-- On suuri kunnia minulle tuosta tuommoisesta tarjoomuksesta, sanoi
hän. Kuuluu olevan aika mies tuo sinun poikasi, hän seisoi kaukana
kirkon laattialla, niinkuin olen kuullut.
-- Lukeminen ei ole miehuuden merkki, sanoi Jon. Torger, hänpä on hyvä
soittamaan.
-- Niin kai, onpa hyvä olla reipas jollakin tavalla. Kun hän vaan saa
jonkun tanssimaan, vastasi Sylfest. Ja niin voipi nyt ajatella että
Kari pääsisi hyvästi toimeeutulevain ihmisten luokse.
-- Saattaa olla tyytyväinen vähempään kuin sinä Sylfest, virkkoi Jon.
-- Niin, sitähän minä tarkoitinkin, vastasi Sylfest. Kuinka paljon
tulee jokaisen lapsesi osaksi, sinä Jon? Tuleeko housunlahe mieheen?
Jon punastui, vaan tukehutti suuttumuksensa. -- Sinä Sylfest kyllä
tiedät että minulla olisi voinut olla enemmän kuin nyt on, äläkä ole
niin kovin varma niitystä vielä. Minä voin vielä hankkia oikeuteni
takaisin. Mutta jos nyt teet tahtoni mukaan, niin lupaan etten enää
milloinkaan koske siihen asiaan.
Sylfest hymyili. -- Parasta on että uhkaat, sanoi hän, kovinhan sinun
sanoistasi säikähtyy.
-- Pilkkaa sinä vaan, sanoi Jon suuttuneena ja nousi ylös. Herra on
kerran tuomitseva meidän välimme, Sylfest.
-- Paras on että käännyt hänen puoleensa, sanoi Sylfest, sillä eipä
liene ketään muuta, joka tahtoisi antaa sinulle niityn takaisin.
Jon oli lähtemäisillään. Samassa tulivat talon pojat huoneesen,
heittäytyivät alas penkille ja riisuivat jalkineensa.
-- Tämä tässä on tullut kosimaan Kari sisartanne, sanoi Sylfest. Mitä
siitä pidätte? Pojat tirkistelivät isäänsä silmiin. -- Hm, sanoivat he
vaan nauraen ja irvistellen ja rupesivat syömään. Koskaan sitä ivaa,
jota heidän naurunsa osoitti, ei Jon unohtanut. Hän kiiruhti ulos, ja
niin kiivaasti kuin hän sinä iltana kulki mäkeä ylös, ei hän koskaan
ennen ollut kulkenut. -- Kuu heitti kellertävän valonsa lumikinoksiin,
jotka vielä olivat kyynärän korkuisia mihin vaan katsoi, mutta Joniin
se ei koskenut. Nyt vallitsi niin kummallinen levottomuus ja ilma oli
niin suojainen. Taivaankannelta nousi paksuja pikimustia pilviryhmiä
vyöryen näkyviin. Yöksi oli varmaankin raju-ilma tulossa. Jon katsoi
olivatko kaikki ovet hyvästi teljetyt, ja sitten hän pani maata.
Hänessä ei ollut miestä virkkamaan sanaakaan vaimollensa siitä, mikä
oli tapahtunut.
Isontalon äytäri katsoi tyytyväisesti nauraa irvistäen ikkunan läpi
Jonin perään. Hän näki myös kuun paistavan lumivalkeain tilusten
päälle, ja ajatteli: kaikki mitä näen ikkunasta on minun omaani. Sitte
söi hän vatsansa täyteen, aukaisi arkkunsa ja katsoi olivatko kiiltävät
riksit alallansa, ja sen perästä laskeutui hän vuoteellensa.
Yöllä heräsi Jon hirveästä jyminästä. Ukkonen ajoi, sade tulvasi
taivaasta, tuuli vinkui vuorenhalkeamissa, lumivyöryjä irtaantui ja
syöksyi laaksoon; etäällä paukkui kuin kanuunanlaukauksia. Jon makasi
vuoteessaan ja vapisi, hänelle ei tullut unta silmään. Silloin tuli
yht'äkkiä tuulenpuuska, joka kohotti koko huonetta, ikkunat särkyivät,
kaikki kapineet putosivat seiniltä alas, vuoteet tärisivät -- silloin
kuului kauhea jyrähdys, ihan kuin taivas ja maa olisivat räjähtäneet
yhteen. Herra Jesus! huusi Jon hypäten vuoteestansa, hän näki akkunasta
jotakin kummallisen käärmeen kaltaista kiemuroivan ja kääntelevän
leimuten kuin tuli. Sitte kaikki taukosi.
Päiväntullen seisoi Jon ikkunanpielessä katsellen ulos. Missä oli
Isotalo? -- Sylfest, koko hänen sukunsa, rahat, eläimet, tilukset --
kaikki tyyni oli poisla'astu, maasta syöty yhtenä ainoana yönä. Mutta
toinen puoli niittyä, se mikä oikeastaan oli Jonin oma, oli
vahingoittumatta ja Jonin aitauksen takana. Lumivyöry oli kulkenut
suoraan puroa myöten, joka ennen aikaan oli rajana. Kalpeana seisoi Jon
siinä vaan pani kätensä ristiin ikkunan keskipuun ympärille -- kyynel
tuli vierien -- Herra oli tuominnut hänen ja Sylfestin välin.