Meidän talonpojissa löytyy usein sukuja, joilla on erityinen taipumus
taiteesen tai käsityöhön. Tämän lahjan on silloin poika perinyt
isältänsä ja niin sukupolvesta sukupolveen. Siten tapaa sukuja, joissa
aina pojat isäinsä perästä ovat olleet erinomaisen käteviä seppiä. He
kohoovat silloin korkeimmilleen, päästessään koneenrakentajiksi tai
muiksi sellaisiksi. Toiset ovat olleet taitavia puunleikkaajia.
Heidän suvustaan syntyy niin viimein kuvanveistäjä. Toiset ovat
soittoniekka-sukuja, ja niin edeskäsin. Se, josta tässä tahdon puhua,
oli tällaista soittaja-sukua, ja hänen nimensä oli Torger. Hänen isänsä
nimi oli Jon, ja hän oli paras soittoniekka koko siinä kyläkunnassa;
mutta hän ei koskaan käynyt kyläkunta-rajan ulkopuolella viuluineen.
Hän kävi pidoissa ja iloisissa seuroissa soittelemassa, kun häntä
siihen pyydettiin, vaan muutoin eli torpastansa. Se oli vapaa torppa,
joka sijaitsi jokseenkin kaukana tunturilla. Se oli hyvin pieni, vaan
kumminkin riittävä elatuksen antajaksi. Monta ropoa sai hän myöskin
viulunsoitollaan vuoden pitkään.
Tämä suku oli muinoin ollut mahtavampi kuin nyt. Kappaleen matkaa
torpasta alaspäin oli komea talo, ja sitä hallitsi kyläkunnan suurin
äytäri Sylfest. Hyvä niitty eroitti talon torpasta. Tämä niitty oli
ennen ollut yhteinen, mutta talon omistajat olivat monella juonella
riistäneet pois omistus-oikeuden torpanväeltä, ja nyt kuului niitty
taloon. Ihmiset kertoivat että Sylfestin isän-isä oli tehnyt saman
kepposen kuin nilkku-piru: hän oli pannut omasta maastansa
otettua multaa saappaisinsa, ja siten, seistessään sillä puolen
niitynpuoliskoa, joka oli torpan oma, vannoi hän että hänellä oli oma
maa jalkainsa alla. Tämä ei ollut ainoa koirankoukku, jonka ihmiset
tiesivät kertoa Sylfestin suvusta. Se oli päässyt varalliseksi
hevoskaupalla ja peijannut monta, josta ihmiset arvelivat, että niillä
penneillä ei ole suurta siunausta. Mutta kaikki tämä ei voinut pidättää
Jonia usein huokaamasta, kun hän kovina aikoina katsoi alaspäin ja
näki kuinka kauniina ruoho rehoitti niityllä. Mutta kun hän otti
viulunsa ja pelasi laulun, ja lapset rupesivat leikkimään ja tanssimaan
laattialla, niin unohti hän pian mieliharminsa, sillä Jon oli hyvä ja
hurskasluontoinen. Hänen vaimonsa oli reipas, mutta kova nainen. Hän
rupesi nuhtelemaan ja sanoi että olisi parempi, jos hän opettaisi
lapsia työtä tekemään ja toimimaan. Mutta Jon ei tahtonut piilottaa
viulua lapsilta. Se oli kulkenut suvun omaisuutena niin kauvan kuin he
jaksavat muistaa. Suvun vanhin esi-isä oli _tehnyt_ viuluja, nuoremmat
olivat ruvenneet niitä _soittamaan_. Poika oli oppinut isältänsä ja
pannut vähän lisää omistaan, ja siten olivat he kehittäneet taidettaan
toinen toisensa perästä.
Jon näki heti että Torger, eikä kukaan muu lapsista, tulisi perimään
viulun; hän käsitteli sitä myötäänsä, vaan työtä ei hän tahtonut tehdä.
Jos hänen vaan täytyi olla niityllä haravoimassa, niin tuli hän heti
kykenemättömäksi, ja hitaasti ja raskaasti kävi kaikki muukin työ.
Mutta kun hän sai istua viulun ääressä, niin unohti hän sekä syönnin
että makuun. Hänen isänsä oli käynyt markkinoilla ja ostanut hänelle
lapsenviulun, mutta hänen täytyi melkein katua sitä. Torger joutui
semmoisen ilon valtaan, ettei voinut nukkua moneen yöhön, ja oli ihan
kuin kuumeessa; hän ei ajatellut mitään muuta. Kun hän tottui sitä
näkemään ja käyttämään, tyyntyi hän, mutta viulun täytyi kuitenkin
hänen maatessansa olla vuoteessa hänen vieressään. Koulussa kävi luku
huonosti. Siellä, niinkuin muuallakin missä vaan ei ollut viulun kanssa
tekemistä, oli hän epävarma. Opettaja valitti ettei hän osannut
sanaakaan läksystänsä, mutta Jon vaan vastasi: Kai oppinee nimensä
kirjoittamaan. Ei viipynyt kauvan, enennenkuin hän osasi melkein kaikki
ne laulut, jotka isänsä oli opettanut, ja nyt rupesi hän tekemään
uusia, mutta niitä ei hän soittanut muiden kuullen. Silloin voi hän
usein istua ihan kuin puolinukuksissa pienellä tuolilla viulu sylissä
ja liikuttaa päätänsä niiden nuottien tahdin mukaan, joita hänessä
syntyi. Isä ymmärsi mikä pojalla oli, kun hän noin istui tuossa
uneksivana. Hän veti hänet silloin luoksensa ja kertoi kaikki mitä
tiesi vuorenpeikoista ja ihanista prinsessoista, koskenhaltijasta ja
lumotuista ihmisistä. Ja poikasen mielessä suli tämä yhteen
kasterikkaan aamun, paistavan auringon, laulavain lintuin,
vuorenhuippuin ympärillä aaltoavan sumun, ammuvain lehmäin ja huiman
varsan kanssa sekä koulun-opettajan ja äitinsä kanssa, joka huhuili
karjalauman takana.
-- Mikähän sinustakin tulee, Torger? sanoi äiti usein huoaten.
-- Mestarisoittaja, vastasi Torger. Silloin hymyili Jon. Mutta Torger
oli kuullut isältänsä, että sen, joka tahtoi päästä mestarisoittajaksi,
täytyi saada oppia koskenhaltijalta ja antaa hyvä kuivan lihan könttäle
opetuspalkaksi. Sentähden hiipi Torger muutamana päivänä salaa
staburiin.[1] Siellä riippui sekä läskiä että lihaa. Torger katseli
kauvan kaunista, lihavaa lampaanlapaa, mutt'ei uskaltanut ottaa siitä,
vaan otti toisen halki leikatun. Hän kulki salaa kosken luokse
lihanpala nutun alla ja viskasi sen kuohuun, mutta vaikka hän kuinka
odotti katsoa tuijottaen koskeen, ei koskenhaltijata tullutkaan. "Lie
ollut liian laihaa", ajatteli Torger, ja niin kulki hän monta päivää
miettien uskaltaisiko ottaa lihavamman. Viimein otti hän myös sen, ja
koskeen meni sekin. Sitte istuutui hän kivelle myllynruuhen viereen
odottamaan, vaan koskenhaltija ei tahtonut tulla esiin. Koivunlehti oli
niin raittiin näköistä ja kallistui alas kastellen itseään koskessa,
vuohi rääkyi häntä vastaan vuorentörmältä, aurinko paistoi niin
pyöreänä ja hyvänä suoraan hänen silmiinsä. Poikaparkaa rupesi
nukuttamaan siinä istuissaan, eikä aikaakaan, niin vaipui pää
ruohikkoon ja hän nukkui.
Kotvasen kuluttua säpsähti hän ja heräsi. Keskellä valkeata, kuohuvaa
koskea seisoi mies harppu kädessä. Punaset auringonsäteet paistoivat
hänen piikkiseen kruunuunsa, jäänkarvaiseen partaansa, hopeanhohtoiseen
vaippaansa, kiilteleviin harppunsa kieliin. Ja hänen ympärillään oli
kuin yksi ainoa suhina ja pauhina, oli kuin metsä, maa ja vuoret
olisivat sulanneet säveleihin. Poika pelästyi niin kovasti että lähti
juoksemaan. Oli jo myöhä ilta hänen ennättäessä kotiinsa. Hän ei
uskaltanut hiiskua sanallakaan missä oli ollut, hän ei uskaltanut sanoa
kuulleensa koskenhaltijan soittavan.
-- Nyt minä sanon sinulle, Jon, että pidät huolta aitanlukosta, sanoi
äiti seisoessaan puuroa keittämässä. Jos viime yönä ei ollut varkaita
aitassa, niin nimeni ei ole Mari. Sinne riipustin minä 8
lihakönttälettä, ja nyt ei siellä enää ole kuin 6.
-- Niin, jos varkaita pyrkii sisään, niin ei mikään lukko kestä niitä
estämään, vastasi Jon. Mutta Torger istui kuin kananvaras ja meni
alakuloisena vuoteesensa.
Kerran kun Torger, istuen mättäällä, soitteli leikkuuväelle, seisoi
yht'äkkiä tyttö hänen edessänsä, ihan kuin olisi maasta noussut. Hän
katsoi häneen niin pikkuviisaasti suurilla, pyöreillä silmillänsä.
Kädet piti hän selän takana. Torger ensin katsahti tyttöä ja sitten
nyökäytti hänelle päätänsä. Tyttö ei näyttänyt sitä huomaavan, hän
tuijotti yhtä totisena viulua kohti. Seuraavana päivänä seisoi hän
samassa paikassa ja myöskin kädet selän takana. Torger yritti tytön
luokse, mutta silloin juoksi hän pois. Sen perästä voi hän olla varma
siitä, että tapasi tytön niiden joukossa, jotka iltasilla kokoontuivat
hänen ympärilleen, kun hän istui ovenkynnyksellä. Tyttö seisoi aina
yksinänsä, ja hänessä näytti olevan jotakin niin kummallisen
voimakasta, kun hän seisoi siinä niin vakavana kädet selän takana. Hän
ei puhellut kenenkään kanssa. Torgerista tuntui se kummalliselta, ja
yhtenä iltana läksi hän tytön perään. Silloin näki hän hänen
puikahtavan isoon taloon, Sylfestin kotiin. -- Hän kysyi isältänsä ja
sai kuulla, että sen talon tyttöpuoli oli tullut kotiin. Hän oli
muutamia vuosia ollut ottolapsena tätinsä luona kauvempana
pohjoisessapäin. Hänen nimensä oli Kari, ja hän se mahtoi ollakin.
Sitte tuli tyttö kouluun, ja silloin tutustuivat he. Hän oli hiljainen
sielläkin, ja tahtoi harvoin olla mukana leikissä. Mutta häntä
miellyttivät kirjat niin kovasti, ja hänestä tuli pian ensimmäinen sekä
lukija että kirjoittaja. Kerran kun he sattuivat olemaan kahden kesken,
puhutteli tyttö häntä.
-- Tuleeko sinusta viulunsoittaja vai? kysyi hän.
-- Totta kaiketi, vastasi toinen.
-- Sepä mahtanee olla hauskaa se?
-- Hauskaa on. Haluttaako sinua soittoniekaksi?
-- Hm -- minusta tulee nainen, minusta.
-- Onkos se sitte sinusta hauskaa? kysyi Torger pilkaten.
-- Hm -- sanoi Kari hymyillen.
-- Onko sinusta hauska kuulla soittoa? kysyi taas Torger.
-- On kyllä -- ja etenkin kun sinä soitat.
-- Hiivi salaa meille iltasilla, niin minä soittelen sinulle.
-- Kiitos, kunhan vaan isä ei tule perässäni.
-- Onko isäsi torainen sinua kohtaan?
-- Hän sanoo ettei minulla ole mitään sinun kanssasi tekemistä.
Toisella kertaa sanoi Kari hänelle:
-- Sinä olet huono lukemaan.
-- Näyttääkö sinusta siltä?
-- Autanko sinua?
-- Kiitos vaan, minä kyllä itse autan itseäni. Minä rakastan enemmän
viulua. Eikähän kaikki voikaan papiksi tulla.
-- Saattaahan tehdä kahdenlaista yhtähaavaa, ja "tiedot ovat viisauden
äiti", sanoi opettaja tänään. Kari nyökäytti päätänsä niin totisena ja
pikkuviisaana, ruvetessaan puhumaan koulun-opettajasta, että Torgerin
täytyi nauraa. Mutta hän oli ahkerampi lukemaan sen päivän perästä, ja
se auttoi niin paljon, että hän pystyi papin luokse rippikouluun,
vaikka saikin alhaisimman paikan kirkon laattialle.[2] Sinä päivänä
seisoi Kari ensimmäisenä, ja Torger ajatteli itseksensä: päässee
kaiketi pitemmälle maailmassa kirjan kuin viulun avulla.