silmällä. Tämä oli mennyt tuvan nurkkaan ja aikoi ottaa seinältä
alas kiväärin. Samassa nousi Maunu ja tuli hänen luokseen, tarttui
kivääriin, kuten tarkastaakseen sitä ja huomasi sen heti samallaiseksi,
kuin venäläiset käyttivät sodassa. Kiväärin laski hän kädestään
penkille, kiitti isäntää ruuasta ja kätellen häntä veti häntä hiljaa
ovea kohden. Ukko seurasi aivan ulos asti. Portailla hän pysähtyi ja
Maunu riensi pikku Kallen seurassa hevostaan kohden. Hän tarkasti
satulaa, sen vyö oli leikattu poikki! Hän vilkaisi tupaan päin, ukko
oli kadonnut portailta. Nopeasti otti Maunu hihnan taskustaan ja sitoi
sen avulla vyön lujaan kiinni.
-- Mitä naapuritalossa on? kysyi hän Kallelta.
-- Venäläisiä suuri joukko, vastasi poika.
Maunu hyppäsi satulaan.
-- Kalle, tule taakseni satulaan, niin neuvot minulle tietä Närpiöön ja
saat ratsastaa vähän matkaa.
Hän nosti pojan satulaan. Samassa kuului laukaus. Ukko seisoi tuvan
ovella ja ampui Maunua kohden. Kuula suhahti ohitse.
Maunu oli pannut Kallen taakseen satulaan ja ajoi nyt täyttä laukkaa
eteenpäin.
-- Päästä poika pois! kuuli hän ukon huutavan.
-- Tule itse ottamaan! huusi Maunu takaisin. Kuului uusi laukaus, kuula
osui maahan lähelle hevosen jalkoja. Maunu huomasi, että ukko koetti
ampua hevoseen, hän ei tohtinut ampua Maunua kohden peläten osuvansa
pojanpoikaansa, joka istui satulassa Maunun takana.
Kalle neuvoi tietä, ja metsänrajassa Maunu laski hänet satulasta maahan
ja kiitti häntä. Ei ollut aikaa puhella, sillä tietä pitkin kiisi jo
parvi venäläisiä ratsain.
Maunu kannusti hevostaan, se kiisi eteenpäin hurjaa vauhtia kuin lintu.
Döbeln piti aina hyviä hevosia, ja tämä oli hänen nopein juoksijansa.
Maunu tiesi sen vuoksi, että venäläiset eivät häntä saavuta.
Eivätkä ne saavuttaneetkaan, kääntyivät varmaankin takaisin
huomatessaan takaa-ajon turhaksi.
* * * * *
Maunu saapui Närpiöön ja ojensi Döbelnin kirjeen Gyllenbögelille. Heti
sen luettuaan, kutsui kapteeni Gyllenbögel upseerinsa ja jakoi heille
määräyksiään. Hän oli suostunut Döbelnin ehdoitukseen ja valmistui
pienen joukkonsa kanssa lähtemään Lappväärttiin hyökätäkseen takaapäin
venäläisiin.
Käskyt jaettuaan hän kirjoitti vastauksensa Döbelnille ja antoi sen
Maunulle. Kirje oli suljettu öljytystä kankaasta tehtyyn koteloon.
Paitsi tätä kirjettä ojensi hän toisen samallaiseen koteloon suljetun
kirjeen vietäväksi hänen rouvalleen, sillä Kauhajoen kautta oli
jonkimmoinen mahdollisuus saada se lähetetyksi etelään, Turkuun.
* * * * *
Annettuaan hevosensa levätä valmistautui Maunu paluumatkalle. Muuta
tietä ei ollut kuin Teuvan kautta, ja siellä oli joukko venäläisiä.
Samaa tietä hän ehkä nytkin voi päästä, ja ehkä hänen onnistuu nytkin
livahtaa niiden käsistä.
Oli tullut ilta, valoisa kesäilta, Maunu ajoi täyttä laukkaa Teuvalle
päin. Hän ajoi nuo kolme penikulmaa yhteen mittaan, pysähtymättä
muuta kuin juottaakseen silloin tällöin hevostaan. Kun hän tuli
metsän laitaan, josta keskellä viljelyksiä näkyi Teuvan pieni kylä,
pysäytti hän hevosensa ja tuumiskeli, ajaisiko suoraan kylän halki
vai kiertäisikö pitkin metsää aukeaman toiselle puolelle. Hän piti
jälkimmäistä tekoa viisaampana, sillä kylässä hän voisi joutua
monilukuisen vihollisen käsiin.
Hän ajoi hiljaa metsän halki, monasti hän käveli ja talutti hevostaan.
Hän koetti pysytellä metsän piilossa, mutta samalla kuitenkin pitäen
silmällä Teuvan kylää. Maantie, joka Teuvasta johtaa Lappväärttiin oli
autio, ei näkynyt liikettä missään.
Jo lähestyi hän tietä ja aikoi mennä sen toiselle puolelle metsään, kun
pitkin tietä Lappväärtistä Teuvaa kohden tuli kasakkaparvi. Se näki
Maunun! Nyt olivat viisaat neuvot kalliita ja sukkeluus ja nopeus ainoa
pelastuksen mahdollisuus. Hän hyppäsi hevosen selkään ja ajoi nopeasti
metsään.
Mutta hänen hevosensa oli pitkästä ratsastuksesta uupunut, venäläiset
tulivat yhä lähemmäksi. Hän kuuli niiden huudot aivan selkänsä takana.
Metsässä tuli aukea niitty eteen. Maunu ajoi sen yli, kun samassa lensi
hänen takaansa silmuköysi. Silmu osui hänen kaulaansa, vetäytyi samassa
kireälle ja Maunu putosi hevosen selästä. Samassa oli kymmenen kasakkaa
hänen ympärillään. Maunu taisteli kuin hullu vastaan, hänellä ei ollut
aseita, hän käytti nyrkkiään ja iski oikeaan ja vasempaan. Mutta
lopulta joutui hän kiinni, taisteli vielä maassa kuin vimmattu, niin
että kun hän vihdoin köytettynä makasi maassa oli hänen pukunsa aivan
risainen.
Kasakat olivat sitoneet hänen kätensä ja jalkansa. Eräs oli ottanut
hänen hevosensa kiinni, ja nyt heitettiin hän sen selkään ja koko
joukko ajoi Teuvaa kohden.
Maunu puri hammasta kiukusta ja häpeästä maatessaan sidottuna oman
ratsunsa selässä.
Teuvalla tuli talon isäntä pihamaalle vastaan ja nähdessään Maunun
huusi hän ilkeästi:
-- Kas, siinähän se Döbelnin kuriiri on. Hyvästipä hoidit asiasi. Nyt
sinä et enää lähde tästä talosta.
Maunu irroitettiin hevosen selästä ja makasi nurmella. Ukko kumartui
hänen puoleensa ja tutki hänen taskunsa. Pian löysi hän öljykankaan
sisään suljetun kirjeen ja riensi sen kanssa tupaan, jonka ovelle
ilmestyi venäläinen upseeri.
Muutamat kasakat kantoivat Maunun talliin ja heittivät hänet sinne ja
tallin ovi sulkeutui ja Maunu kuuli, miten yksi kasakka jätettiin sen
eteen vartijaksi.
Maunu olisi itkenyt, jollei hän olisi ollut niin kiukuissaan. Hänet
oli Döbeln valinnut monesta sotilaastaan kuriiriksi, ja näin huonosti
hän oli hoitanut asiansa. Hän makasi jalat köytettyinä ja kädet selän
taakse sidottuina ja yö kului yhä pitemmälle ja Döbeln odotti häntä
Kauhajoelle kello kuudeksi aamulla.
Talli oli pimeä. Katossa oli aukko, jonne johti tikapuut ja josta
päästiin tallin parvelle. Kesäyön varhain nouseva aurinko loisti sinne
jostain aukosta, koska parvi näytti valoisalta.
Maunu kieritteli itseään lähemmäksi tikapuita ja saapui vihdoin niiden
juurelle. Hän katsoi ylös. Tuolla parvella välkkyi jotain kirkasta.
Kattoparruun oli pantu korjuun viikate. Niin, viikate se oli, sen hän
näki varmasti. Sillä hän voisi katkoa siteensä, mutta se oli siellä
ylhäällä parrun varassa ja hän makasi alhaalla tallissa kädet ja
jalat köytettyinä. Hän päätti päästä sinne ylös, hänen täytyi sinne
päästä keinolla millä tahansa. Ponnistaen voimiaan hänen onnistui
vihdoin päästä seisaalleen ja lopulta aivan tikapuitten varaan. Hän
asettui selin niihin, tuki selän taakse sidotuilla käsillään itseään,
koukisti polviaan, ja pääsi nousemaan jo yhden pienan. Hän hengähti
helpoituksesta. Varovasti, hyvin varovasti, jotta ei tallin oven takana
oleva vahti kuulisi, hän sitten ponnistaen käsillään ja jaloillaan
nousi piena pienalta ylemmäksi. Lopulta oli hän parvella. Viikate oli
hänen edessään, mutta millä hän sen saisi alas, kun hän ei voinut
nostaa käsiään. Kiukkuisena hän tarttui hampaillaan viikatteen terän
päähän ja alkoi kiskoa. Se irrottautui yhä enemmän, se tuli parrun
päältä yhä pitemmälle. Lopulta se putosi alas.
Se kilahti! Henkeään pidättäen kuulosteli Maunu. Vahti ei varmaankaan
ollut kuullut viikatteen putoamista, sillä Maunu kuuli hänen astelevan
tallin oven edessä.
Äkkiä heittäytyi Maunu selälleen ja alkoi hangata käsiensä nuoria
viikatteen terää vastaan. Hän tunsi vihlasevan tunteen käsissään ja
samassa jotain lämmintä ja kosteaa. Hän arvasi terällä loukanneen
kätensä ja veren valuvan siitä. Mutta siitä hän nyt välitti vähät,
köysi oli saatava poikki, se oli pääasia. Hän hankasi ja hankasi ja
äkkiä hän tunsi köyden heltiävän. Kädet olivat vapaat! Nopeasti nousi
hän istualleen, sieppasi verisin käsin viikatteen ja nopeasti katkoi
jalkojensa ympärillä olevan köyden.
Nyt oli hän vapaa!
Mutta tallin parvelta oli päästävä pois. Sen päässä oli aukko, josta
valo tuli sisään. Hän hiipi sen luo ja katsoi ulos. Ketään ei näkynyt
missään. Nopeasti sitoi hän siteinään olleet köydet yhteen, kiinnitti
toisen pään hirteen ja lipui köyttä myöten alas.
Hän seisoi nyt tallin takana tietämättä, minne päin hän suuntaisi
kulkunsa. Talli oli nurkittain navetan kanssa ja sen takaa kuului
hiipiviä askeleita. Maunu aikoi lähteä juoksemaan, kun navetan nurkan
takaa astui esiin pikku Kalle, ja hänet nähdessään alkoi iloiten
viittoa. Nopeasti hiipi Maunu hänen luokseen.
-- Sinä olet päässyt karkuun! sanoi hiljaa Kalle. Sepä hyvä. Minä
aijoin jo kiivetä parven kautta talliin ja katkaista köytesi.
Maunu sulki iloissaan pojan syliinsä.
-- Hevosesi on tuolla metsän laidassa. Minä vein sen sinne laitumelta,
jossa venäläisten hevoset ovat. Se on sidottu puuhun, mutta satulaa
sillä ei ole. Sen ottivat venäläiset.
-- Mutta miten minä pääsen sinne, ettei kukaan huomaa? kysyi Maunu.
-- Ryömi pitkin pellon ojia, minä näytän, miten paraiten pääset ja
kuljen ojan viertä rinnallasi. Minua ei kukaan epäile, kun käskivät
minun paimentaa hevosia.
Kallen opastamana ryömi nyt Maunu pellon ojia pitkin. Kesti kauvan
ennenkuin hän pääsi metsän reunaan, mutta lopulta kuitenkin hän tuli
sinne aivan likaisena mullasta ja kätensä verisinä ja mustina.
Siellä oli hänen oma hevosensa. Hän hyppäsi sen selkään, taputti pikku
Kallea päähän ja alkoi ajaa Keturia kohden metsän halki. Hän joudutti
ratsua ja saapui vihdoin Keturiin. Siellä juotti hän hetkisen hevostaan
ja kysyi paljoko kello oli. Se oli viisi! Hänellä oli siis tunti aikaa.
Vielä tunti aikaa ja vain penikulma ratsastettavana! Hän tiesi
saapuvansa ennen määrä-aikaa perille Kauhajoelle.
Hän ajoi täyttä laukkaa maantietä myöten. Jota lähemmäksi Kauhajokea
hän tuli sitä vaikeampi hänen oli olla. Hän oli määräajan sisällä
käynyt Närpiössä, mutta miten hän oli hoitanut asiansa? Jättänyt
tärkeät kirjeet vihollisen käsiin! Ja äkkiä selvisi hänelle, mitä se
merkitsi. Hän ei ollut ainoastaan hoitanut huonosti päällikkönsä asiaa,
mutta koko maan asiaa. Venäläiset saavat tiedon sotasuunnitelmasta,
ja sen sijaan että suomalaiset saisivat voiton, he ehkä joutuvatkin
tappiolle. Ja kaikki se oli hänen syynsä. Hän tunsi itsensä niin
kelvottomaksi raukaksi. Mutta käyköön kuinka tahansa, hänen täytyy
mennä Döbelnin eteen, sillä hän oli luvannut tulla. Rangaiskoon
päällikkö häntä, hän sen ansaitsi, kunhan ei vain ajaisi häntä kokonaan
armeijasta pois.
Döbeln oli kiivas, hän suuttuu varmasti silmittömästi. Maunu toivoi,
että Döbeln sen verran hillitsisi itseään, että hän saisi selittää ja
sanoa, että hän oli koettanut parastaan, vaikka ei ollut onnistunut.
Hän ei ollut tahtonut pilata sotasuunnitelmaa ja saattaa omaa
kenraaliaan ja tovereitaan vaaraan.
Maunu heitti ohjakset pois, hyppäsi alas hevosen selästä, ja antoi
lähimpänä olevan sotilaan viedä sen talliin. Itse riensi hän pappilaan,
avasi oven ja pysähtyi oven suuhun. Döbeln istui pöydän ääressä
kirjoittamassa. Hän nousi äkkiä nähdessään Maunun ja astui häntä kohden.
-- Asia? kysyi hän.
-- Minä vein kirjeen perille, sanoi Maunu.
-- Ja vastaus?
-- Sen varastivat minulta venäläiset.
Hän tiesi Döbelnin tavattoman tuliseksi mieheksi ja odotti myrskyä.
Döbeln ei sanonut mitään. Hän seisoi paikallaan luoden terävän katseen
Maunuun, joka oli pakoitettu luomaan silmänsä maahan. Sitten läksi
Döbeln liikkeelle, käveli kiihkeästi tuvassa edes ja takaisin. Maunu ei
uskaltanut katsahtaakaan häneen, seisoi vain kalpeana paikallaan.
-- Miksei hän soimaa tapansa mukaan, ajatteli Maunu, se olisi paljoa
helpompaa kuin tämä vaitiolo. Jos hän edes riehuisi, löisi häntä,
ajaisi hänet ulos, häpäisisi häntä koko miehistön edessä. Se olisi
helpompaa kuin seisoa siinä oven suussa ja kuulla hänen kiihkeään
astuvan. Ja Maunu käsitti, mitä tiesi tuon kirjeen joutuminen
venäläisten käsiin. Siinähän Gyllenbögel ilmoitti hyökkäävänsä
venäläisiin takaapäin. Nyt ne tiesivät aikeen ja voivat olla varuillaan
ja tuhota Närpiön pienen sotajoukon. Ja tämä kaikki oli tapahtunut
hänen kauttansa, juuri hän oli ollut tuo kelvoton kuriiri! Hänen olisi
pitänyt kuolla ennen kuin antoi kirjeen ottaa. Ja joskin kenraali
antaisi tämän kaiken anteeksi, niin eihän hän enää koskaan saisi olla
hänen kuriirinaan, ei Döbeln koskaan enää katsoisi ystävällisesti
häneen, kääntyisi ehkä poispäin kun hänet näkisi, ei koskaan nyökkäisi
hänelle. Toverit unohtaisivat ehkä tämän onnistumattoman retken, kun
hän selittäisi kaiken, mutta ei Döbeln. Hänen asioillaan täytyi joko
onnistua tai kaatua.
Samassa puhkesi myrsky. Döbeln oli kävellyt yhä kiivaammin, koettanut
hillitä itseään, mutta lopulta puhkesi suuttumus esiin:
-- Tolvana! Koira! Sellainenko sinä olet! Jokainen venäläinen akkakin
voi voittaa sinut. Mikä mies sinä olet, joka et yksinäsi vastusta
vaikka kymmentä? Tiedätkö sinä, mitä sinä tämän kautta olet pannut
vaaraan? Tiedätkö? Suuren yrityksen, joka olisi varmasti onnistunut,
ellet sinä olisi raukkamaisena antanut käsistäsi Gyllenbögelin kirjettä.
Ja hän jatkoi suuttumuksen purkausta. Vuoroin hän käveli, vuoroin
seisoi Maunun edessä, joka ei uskaltanut katsoakaan ylös. Ja
kiukkuisina sinkoilivat sanat. Hän löi nyrkkinsä pöytään ja Maunu
toivoi hänen lyövän häntä korville, sillä sen hän oli ansainnut.
Hetkeksi taukosi puhetulva. Döbeln käveli taas pitkin huonetta silloin
tällöin lausuen jonkun kiivaan sanan. Jälleen seisahtui hän Maunun
eteen.
-- Missä sinulla oli tuo kirje? kysyi hän.
-- Täällä povitaskussa, vastasi Maunu. Se oli vahavaatteeseen ommeltu
kuten sekin --
-- Kuten mikä?
-- Se kirje, jonka Gyllenbögel antoi minulle toimitettavaksi tätä tietä
hänen rouvalleen.
-- Ja senkin kirjeen ottivat venäläiset?
-- He tyhjensivät taskuni ja ottivat pois kaikki, mitä siellä oli.
Se oli tässä taskussa, sanoi Maunu ja pisti kätensä sinne. Käsi ei
löytänytkään taskun pohjaa, se meni syvemmälle, ja hänen sormensa
tunsivat jotain kovaa takin päällisen ja vuoren välissä. Maunu repäisi
sotilastakkinsa auki, kiskaisi vuoren irti ja permannolle putosi
öljyvaatteeseen suljettu kirje.
Maunu kumartui ottamaan sen ylös. Hän katsahti siihen ja kiljahti.
Sehän oli kapteenin kirje Döbelnille. Venäläiset olivatkin saaneet
hänen rouvansa kirjeen käsiinsä!
-- Sehän on, sopersi hän, se on -- hyvä Jumala -- se on se kirje -- se
oikea -- kapteenin kirje -- se on tässä -- venäläiset saivatkin väärän
-- se oikea -- se on --
Döbeln sieppasi kirjeen, repäisi kankaan rikki, otti kirjeen ja luki
sen. Hänen kasvonsa kirkastuivat, hän hengähti syvään ja huudahti:
-- Hyvä!
Maunu aivan vapisi. Kirje oli siis sittenkin pelastunut, hän ei siis
ollutkaan saattanut sotaväkeä vaaraan. Itse hän oli kyllä huonosti
hoitanut tehtävänsä, mutta sattuman kautta oli asia onnistunut. Ja
vaikka kenraali nyt ajaisi hänet pois, niin samapa se, kun Döbeln vain
oli onnistuva aikeissaan taistelun suhteen.
Döbeln käveli jälleen tuvassa, käveli ja vihelteli hiljaa, pysähtyi
sitten Maunun eteen ja sanoi:
-- Kerro koko matkasi!
Maunu ei uskaltanut katsoa ylös, niin häntä vielä hävetti. Hän alkoi
kertoa, kertoi kaiken mitä oli tapahtunut alusta siihen asti, kun hän
oli saapunut jälleen Döbelnin luo. Hän lopetti kertomuksensa sanoen:
-- Ja tässä minä olen!
Silloin hän uskalsi katsoa kenraaliin.
Döbeln hymyili, hän hymyili! Nyökkäsi hiljaa päätään ja hänen tummat
silmänsä kiiluivat niin veitikkamaisesti. Hän oli taas tuo hyvä, tuo
iloinen kenraali. Ja Döbeln tarttui Maunun rintaan takin nappiin,
nykäisi siitä ja sanoi:
-- Tyhmeliini!
Maunu aivan värisi, hän katsoi vain Döbelniin, koetti sanoa jotain,
mutta ei saanut sanaakaan suustaan. Kaikki oli anteeksi annettu, hän
tiesi sen nyt, ja hän olisi tahtonut kiittää siitä ja sanoa, että hän
on valmis menemään vaikka tuleen. Mutta eihän hän osannut puhua.
-- Saat mennä! sanoi Döbeln.
Maunu kääntyi mennäkseen, kun Döbeln huusi:
-- Seis! Kuule, takkisi on aivan rikki. Uusia sotilastakkeja tuskin
kohta saamme. Ja ehjästi täytyy sinun olla puettu. Tottahan toki,
sellaisen pojan. Tuolla oven pielessä on vanha takkini. Olethan samaa
kokoa kuin minä. Samaa kokoa -- ja -- no, samaa sorttiakin. Revi
sentään kenraalinmerkit siitä pois.
Maunu sieppasi takin naulasta ikäänkuin peläten jonkun riistävän
häneltä sellaisen aarteen.
-- Käske adjutanttini tänne. Miehille saat sanoa, että taistelu alkaa,
me olemme valmiita.
Maunu syöksyi ulos. Talon kuistilla seisoivat adjutantit, ne lähetti
hän kenraalin luo, itse syöksyi hän pihalle huutaen:
-- Me olemme valmiita. Taistelu alkaa kohta.
Hän aivan hyppi ilosta. Hänen intonsa sytytti muutkin tuleen ja
kartanossa syntyi iloinen hälinä.
Kun kenraali ilmestyi portaille, oli väki valmiina taisteluun.
Döbeln kulki ohitse rintaman.
-- Missä on minun kuriirini? kysyi hän.
Maunu astui esiin. Auringon kirkkaassa valossa, uudessa takissaan,
ruskettuneena ja säteilevänä näytti hän tavattoman kauniilta.
Döbeln puhui heleällä, soinnukkaalla äänellään:
-- Pojat! Vihollinen tulee Lappväärtistä päin meitä kohden. Varustukset
ovat valmiita. Voitto on varma, sillä Gyllenbögel hyökkää häneen
takaapäin. Me voimme antaa venäläisille kelpo löylyytyksen. Mutta ennen
kaikkea, ei uhkamielisyyttä; tyyneyttä, se vie varmasti voittoon. Minä
sain tiedon Gyllenbögelin lähdöstä liikkeelle, sen toi tämä sotilas.
Hän on matkansa tehnyt hyvin ja minä tahdon sen sanoa kaikkein kuullen.
Hän on taistellut matkallaan kuin paholainen -- no sen näköinenkin hän
on, tumma ja kiiluvasilmäinen.
Kenraalin puhe loppui nauruun. Tummana ja ruskettuneena näytti Maunu
todellakin joltain kauniilta pimeyden enkeliltä. Hän erosi aivan
täydellisesti kaikista muista suomalaisista. Sotilaat nauroivat täyttä
kurkkua. Kenraalin lause oli hetkiseksi rikkonut sotilasjärjestyksen.
Döbelnin suupielissäkin näkyi naurun väre ja silmät loistivat.
Pian palasi vakavuus hänen kasvoilleen, käsi viittasi ja nauru taukosi.
Döbeln sanoi:
-- Vararatsuni hänelle. Hän on tänään minun kuriirini. Hän saa ajaa
heti jälestäni. Minä tarvitsen varman miehen sinne, missä vaara on
suurin ja vaikein tehtävä.
Maunun sydän löi niin että rinta tuntui ahtaalta. Hänen olisi tehnyt
mieli itkeä ilosta. Hän nielaisi kuten vaikean palan alas kurkustaan.
Kenraalin varahevonen tuotiin hänelle, hän hyppäsi sen selkään. Ja
silloin hän sai puhelahjansa, hän huusi niin että kajahti:
-- Eläköön kenraali!
Pohjalaiset yhtyivät riemulla huutoon, se nousi, se laski, se nousi
jälleen, kaikui lähimetsästä. Döbeln istui ratsunsa selässä, suorana,
kauniina, hän nosti hattuaan sotilailleen, noille sankareille, jotka
jumaloivat häntä, hän tiesi sen, jotka olivat valmiit seuraamaan häntä
sokeasti taisteluun isänmaan puolesta. Ja hänen rintansa nousi hänen
syvään hengittäessään.
Käsi viittasi, torvet soivat ja joukko lähti taisteluun varmana
voitostaan.
Sandelsin hattu.
Eversti Sandels oli joukkoineen Toivalan talossa. Oli syyskuun
iltapäivä. Taistelu oli tauonnut, venäläiset olivat peräytyneet. Joka
päivä oli ollut pieniä kahakoita, ja miehet eivät viikkokausiin olleet
nukkuneet muuta kuin täysissä pukimissa.
Ikkunasta näkyi, miten Sandels istui mietteissään tuvan pöydän ääressä.
Lämpöisessä tuvassa oli hän avannut sotilastakkinsa, everstinhattunsa
hän oli laskenut syrjään ja piti päässään vanhaa kulunutta
sotilashattua. Hän piirsi edessään olevalle paperille hanhensulalla
jotain kartan tapaista. Sotilaat, jotka pihamaalla puhdistivat
aseitaan, näkivät sen ja tiesivät päällikkönsä laskevan suunnitelmia
uusiin hyökkäyksiin, sillä hänen oli varjeltava Toivalan salmea ja
estettävä venäläisiä pääsemästä pohjoiseen päin.
Sotamiesten joukossa oli pieni rumpalipoika Eero, 12-vuotias
pojanvekara, joka vasta lyhyen aikaa oli ollut rumpalina, mutta suuren
iloisuutensa ja sukkelan kielensä tähden jo tullut kaikkien sotilasten
lemmikiksi.
Jalassaan oli hänellä lapikkaat, harmaat risaiset sarkahousut, ainoa
sotilaallinen vaatekappaleensa oli takki. Se oli alkujaan ollut
täysikasvuisen miehen, nyt lekotti se hänen hennon vartalonsa ympärillä
muodostaen suuria laskoksia vyötäisillä, missä vyö kiinnitti sen
piukemmalle. Päässä ei ollut lakkia, vaan sen sijaan hän oli kietonut
jonkun vanhan rääsyn päänsä ympärille, ja tuon hullunkurisen päähineen
alta näkyivät hänen kalpeat kasvonsa ja pienet vilkkaat silmänsä.
Rumpunsa hän oli heittänyt syrjään ja seisoi nyt tuvan portailla
matkien Sandelsia, hänen komennustapaansa ja jyrisevää, töykeää ääntään.
Tavan takaa sotilaat remahtivat nauruun. Päivän kiihkeä taistelu oli
unohtunut.
Äkkiä nauru taukosi.
Eero kääntyi katsomaan ja vetäytyi säikähtyneenä syrjään -- Sandels
seisoi hymyillen hänen takanansa.
Hän kääntyi Eeron puoleen, joka samassa teki kunniaa ja kysyi häneltä:
-- Mikä sinä, naskali, olet?
-- Minä olen rumpali, vastasi Eero heleällä pojanäänellään, katsoen
Sandelsia suoraan silmiin, ja suupielissä leikki hymy, sillä hän näki
Sandelsin silmien nauravan ja tiesi, että matkimisesta ei seuraisikaan
mitään toruja.
-- Vai rumpali, sanoi Sandels. Kovinpa olet vähäpätöinen.
-- Ei ole jaksettu kasvaa, tokaisi Eero. -- Mutta sama kai se on, kun
vaan jaksaa rumpua lyödä.
-- Vai niin, hymähti Sandels. Jaksatkohan sinä?
-- Ettekö kuullut tänään? vastasi Eero, ja hänen sisuaan hiukan
kaiveli, sillä hän tiesi rummuttaneensa oikein vimmatusti, olivathan
kädetkin niin jääneet kiinni rumpukapuloihin, että kun hän tuli
torpalle, niin tuskin sai niitä auki, ja piti hieroa niitä yhteen,
ennenkuin sormet liikkuivat.
-- Kyllä minä kuulin, kyllä minä kuulin, melkein liiankin hyvin, sillä
eihän sen yli tahtonut enää minun ääneni kuuluakaan.
Eero punastui ylpeydestä. Sotilaat nauroivat Sandelsin lauseelle, ja
Eero vilkaisi kiukkuisesti heihin.
-- Mutta, jatkoi Sandels, sinä olet melkein liian nuori rämpimään
metsiä kylmässä ilmassa meidän kanssamme. Ei sitä lapsi kestä. Vanhako
sinä olet?
-- Kaksitoista vuotta.
-- Parasta olisi sinun palata kotiasi.
Eeroa aivan pelästytti ajatus, että hän ei saisikaan seurata sotaväkeä.
Äkkiä hän muisti erään seikan.
-- Niin, mutta, olittehan tekin jo kolmentoistavuotiaana luutnantti.
-- Kuka sen on kertonut, kysyi Sandels.
-- Miehet. Onko se totta?
-- On kyllä.
-- Enkös minä silloin --?
Sandels hymähti.
-- Katsotaan, katsotaan, sanoi hän. Mutta et sinä juuri sotilaan
näköinen ole. Takki sinulla on, mutta tuo lakkisi on vähän harakanpesän
näköinen.
-- Niinkö tämä? sanoi Eero tarttuen päässään olevaan riepuun. Ne
viholliset ampuivat hattuni pois päästäni, enkä minä silloin joutanut
sitä hakemaan. Ja sitten jälestäpäin en enää löytänyt koko kapinetta.
Risainen se jo olikin, eikä juuri tätä parempi.
-- No, kenen akan hameesta sinä tuon sitten sieppasit? kysyi Sandels
nauraen.
-- Ei se ole akkaväen riepuja, sanoi Eero suuttuneella äänellä,
miehen housunkappale se on. Se on ollut minulla täällä povella takin
täytteenä, kun se on liian avara.
-- Hyvä on, hyvä on, sanoi Sandels, mutta otahan se nyt pois, ei se
sovi Sandelsin rumpalille.
Eero viskasi heti rääsyn syrjään, ja Sandels hymähti nähdessään
hänen pienen päänsä paljaana, sillä siitä oli tukka leikattu melkein
päänahkaa myöten.
-- Kylläpä sinulla on pulipää, nauroi hän.
-- Niin onkin, sanoi Eero nauraen helakasti. Minä olin täällä salmen
toisella puolella renkipoikana, ja kun isännällä oli paha tapa
pöllyttää tukasta, niin leikkasin sen aivan lyhyeksi. Ja kylläpä
silloin isännän käsi lipesi.
Sandels nauroi, taputti häntä olalle ja aikoi mennä. Hän oli jo astunut
askeleen, kun hän käätyi jälleen Eeroon päin ja sanoi:
-- Koska sinä olet Sandelsin rumpali ja koska osaat matkia Sandelsia,
niin pitää sinulla olla Sandelsin hattukin.
Hän otti päästään sotilashatun, laski sen Eeron päähän ja hattu vajosi
korviin asti.
Eero oli aivan tulipunainen, hymy oli kadonnut hänen kasvoiltaan,
mutta silmät katsoivat kirkkaalla ilmeellä Sandelsiin. Hän aikoi sanoa
jotain, mutta ei saanut sanaakaan suustaan, ja hän nielasi sanansa
alas. Sydän sykki aivan kurkkuun asti.
Sandels nyökkäsi hänelle ja palasi tupaan.