Torger oli siinä ijässä että rupesi tytöistä ajattelemaan. Mutta vielä
enemmän mietti hän lauluja. Hän luuli kuulevansa kutsuvia ja laulavia
ääniä mailta ja saloilta, mutta kaikkien enemmin itsestänsä, kun pani
kiinni silmänsä. Hän muisti koskenhaltijan pelin, ja sitä nuottia etsi
hän kaikissa lauluissansa, vaan ei löytänyt sitä koskaan. Joskus luuli
hän sen löytäneensä, ja hänen viimeksi sepittämä laulunsa oli aina
parhain, mutta siitä puuttui kuitenkin vielä jotakin, ja siten tunsi
hän vielä kantavansa jotakin syntymätöntä povessaan ja että juuri se
oli kaikista syvällisintä. Mutta iloinen hän oli. Elämä oli hänen
edessään päivän kirkkaana, ja hän pääsi ottelemasta läksyn kanssa
koulussa ja papin edessä. Isä antoi hänen asettaa olonsa oman mielensä
mukaan ja sentähden kulki hän viulu kädessä metsät ja salot halki. Ja
auringonsäteet ja lintuset, koivujen suhina ja tunturituulet, kosken
kohina ja puron lirinä, karjalauma ja paimenkoira ja jopa porsaskin
antoivat säveliä hänen viuluunsa ja aineita uusiin lauluihin. Eikä
häntä nyt enää hävettänyt antaa isänsä kuulla mitä hän soitteli. Vanha
Jon hymyili, ajatteli nuoruuttansa ja liikutteli päätänsä pojan soiton
tahdin mukaan; häntä ilahutti nähdä nuoren kotkan siipien kasvavan.
Torger sai nyt seurata isäänsä tämän soittomatkoilla, ja silloin
istuivat he molemmat laskien yhdessä viululeikkiänsä. Torger ei ollut
vähäinen mies mielestänsä, kun ihmiset alkoivat sanoa: "poika pätee
kohta, kuule Jon!" Mutta yksinään ei hän saanut matkustaa, eikä
myöskään kyläkunnan ulkopuolelle. -- Hän ennättää kyllä vielä joutua
harhateille, sanoi hänen isänsä.
Eipä paljoa puuttunut, ettei tytöt ruvenneet katselemaan tuota nuorta,
reipasta soittoniekkaa, jolla oli tuo tuuhea, kähärä tukka ja nuo
säihkyvät silmät. Aina seisoi joukko tyttöjä sen pikkutuolin ympärillä,
jolla hän istui, ja Torgerista tuntui kuin hän soittaisi parhaiten
tyttöin häntä katsellessa. Mutta Kari ei koskaan tunkenut lähelle, hän
seisoi ennemmin nurkassa, missä Torger ei voinut häntä nähdä. Torger ei
ollut viime aikoina puhellut äänen kanssansa eikä ajatellut häntä
enemmän kuin kaikkia muitakaan, paitsi kun hän joskus aprikoitsi eikö
tämän tytön laita ollut hyvin eriskummallinen.
Torger tehdä kyhäsi yhtä laulua, josta hän ei voinut saada semmoista
kuin tahtoi. Isänsä oli kertonut hänelle lumotusta prinsessasta, joka
soitettiin ulos vuoresta kirkonkelloilla, ja tämä oli saatava laulussa
esitetyksi. Oli Lauvantai-ilta ja isänsä käski häntä etsimään hukkaan
joutunutta lammasta, sillä hänen veljensä olivat väsyksissä. Torger
läksi ja etsi lammasta melkein koko yön, vaan ei löytänyt. Väsyneenä
istui hän levähtämään vanhalle paikallensa kosken äyräässä olevaan
vuorenhalkeamaan. Hän ei ollut käynyt siinä juuri usein, sillä
hän oli vähin peljännyt sitä sen illan perästä, jolloin luuli
nähneensä koskenhaltijan. Mutta nyt tänä sumuisena kesä-yönä oli
siinä niin rauhallinen olla. Tuntui siltä kuin koski olisi tullut
hiljaisempi-puheiseksi ja vaan laulanut hänelle tuutulaulua. Hän
ajatteli koskenhaltijata, vuoren prinsessaa, kirkonkelloja ja
lauluansa; kaikki suli yhteen säveliksi -- ja niin nukkui Torger. -- Ei
aikaakaan, niin nosti ja kantoi häntä näkymättömät kädet, vuori halkesi
hirveällä paukauksella, hän kannettiin sen sisälle, ja sitte juoksivat
vuorenseinät taas yhteen niin että vuori vapisi. Selvää oli, että
_hän_, eikä prinsessa, oli lumouksissa. Vuoressa oli viileä ja
puolipimeä, Hän ei nähnyt ainoatakaan ihmistä, kuuli vaan tippuvan
veden, vyöryväin kivien kumisevaa ääntä. Hän hapuili eteenpäin pitkin
märkää vuorenseinää; silloin kuului ääni hänen korvaansa, seinät
antoivat perään, katto kohosi ja hän näki pitkässä jonossa hopealta
ja kullalta loistavan salin toisessa perässä palavien tulipatsasten
päällä. Ja seinistä ja pylvästen takaa kynkkäsi esiin ilkeitä
pikku-peikkoja, ulvoen, hyppien, heittäen kuperkeikkaa häntä kohti.
Viulut oli niillä kaikilla, ja ne vinguttivat niitä, repivät punaisia
tukkatupsujaan ja miltei syöneet häntä silmillänsä.
-- Hoi! -- mepä opetamme sinut soittamaan! Torger painautui kovasti
seinää vastaan ja rukoili hädässään pelastusta -- ne tulivat yhä
ahdistaen hänen päällensä -- silloin hän äkkiä kuuli kirkonkellon
soivan, vuori halkesi, päivä tulvasi sisään, peikot kalpenivat, ja
vuoren-aukeamassa seisoi nuori tyttö. Torger tunsi sen, se oli Kari, ja
hän se soitti kirkonkelloa. Samassa puistatti häntä niin, että hän
hieroi silmiänsä, oliko hän nähnyt unta? Aurinko oli jo korkealla
taivaalla, koski lauloi iloisena kovaa lauluansa, kaste kiilteli
koivunlehdissä ja kukkasissa, kirkonkellon ääni kuului vielä kerran
kajahtavan vuorenhalkeaman läpi, ihmiset menivät kirkkoon virsikirja
kainalossa -- piti kättä silmillä auringon tähden ja katseli alas
laaksoa kohti; hänen valkea liinansa kimmelti. Ja silloin luisti laulu
ihan kuin ihmeen kautta, ja Torger otti syliinsä kaikkityyni:
päivänpaisteen, pyhärauhan, elämän-ilon, kiitoksen siitä, että oli
päässyt vuoresta, tytön vuorenhuipulla, virsikirjan. Torger ei koskaan
ollut ollut niin iloinen. Hän hengitti puhdasta aamu-ilmaa kuin
pelastunut, säveleet virtailivat viulusta, ja tyttö tuli verkalleen
aina lähemmäksi hänen soittaissansa. Lujana ja horjumatta hän astui
kiveltä kivelle, ja silloinpa juuri johtui Torgerin mieleen, että hän
se on hänen vastainen omansa, jos hän tulisi ottamaan itselleen tytön.
-- Isä, sinun pitää mennä alas Sylfestin luokse minun puolestani
kosimaan hänen tytärtänsä, sanoi Torger, heti kotia päästyänsä.
Jon katseli hämmästyneenä poikaansa, sitten hän hymyili. -- Ei ole
koskaan niin pientä porsasta, ettei sen häntä kiekuroitse, virkkoi hän.
-- Se on yhden tekevä, että olen nuori, minä voin ansaita monta penniä
viulullani, jos vaan saan koettaa, ja nyt minä tahdon koettaa. Torger
heitti päätään taaksepäin.
-- Mutta ethän juuri paljon tunne koko tyttöä, sanoi isä, huomattuansa
että Torger käsitti asian totiselta kannalta.
-- Tiedänpä kuitenkin sen verran, että hän on ainoa, joka tajuaa
soittoani, vastasi Torger.
-- Minulla ei ole mitään tyttöä vastaan, sanoi isä, sinä voisit saada
semmoisen, joka pahempi olisi. Mutta sinä tunnet Sylfestin ja tiedät
millainen välimme on. Minä en kernaasti tahdo saada mitään sen miehen
kanssa tekemistä.
-- Kari ei ole hänen sukuansa, vastasi Torger. Tiedäthän hänen vaan
olevan tyttöpuolen, ja minun luullakseni laskee Sylfest hänet
mielellänsä, päästäksensä hänestä.
-- Kenties, vaan ei tänne ylös meille.
Torger istui kotvan aikaa. Kaikki jo vuosia kestänyt vääryys, joka
eroitti pellot toisistaan, johtui hänen mieleensä. -- Minä lähden
matkustamaan, isä, minä en jaksa olla tässä kylässä enään.
Jon vähän puri huultansa. -- Saat lähteä, kun lupaat tehdä, mitä nyt
sanon: sinun pitää lukea Isä meidän aamuin illoin, sinä et saa maistaa
viinaa, et saa käyttää puukkoa suuttuissasi, et saa antaa kehumisen
lumoa itseäsi etkä saa liian kauvan laskea pilaa tyttöin kanssa.
Torger lupasi sen, ja sitten lähti hän matkaan viululaatikko selässä ja
ruokapussi olalla.
Hyvän aikaa sen perästä tapasi Jon Karin tiellä.
-- Terveisiä voin sanoa sinulle Torgerilta, sanoi hän.
-- Kiitosta. Onko hän kipeänä?
-- Hän on matkustanut pois.
-- Vai niin.
-- Hän ansaitsee isot rahat viulullansa naapurikylissä, sanoi Jon. Hän
on soittanut kilpaa Lauraasenin ja Knut Hardingin kanssa ja vaihtanut
polskia niiden kanssa.
-- Hän oli reipas soittamaan.
-- Minä kirjoitan hänelle huomenna.
-- Saat sanoa terveisiä.
-- Kiitos, sen teen. Hyvästi.
Sinä talvena koitti Jon päästä niin usein kuin mahdollista Karin
pariin. Hän kyseli hänestä muiltakin, kun niin voi tapahtua, eikä hän
kuullut muuta kuin että tyttö oli kaikin puolin hyvä. Ainoa oli, että
hän oli hyvin hiljainen luonnollaan. Ei juuri viihtynyt kotonaan,
arvelivat ihmiset, sillä sekä isä-puoli että hänen poikansa olivat
häjyjä häntä kohtaan, ja tytön äitiä viskeltiin heidän välillänsä. Tämä
olikin ruvennut Sylfestille rahain vuoksi, sillä hän oli ollut leskenä
eikä tiennyt miten saisi elatusta itselleen ja pienelle tytölleen.
Kun kevät läheni ja kaipaus syntyi luonnossa, sai Jon surullisen
kirjeen Torgerilta, joka ilmoitti kovin ikävöivänsä kotia, vaan ei
palaavansa takaisin, niin kauvan kuin semmoinen epävarmuus oli olemassa
Karin suhteen. Nyt oli hän oppinut tuntemaan oman tilansa ja huomannut,
että kuta useampia tyttöjä hän näki, sitä enemmän täytyi hänen ajatella
Karia. Tämä oli jo niin vanha, että joku toinen voisi tulla hänet
ottamaan, ja silloin ei Torgerilla olisi iloista päivää jälellä. Sitä
paitsi olisi isän ajatteleminen, että hänelle, joka kulki ja liehui
niin paljo tyttöin parissa, olisi hyvä olla yhteen kiinnitetty. -- Jon
istui kauvan kirje kädessä. Hänestä tuntui olevan perää siinä, mitä
Torger kirjoitti, ja etenkin viimeisessä lauseessa. Mutta sitte pyysi
poika häntä menemään Sylfestin luokse varmaa vastausta saamaan, jotta
Torger kotiin tullessaan tietäisi miten olisi menetteleminen.
Edellisenä kevännä olivat Sylfestin pojat tukkineet puron, joten sen
vesi tulvasi Jonin tiluksille; ei aikaakaan, niin olivat he panneet
veräjän auki, niin että Sylfestin eläimet tulivat naapurin aituuksiin
ja hänen vaimonsa täytyi käydä niitä poisajamassa monta kertaa
päivässä. Tämä oli kuitenkin vähintä, Sylfest oli käynyt Jonin tielle
ja tehnyt hänelle vahinkoa monella monituisella tavalla. Oli ollut
puheena valita Jon kunnallislautakuntaan, mutta Sylfest oli estänyt
sen. Jon oli ajatellut ostaa muutamia satoja syötettyjä härkiä, aikoen
lähettää ne Englantiin. Sylfest sai siitä vihiä, lisäsi muutamia riksiä
ja sai koko kaupan.
Jon istui kirje kädessä mietiskellen. Hän lukitsi sen arkkuun ja otti
taas uudestaan esille. Vasta viikon päästä pukeutui hän muutamana
iltana juhlavaatteisin ja meni Isoontaloon. Välillä mietiskeli hän
olisiko mahdollinen selvittää tuota niitynjuttua. Hän oli varma siitä,
että koko kyläkunta olisi hänen puolellansa ja mielellään valalla
vannoisi että toinen puoli niittyä oli ollut hänen sukunsa omana,
kunnes Sylfestin väki oli anastanut sen väärällä valalla.
Niin koputti hän ovea ja astui sisään. Pilkallinen hymy kuvautui
Sylfestin kasvoissa, kun hän nousi istuiltaan ja lausui: oletko
lähtenyt jalottelemaan?
Jon laskihen istumaan. Sylfest kuiskasi muutamia sanoja vaimonsa
korvaan, ja hän toi olutta, mutta tuossa suuressa hopeatuopissa, jonka
kanteen kultaraha oli juotettu kiinni. Miehet alkoivat vähän erältään
puhella ilmasta ja viimeisestä vuodentulosta, kaikista poikineista
lehmistä j.n.e. Viimein esitti Jon asiansa niin hyvin kuin osasi.