vaan kääntyneet oveen, josta Sandels oli mennyt. Sitten hän äkkiä
kiljahti ilosta ja hyppäsi korkealle ilmaan.
Sotilaat nauroivat.
Vanha korprali Flink sanoi:
-- Nyt kun sinulla on Sandelsin hattu, täytyy sinulla olla Sandelsin
rohkeuskin, jottet hattua häpäise.
Eero katsoi pitkään, hyvin vakavasti nauraviin sotilaihin. Hän oli
hetken vaiti, mutta silmissä oli kummallinen tuli ja huulet pusertuivat
yhteen. Hän heitti pienen päänsä hiukan taapäin, ojensi lyhyen
lapsenvartalonsa suoraksi ja sanoi lyhyesti ja varmasti:
-- Kyllä minä sen itsekin tiedän! ja marssi tanakkana pihamaalta pois.
-- Hm! siinä on poikaa! sanoi vanha Flink hänen mentyään. Ja sotilaat
alkoivat jälleen puhdistaa kiväärejään.
Aitan takana otti Eero hatun päästään, hän silitteli sitä, hyväili
sitä, painoi rintaansa vasten, pani sen uudelleen päähänsä, otti taas
pois, hän ei tietänyt miten olisi sitä pidellyt, ja koko ajan hän
melkein puoli kovaa, ilosta väräjävällä äänellä sanoi: Sandelsin hattu!
Sandelsin hattu! Hän pyöri ympäri, hyppeli ilmaan Ja sitten istui alas
kivelle ja piti hattua sylissään hiljaa hyväillen sitä.
Äkkiä taukosi hän hyväilemästä tuli hyvin vakavaksi, ja samassa juosta
livisti hattu kourassa saunan luona olevalle kaivolle. Kiireesti hän
nosti vettä kaivosta, laskettuaan ensin hatun varovaisesti kaivon
kannelle. Ja sitten hän pesi naamansa, hankasi varsinkin päälakeaan ja
sanoi itsekseen:
-- Onhan se Sandelsin hattu!
Sitten kun hän oli kuivannut naamansa takin hihaan, pani hän hatun
jälleen päähän ja astui ylpeänä, nenä pystyssä pihamaalle, sieppasi
rumpunsa ja päästi oikean juhlarummutuksen.
Tuli ilta.
Väsyneet sotamiehet olivat menneet levolle aittaan, saunaan ja navetan
ylisille. Vanha korpraali Flink oli jäänyt vartiaksi pihamaalle.
Mutta Eero ei voinut nukkua. Hän liikkui pimeässä pihamaalla Sandelsin
hattu päässä ja hänen oli niin lämmin, niin hyvä olla, vaikka yö olikin
kylmä.
Hän hiipi tuvan ikkunan alle ja katseli, miten Sandels yhä istui
pöydän ääressä laskelmiaan tehden. Toisinaan hän katsoi ylös, niisti
talikynttilää, joka oli alkanut läpättää ja jatkoi taas työtään.
Kynttilä valaisi hänen hieman kaljua päätään.
-- Niin, ajatteli Eero, hänen hattunsa on nyt minulla, kun ei vaan
hänen päätään paleltaisi.
Ja hän katsoi kauan, hyvin kauan Sandelsiin, kunnes vanha Flink ajoi
hänet pois.
Eero lähti liikkeelle ja kierteli pihamaata.
Hänen päässään pyöri monia ajatuksia, muistoja menneestä ilottomasta
elämästään ja sitten taas ne palasivat Sandelsiin.
Hän oli orpo. Hänen isänsä ja äitinsä olivat jo aikoja sitten kuolleet,
Eero tuskin muistikaan heitä, niin kauan siitä oli. Hän oli kulkenut
talosta toiseen, ensin kerjuulla ja sitten ansaiten ruokansa sillä
työllä, minkä hän jaksoi tehdä. Sitten hän joutui renkipojaksi, mutta
kun hänen isäntänsä oli raaka ja kovakätinen, niin hän karkasi eräänä
päivänä, tuli sotilaiden luo, ja kun rumpalipoika niiltä oli kaatunut,
pyrki hän sen sijaan. Korpraali Flink antoi hänen pärryttää rumpua
kokeeksi, ja kun se onnistui kohtalaisen hyvin, pääsi hän uuteen
virkaansa.
Korpraali oli ensimmäinen ihminen, joka Eerolle oli ollut hyvä. Flink
oli vanha mies jo, ja osotti hyvyyttään omalla karulla tavallaan.
Sandelsia oli Eero ihaillut. Hän vasta oli urhoollinen ja komea. Kun
hän istui ratsun selässä ja komensi, niin oli hän niin juhlallinen,
niin suuri, ja hän sai kaikki sellaiseen intoon, että Eerokin oli
päivällä rummuttanut kuin hullu, huutanut hurraata ja taas rummuttanut.
Ja nyt tuo mies, jota Eero vaan etäältä oli katsellut, oli puhutellut
häntä, oli taputtanut häntä olalle ja oli antanut hänelle aivan oman
hattunsa. Hänelle, Eerolle! Hän olisi tahtonut mennä hänen luokseen ja
sanoa hänelle, kuinka paljon hän rakasti tuota harvapuheista miestä.
Hän hiipi jälleen lähemmäksi ikkunaa, vilkaisi Flink-vanhukseen päin,
tämä ei liikahtanutkaan, istui vain portailla kivääri vieressään seinää
vasten nojaten.
Eero hiipi lähemmäksi vanhusta. Flink nukkuu.
Eero oli aivan vimmastua. Nukkuu, kun saa olla Sandelsin vahtina!
Nukkuu, kun pitäisi vartioida.
Eero aikoi herättää hänet ja antaa hänen kuulla kunniansa.
Samassa hän muisti, että ukko oli vanha, ja taistelu oli ollut kuuma ja
ukko oli urhoollisesti ampunut ja tehnyt todellisia urotöitä.
Nyt hän oli väsynyt. Miksei hän saisi levätä, kun kerran uupui. Eero
arveli mennä hakemaan jonkun toisen hänen tilalleen, kun äkkiä ajatus
heräsi hänessä. Miksi ei hän voisi seisoa vahtina? Toisia sotilaita
väsytti ehkä myöskin. Häntä ei ainakaan väsyttänyt. Ja jos jotakin
tapahtuisi, niin voisihan hän herättää ukon.
Hän hymyili omalle tuumalleen, otti kiväärin seinän luota ja istahti
tuvan portaalle nukkuvan ukon viereen. Sotilaat olivat opettaneet häntä
ampumaan, hän tiesi miten kivääri ladataan, miten se laukaistaan, hän
oli jo monasti ampunut maaliin ja aina osunut hyvin, vaikka kivääri
olikin ollut kovin raskas. Hän oli kerran ampunut haukankin lennosta ja
silloin oli Flink kertonut siitä kaikille ja sotilaat olivat kehuneet
häntä. Hän tutki kivääriä, se oli ladattu, jos jotain sattuisi,
niin kyllä hän osaa ampua. Ja sen hän tekee, jos vaan joku tulisi
ahdistamaan Sandelsia. Hänen Sandelsiaan! Tulisivatpahan vaan, niin
näkisivät miten hän ottaisi vastaan!
Hän oli niin sanomattoman iloinen. Hän sai varjella ihailemaansa miestä
tuolla sisällä.
-- Mitähän hän sanoisi, jos tietäisi minun olevan vahtina, ajatteli hän
hymyillen, nauraisi kai taas ja taputtaisi olalle.
Hän hiveli hiljaa kädellään sitä kohtaa, johon Sandelsin käsi oli
osunut taputtaessaan häntä olalle.
Hän katseli ylös taivaalle, jossa näkyi tähtiä, ja laski kätensä
ristiin pitäen kivääriä sylissään. Ja hän rukoili Jumalaa suojelemaan
kenraalia. Hänhän taisteli Suomen vapauden puolesta, taisteli oman
henkensä uhalla, Jumalan täytyy auttaa sellaista miestä!
Äkkiä hän tarttui kivääriinsä ja tuijotti pimeään. Hän kuuli aitan
takaa askeleita. Kuka se oli? Kaikkihan nukkuivat. Nyt se tuli
lähemmäksi. Astui pihamaan yli. Nyt se läheni ikkunaa. Aitan takaa
lähestyi useampia. Keitä ne olivat?
Hänessä heräsi kamala ajatus. Venäläisiä! Ne olivat venäläisiä!
Valo ikkunasta osui ensimäiseen mieheen. Nyt Eero näki hänet selvästi.
Hän oli venäläinen sotamies. Ja nyt hän nostaa kivääriään, tähtää
tupaan päin --
Eero aivan kauhistui. Ei, ei, se ei saa tapahtua, ajatteli hän.
Silmänräpäyksessä nosti hän raskaan kiväärin.
Kuului laukaus. Venäläinen kiljasi ja kaatui.
Samassa syntyi eloa. Flink hyppäsi pystyyn. Aitasta, saunasta, navetan
ylisiltä juoksi sotilaita. Sandels ilmestyi tuvan ovelle.
-- Venäläisiä! Venäläisiä! huusi Eero.
Aitan takaa tulleet venäläiset pakenivat, suomalaiset ajoivat takaa.
Laukauksia kuului.
Sitten kaikki jälleen hiljeni.
Sotilaat palasivat pihamaalle.
Sandels seisoi tuvan ovella, ja tuvasta tuleva valo osui häneen.
-- Kuka hälytti sotilaat, kysyi hän.
-- Minä, vastasi reippaasti Eero, joka seisoi hänen vieressään.
-- Sinäkö? sanoi Sandels. Ja kuka ampui tuon ikkunan alla olevan miehen?
-- Minä, huusi Eero sellaisella ylpeydellä, että Sandels hymähti. --
Hän tähtäsi teihin ikkunan läpi, jatkoi Eero, ja sitä hän ei saanut
tehdä. Hän ei saanut ampua teitä. Ei, ei.
Hän vaikeni, sillä hän tunsi miten kaikki seisoivat aivan hiljaa.
Sandels seisoi kauan paikallaan katsoen ylös tähtiin. Sitten astui
hän hiljaa Eeron luo, laski molemmat kätensä hänen olalleen ja sanoi
hiljaa, mutta niin, että kaikki sen kuulivat:
-- Jumala siunatkoon sinua, lapsi, sinä olet tänä yönä pelastanut
henkeni!
Kuinka suloiselta tuntui Eerosta! Hän katsoi ylös Sandelsiin ja suuret
ilon kyyneleet valuivat hänen poskilleen.
-- Nythän hänen täytyy nähdä, kuinka paljon minä hänestä pidän,
ajatteli hän.
Äkkiä sanoi Sandels tavallisella äänellään, mutta kaikki jyrkkyys oli
siitä kadonnut:
-- Sinunhan tulee täällä ulkona vilu. Aivanhan sinä väriset.
Ja samassa hän nosti Eeron syliinsä, kepeästi kuin höyhenen. Eeron
hattu oli pudota alas.
-- Hattuni! huudahti hän.
Sandels ennätti tarttua siihen sillä kädellään, joka oli Eeron hartiain
alla, ennenkuin se putosi, ja taivuttaen päätään, pani hän hatun omaan
päähänsä.
Eero katsoi sitä pahoilla mielin.
-- Saanhan minä hatun takaisin? kysäisi hän arasti.
-- Saat, saat, sanoi Sandels hymyillen.
Sitten astui Sandels Eero sylissään tupaan, laski hänet omaan
vuoteesensa, veti ryijyn hänen peitokseen ja sanoi:
-- Nuku nyt!
Sandels istahti jälleen pöydän ääreen, niisti kynttilän, ja ryhtyi
työhön.
Eero katsoi vuoteesta Sandelsiin ja hänen oli niin hyvä, niin lämmin
olla.
-- Saanhan minä aina jäädä teidän luoksenne, sanoi hän hiljaa.
-- Saat, vastasi Sandels kääntyen vuoteesen päin.
-- Saanko silloinkin, kun menette oikein vaaralliselle retkelle?
-- Saat, saat! Nuku nyt vaan!
-- Lupaatteko sen varmaan?
-- Lupaan, lepää nyt jo!
-- Lupaatteko oikein pitäen puusta kiinni --
-- Puustako kiinni?
-- Niin, vaikka pöydän reunasta. Lupaatteko siten?
-- No, lupaan, sanoi Sandels naurahtaen. Mutta elä nyt enää lörpöttele,
vaan nuku!
-- Luvatkaa se ensin, sanoi Eero hiljaa, mutta varmasti.
-- No, minä lupaan, sanoi Sandels tarttuen käsillään pöydän reunaan,
että sinä saat seurata minua, minne vaan tahdot. No, joko nyt olet
tyytyväinen?
-- Jo!
-- Joko nyt aiot nukkua?
-- Jo!
-- Hyvä on! ja Sandels kumartui jälleen työnsä ääreen.
-- Hyvää yötä, sanoi Eero, mutta niin hiljaa, että Sandels ei enää sitä
kuullut.
Eero olisi tahtonut saada hatun vuoteesen, mutta Sandels oli unohtanut
sen päähänsä.
-- Saanhan minä sen aamulla. Lupasihan hän antaa sen takaisin, ajatteli
Eero.
Ja sitten hän makasi aivan hiljaa ja katseli ja katseli Sandelsia --
kunnes silmät painuivat umpeen ja hän nukkui.
Eero heräsi aamulla puheesen.
Vanha korpraali Flink seisoi tuvassa, ja Sandels keskusteli hänen
kanssaan.
-- Retki on vaarallinen, sanoi Sandels, mutta välttämätön. Suuri joukko
herättäisi vain venäläisten huomiota. Valitkaa sen vuoksi paraimmat ja
luotettavimmat miehet noin kymmenen miestä kaikkiaan.
-- Ja milloin lähdetään, kysyi Flink.
-- Puolen tunnin päästä, vastasi Sandels. Kuten jo sanoin, aion hyökätä
takaapäin venäläisten kimppuun. Kun he pakenevat, joka on luultavaa,
tulevat he tännepäin ja silloin täällä olevat miehet ottavat heidät
lämpimästi vastaan --
Enempää ei Eero kuullut. Hän oli noussut vuoteesta ja toisten
huomaamatta pujahtanut pihamaalle.
Sandels lähtee retkelle ja sinne hänkin pääsee. Onhan hän sen luvannut.
Mutta kun hän saa Sandelsin hatun päähänsä, niin täytyy hänen siivota
pukuaankin.
Saappaat hankasi hän heinillä loasta puhtaiksi. Housut riippuivat
hiukan rempallaan, mutta kun oikein nosti ne ylös ja kiristi
nahkahihnalla, niin pysyivät ne ylempänä. Takissa oli tahroja. Vedellä
ja hihallaan hankaamalla sai hän pahimmat lähtemään. Mutta reikiä
oli myöskin. Niitä ei mitenkään ennättänyt korjata. Ehkä Sandels ei
sitä niin huomaakaan, kun vaan rumpu on kunnossa. Eero puhdisti sitä,
hankasi ja kiillotti, kiillotti ja hankasi, kunnes se oli melkein uuden
näköinen.
Ja kun puolen tunnin päästä Flinkin valitsemat miehet seisoivat
pihamaalla rivissä, kiväärit olalla, odottaen Sandelsia, niin asettui
Eero avopäin rivin päähän. Sotilaat hymähtivät nähdessään hänet,
luullen hänen aikovan antaa heille lähtiessään kunniarummutuksen.
Sandels tuli tuvasta ulos.
Hän tarkasti riviä.
-- Hyvä on! sanoi hän nähdessään paraitten sotilasten seisovan
valmiina. Sitten osuivat hänen silmänsä Eeroon.
-- No, minnekäs sinä? kysyi hän.
-- Yhteen matkaan, sanoi Eero reippaasti.
-- Sinä saat jäädä tänne! sanoi Sandels lyhyesti ja aikoi lähteä.
Eeron sydäntä oikein kouristi se ajatus, ettei hän pääsisikään
retkelle. Hän astui askeleen eteenpäin Sandelsia kohden ja hänen
lapsekas äänensä vapisi hieman:
-- Te olette sen luvannut!
-- Minkä?
-- Sen, että minä saan aina seurata teitä.
-- Niin lupasin. Mutta minä en tätä tarkoittanut.
-- Minä tarkoitin, että aina, minne vaan, sanoi Eero varmasti.
-- Kuulehan nyt poika, sanoi Sandels. Retki on hyvin vaarallinen.
-- Te lupasitte!
-- Siinä on henki kysymyksessä.
-- Te lupasitte!
-- Jos sinä kaatuisit --
-- Te lupasitte! sanoi Eero yhä kiihkeämmin.
-- Jos sinä kaadut, niin voivat vanhempasi syyttää minua.
-- Minulla ei ole ketään muuta kuin te, sanoi Eero hiljaa. Ja jatkoi
sitten itkusta melkein vapisevalla äänellä: Te lupasitte!
-- No niin, Jumalan nimeen sitten! sanoi Sandels vakavasti. Jumala on
sinulle antanut sankarin sydämen, hän sinua myöskin varjelkoon.
Eero tuli ilosta aivan tulipunaiseksi.
-- No soita sitten lähtörummutus, sanoi Sandels hymähtäen.
Eero ei liikahtanutkaan.
-- No, mitä sinä vielä tahdot, kysäsi Sandels.
-- Hattuni! huusi Eero poikaäänellään ja osoitti rumpukapulalla
Sandelsin päässä olevaa sotilashattua.
-- Vai niin, sanoi Sandels, otti hatun ja pani sen Eeron päähän ja
painoi sen, kuten kiusalla, niin alas, että silmät tuskin näkyivät
reunan alta. Flink juoksi tupaan hakemaan Sandelsin everstihattua.
-- Kuulehan, naskali, sanoi Sandels -- sinä komentelet melkein minua --
Enempää ei kuulunut, sillä Eero, koko naama naurussa, vilkaisi
sivultapäin häneen, ja pärryytti rumpuaan sellaisella vimmalla, että
varikset aitan katolta lensivät rääkyen pakoon.
Samassa toi Flink Sandelsin hatun ja he lähtivät matkaan.
He kulkivat metsää myöten ja tehtyään suuren kaaren pääsivät he vihdoin
eräälle kalliolle, josta näkivät vihollisen alempana laaksossa.
He olivat asettuneet kallion viereen, sillä se oli näyttänyt
turvalliselta, kun sinne ylös pääsi vain yhdestä ainoasta kohdasta.
Siinä oli kallioiden välissä kapea rotko, joka kasvoi lyhyttä metsän
alkua. Eero, joka näillä seuduin oli saanut olla karjassa, tunsi erään
polun, jota myöten he takaapäin saapuivat ylös kalliolle. Hän oli hyvin
ylpeä siitä, että hän täten oli ollut tarpeeseen.
-- Eikös ollut hyvä, että minä tulin, sanoi hän nauraen Sandelsille.
-- Oli, oli, vastasi tämä. Mutta nyt saa leikki alkaa. Valmiina miehet,
laskekaa nyt sade venäläisiin.
Laukaus kuului. Eräs venäläinen kaatui. Toiset hyökkäsivät
kivääreihinsä ja nähdessään missä vihollinen oli, alkoivat he kiivaasti
ampua. Syntyi vimmattu laukausten vaihto. Venäläisiä oli viisi kertaa
enemmän. Heidän kuulansa vinkuivat Eeron yli, joka rumpuaan pärryyttäen
seisoi Sandelsin vieressä.
-- Mene sinä syrjään, huusi Sandels ja lykkäsi hänet kalliolla olevan
suuren, miehen korkuisen lohkareen taakse.
Lahkare oli kuin sinne vieritetty, se lepäsi kallion reunalla aivan
sen rotkon kohdalla, josta saattoi ylös nousta. Se oli melkein
heltiämäisillään, muutama alla oleva kivi sitä pidätti.
Yhä kiivaammaksi tuli laukausten vaihdos. Eeron mielestä viimein
suomalaiset alkoivat ampua harvemmin. Miksi? Eihän kukaan ollut
kaatunut, sillä venäläisten kuulat osuivat kalliolla oleviin puihin,
joiden takana suomalaiset olivat.
Hän läheni Sandelsia ja silloin hän kuuli ukko Flinkin sanovan hänelle:
-- Meidän täytyy peräytyä.
-- Peräytyä! huudahti Sandels. Ei koskaan!
-- Meiltä loppuu ruuti, sanoi Flink.
Eero aivan kalpeni. Hän ymmärsi vaaran.
-- Sitten saamme iskeä kiväärin tukilla, vastasi Sandels, mutta pois ei
mennä.
-- Hullu mies, mutisi Flink itsekseen.
Jo alkoivat venäläiset huomata, että laukauksia sateli harvemmin. He
luulivat miesten kaatuneen. Kun he näkivät Sandelsin seisovan siellä,
alkoivat he huutaa riemusta. Vihdoinkin oli hän heidän käsissään. He
alkoivat rynnätä ylös tuota kapeaa uomaa. Yhä useampia heitä tuli. Tuon
tuostakin joku pysähtyi, latasi ja laukasi, ja suomalaisten täytyi
ruudin puutteessa olla toimettomia.
Flink veti Sandelsin pois vaarallisen rotkon kohdalta, sotilaat
väistyivät erään kallion taa ollakseen kuulilta suojassa.
Eeroa ei muistettu. Hän jäi paikalleen.
Hän tajusi vaaran. Kohta ne saapuvat ja ampuvat hänet! Ne kapusivat yhä
lähemmäksi. Jumala taivaassa ei voinut sitä sallia! Ne eivät saa viedä
häneltä Sandelsia.
Rumpunsa hän oli unohtanut, hän nojasi suureen kiveen kauhusta kalpeana.
Silloin hän äkkiä kuten heräsi.
Kivi! Jos hän saisi sen liikkeelle, jos hän saisi sen vyörymään alas.
Yhä lähemmäksi tulivat viholliset!
Hän tarkasti kiveä. Nuo alla olevat pienet kivet kun vain saisi pois.
Hän tempoi ja riuhtoi, jo heltisi yksi. Hän unohti oman vaaransa ja
tuli aivan kiven eteen. Jo heltisi toinen. Kivi heilahti hiukan.
Venäläiset äkkäsivät vaaran ja kuulia sateli häntä kohden. Yksi kivi
kun vielä heltiäisi! Hän tempoi sitä. Jotain pistävää tunsi hän
äkkiä vasemmassa olkapäässään ja sitte ei hän enää voinut vasenta
käsivarttaan liikuttaa.
Mutta samassa viimeinen esteenä oleva kivi heltisi. Suuri lohkare
heilahti ja vieri alaspäin.
Venäläisiä oli päässyt jo aivan lähelle. Paasi vyöryi heidän ylitsensä.
Se kiisi alaspäin yhä hurjempaa vauhtia.
Eero oli kaatunut maahan, mutta nousi samassa ylös.
Hän näki, miten pienet puut taittuivat, miten paasi irroitti muita
kiviä ja kuinka kivivirta syöksyi kauhistuneitten venäläisten yli.
-- Hurraa! huusi hän. Äkkiä polte olkapäässä kävi kovemmaksi. Hän
kosketti oikealla kädellään sitä. Jotain lämmintä, kosteaa osui
sormiin. Hän veti kätensä takaisin.
Hänen päätänsä alkoi pyörryttää. Hän kaatui maahan.
Kun hän avasi silmänsä oli Sandels hänen vieressään kumartuen hänen
puoleensa. Hän oli avannut Eeron takin, kiskasi univormunsa auki ja
repäsi suuren palan paidastaan rinnan kohdalta ja koetti sillä tukkia
haavaa Eeron olkapäässä.
-- Koskeeko? kysyi hän, kun hän näki Eeron avaavan silmänsä.
-- Ei, sanoi Eero hymyillen. Hän oli kalman kalpea ja tunsi itsensä
niin väsyneeksi.
Sandels nosti hänet puoleksi maasta ja pani hänen päänsä polveaan
vastaan.
-- Olemmeko -- kysyi Eero.
-- Voittaneet, olemme, sanoi Sandels, viholliset pakenevat tuolla
niityllä. Meiltä ei ole kaatunut ketään.
-- He eivät nytkään ampuneet teitä, sanoi Eero heikko hymy huulillaan.
-- Eivät, sinä sen estit, sanoi Sandels.
-- Me olemme voittaneet! Hurraa, sanoi Eero. Huuto kuoli hänen
huulillaan. Silmät painuivat umpeen. Oikea, terve käsi kohosi ylöspäin
ikäänkuin etsien jotain. Sandels nosti sen kaulaansa. Eero painautui
hiljaa hänen puoleensa. Hänen oli taas niin hyvä, niin lämmin olla.
Kun hän viimeisen kerran avasi silmänsä, niin hän näki Sandelsin
kumartuvan hänen puoleensa, näki hänen kauniiden silmiensä katsovan
syvälle hänen silmiinsä, näki hänet niin läheltä, niin hyvänä niin
hellänä. Ja sitten hän tunsi hänen huulensa painuvan hänen kylmille
huulilleen.
Heikko puna välähti Eeron poskille. Sitten painuivat silmät umpeen. Pää
hervahti taapäin. Oikea käsi putosi alas Sandelsin kaulalta.
Sandels laski varovasti kuolleen maahan, paljasti päänsä ja rukoili
hänen vieressään.
Sotilaat seisoivat avopäin ja vaiti ympärillä ja suuret kyyneleet
valuivat Flinkin poskia myöten.
Kun sotilaat etsivät puita, joilla he kantaisivat ruumiin, näki Sandels
Eeron hatun, joka hänen kaatuessaan oli pudonnut maahan. Hellästi hän
nosti sen ylös, katsoi kuolleeseen ja hymyili.
Sitten hän pani sen omaan päähänsä.
Vanha korpraali näki sen ja sanoi:
-- Sen lakin alla oli oikea Sandelsin uljuus.
-- Ja sen takin alla oikea suomalainen sydän, sanoi Sandels, kun
sotilaat nostivat ruumiin paarille, jonka he olivat kahdesta nuoresta
männystä ja kuusen oksista tehneet.
Ja hitaasti lähtivät he kulkemaan kalliota alas.
Sandels kulki jäljestä, päässään Eeron hattu, oma everstihattunsa
oikeassa kädessään ja Eeron rumpu vasemmassa, rumpukapulat oli hän
pistänyt povelleen ja ne pistivät esiin univormun alta aukosta, jonka
hän oli reväissyt etsiessään sidettä.
Ja Sandelsin huulilla väikkyi outo hymy.
von Döbelnin ruusu.
-- Döbeln tulee viikon päästä tänne! lausui A:n kartanon herra
rouvalleen. Hän kirjoitti ennen Ruotsiin lähtöään haluavansa käydä
meitä tapaamassa. Meidän täytyy ottaa hänet vastaan suurella kunnialla!
-- Sepä vasta hauskaa! huudahti kartanon rouva. No, kun v. Döbeln tulee
meille, niin kyllä hän saa nähdä tulevansa ystävien luo.
Sota oli loppunut, joukot hajaantuneet rauhanteon jälkeen ja
sotapäälliköt palasivat Ruotsiin.
Kartanon herra oli ollut hyvä ystävä v. Döbelnin kanssa, olihan Döbeln
ollut heidän tyttärensä Annan kummikin.
13-vuotias Anna istui äitinsä luona, kun isä toi tuon uutisen. Hän
aivan punastui ilosta. Kotona oli aina puhuttu v. Döbelnistä, hänen
urhoollisuudestaan, jaloudestaan, hienosta käytöksestään, ja Anna
oli oikein ahmimalla kuunnellut kaikkea. Hänen mielestään oli v.
Döbeln paljoa lähempänä häntä kuin isää ja äitiä. Olihan Döbeln hänen
kumminsa. Hän oli luonut itselleen kuvan tuosta miehestä, jolla aina
oli musta side otsalla, jota sotilaat jumaloivat, joka oli jaloin,
paras kaikista, ja joka oli juuri hänen, Annan kummi.
Talossa pantiin perinpohjainen siivous toimeen suuren vieraan
kunniaksi, kevättuuli sai avoimista ovista puhaltaa sisään, mattoja
tomuutettiin, hopeoita kiilloitettiin. Koko talossa kävi sellainen
touhu, että vanha kanamummo, Maija-Kaisa, siunaili ja ihmetteli. Hänen
muistinsa oli hyvin huono, eikä Döbelnin nimi pysynyt siellä yhtä vähän
kuin vesi seulassa, mutta varmuuden vuoksi hän hoki:
-- Voi hyvänen aika, keisari ja kuningas tulee!
Keisari ja kuningas olivat korkeinta mitä Maija-Kaisa tiesi, ja kun
hän pani ne yhteen, niin eiköhän se jo riittänyt nimeksi niin suurelle
herralle.
Ja hän puheli kanoilleen tästä vieraasta ja selitti heille, sillä
kukaan muu ei häntä viitsinyt kuunnella. Kun kukon ääni sattui
olemaan käheä, niin Maija-Kaisa oli aivan onneton, jollei se nyt
kirkastuisikaan siksi, kunnes suuri vieras tulee.
Heti ensimäisenä päivänä kuuli Anna isän ja äidin keskustelevan, minkä
pienen lahjan kumpikin heistä antaisi Döbelnille. Isällä oli Döbelnin
isän hopeinen nuuskarasia ja äidillä hänen äitinsä jalokivisormus.
Ne aikoivat he antaa suurelle sankarille muistoksi hänen Suomesta
lähtiessään.
-- Mitä sinä keksit kummillesi? kysyi isä Annalta.
-- Pitäänkö minunkin, sanoi Anna hätääntyneenä.
-- Sinun, jos kenenkään, lausui äiti hymyillen.
-- Mutta mitä? kysyi Anna.
-- Kas, sen sinä saat itse keksiä, sanoi isä nauraen.
-- Itse keksiä! Niinkuin olisi niin helppoa keksiä lahjaa sellaiselle
suurelle herralle, ajatteli Anna.
Hän rukoili äitiä sanomaan jotain, rukoili ja pyysi, mutta äiti käski
Annaa itse miettimään.
Anna kulki pitkin huoneita ja mietti ja tuumi. Hän istui salissa
suurien muotokuvien alla ja ajatteli siksi kunnes päätä oikein
pakoitti. Ja kun hän oli miettinyt, mitä tuollaiselle suurelle herralle
voisi antaa, niin ei hän löytänyt muuta kuin sukat, ja niitäkään ei
enää ennättäisi millään tavoin kutoa. Isälleen Anna oli laittanut
joululahjaksi yömyssyn, mutta eihän sekään sopinut sotasankarille.
Hän meni kyökin puolelle ja kyseli Stiinalta, keittäjättäreltä, neuvoa.
-- En minä tiedä, mitä röökinän passaa tehdä, sanoi Stiina, minä laitan
hänelle kauniin kakun.
Ja Stiina riensi Maija-Kaisan luo ja tilasi häneltä tuoksi tulopäiväksi
kolmekymmentä munaa.
-- Ja tuoreita niiden pitää olla, sanoi hän varmasti kanamummolle.
-- Hyvänen aika, eihän ne kanat muni paljon näin varhain keväällä,
voivotteli Maija-Kaisa aivan onnettomana.
-- Niiden täytyy, sanoi Stiina lähtiessään.
-- Jos minä koettaisin puhua kanoille järkeä, sanoi Maija-Kaisa ja
huuteli koko kanalauman koolle.
Anna oli seurannut Stiinaa kanakopille ja päätti neuvottomuudessaan
turvautua Maija-Kaisaan.
-- Maija-Kaisa, sanoi hän, onko teille kukaan ollut oikein rakas?
-- Herrajestas, mitä tuo lapsi kysyy! Mistä se Anna semmoista on
päähänsä saanut?
-- Vastatkaa nyt, jatkoi Anna. Onko?
-- Minulleko? Oli kyllä, silloin kun minä olin nuori, mutta siitä on jo
niin pitkä aika.
-- Odottiko Maija-Kaisa häntä koskaan kotiin?
-- Totta kai, hänhän oli tyyrmanni ja oli aina merellä.
-- Ja mitä Maija-Kaisa antoi hänelle, kun hän tuli kotiin?