Pitkään aikaan paikkakunnassa ei puhuttu mistään muusta kuin tästä
tapauksesta, niinkuin arvata saattaa. Moni oli joutunut vahinkoon
pellon ja niityn suhteen, vaan se oli kaikki vähäpätöistä siihen
verraten, mitä oli tapahtunut Isotalolla. Ja talonpojat muistelivat
mitenkä sen suvun laita oli ollut vuosien kuluessa ja huomasivat sen
tehneen vääryyttä vääryyden perästä.
Ainoa, joka oli päässyt häviöstä, oli Kari. Häneen oli juuri samana
iltana, vähää ennen kuin Jon tuli, tullut niin kummallinen levottomuus.
Hänestä tuntui että tätinsä varmaankin oli kipeänä, ja hän pyysi lupaa
käydä hänen luonansa. Nyt oli hänelle laitettu sana.
Parast'aikaa kaivettiin vyöryä ja koetettiin saada ruumiit vedetyksi
esiin. Melkein koko kylä oli läsnä hevosineen miehineen. Monta sanaa ei
puhuttu sen työn aikana. Jos jotakin löydettiin, niin vaan viitattiin
ja se vedettiin hiljaa esiin. Mutta vyöry makasi siinä isona ja
täyteläisenä, ikäänkuin joku eriskummallinen vuorenpeikko, joka hautoo
aarteitansa. Paljoa siitä ei löytynyt.
Isolla kivellä vyöryn keskellä istui nuori tyttö. Se oli Kari. Käsiään
piti hän polvillansa ja katsoa tuijotti jotakin jalkainsa juuressa
makaavaa esinettä. Se oli hänen äitinsä ruumis, joka oli kaivettu ylös.
Hän makasi niin rauhallisena ikäänkuin olisi nukkunut; ei yhtään
jäsentä hänen ruumiissaan ollut murtunut. Eikä hänellä liene ollut
paljon sitä kauppaa vastaan, jonka nyt oli tehnyt.
Päivä paistoi niin lämpimästi ja suloisesti nuoren tytön päälle ja
kosketteli hiljaa vaaleita kasvoja kiven päällä. Oli kuin armo
rangaistuksen perästä. Kevään puroset alkoivat liristä, lumi suli,
muutamat muuttolinnut olivat jo tulleet, uusi elämä kesineen lauluineen
oli tulossa. Mutta Kari istui liikkumatta keskellä vyöryä.
Silloin tuli nuori mies joutuisasti kävellen vuorenpolkua myöten.
Hänellä näytti olevan kiire, kun hän sauva kädessä astui Karia kohti.
Hän hiljensi kulkuaan päästyänsä vyöryn ääreen, seisahtui ja katsoi
kerran tyttöön päin; sitten hän veti saappaat jalastansa ja kulki
varpaillaan kivien yli. Hän istuutui vähän matkaa tytöstä. -- Istutko
siinä yksin? sanoi hän.
Kari kääntyi. -- Oletko tullut kotiin? sanoi hän vaan.
-- Olen kyllä, vastasi Torger. Hän tahtoi sanoa enemmän, vaan ei voinut
sitä tehdä.
-- Minä muistelen isäsi sanoneen että viipyisit kauvemman aikaa poissa,
sanoi Kari.
-- Niin oli aiottukin, vastasi Torger, mutta sitten -- -- Tämä oli
hirveä asia tämä, lisäsi hän.
Karin silmät kastuivat; hän pyyhkäsi niitä kädellänsä.
-- Ja sinä, joka jäit niin yksinäsi, sanoi Torger. Voi sinua poloista!
Hänen äänensä oli niin hellä ja hän katsoi niin lempeästi tyttöä tätä
lausuessaan. Hänen kätensä hapuilivat Karin sormia.
-- Mihin sinä nyt aiot mennä, Kari? kysyi Torger vielä.
-- En tiedä.
-- Menetkö tätisi luo?
-- Minä en sitä tiedä. Siellä on jo kyllä monta ennestään. Minun
kaiketi täytynee lähteä johonkin palvelemaan.
-- Etkö voi tulla meille? Hyvä Kari, tule meille! Isä pitää niin paljon
sinusta, ja niin tekevät kaikki muutkin.
-- Jäätkö sinä kotiisi, kysyi hän.
-- En tiedä, kyllä kait jään.
-- Silloin minä en tahdo tulla teille.
Torger istui ihan hämillänsä. -- Pelkäätkö minua, Kari? kysyi hän. Ja
minä, joka toivon sinulle niin hyvää -- minä, joka pidän sinusta niin
paljon. Sinun tähtesi tulin minä nyt kotiin.
Kari ei vastannut.
-- Niin, voipi näet olla monta kaunista tyttöä ulkopitäjissä, vaan ei
ole yhtään, joka huolii soitostani niinkuin sinä. Sinä olet ymmärtänyt
sitä jo ensi hetkestä saakka. Sinä voit tehdä minusta jotakin, sinä
Kari, ja sitä ei yksikään noista toisista voi, ja minä olen niin
lemmekkäällä luonnolla. Ja nyt on Herra mielestäni asettanut kaikki
niin kummallisesti. Ethän toki hävenne soittajaparkaa, vai? Et suinkaan
tahdo mennä talon ja rahan kanssa?
Kari katsoi alas äitinsä ruumiisen. -- En suinkaan; niin kauvan kuin
tämä makaa tässä ei talo minua viettele. Hän myi itsensä raha-äyreistä,
ja se tapahtui kaikki vaan minun tähteni. Ja Kari tyrskähti itkemään.
Torger siirtyi lähemmäksi ja koetti lohduttaa häntä. -- Tule nyt meille
minun kanssani, Kari, sanoi hän, täällä sinä vaan saatat vanhat haavat
vuotamaan.
Kari nousi seisalleen ja puisti mullan pois helmoistansa. -- Ei, minä
en voi erota hänestä, sanoi hän, viitaten äitiänsä; sitte istuutui hän
taas.
-- Tahdotko niin puhun isäni kanssa siitä, että voit olla meillä
talvea? kysyi Torger hellästi. Älä pelkää, minä lähden pois. Ja
kannetaanpas nyt äitisi ylös meille.
Jon seisoi portailla ja kummastui kovasti nähdessänsä Torgerin tulevan
ponnistellen ihminen sylissä ja nuori tyttö tukena vieressänsä. Hän
näki pian mitä se oli. Heidän päästyänsä likelle porttia otti hän lakin
päästänsä ja laski heidät pihalle. Sitte otti hän Karia kädestä kiinni
ja talutti hänet huoneesen.
Kun oli kaivettu koko viikko, löydettiin viimein Sylfestin ja hänen
kolmen poikansa ruumiit. Mutta hänen raha-arkkuansa oli mahdoton
löytää, vaikka olisi kuinka etsitty. -- Onpa sääli tyttö parkaa,
hänelle se nyt olisi ollut tarpeen, sanoivat ihmiset.
Samana päivänä pantiin kaikki viisi ruumista hautaan. Pappi puhui
kirkkomaalla liikuttavia sanoja, eikä nähty monta silmää kuivana. Sinä
päivänä oli monta, jotka hyvittelivät vanhan vääryyden ja antoivat
velkamiehelle anteeksi hänen maksettavansa.
Mutta Jon sai niin asetetuksi, että Kari jäi hänelle kasvattitytöksi,
ja niityn hän sai kasvatuspalkaksi. Torgerin täytyi luvata viettää
sekin talvi muissa pitäjissä, mutta hän läksi keveällä mielin matkaan,
sillä hän tiesi että saisi palata takaisin kotiin häitään viettämään ja
loppumatonta onnea nauttimaan.