kun välistä tulee ukkosta ja
sadetta. Suuttuuhan, jos aina täytyy istua päivänpaisteessa.
-- Mutta milläs elämme? Täällä kohta ei ole ketään, joka ottaisi meitä
tutakseen.
-- Oi, onhan meillä vielä monta ystävää tuolla pohjoisessa päin. He
kyllä meitä auttavat, ja on neuvoja, jos pahoja päiviäkin, vastasi
Kari.
Samassa muksautettiin ovea, ja nuori, reipas, iloisen näköinen mies
astui sisään. Tervehdittyään sanoi hän: tulet kai soittamaan minun
häitäni, Torger? Ne pidetään torstaina, ja me tahdomme viettää niitä
vanhalla tavalla. Mutta älä puhu siitä, jottei pappi saisi vihiä
asiasta; emme uskalla viedä viulua mukaan kirkkomatkalle.
-- En tiedä voinko tulla, sanoi Torger, sillä viulussani ei ole kuin
mitättömät kielet.
-- Saat viedä terveisiä ja kiittää, sanoi Kari. Hän kyllä tulee, sillä
minä hankin hänelle uudet kielet tänä iltana.
Illan tullen meni Kari kauppamiehelle ja lunasti kielet. Hänellä oli
lähteissään paras vyöliina vyöllä, vaan kotiin tullessa ei sitä enään
ollut.