-- Sanokaa nyt. Voi, hyvä Maija-Kaisa, sanokaa nyt.
-- No, pusun hän sai.
-- Vai sen, sanoi Anna punastuen. Eikö muuta?
-- Kun hän viimeisen kerran tuli kotiin, ennenkuin hän sitten hukkui,
niin olinhan minä kasvattanut häntä varten --
-- Mitä? Mitä?
-- Ruusun.
-- Oikean ruusunko? kysyi Anna.
-- Niin, ja kun hän tuli, niin olin minä pannut sen hänen pöydälleen.
Se oli niin kaunis, siinä oli kaksi kukkaa ja yksi nuppu.
Sellaisen Annakin arveli mielestään voivansa antaa Döbelnille. Ruusun.
Se sopisi. Tuntui oikein suloiselta, kun asia oli selvinnyt.
Mutta voi onnettomuutta! Samassa muisti Anna, että hiiret olivat
talvella pureskelleet kellarissa kaikki ruusut, parissa oli nyt lehtiä,
mutta ei nupunalkuakaan näkynyt. Jollei nyt jotain ihmettä tapahtunut,
niin täytyi hänen kai sittenkin antaa Döbelnille yömyssy tai kutoa
sukat, vaikka saisi yötä päivää valvoa.
Oikein pakkasi itkettämään sellainen paha onni. Että ne hiiret juuri
tänä talvena olivat olleet niin pahoja!
Anna tuli sisälle. Isä istui kirjoituspöydän ääressä ja järjesteli
papereitaan. Kuullessaan Annan tulevan huoneesen hän sanoi:
-- Pue yllesi ja mene neiti Henrietten luo ja vie nämät paperit
hänelle. Sano, että niillä on kiire ja että hän koettaa kopioida ne
neljän päivän kuluessa.
Anna otti käärön kainaloonsa. Kartanon maalla asui vanha neiti, joka
isälle teki pieniä kirjoitustöitä. Hän asui pienessä mökissä vanhan
palvelijattaren kanssa, luki joutoaikoina ranskalaisia romaaneja ja
ompeli kauniita korutöitä. Hän oli asunut kartanon maalla niin kauan
kuin Anna muisti, oli aina ollut hänelle hyvä ja Anna sanoikin häntä
tädiksi.
Hän vei paperit neiti Henriettelle.
Tämä oli hyvin onneton kuullessaan että papereilla oli kiire, sillä hän
oli loukannut oikean kätensä ja kirjoittaminen kävi hankalasti. Mutta
eipä hän tahtonut myöskään luopua työstä, sillä puhtaaksikirjoitus
tuotti hänelle hiukan tuloja.
Anna oli jo menossa, kun hänen silmänsä osuivat ikkunan laudalle. Siinä
oli ruusu! Yksi kukka oli jo auennut ja siinä oli kahdeksan nuppua!
-- Täti, täti, huusi Anna, antakaa minulle tuo ruusu.
-- Mitä sinä sillä tekisit?
-- Minä -- kun -- änkytti Anna, kun kummi -- von Döbeln tulee, niin
antaisin sen hänelle.
-- Tuleeko von Döbeln tänne? huudahti täti Henriette.
-- Tulee, tulee, ja silloin minä tahtoisin antaa tuon kukan hänelle.
-- Lapseni, lapseni, sanoi vanha neiti, jos sinä annat minun kukkani
hänelle, niin yhtähyvin minä sen annan itse. Sen minä teen. Ja nyt sinä
et saa enää pyytää sitä minulta.
Annan sydäntä oikein kaiveli kun hän oli sanonut, mitä varten hän
ruusua tarvitsisi, nyt täti Henriette sai toteuttaa sen, minkä hän
suurella vaivalla oli keksinyt. Kylläpä maailmassa oli paljon vääryyttä!
-- Sano nyt isällesi, sanoi täti Henriette, kun Anna aikoi lähteä, että
minä koetan tehdä parastani, mutta ei ole sanottu, saanko minä työn
valmiiksi. Olipa sekin malööri, että minun juuri nyt piti saada käteni
kipeäksi.
Samassa välähti ajatus Annan päässä. Mitä, jos hän auttaisi! Hänellä
oli kaunis käsiala, sillä äiti oli vaatinut, että hän oppisi hienosti
kirjoittamaan.
-- Minähän voisin auttaa tätiä, sanoi hän.
-- Niin, jos sinä, lapseni, vaan viitsisit.
-- Kyllä, kyllä, kyllä minä viitsin, mutta -- minä en tee sitä
ilmaiseksi. Minä tahdon ruusun palkaksi.
-- Sitä minä en anna, minä annan sen itse hänelle.
Annaa pahoitti niin, että hänen teki mieli sanoa jotain pahaa, kuten
Stiinan oli tapana, kun kyökissä jotain pilaantui.
Oikein teki mieli itkeä harmista. Nyt sitä sittenkin sai turvautua
myssyyn ja sukkiin.
Hän oli jo ulkona, kun täti Henriette huusi häntä takaisin.
-- Kuule, etkö sinä voisi auttaa minua kirjoittamisessa, jos minä
leivon sinulle makean tortun.
-- Minä tahdon ruusun.
-- Oikein vattuhillon kanssa.
-- Minä tahdon ruusun.
-- Anna! sinä olet itsepäinen tyttö ja se on rumaa! sanoi täti.
Mutta mitähän ajatuksia lienee tädissä äkkiä herännyt kun hän hetken
kuluttua lisäsi:
-- Tule huomenna, sinä saat ruusun.
Seuraavana päivänä oli Anna tädin luona. Ensi alussa luisti kyllä
kirjoitus, mutta kun hän ei siitä ymmärtänyt sanaakaan, niin tuntui se
kuolettavan ikävältä. Mutta joka kerta kun hän katsahti ruusuun, niin
kynä taas alkoi luistaa.
Kartanossa ei ihmetelty Annan poissaoloa. Kun hän ensi kerran sanoi
menevänsä tädin luo, niin virkkoi äiti:
-- Se on hyvä pysy sinä siellä, niin et ole täällä tiellä, kun taloa
siistitään.
Ja Anna kirjoitti ja kirjoitti. Alussa oli hän luullut, että täti
kirjoittaisi edes osan. Mutta kun tämä ei näyttänyt ryhtyvänkään
siihen, niin se ensiksi harmitti, mutta sitten hän iloitsi siitä;
sillä kun hän yksin suoritti koko työn, niin oli ruusu aivan hänen oma
ansaitsemansa, eikä täti päässyt edes osallakaan antamaan sitä kummille.
Ulkona suli lumi ja pieniä puroja virtasi kaikkialla. Olisi ollut niin
hauskaa saada niitä tikulla kaivella, ja johdella vettä pieniin järviin
ja niistä taas vetää jokia. Mutta ei auttanut, kirjoitettavaa oli
paljon ja se oli saatava neljässä päivässä valmiiksi.
Vihdoin viimein oli viimeinen sana kauniisti paperille kirjoitettu ja
viimeinen piste painettu. Nyt oli ruusu hänen, nyt ei täti Henriettellä
ollut enää mitään oikeutta siihen. Ja kuinka kaunis se oli! Joka päivä
oli uusia kukkia auennut! Kannatti sitä katsella ja kannatti sen antaa!
Anna vei paperit isälle. Keskellä touhua tämä ei katsonutkaan niihin,
sanoi vain: hyvä on!
* * * * *
Tuli vihdoin tuo odotettu päivä. Talo oli siistitty ylhäältä alas asti.
Vierashuone loisti koko komeudessaan.
Äiti oli itse palmikoinut Annan vaalean tukan ja järjestänyt nauhat
hänen pukuunsa.
Ja nyt sai vain odottaa! Mutta pitkältäpä se odotus tuntui. Entäs,
jollei kummi tulisikaan: Ei hän sentään sellaista surua voinut tuottaa,
arveli Anna.
Äkkiä tuli renkipoika huoneeseen ja sanoi:
-- Tuolla näkyvät vaunut lehtokujan päässä!
Mikä hälinä siitä syntyi! Anna katseli ikkunasta. Tuolla tulivatkin jo
vaunut. Nyt ne ajavat pihamaalle. Isä, äiti ja Anna riensivät portaille
vastaan.
Tuossa nyt oli kummi, v. Döbeln. Hän oli aivan sen näköinen kuin Anna
oli ajatellut, ehkä vielä kauniimpi. Hän syleili isää, suuteli äitiä
kädelle ja sanoi sitten:
-- Tämä on kai Anna, ja taputti häntä päähän.
Vieras vietiin saliin, sinne ei Anna saanut mennä. He puhelivat siellä
ja kummin pehmeä, miehekäs ääni kuului tuon tuostakin. Ei kai kellään
ollut niin komeata ja kaunisäänistä kummia!
Kohta mentiin aterialle ruokasaliin. Anna pujahti kyökkiin. Siellä
komeili pöydällä Stiinan kaakku, oikea taideteos, se oli sokeroitu ja
päällä oli kirjoitus, jonka Stiina itse oma kätisesti oli sokurista
valmistanut: "Kenrali won Tööpelille rakautessa ja kuniotukse kans." Ja
vieressä seisoi Maija-Kaisa kädet ristissä, olihan hänelläkin osansa
siihen, sillä hänen kanansahan olivat munineet siihen käytetyt munat.
Samassa Anna aivan pelästyi. Hänen lahjansa! Ruusu! Hän sieppasi suuren
huivin hartioilleen ja pujahti kyökin ovesta ulos. Maa oli märkää, ja
hänellä oli ohuet kengät jalassaan. Niitä muuttamaan ei nyt enää ollut
aikaa. Kyökin porstuassa oli Stiinan suuret kengät. Ne Anna veti omien
kenkiensä päälle. Ja nyt, minkä vain pääsi, tädin luo.
-- Ruusu, ruusu, läähätti hän ovella.
-- Tässä se on, riensi täti sanomaan ojentaen tuohisessa olevan ruusun
Annalle. Mutta odota, sanoi hän, ulkona tuulee, se voi rapistaa lehtiä
kukista, odota kunnes tuon jotain sen ympärille.
Ei Annalla ollut aikaa odottaa, hän kiertoi huivinsa kukan ympärille ja
riensi ulos. Ulkona tuuli tuntui kylmältä ohuen puvun läpi, mutta mitä
siitä, kun ruusu vain säilyi.
Raskas se ruukku oli. Piti vaihtaa aina vähän päästä toiselle ja
toiselle käsivarrelle.
Lopulta oli hän kotona. Ja nyt joutuin vierashuoneeseen, ennenkuin
kummi ennättää tulla sinne. Ruusu oli saatava paikalleen ja myös
jotain muuta, jota Anna oli sen lisäksi valmistanut ja joka oli hänen
povellaan. Se oli runo, jonka hän itse oli tehnyt, kirjoittanut
kauneimmalla käsialallaan. Se kuului:
Kun kummi tulee tänne,
Niin minä silloin annan
Tämän ruusun hänelle.
Anna.
Ei se oikein runolta kuulunut, mutta se oli ainakin hänen oma tekemänsä.
Huivi otettiin ruusun ympäriltä, paperi pantiin oksalle. Hän katsoi
siihen vielä kerran. Oli se sentään kaunis. Viisi kukkaa oli auennut.
Se oli enemmän kuin siinä ruusussa, jonka Maija-Kaisa oli antanut
tyyrmannille.
Hän aikoi hiipiä pois, kun ovi aukeni.
v. Döbeln seisoi ovella.
-- Sinä Anna, sanoi hän. No, mitä asiana?
-- Minä -- minä -- toin tämän, sopersi Anna.
-- Minulleko, lapsi? Kylläpä äitisi on kasvattanut kauniin ruusun.
-- Ei se ole äidin, minä olen sen itse --, hän ei saanut sanoja
suustaan.
-- Sinä itsekö?
-- Niin -- hankkinut --
-- Vai niin, sanoi v. Döbeln hymyillen. Ja mikä tämä paperi on? Runo!
Minulle?
Hän luki sen ja katsoi sitten Annaan:
-- Oletko sinä itse tämän tehnyt?
-- Olen! sanoi Anna hiljaa.
-- No, lue se sitten ääneen minulle.
-- En -- minä --
-- Luetaan yhdessä. Minä ensin ja sinä sitten. "Kun kummi tulee tänne
--"
-- "Kun kummi tulee tänne --"
-- "Niin minä silloin annan --"
-- "Niin minä silloin annan --"
-- "Tämän ruusun hänelle --"
-- Sillä minä pidän niin paljon teistä, kummi, huudahti Anna.
-- Eihän runossa niin ollut.
-- Mutta minä sanon, lausui Anna.
Döbeln hymyili, kumartui alas, otti Annan pään hellästi käsiensä väliin
ja suuteli häntä.
Anna vavahti ja katsoi sitten alas. Voi hirveätä! Hänellä oli vielä
Stiinan kengät jalassaan. Ja hän karkasi pois kuin nuoli huoneesta.
Hän oli juossut pääovesta ulos ja aikoi kiertää pihan kautta kyökkiin.
Mennessään vierashuoneen akkunan ohi hän pysähtyi ja katsoi ylös.
Kummi kumartui juuri sen kauneimman ruusun puoleen. Hän näki Annan ja
nyökkäsi hänelle.
Anna punastui aivan tukanrajaa myöten ja lähti juoksemaan.
Kun hän kyökin porstuassa riisui Stiinan kenkiä jalastaan niin hän
ajatteli:
-- Hän suutelikin minua! Kyllä kai se kuului asiaan, koska
Maija-Kaisakin puhui siitä!