Tänäänpä oli vähän kaunis päivänpaiste! Ja tänäänpä oli vähän ääntä
vanhan Jonin viulussa, kun hääväki parittain kulki alaspäin koivikon
läpi! Ja pappi pääsi sinä päivänä kutsumasta Jumalan siunausta
semmoiselle, joka nai vanhan veneen tai väkevän selän[3] tai muhkean
talon, sillä eipä ollut vaikea nähdä niistä kahdesta nuoresta
ihmisestä, jotka seisoivat alttarin edessä, että rakkaus sitoi heidät
yhteen, eikä mikään muu. Ja illan tullen otti Torger itse viulun,
eikä semmoista soittoa vielä ennen oltu kuultu. Hän soitti koko
elämän-uljuutensa ja onnensa niihin säveliin. Se sävel se soi hänen
viulustaan sinä aamuna, jona hän näki Karin vuorenhuipulla ja tunsi
itsessään että hän se olikin hänen vastainen toverinsa; Torger risti
sen Karinpolskaksi. Häät olivat pienet vaan hauskat. Siellä ei juotu
eikä pauhattu, sillä semmoista ei Jon saattanut kärsiä, mutta tanssia
sai nuoriso niin paljon kuin tahtoi. Seuraavana päivänä meni nuori
parikunta uuteen kotiinsa, pieneen torppaan, jonka he olivat
vuokranneet, ja joka ei ollut kaukana koskesta. Siellä oli Torgerista
niin helppo hengittää, nythän voipi joka päivä käydä opissa
koskenhaltijan luona, lisäsi hän pilaillen. Torppaan kuului pieni
maatilkku, semmoinen, joka voi elättää pari lehmää ja antaa muutamia
tynnyrejä potaatia.
Torgerista tuli nyt samanlainen kuin isänsä oli, hän ei koskaan
pyrkinyt kotipitäjästä pois, vaan tahtoi kernaimmin olla kotona Karin
luona. Sillä ei ollut ketään, joka olisi ymmärtänyt hänen soittoansa
niinkuin hän, ja hänen kanssaan voi hän puhella tekemistänsä lauluista.
Kari oli lukenut niin paljon ja oli niin kummallisen järkevä ja
tiedokas, jotta voi kertoa hänelle niin paljon ja saada hänet
ajattelemaan monenmoista, joka sitte tuli näkyviin niissä lauluissa,
joita hän teki. Ja lisäksi oli Karilla se varma usko, että Torger oli
maailman paras soittoniekka, ja sekös antoi Torgerille rohkeutta.
Pari vuotta elivät nyt nämä kaksi kuin linnut oksalla. Torger ei
milloinkaan nauranut niin herttaisesti, kuin Karin ryhtyessä
soittamaan. Hän oli näet päättänyt opetella soittamaan hänkin, ja siis
oli Torgerin häntä opettaminen, mutta hänen sormensa olivat niin
kankeat. Hänen täytyi pian siitä luopua, vaan oppi kumminkin sen
verran, että tiesi näppimykset ja soitti joitakuita pieniä lauluja.
Tätä tekivät nämä kaksi kahden kesken. Ei kukaan pitäjäläinen sitä
tiennyt, ja se tapahtuikin vain melkein ilman aikojaan.
Jok'ainoa pyhä-ilta kesällä kokoutui nuoriso leikkikentälle, ja silloin
istui Torger hakkuupölkyn päällä soitellen heille. Nuoriso tanssi ja
vanhemmat katsoivat päältä ja puhelivat; silloin sai Torger usein niin
paljon soitostansa, jotta sillä voi elää puolen viikkoa. Ja pappi ja
papin rouva tulivat välistä muiden joukkoon, ja pappi ylisteli soittoa
ja kutsui Karia vihdoinkin tulemaan pappilaan lainaamaan kirjoja
niinkuin ennen. Niin, kaikki ihmiset olivat niin erinomaisen hyviä
heitä kohtaan! Tämä seutu oli semmoista vanhan-aikuista, uskomielistä
seutua, jossa iloittiin soitolle ja tanssille, ja jossa ihmiset
kernaasti auttoivat toisiaan, missä se oli tarpeen. Ja Torgerista
olivat he ikäänkuin vähän ylpeät, ja heistä oli erittäin hyvä että
jaksoivat elättää soittoniekan, joten hän pääsi kuleksimasta pitkin
ulkopitäjiä. Ja niin sai hän tuon tuostakin antimia, milloin
vasikanpaistin, milloin muutaman voinaulan tai tuopin maitoa. Torger
oli aina niin iloinen ja herttainen, että kaikkien teki mieli auttaa
häntä. Siitä seurasi että Torger pani rahaa kokoon ensimmäisinä
vuosina. Kari oli vankka taloa hoitamaan ja ansaitsi myöskin olemalla
palkan edestä apuna leipomassa ja huoneita pestessä juhlapäiviksi.
Kukat tuon pienen pirtin lasiruudun takana viihtyivät hyvin, ja jos
tulit sen sisään jonakin pyhä-aamuna, kun Torger otti viulun seinältä
ja soitti virren ja Kari juhlavaatteissa istuin veisaamassa, niin
tunsit kai siellä olevan hyvä olla.
Ensimmäinen suru, joka heitä kohtasi, oli se, että heiltä kuoli pieni
vuoden vanha tyttö. Torgeria oli mahdoton saada lohdutetuksi eikä
hänessä ollut miestä koskemaan viuluun moneen päivään. Kari kärsi
tyynemmästi, ja hänen täytyi lohdutella miestänsä. Mutta pari vuotta
sen perästä istui Kari punaposkinen pullukka poika sylissä, ja hänelle
pantiin nimeksi Jon. Hädin tuskin sai iso-isä nähdä hänet, sillä vanha
Jon oli kovasti sairastunut. Vaarallinen tauti kulki pitäjässä, ja Jon
meni sen mukana. Torger ja Kari olivat hänen luonansa pikku pojan
kanssa, ja vanha Jon kuoli iloisena ja tyytyväisenä. Hänen vaimoonsa,
joka uskollisesti oli hoitanut häntä viimeiseen asti, tarttui tauti, ja
kuukauden kuluttua seurasi hän miestänsä. Viimeinen, mitä hän pyysi
Karin tekemään, oli se, että hän säästäisi äyriä ja keräisi kokoon
hyvinä päivinä, kun perhe vielä oli niin harvalukuinen. Ja jos hän
vielä voisi saada Torgerin aikanaan ryhtymään johonkin hyödylliseen
toimeen, niin olisi hyvä. Mutta Kari arveli sopivammaksi antaa äyrit
niille, jotka niitä tarvitsivat, ja Herra kyllä auttaisi heitä
edeskinpäin, niinkuin hän oli tehnyt tähänkin saakka. Ja Jumala oli
tehnyt Torgerista soittoniekan ja sinä tulisi hän olemaan. Silloin
huokasi vanha vaimo puistaen päätänsä. Kari kertoi sitte tämän
Torgerille, joka ei osannut muuta kuin hymyillen lausua: niin, äiti
vanha oli itsensä kaltainen loppuun asti.
Torgerin vanhin veli sai nyt talon. Hän oli kauan harjoittanut
lampaankauppaa, eikä sen lopettaminen onnistunut hänelle oikein
hyvästi. Mutta Torger istui iloisena ja onnellisena pirtissänsä ja
nauroi joka kerta kun Jon hypähti äitinsä helmassa, isän viulua
soittaessa. -- Hänessä on soittoniekan ainetta, ajattelen minä, sanoi
Torger.
Niin kului muutamia vuosia umpeen. Kari piti huolta tuosta vähäisestä
maanviljelyksestä Torgerin poissa ollessa, ja hän teki sitä hyvästi,
hän ei peljännyt ryhtyä käsiksi kaikkiin, mikä tarpeen oli. Ei kukaan
köyhä lähtenyt apua saamatta heidän ovensuustaan, sillä niin tahtoi
Torger. Kun muut olivat hyviä heitä kohtaan, niin oli heidän tehtävä
samoin taas toisille.
Muutamana iltana Torgerin kotiin tullessa oli Kari tavallista
äänettömämpi. -- Onko mitään tapahtunut, Kari? kysyi hän.
-- Eipä vain, ei muuta kuin että veljesi on käynyt täällä ja valittanut
hätäänsä. Hän on ollut huoleton kaupassa, menettänyt suuret rahat ja
nyt pitäisi hänen lyödä pöytään 30 taalaria[4] viikon kuluessa, muuten
otetaan talo pantiksi.
-- Ethän toki vain puhune totta, huudahti Torger. Ottaa talo pantiksi.
Mitä hän nyt aikoo tehdä?
-- Niin, sepä se on, jota hän ei tiedä.
-- Minun täytyy auttaa häntä, Kari.
-- Niin, me kaiketi olisimme läheisimmät sitä tekemään.
-- Se on itsestään selvä, meidän täytyy häntä auttaa. Meillä on 50
taalaria säästöpankin kirjassa seisovaa, ai kuinka?
-- Niin on.
-- Jospa antaisimme ne hänelle! Minä en niitä tarvitse ja --
-- Niin, minä olen ajatellut samaa, keskeytti häntä Kari.
-- Niin, tehdään se, huudahti Torger iloisesti. Mene nyt nimismiehen
luokse, Kari, ja ota ne ulos, vaan älä puhu siitä kellekkään, ja sitte
menet veljeni luokse niitä viemään.
-- Mutta sinähän olet lähin siihen, sinä joka olet hänen veljensä.
-- Voipihan niin olla, mutta -- onpa kuin vähän ujostelisin. Emmekö
voisi kirjoittaa: hyvin kunnioitetulle torppari Olli Jansonille meidän
kotitalon lunastimeksi.
-- Niin saisi hän kuitenkin sen tietää.
-- Se on tosi -- ei, sinä voit mennä, sinä Kari, sinä osaat toimittaa
tämän asian niin hyvin, sinä.
-- Ja annanko hänelle kaikki rahat?
-- Niin, luulenpa melkein niin, sillä silloin on hänellä myös jotakin,
jolla voi liikkua.
Kari meni, ja veli sai kaikki mitä Torgerilla oli.