-- Ei mies pääse pujahtamaan täältä pois, sanoi korpraali, e

LAPSET

Kuvauksia lapsille lapsista

Kirj.

JALMARI FINNE

Helsingissä,

Vihtori Kosonen,

1908.

SISÄLLYS:

Karhu.

Napukka.

von Döbelnin kuriiri.

Sandelsin hattu.

von Döbelnin ruusu.

Karhu.

Kenraali Adlercreutzin johtama uusmaalainen rykmentti oli peräytyessään

venäläisten edellä saapunut Tampereelle. Mieliala armeijassa oli hyvin

katkera sen vuoksi, että vihollista väistettiin ja Adlercreutzin

upseerit kuulivat hänen puolikovaa lausuvan ankaria lauseita sodan

ylijohtajasta Klingsporista joka kerta kun uusi käsky saapui armeijan

peräytymisestä.

Oli maaliskuu ja purevan kova pakkanen. Juuri kun armeija oli lähdössä

Tampereelta pohjoiseen päin, saapui uusmaalaisen rakuunarykmentin

luo juron näköinen poika ajaen virman hevosen selässä. Hän pysäytti

hevosensa torilla olevan ratsujoukon luo ja kysyi, kenelle oli

ilmottauduttava sen, joka tahtoi liittyä väkeen. Korpraali kuuli

kysymyksen, astui lähemmäksi, tarkasti poikaa, joka oli astunut

hevosen selästä alas. Poika oli tanakka ja roteva. Kun hänellä oli oma

hevosensa mukanaan, niin pääsi hän pitemmittä mutkitta rykmenttiin.

Kuormastosta sai hän uusmaalaisten sinisen sotilastakin ylleen ja

sotilastakin päähänsä. Korpraali kysyi hänen nimeänsä. Ehkä hän ei

tahtonut sitä sanoa, hänellä oli kai omat syynsä ollessaan sitä

ilmaisematta, mutta sille ei pantu sen suurempaa painoa, matkalle

oli kiire ja nimen tiedusteleminen sai jäädä sikseen. Vähät nimestä,

kun vain kykeni sotilaaksi ja rotevana näytti tuo poika täyttävän

paikkansa, ja se tapa, jolta hän ratsuaan ohjasi, osoitti, että hän oli

tottunut hevosen selässä istumaan.

Kun armeija ensi kertaa lepäsi matkallaan ja sotilaat vietyään

hevosensa talliin istuivat erään talonpoikaistalon pirtissä

lämmittelemässä, näki rykmentin tukanleikkaaja, että uudella

tulokkaalla oli pitempi tukka, kuin mitä oli sallittu sotilaan pitää.

Heti otti hän keritsimet esiin ja tyynenä istui poika katsellen miten

pellavanvärinen tukkansa putoili maahan.

-- Mikä on nimesi? kysyi leikkaaja.

-- Ei minulla ole nimeä, vastasi poika.

-- Vai ei ole sinulta nimeä? vastasi sotilas nauraen. Lienetkö edes

kastettukaan? Ei auta muu kuin että minä sinulle annan nimen. Karhu.

Sopiiko se?

-- Miksi ei se sopisi, vastasi poika.

-- Sinulla on nimittäin tuollainen pyöreä naama kuin karhulla ja olet

tukeva ja tanakka ja astuskelet hajareisin, aivan kuin karhu. Vanhako

sinä olet?

-- Viidentoista vuotias.

-- Eipä uskoisi, kylläpä olet ikääsi nähden kookas.

Näin oli hän saanut nimen ja Karhuksi kutsuttiin häntä piankin koko

rykmentissä, sillä kaikkien huomio kääntyi häneen heti kun hän hevosen

selässä näytti taitoaan. Ja siinä hän olikin oikea mestari, hän

saattoi pysyä seisaaltaan hevosen selässä ajaessaan täyttä laukkaa

ja istuessaan satulassa hän saattoi putoamatta kumartua niin syvälle

sivulle, että osasi ottaa minkä esineen tahansa maasta.

Tehdessään miesten huviksi kaikellaisia temppujaan osoitti Karhu

kyllä vilkkautta, mutta sotamiesten seurassa hän oli jäykkä, juro

ja harvasanainen. Hän ei koskaan yhtynyt sotilaitten keskusteluihin

ja vastasi vain lyhyesti hänelle tehtyihin kysymyksiin, mutta aina

hän kuunteli toisten puheita varsinkin silloin kun ne sodasta

keskustelivat. Ja kun muut innostuivat, niin pysyi hän vaiti, hänen

harmaat silmänsä vaan tulivat tummemmiksi. Ja varsinkin Adlercreutzistä

puhuttaessa ne hohtivat niin ihmeellisesti ja hän oli silloin kaunis,

niin omituinen valo levisi hänen muuten rumille kasvoilleen.

Sotilaat oppivat pitämään tuosta hiljaisesta pojasta, joka aina oli

valmis toisia palvelemaan.

Eräänä iltana kun uusmaalaiset rakuunat lämmittelivät eräässä pirtissä,

tuli sisään hämäläinen kuriiri. Heti hänen astuttuaan sisään vetäysi

Karhu tuvan perimpään kolkkaan. Hän olisi pysynyt siellä, elleivät

halot takassa olisi loppuneet ja korpraali käskenyt häntä menemään

noutamaan lisää. Sanaakaan sanomatta nouti Karhu pihalta halkoja ja

laski ne permannolle takan viereen. Hämäläinen kuriiri katsoi hyvin

pitkään häneen ja kun Karhu aikoi jälleen palata nurkkaansa, sanoi hän

pilkallisesti:

-- Vai täällä sinäkin olet?

Karhu tuli aivan kalpeaksi eikä sanonut sanaakaan. Kaikki pirtissä

olijat katsoivat häneen. Syntyi pitkä äänettömyys. Lopulta läksi Karhu

liikkeelle ja sanaakaan sanomatta, katsomatta kehenkään hän meni

pihalle. Hän hengitti raskaasti seisoessaan pakkasessa ulkosalla.

Sitten hän meni riihen luo, jonka oveen hän oli sitonut hevosensa,

asettui sen viereen seisomaan, siveli sen kaulaa ja toisella kädellään

syötti sille heiniä. Hämärässä hän näki, miten hämäläinen sotilas läksi

talosta ja kohta huomasi hän rakuunojenkin valmistautuvan lähtöön. Hän

päästi hevosensa irti, hypähti satulaan ja ajoi toisten luo. Hänen

lähestyessään vaikenivat kaikki ja hän huomasi, miten jokainen häntä

väisti. Karhu ei uskaltanut ajaa hevostaan rivin alkupäähän, jossa

hän tavallisesti oli ollut ja hän huomasi, miten toinen jo otti hänen

paikkansa. Hän pysytteli viimeisten joukossa pihamaalta lähdettäessä,

mutta kun hän ajoi hevosensa viimeisen rakuunan rinnalle, niin tämä

karautti äkkiä ratsuaan ja jätti Karhun yksin. Karhu näki, miten kaikki

häntä karttoivat. Arkana jäi hän yhä kauemmaksi toisista eikä kukaan

näyttänyt kiinnittävän siihen huomiota. Lopulta pysäytti hän hevosensa

kokonaan ja antoi toisten ajaa yhä loitommalle.

Hän oli niin iloinnut sotilaitten seurasta ja nyt hän huomasi, miten

yksin hän oli, kun kaikkien ystävällisyys oli haihtunut tuon hämäläisen

sotilaan kertomuksen johdosta. Ja Karhu tiesi, mitä tämä oli kertonut

tovereilleen, eikä hän sen vuoksi uskaltanut puolustaakaan itseään.

Hänellä oli häpeäpilkku elämässään ja hän tiesi kaikkien välttävän

häntä heti sen tiedettyään.

Kauvan hän antoi ratsunsa seisoa paikallaan. Se kävi jo levottomaksi,

mutta Karhu ei sitä huomannut, hän tuumi lähtisikö kokonaan pois

sotaväestä.

Silloin kuului hevosten hirnuntaa ja kavioiden kopsetta kaukaa. Se oli

Adlercreutz, joka saapui oman vartiojoukkonsa kanssa. Siellä ei vielä

hänestä tiedetty mitään, heidän seurassaan hän siis voi olla vielä

jonkun aikaa. Hän odotti ratsujoukkoa tien syrjässä ja liittyi sitten

heihin.

Adlercreutz oli jäänyt viimeiseksi armeijasta viiden ratsumiehen

keralla. Hän oli levoton, sillä aivan viimehetkellä oli hän saanut

vakoojien kautta tietää, että venäläisiä joukkoja kulki pitkin seutua

aikoen hyökätä suomalaisiin.

Karhun liittymisen jälkeen eivät he olleet kauvaakaan ratsastaneet kun

eräässä tien käänteessä ilmestyi äkkiä heidän eteensä parvi kasakoita.

Nyt oli heidän käännyttävä tai hyökättävä kasakoitten rintaman läpi

eteenpäin. Adlercreutz tuumi hetkisen, katsahti pieneen joukkoonsa.

Heitä oli yhteensä seitsemän ja venäläisiä parikymmentä.

-- Eteenpäin! komensi hän. Suomalaiset kannustivat ratsujaan. Syntyi

vimmattu taistelu, mutta niin äkillinen oli ollut suomalaisten

hyökkäys, että venäläisten joukko hajaantui ja Adlercreutz kiisi

täyttä laukkaa miehineen eteenpäin. Penikulman päässä he pysähtyivät

suureen kartanoon, jonne edeltäajanut rakuunajoukko oli asettunut yötä

viettämään.

Karhu näki entiset toverinsa ja nyt tiesi hän täytyvänsä lähteä pois.

Adlercreutz oli mennyt kartanoon, jonka isäntä lämpimästi otti hänet

vastaan. Karhu seisoi pihamaalla valmiina eroamaan joukosta, kun

Adlercreutz ilmestyi portaille ja huusi:

-- Minun vartiostoni!

Nuo viisi miestä, jotka olivat ajaneet hänen seurassaan, riensivät

portaitten luo. Adlercreutz laski heidän lukumääränsä ja sanoi sitten:

-- Missä on se rakuuna, joka tiellä liittyi meihin?

Karhu tiesi sillä häntä tarkoitettavan, eikä uskaltanut olla

lähestymättä. Tultuaan portaitten luo viittasi kenraali heitä

seuraamaan häntä kartanoon.

Astuttuaan sisään jäivät rakuunat oven luo riviin, Karhu jäi arkana

heidän taakseen.

Adlercreutz lyhyenä, leveäharteisena käveli huoneessa ja kääntyi sitten

rakuunain puoleen:

-- Se oli lyhyt, mutta tulinen ottelu. Minä saan hengestäni kiittää

teitä. Onko kukaan haavoittunut?

Hän kulki miehen luota miehen luo kysellen, ja jokaisen hän tunsi

nimeltään. Vaarallisia haavoja ei ollut kellään.

-- Sepä oli onnen kauppaa, sanoi kenraali mielihyvillään hykerrellen

käsiään.

Hän näki Karhun toisten takana.

-- Sinä olet se, joka tiellä liityit meihin? kysyi hän.

-- Niin olen, vastasi Karhu.

Toiset väistyivät syrjään, niin että hän nyt ensi kertaa seisoi

Adlercreutzin edessä.

-- Sinua minä en tunne? kysyi hän. Mikä on nimesi?

-- Karhu.

-- Ja kuulut rykmenttiini. Kuinka kauvan?

-- Kaksi viikkoa.

-- Kuinka vanha olet?

-- 15 vuotta.

Kenraali katsahti hämmästyneenä rotevaan poikaan, mutta ei sanonut

sanaakaan. Hetkisen päästä hän kysyi:

-- Mistä tulit tänne?

Karhu kalpeni ja oli vaiti.

-- Vastaa, mistä tulit tänne?

Karhun päässä kiisivät ajatukset nopeasti eteenpäin. Nyt se siis oli

tullut, ajatteli hän. Nyt hänen se täytyi sanoa, se, jota hän oli

muilta salannut. Ja kenraalilleen hän ei voinut valehdella.

-- Mistä sinä tulit? Etkö saa suutasi auki?

-- Vankilasta.

Adlercreutz oli hetkisen vaiti rypistäen silmäkulmiaan.

-- Sinä karkasit?

-- Niin.

-- Mistä rikoksesta olit tuomittu?

Karhu tuli aivan punaiseksi ja vastasi hiljaa:

-- Varkaudesta.

Ankarana kajahti kenraalin ääni:

-- Etsi sitten onneasi muualta. Minun rykmentissäni ei ole varkaita.

Riisu univormutakkisi pois. Heti paikalla. Ei hetkeäkään enää saa se

olla ylläsi.

Karhu oli aivan kalpea. Olisihan hän vapaaehtoisestikin lähtenyt

pois sotaväestä, mutta nyt hänet ajettiin. Ja sen teki kenraali

saatuaan kuulla, että hän oli varas. Hän avasi takkinsa napit ja

riisui sen yltään. Adlercreutz oli kääntänyt selkänsä sotilaille ja

seisoi ikkunan luona katsellen pihalle. Tuvassa oli aivan hiljaista,

sotilaat seisoivat aivan jäykkinä katsomattakaan Karhuun. Tämä kääri

takin hellävaroen kokoon ja laski sen penkille. Kenraali kääntyi ja

aikoi juuri käskeä häntä poistumaan tuvasta, kun sanat kuolivat hänen

huulillaan. Hänen katseensa osui pojan rintaan. Risainen paita oli

aivan verinen.

-- Oletko haavoitettu? kysyi hän.

-- Pari naarmua.

-- Missä ne sait?

-- Äsken.

-- Taistelussa kasakkain kanssa?

-- Niin.

-- Se olit sinä, joka sait iskun, kun eräs kasakka aikoi iskeä minuun?

-- Minä se olin, sanoi Karhu hiljaa. Hän, joka taistelussa oli ollut

niin urhoollinen, oli nyt arka ja ujo.

Adlercreutz käveli hetkisen huoneessa edes ja takaisin. Sitten hän

kääntyi Karhun puoleen. Äänensä oli käskevä, mutta samalla hellä:

-- Pue takki yllesi!

Karhu sävähti, hän ei ensin tahtonut ymmärtää käskyä. Hänkö saisi pukea

takin jälleen ylleen! Sitä ei siis otettaisikaan häneltä pois! Hän

saisi siis kuitenkin kuulua rykmenttiin.

-- Pue takki yllesi, sanoi Adlercreutz uudelleen.

Karhu sieppasi takin penkiltä ja puki sen nopeasti ylleen. Mutta vasen

käsi ei löytänytkään hihan reikää, hän koetti nostaa kättään, se ei

noussut. Hän katsahti arasti kenraaliin, ikäänkuin pyytäen anteeksi

sitä, ettei hän osannut noudattaa hänen käskyään. Adlercreutz huomasi

pojan avuttomuuden, hän tarttui Karhun hervottomaan käteen, nosti

paidan liian ylös, ja ammottava verihaava tuli näkyviin.

Adlercreutz avasi nopeasti oven ja huusi ulkona vahdissa olevalle

sotilaalle:

-- Kutsu välskäri tänne!

Nyt uskalsi Karhu kysyä:

-- Minä saan siis jäädä tänne?

-- Saat.

-- Eikä minulta enää koskaan oteta univormua pois?

-- Ei.

-- Vaikka minä olenkin ollut vankilassa?

-- Se on nyt unohdettu.

Karhun teki mieli sanoa jotain, kiittää, luvata jotain, mutta ei

löytänyt sanoja. Veri kohosi hänen poskillen ja hänen silmänsä olivat

tummat katsoessaan kenraaliin.

-- Kyllä minä vielä näytän, ajatteli Karhu, ettei hän suotta ollut

minulle ystävällinen.

Samassa riensi välskäri sisään. Kenraali sanoi hänelle osoittaen Karhua:

-- Sido tuon pojan haavat, hän sai ne pelastaessaan tänään henkeni.

Sitten kääntyi hän Karhun puoleen ja sanoi:

-- Tänä päivänä sinä olet sovittanut sen, mitä ennen lienetkin

rikkonut. Uusi sellainen teko ja minä mainitsen nimesi päiväkäskyssä.

Päiväkäskyssä! Oikein Karhu säpsähti, sehän oli suurin kunnia, minkä

sotilas voi saavuttaa. Nimi päiväkäskyssä! Ja hän tiesi, että niin

kauvan kuin vaaroja oli, hän saattoi sen saavuttaa. Ja vaaroja ei sodan

aikana puuttunut, eikä siis tilaisuutta urhoollisuuteen.

Kun välskäri sitoi hänen haavojaan ja ompeli käsivarressa olevaa

pistimen tekemää haavaa, kysyi hän:

-- Koskeeko?

Karhu nauroi ääneen, niin lapsellinen oli hänen mielestään tuo kysymys.

Ja hänen naurunsa sointui niin oudolta, sillä hän ei koskaan sitä ennen

ollut nauranut.

Haavoistaan huolimatta hän kuljeskeli pitkin pihamaata, kävi viemässä

ratsunsa talliin ja puheli sille hiljaa taputellen sitä kaulalle ja

kokosi suuren tukon heiniä sen eteen.

Kun kenraali teki iltatarkastuksen, seisoi Karhu rivissä jälleen omalla

paikallaan ja kenraali nyökkäsi hänelle astuessaan hänen ohitseen.

Karhu oli siitä onnellinen. Kenraali oli ystävällinen hänelle,

vankilasta karanneelle varkaalle, kaikkien nähden!

Isossa väentuvassa hän aikoi asettua syrjään muista levolle, kun kuuli

vanhan rakuunan Hakalan mainitsevan hänen nimeään:

-- Karhu! Tule tänne, poika!

Hakala kokosi runsaasti olkia tuvan perälle hänelle vuoteeksi. Kun hän

astui sinne miesten ohi, ei kukaan enää katsonut vihamielisesti häneen,

muutamat nyökkäsivät hänelle ja pari ojensi kättäkin. Kaikki oli siis

taas hyvin, kaikki sovitettu yhden teon kautta.

Ei hän voinut nukkua. Haavoja kivisti hiukan, mutta mielensä oli niin

pehmeä ja hyvä. Ja tietämättä miksi, tulivat kyyneleet hänen silmiinsä

ja hän itki hiljaa.

Koko tupa nukkui, kuului vain miesten raskas hengitys. Ja Karhusta

tuntui kuin jotain kovaa, tylyä, katkeraa, joka oli hänen mieltään

painanut ja ahdistanut, olisi alkanut sulaa pois. Hän oli vapaa omasta

häpeäntunteestaan ja tunsi olevansa toisten arvoinen, sillä se, jolle

Adlercreutz oli nyökännyt, oli yhtä hyvä rakuuna kuin kuka muu tahansa.

-- Mitä sinä itket? kysyi pimeässä ääni hänen vieressään.

-- En mitään. Minun on vain niin hyvä olla.

Karhu nieli kyyneleensä, rukoili iltarukouksensa, rukoili kaikkien

puolesta, rukoili varsinkin kenraalinsa puolesta. Hän ei saanut kuolla,

hänen täytyi elää siksi, kunnes hän, Karhu, oli saanut tulla hänen

päiväkäskyynsä, kunnes Adlercreutz omalla kädellään kirjoittaa hänen

nimensä paperille, jonka kuningas saa lukea.

Lopulta painuivat hänen silmänsä umpeen, tuvassa kuului vain nukkuvien

miesten hengitys ja sirkan sirinä uunin takaa.

* * * * *

Armeija kulki yhä pohjoista kohden antautumatta taisteluun venäläisten

kanssa. Sotilaat olivat alakuloisia ja katkeria, he olisivat tahtoneet

taistella, mutta sitä ei sallittu. Talonpoikien avulla venäläiset

jakelivat suomalaisille kirjoituksia, joissa heitä kehoitettiin

antautumaan. Kun sellainen kerran joutui Karhun käsiin, niin häpesi hän

sitä, että sellaista uskallettiinkaan ehdoittaa suomalaisille.

Silloin tällöin uskalsivat sotilaat kysyä päälliköltäänkin, milloin

aletaan taistella. Adlercreutz oli vaiti.

Armeija saapui Siikajoelle. Suomalaisen armeijan asema oli nyt niin

edullinen, että Adlercreutz päätti ryhtyä taisteluun. Se tieto herätti

sotilaissa tavatonta riemua. Vihdoinkin saatiin siis ryhtyä otteluun.

Taistelu oli kiivas, suomalaiset taistelivat monta tuntia

urhoollisesti, mutta täytyi heidän lopulta peräytyä. Karhu näki tämän

ja oli vimmoissaan. Täytyisikö armeijan taaskin lähteä pakoretkelle!

Äkkiä saapui hyökkäyskäsky. Adlercreutz oli nähnyt heikon paikan

vihollisten rintamassa ja sitä kohden hän äkkiä lähetti ratsuväkensä.

Hurraa-huudoilla ottivat sotilaat tämän hyökkäyskäskyn vastaan.

Innoissaan joutui Karhu hämäläisten joukkoon, jotka etumaisina

ryntäsivät. Hän iski kuin vimmattu, huusi ja hyökkäsi eteenpäin.

Hän tiesi kenraalin katselevan kunnaalta joen toiselta puolelta ja

odottavan taistelun tulosta, josta niin paljon saattoi riippua.

Nyt tiesi Karhu sen hetken tulleen, jolloin hän voisi näyttää

urhoollisuuttaan. Kasakan pistin osui häneen, hän pysyi horjumattomana

hevosensa selässä. Mutta eräs vihollinen osui miekallaan hänen

otsaansa. Hän tunsi kaiken mustenevan ympärillään, hän horjahti,

koetti pidellä hevosen harjasta kiinni, mutta hän putosikin alas

hankeen. Kun hän kylmässä lumessa virkosi tajuntaansa, huomasi hän

taistelun loitonneen ja suomalaisten peräytyvän. Hän näki vieressään

kuolleen upseerin, se oli hämäläisten johtaja, luutnantti Kihlström.

Hänen miekkansa oli vielä hänen kädessään. Karhu koetti nousta,

horjahti, nousi uudelleen. Hän tahtoi päästä taisteluun, hänen täytyi

jaksaa nousta. Jo jaksoi hän pysyä seisaallaan, hän tahtoi rientää

taisteluun, mutta hänellä ei ollut asetta. Hän otti miekan kuolleen

luutnantin kädestä ja alkoi astua hangessa taistelevia kohden. Hevonen,

jolla ei ollut ratsastajaa, kiisi hänen ohitseen, hän sieppasi sen

kiinni, hyppäsi satulaan ja riensi sinne missä hämäläiset taistellen

peräytyivät. Miekkaansa heiluttaen ja huutaen hän kiisi eteenpäin.

Hämäläisten avuksi tuli uusmaalaisia rakuunoita, hänen omaa väkeänsä.

Ne tunsivat hänet, ja yhdessä he ryntäsivät jälleen venäläisiin. Karhu

oli kuten kirkastettu ajaessaan ratsun selässä, hän oli avopäin, kalpea

ja silmät kiiluivat tummina. Hänen kasvoilleen valui verta otsassaan

olevasta haavasta. Hänellä ei ollut muuta ajatusta kuin se, että

heidän täytyy voittaa nyt, kun kenraali kunnaalta seurasi taistelua.

Vähitellen alkoivat venäläiset peräytyä, ne taistelivat vielä

vimmatusti, mutta lopulta pakenivat. Voitto oli suomalaisten!

Oli tullut jo ilta. Joen jäällä asteli hiljaa hevonen ja sen selässä

makasi nuori mies, joka oli tarttunut lujasti hevosen ohjaksiin. Ne

olivat kietoutuneet hänen käsiensä ympäri ja estivät häntä putoamasta.

Karhu irroitettiin pyörtyneenä satulasta ja vietiin Siikajoen

pappilaan, jossa haavottuneita sidottiin.

Hän oli tainnoksissa koko ajan. Nyt makasi hän olkivuoteella toisten

haavottuneiden joukossa.

Adlercreutz käveli sairaiden välitse kuten etsien jotakuta. Avatessaan

silmänsä näki Karhu hänen seisovan vieressään. Hän katsoi päällikköönsä

ja tämä näytti ymmärtävän hänen katseensa, sillä hän sanoi:

-- Minä näin sen.

Tyytyväisyyden hymy levisi Karhun kuolemankalpeille kasvoille.

-- Ja huomenna sinä olet päiväkäskyssä.

Karhu aikoi nousta, mutta ei jaksanut, hän putosi raskaasti vuoteelleen

ja kaikki pimeni hänen silmissään. Kun hän ne jälleen avasi, näki hän

kenraalin seisovan koko esikuntansa seurassa hänen vieressään. Ja

hän näki, miten Adlercreutz irroitti rinnastaan kunniamerkin, joka

annettiin urhoollisuudesta taistelutantereella, ja kiinnitti sen hänen

rintaansa veriseen paitaan sydämen kohdalle.

-- Minun kenraalini! sanoi Karhu hiljaa. Nyt minä kuolen! Hänen

silmänsä ummistuivat ja hengitys tuli yhä heikommaksi, kunnes vihdoin

taukosi.

Seuraavana aamuna laskettiin Siikajoen sankarit suureen yhteiseen

veljeshautaan, ja liput painuivat alas, kun kenraali heitti kourallisen

multaa erään vaaleatukkaisen pojan rinnalle, jossa loisti talviauringon

valossa kunniamerkki.

Napukka.

Kyllä se Napukka nimeään vastasi, pieni se oli, tavattoman pieni,

vaikka olikin jo seitsemän vuoden vanha. Olisi luullut, ettei sillä

ikää ollut kolmea vuotta enempää. Ja ruma se oli. Tukka oli likaisen

keltainen ja törrötti joka suuntaan, eikä sitä millään harjalla olisi

saanut jakauksella pysymään. Naama oli aivan pyöreä ja sen keskellä

pikkuinen pysty nokka, silmät olivat pienet ja pyöreät ja suu suuri.

Ja sitten sääret! Ne olivat aivan väärät, ne olivat aivan kuin padan

korvat. Ruma se Napukka oli, todella ruma. Mutta viisas poika se oli,

osasi jo lukea ja kirjoittaa, ja minkä se kerran luki, sen se myös

muisti. Eikä ollut vielä muuta kuin seitsemän vuotias! Ja kun sen

kanssa keskusteli, niin huomasi, että ymmärsi se maailman menosta

enemmän kuin monet aikamiehet. Sodasta Napukka varsinkin tiesi tarkoin

kaikki, tunsi kaikkien päälliköiden nimet, tiesi kaikki armeijaosastot

ja missä ne milloinkin olivat. Ainahan seudulle sattui tulemaan

sotamiehiä, ja niiltäkös Napukka kyseli. Ja kun hän oli niin hauska

poika ja niin viisas, niin vastasihan jokainen.

Jokainen piti Napukasta ja teki mielellään kaiken sen, mitä poika

pyysi. Ja parasta oli tehdäkin, sillä jollei Napukka saanut tahtoaan

täytetyksi, alkoi hän huutaa, parkua oikein vimmatusti. Eikä se ollut

mitään tavallista parkunaa, hänen äänensä soi kuin torvi, niin että

kuulijan korvia vihloi. Paimenessahan Napukka oli äänensä sellaiseksi

saanut, huutamalla ja hoilaamalla pitkin metsää. Ja kyllä karja sen

kuuli ja tuli sitä kohden. Jokainen, joka ensi kertaa kuuli Napukan

äänen, aivan hämmästyi, kuinka sellainen suuri ääni tuli niin pienestä

ruumiista. Olisihan ihminen jaksanut vähän aikaa kuunnella tuota

toitotusta, mutta kun Napukka jaksoi huutaa vaikka kuinka kauvan, niin

johan sitä lopulta suostui vaikka mihin, jotta hän taukoisi. Tämän

Napukka tiesi ja käyttikin parkunaansa hyväkseen. Hän ajatteli pikku

päässään näin:

-- Kullakin on oma voimansa. Voittaa se pikkuinenkin sen ison,

voittihan Taavettikin Koljatin. Ja minun linkoni on minun kurkkuni.

Ei Napukalla ollut enää isää eikä äitiä, hän oli aivan orpo, ja eli

ihmisten armoilla. Anttilan talossa pidettiin häntä mielellään, sillä

poika oli viisas ja vilkas. Kesällä hän oli paimenessa ja sai karjan

tottelemaan itseään. Kun hän ensi kertaa paimensi Anttilan karjaa, niin

härkä tuli vihaisena Napukkaa kohden ja aikoi viskaista tuon nulikan

ilmaan. Mutta Napukka parkasi, voi, hyvänen aika, kuinka hän parkasi.

Härkä jäi silmät selällään ja häntä pystyssä tätä ihmettä katsomaan.

Ja kääntyipäs, kääntyipäs poispäin eikä uskaltanut puskea. Mutta kun

härkä kääntyi, niin silloinpas Napukka sivalsi sitä karahkalla selkään,

ja siitä päivästä oli Napukka Anttilan karjan komentaja. Talvella

hän oli opettanut lapsia lukemaan ja kova komento kävi tuvassa,

jossa Napukka opettajana oli. Maantielle kuului kun Napukka parkaisi

jollekulle laiskurille. Kauppilan Eemeli, joka oli pitkä poikaroikale,

jo yhdentoista vanha, mutta ei osannut vielä lukea, ei kerran tuntenut

i:tä. Mutta silloinkos Napukka huusi hänen korvaansa i--i niin kovaa,

että Eemeli toiseen päivään asti ei sillä korvalla kuullut yhtään

mitään. Mutta sen jälkeen Eemeli oppi ja pian luisti lukeminen kuin

vettä vain.

Sota läheni kylää. Viereisessä pitäjässä oli venäläisiä sotilaita ja

pian ilmestyi Anttilaan suomalaista sotaväkeä. Venäläiset ajoivat

heitä takaa. He asettuivat talon luo suurien kiviröykkiöiden suojaan,

ja pitivät uskollisesti puoliaan. Venäläisiä lähestyi yhä enemmän,

ne alkoivat saartaa pientä parvea. Talosta, joka sijaitsi kunnaalla,

näki etäälle joka taholle. Seuraavana päivänä ilmestyi venäläisiä jo

talon toisellekin puolelle, metsän laitaan. He luulivat varmaankin

suomalaisten joukkoa suuremmaksi ja sen vuoksi viivyttelivät lopullista

hyökkäystä. Eräänä yönä koettivat suomalaiset murtautua venäläisten

rintaman läpi, mutta heidän täytyi palata taloon takaisin.

Tämä pieni, kymmenmiehinen joukko oli tarkastelumatkallaan eronnut

pääjoukosta, joka oli penikulman päässä. Jos heille vain saataisiin

sana, niin silloinhan he voisivat tulla avuksi. Mutta miten pääsisi

venäläisten rintaman läpi. Eräänä iltana eräs sotilas koetti pujahtaa

talosta ja venäläisten huomaamatta päästä metsään, mutta he saivat

hänet kiinni ja hän joutui vangiksi.

Napukka kuuli, miten korpraali neuvotteli talon isännän kanssa asiasta.

-- Ei mies pääse pujahtamaan täältä pois, sanoi korpraali, ei muu kuin

nainen tai lapsi. Ja jollei sanaa saada pääosastolle, ei meistä parin

päivän päästä ole ainoatakaan hengissä.

Nyt kysyttiin talon naisilta, lähtisikö kukaan heistä tälle

vaaralliselle retkelle. Naiset kiljaisivat kauhusta kuullessaan

asiasta. Mennä venäläisten rintaman halki! Se on mahdotonta!

Silloin Napukka vetäisi isäntää takin liepeestä ja kuiskasi:

-- Kyllä minä menen!

Isäntä oli hetkisen vaiti ja sanoi sitten:

-- Kuule, poika, sinä et tiedä, mistä on kysymys.

-- Kyllä minä tiedän, vakuutti Napukka. Mikkolan lähellä on pääjoukko.

Minun pitäisi mennä sanomaan heille: Tulkaa meille, meillä on vieraita.

-- Mutta sinun täytyisi pujahtaa venäläisten ohitse. Ne ottavat sinut

kiinni.

-- Oho! Minut kiinni! No, kylläpä ne sitten olisivat aika jehuja. Eihän

teidän iso sonnikaan uskaltanut käydä minun kimppuuni, ei silloin

venäläinenkään.

Korpraali kuuli keskustelun ja sanoi:

-- Poika näyttää terävältä, voihan koettaa. Jos ne hänet saavat kiinni,

niin eivät ne toki lapselle mitään pahaa tee.

-- Koettakoonpas vaan, tiuskasi Napukka. Kyllä minä näytän heille.

Asia päätettiin, Napukka sai lähteä. Jotta häntä perillä uskottaisiin,

sai hän pienen paperipalan mukaansa. Sille oli Korpraali kirjoittanut

asiansa. Ensin annettiin Napukalle hyvä ateria, jotta hän jaksaisi

matkan kulkea.

Hän meni navetan parvelta hakemaan saappaitaan. Juuri kun hän aikoi ne

vetää jalkaansa, hän tuumi, minne hän kätkisi kirjeen, jotta venäläiset

eivät sitä saisi käsiinsä, jos sattuisivat ottamaan hänet kiinni. Jos

sen pistäisi saappaasen, niin sieltä se varmasti haettaisiin. Äkkiä

häntä alkoi kovasti naurattaa. Hän oli löytänyt varman piilopaikan,

sellaisen, ettei sieltä kukaan hakisi. Hän riisui paikatut housunsa

jalastaan, ratkoi istuimen kohdalla olevan paikan yhden reunan irti

ja pisti kirjeen sinne. Ja kun hänellä aina oli neula ja lankaa

vaatteittensa parsimista varten, niin ompeli hän pian reunan taas

kiinni. Nyt oli kirje turvassa, sellaisessa paikassa, ettei sieltä

kukaan ymmärrä sitä etsiä.

Hän veti housut taas jalkaansa, kiskaisi saappaat jalkaansa ja meni

pihamaalle.

-- Onko sinulla kirje? kysyi korpraali.

-- Tietysti on.

-- Missä se on?

-- Onhan vain vississä paikassa.

-- Missä?

-- Sellaisessa, ettette tekään sitä löytäisi.

-- Onnea matkalle sitten, sanoi korpraali.

Napukka kuuli lähtiessään hänen sanovan isännälle:

-- Minä luulen, että tämä tuuma oli turha. Ei hän voi asiaa toimittaa.

-- Koetetaan, vastasi isäntä. Se on viisas poika, ja minä uskon, että

hän jollain koiranjuonella ajaa asiansa. Se poika on tottunut saamaan

tahtonsa täytäntöön.

Tuo isännän lause miellytti Napukkaa. Mutta se korpraali oli typerä.

Oli muka niin varma asiastaan, vaikkei Napukkaa tuntenutkaan. Se

suututti, ja hän päätti kiusallakin toimittaa asiansa.

Napukka juoksi mäen rinnettä tietä alas. Kun hän väärine säärineen

livisti ja tomu pöllysi hänen ympärillään, niin olisi luullut suuren

kerän menevän alas. Maantie kulki peltojen halki. Venäläisiä ei näkynyt

missään. Napukka oli heittänyt juoksunsa ja käveli. Hänen sydämensä

löi kiivaasti, sillä hän tiesi, että tuolla, missä tie jatkuu metsään,

siellä niitä venäläisiä on. Hän koetti eroittaa niitä. Ei ketään

näkynyt. Kaikki oli rauhallista.

-- Parasta on sentään valmistua, jos tässä saisi niinkuin ravata,

ajatteli Napukka, riisui saappaat jalastaan ja otti ne käteensä.

Yhä lähemmäksi hän tuli metsän reunaa. Ei näkynyt vihollista, ei

missään. Jo oli hän ensimäisten puiden kohdalla, kun kuula suhahti

hänen ohitseen. Nytkös Napukka sai jalat alleen. Hui, kuinka sitä

mentiin. Saappaat hän heitti tien sivuun ja ravasi täyttä kyytiä. Mutta

takaa kuului juoksua. Se tuli lähemmäksi, yhä lähemmäksi. Napukka

ponnisti voimiaan, mutta takaa-ajaja tuli jo aivan kintereillä. Samassa

se jo ennätti hänet, sieppasi Napukasta kiinni, ja siinä hän nyt oli

räpistelemässä venäläisen sotilaan kynsissä.

-- Anna minun mennä! tiuskasi Napukka.

Mutta siitäkös sotilas välitti. Hän tarttui Napukkaa niskasta kiinni

ja vei häntä eteenpäin. Napukka oli niin hämmästynyt, ettei ymmärtänyt

edes huutaakaan.

Sotilas vei Napukan läheiseen torppaan. Siellä oli venäläisten upseeri,

partaleijuinen mies. Sotilas selitti hänelle jotain, jota Napukka ei

ymmärtänyt. Upseeri viittasi ja pari sotilasta alkoi etsiä Napukan

puvusta jotain. Napukka hosui vastaan, sillä hän arvasi niiden etsivän,

onko hänellä kirjettä. Jo oli takki tutkittu, jo kopeloitu povesta, ja

jo ne lähensivät käsiään housujakin kohden. Silloin Napukka vimmastui,

hän katsoi vihaisesti upseeriin, joka hänen mielestään oli aivan

Anttilan sonnin näköinen. Ja Napukka parkaisi! Voi, hyvänen aika,

kuinka hän parkaisi! Sotilaat aivan hölmistyivät ja upseerikin astui

askeleen taapäin, niin hän hämmästyi sitä suurta ääntä, joka tuosta

lapsesta lähti. Napukka huomasi heidän hämmästyksensä ja parkaisi

vielä huikeammin. Mutta silloin sotilaat remahtivat nauruun. Ne

nauroivat niin, että Napukkaakin nauratti. Mutta nauruun hänellä ei

ollut aikaa. Hän koetti livahtaa ovesta pakoon. Siellä oli sotamies

tiellä ja tämä aikoi siepata hänet kiinni, mutta Napukka livahti

käsistä ja pujahti pöydän alle. Upseeri tavoitti nauraa hohottaen häntä

sieltä, Napukka syöksyi hänen sääriensä välistä pakoon. Ja nyt alkoi

oikea ajo. Napukka kirkui ja sotilaat nauroivat. Poika välähteli kuin

salakka sinne ja tänne, vuoroin oli hän penkillä vuoroin penkin alla,

milloin oli hän siellä milloin täällä, väisti heidän käsiään, livahti

heidän jalkojensa välistä. Lopulta hän hyppäsi tuvan pöydälle ja

parkaisi siinä entistään kovemmin. Hän oli niin hullunkurisen näköinen

seisoessaan vääräsäärisenä ja suuri suunsa ammollaan keskellä pöytää,

että venäläiset unohtivat tarttua häneen. He nauroivat, ja kuinka he

nauroivat! Upseeri piti vatsastansa kiinni. Hi-hi-hi, hirnui hän. Ja

sotilaat ulisivat hohoho. Pihalla olevat sotilaat kurkistivat ikkunasta

ja nekin nauroivat. Ovi aukeni ja nauravia sotilaita katsoi tupaan.

Nyt Napukka kiljaisi oikein kimeästi. Ja siihen vastasi sotilaitten

naurunräjähdys. Samassa hyppäsi Napukka lattialle ja riensi ovelle.

Hän pujahti etummaisten sotilaitten jalkojen välistä, ne kaatuivat ja

kaatoivat pari muutakin ja keskellä hälinää pääsi Napukka pihalle. Hän

livisti minkä ennätti porttia kohden, eikä kukaan ymmärtänyt pidättää.

Mutta samassa jo syöksyi miehiä tuvasta. Jo oli Napukka portilla, kun

tuli este. Torpan sika makasi keskellä tietä. Että se juuri sillä

hetkellä oli tullut siihen makaamaan! Napukka kaatui sen päälle ja

hädissään tarttui sian harjaksiin. Mutta tästäpä sika pelästyi, se

nousi pystyyn ja lähti aika kyytiä juoksemaan pitkin tietä. Napukka

kiljaisi kauhusta, sika vinkaisi ja kiisi eteenpäin. Napukka makasi

suullaan sen selässä, hän siirtyi samassa hajareisin istumaan, jotta ei

putoaisi.

Sotilaat aivan ällistyivät tätä merkillistä ratsastusta, mutta sitten

remahti nauru. Ja sitä naurua kuului vielä sittenkin kun Napukka jo oli

kaukana.

Sika pujahti erään aidan alle ja Napukka putosi maahan. Hän nousi

istualleen ja ihmetteli itsekseen. Sotilaita ei näkynyt missään,

maantie oli edessään. Hän ei oikein voinut käsittää, kuinka kaikki oli

tapahtunutkaan. Hän oli ollut venäläisten vankina, vaan taas vapaana.

Äkkiä muisti hän asiansa, tunnusteli oliko kirje paikallaan ja lähti

sitten eteenpäin juoksemaan.

Kauvan sai hän juosta ja jo jalkoja väsytti, olisi tehnyt mieli istua,

mutta se asia oli toimitettava. Vihdoin viimein näkyi Mikkolan talo. Jo

näkyi suomalaisia sotilaitakin. Pian oli Napukka perillä.

-- Missä täällä on päämies? huusi hän pihalla.

-- Mitä minusta? sanoi eräs komea sotaherra.

-- Minulla on kirje teille.

-- Anna se tänne.

-- Odottakaa pikkuruisen, sanoi Napukka. Hän riisui housut jalastaan.

Paita lekotti tuulessa hänen väärien sääriensä ympärillä, mutta kukaan

ei nauranut, aivan kuin arvasivat, että tuo pieni mies toi tärkeitä

tietoja. Napukka repäisi housujen istuimessa olevan paikan irti, otti

kirjeen ja ojensi sen sotaherralle.

-- Tässä se on. Siellä meilläpäin on pahoja vieraita. Tulkaa sinne pian

ja oikein himphamppua, sanoi hän.

Ja kyllä kiire syntyikin. Heti kun kenraali oli lukenut kirjeen, huusi

hän komennussanoja. Hevosia tuotiin esiin, miehiä nousi satulaan ja

kohta ajoi joukko täyttä laukkaa Anttilaa kohden. Napukka istui erään

sotilaan takana. Jo tultiin lähemmäksi torppaa. Tuolla oli aidan takana

sikakin. Se katseli kummastellen ratsujoukkoa. Napukka näki sian,

kiljaisi sille. Silloinkos se pelästyi, se kiisi pitkin niittyä minkä

alta pääsi.

Torpan lähellä syntyi vimmattu taistelu. Napukka seisoi sotilaan takana

satulassa ja huusi, huusi kuin hullu, ilosta ja innosta. Jo lähtivät

venäläiset pakoon ja sekös Napukkaa nauratti. Lepistö vain kahisi kun

ne menivät karkuun.

Anttilassa oli ilo suuri kun apujoukko saapui, vaara oli ohitse,

venäläiset pakenivat.

Napukka oli hiipinyt syrjään. Nurkan takaa hän katseli sotamiehiä,

varsinkin tuota komeata kenraalia, jolle hän oli kirjeen antanut.

Hän oli taistelussa ollut urhoollisin kaikista, taistellut aivan

vimmoissaan, mutta kuinka lempeän ja hyvän näköinen hän oli nyt.

Samassa hän kuuli nimensä mainittavan. Ja sitten korpraali huuteli

häntä.

-- Mitä ne nyt minusta? ajatteli Napukka.

Ja hän tuli äkkiä niin ujoksi ja hän koetti livahtaa piiloon

korpraalia, kenraalia ja sotilaita. Mutta eräs sotilas näki hänet.

-- Tuolla se on! huusi hän.

Ja nyt juoksi usea mies hänen jälestään ja saivathan ne hänet kiinni ja

toivat kenraalin eteen.

-- Siinähän se minun uusi sota-torveni on! sanoi kenraali. Mikä sinun

nimesi on?

-- Napukka se vain on.

-- Eihän se ole mikään nimi.

-- Kyllä se on. Onhan se minun nimeni.

-- Eikö sinulla ole muuta?

-- Onhan minulla Matti, mutta kun Mattia on niin paljon maailmassa --.

-- Niin pidät aivan oman nimen, vai mitä? sanoi nauraen kenraali.

-- No, kun minä olen sellainen pikkuinen napukka.

-- Olet kyllä, mutta mies sinä olet ajamaan asiasi, oikein aika mies,

sanoi kenraali.

-- Totta kai nyt sen verran osaa tehdä, sanoi Napukka. Ja teinpäs minä

sen, tein kiusallakin, vaikka tuo korpraali ei sitä uskonut.

-- Eikö uskonut? sanoi kenraali nauraen.

-- Eihän se. Mitäs se semmoinen uskoisi. Hän aikoi lähettää naisia

sille asialle, ei tytöt sellaista osaa tehdä.

-- Sen tekee vain mies.

-- Niin juuri, me miehet, sanoi Napukka ylpeänä.

Mutta äkkiä hän tuli taas ujoksi ja aikoi hiipiä pois.

-- Minne sinä nyt menet? kysyi kenraali.

-- Kun ne saappaani jäivät sinne metsän syrjään tien viereen, menen ne

hakemaan, etteivät ne juuttaat vie ainoitani, sanoi Napukka.

-- Elä mene, sanoi kenraali. Kuule, rankaisemmeko korpraalia,

rankaisemmeko? Lähetämme hänet hakemaan ja oikein hevosen kanssa.

Kuinka Napukkaa nauratti. Korpraali hakemassa hänen saappaitaan, tuo

suuri mies hänen pieniä saappaitaan ja oikein hevosen kanssa. Oli se

kenraali sentään hyvä kenraali. Ja Napukka nauroi ja kenraali nauroi.

Ja sitten nauroivat kaikki. Napukka katsoi korpraaliin.

-- Mars matkaan nyt! huusi hän.

Korpraali naurahti, teki kokokäännöksen ja pian kuului kavioiden

kopsetta.

-- Se oli oikein, sanoi Napukka, mitä hän joutavia epäili.

Sillä aikaa kun korpraali oli hakemassa saappaita, kertoi Napukka

retkestään. Joka kerta kun hän huusi ja parkaisi, räjähtivät sotilaat

nauruun. Ne nauroivat aivan kuin venäläisetkin ja kenraali piteli

samoin vatsastaan kiinni kuin se venäläinen upseerikin. Ja kun

sikaratsastus tuli esiin, niin ei tahtonut Napukka saada ääntään

kuulumaan, niin kaikki nauroivat.

Korpraali toi saappaat. Nyt oli Napukka valmis menemään.

-- Miksi sinä aijot? kysyi kenraali Napukalta.

-- Sotamieheksi tietysti, tokaisi Napukka.

Samassa hän tuli hyvin, hyvin vakavaksi, hän katsoi miehiin ja katsoi

sitten omiin vääriin sääriinsä. Ja sitten loi hän katseen kenraaliin.

Hän ei uskaltanut sanoa, että eihän vääräsäärinen pääse sotilaaksi.

Mutta oli aivan kuin kenraali olisi arvannut hänen ajatuksensa, hän

taputti Napukkaa olalle ja sanoi niin hellästi, niin sydämellisesti:

-- Se on sydän, joka miehestä tekee sotilaan, eikä vartalo.

Eikä kukaan sanonut enää mitään. Napukka katsoi vain kenraaliin ja

suuret ilon kyyneleet nousivat hänen silmiinsä.

-- Niinhän se on, sanoi hän hiljaa, sydänhän se on. Ja onhan se

kurkkukin ja se huuto --.

-- Onhan se sekin, sanoi nauraen kenraali, taputti häntä olalle ja

meni tupaan. -- Mikä tuon sotaherran nimi on? kysyi Napukka eräältä

sotilaalta.

-- Se on se Adlercreutz.

-- Hänkö? Ja pidätkö sinä hänestä?

-- Miksi sitä kysyt?

-- Minä pidän niin että -- ja jollet sinä pidä, niin olet tyhmä mies,

sanoi Napukka. Kun minä tulen suureksi, niin minä palvelen häntä.

Sotilaat kokoontuivat ja lähtivät pois. Vielä viimeiseksi nyökkäsi

kenraali Napukalle. Napukka seisoi kujan suussa ja katseli heidän

lähtöään, hän aikoi huutaa heille oikein kunniahuudon, mutta kurkku

tuntui niin kuivalta, ei lähtenyt ääntäkään.

Ja sotaväki loittoni yhä, jo tulivat ensimäiset metsän reunaan. Silloin

ponnisti Napukka ääntään, ja heleä, kirkas huuto kaikui läpi seudun.

Kaikki sotilaat kääntyivät ja Napukka eroitti kenraalin heiluttavan

hattuaan.

Ja Napukka katseli siksi kunnes viimeiset katosivat metsään, katseli

vielä kauvan senkin jälkeen. Ja äkkiä hän huomasi suurten kyynelten

valuvan pitkin poskiaan. Hän seisoi aitan nurkan luona ja itki, itki

ilosta ja sydämessä tuntui niin ihmeellisen kepeältä.

von Döbelnin kuriiri.

Kauhajoen luona rakentelivat suomalaiset varustuksiaan. Toinen

armeijaosasto von Döbelnin johdolla oli asettunut Kauhajoen kirkon

luo odottamaan vihollisen hyökkäystä, jonka odotettiin tapahtuvan

kahta tietä, Lappväärtistä ja Nummijärveltä. Vakoilijat olivat olleet

liikkeellä ja olivat tiellä tavanneet vihollisparvia.

Sotilaat olivat innoissaan, Döbeln oli johtamassa, voitto oli siis

varma.

Seitsemänkymmentä talonpoikaa, jotka juuri äskettäin olivat saaneet

sotilastakin ylleen ja olivat siis aivan vasta-alkajia sotatoimessa,

saivat korjata seitsemän siltaa, jotka vihollinen oli polttanut ja

hävittänyt.

Toiset rakentelivat vallituksia joen reunalle. Uteliaina vilkuilivat

miesten silmät toisinaan lyhyeen, hinterään mieheen, jolla oli musta

side otsallaan, ja joka seisoen maantiellä katseli työn edistymistä.

Jokainen oli kuullut puhuttavan von Döbelnistä, tuosta uljaasta

kenraalista, mutta harvat olivat hänet nähneet. Ja nyt hän seisoi

tuolla, tuo sotilaitten epäjumala, kaikkien ihailema sankari.

Uusien sotilaitten joukossa oli 17 vuotias nuori mies, joka erosi

kaikista muista reippautensa ja ulkomuotonsa puolesta. Millä ilolla hän

nosti puita ja kiviä vallitukseen; kirves, jota hän katkoessaan puita

heilutti kädessään, näytti kuin kasvaneen kiinni käteen. Voimakkaasti

se iski runkoon, jätti jälkeensä syvän ja sileän jäljen. Pari kolme

lyöntiä ja puu oli kaatunut. Hän oli niin kiintynyt työhönsä, ettei hän

huomannut kenraalia, ei huomannut silloinkaan, kun tämä jo lähestyi

ja miesten työinto yhä vain kiihtyi. Döbeln katseli miehiä ja iloitsi

pohjalaisten reippautta, mutta suurimmalla ilolla katseli hän tuota 17

vuotiasta miestä, joka työssä liikkui niin reilusti. Tuo nuori mies

oli tavattoman tumma. Tukka oli pikimusta, ylähuulessa näkyi jo tumma

viiksen juova ja parta oli alkanut tummentaa leukaakin. Kesäaurinko

oli polttanut hänen kasvonsa aivan ruskeiksi. Vartalo oli hento, mutta

jäntevä, koko ruumis näytti olevan aivan jäntereitä. Hänen vieressään

oleva mies lainasi häneltä kirveen, hän olisi voinut levätä hetkisen,

mutta työn vimma paloi hänessä. Edessään oli miestä korkeampi mänty.

Poika tarttui siihen, kiskasi, puu ei noussut maasta, poika karjasi

kiukusta, kiskasi uudestaan ja jo nyhtäsi hän yhdellä vedolla männyn

juurineen maasta.

-- Pois tieltä! huusi hän ja suuressa kaaressa lensi heittämänsä

mänty vallitusta kohden. Eräs mies kumartui syvään välttääkseen puuta

osumasta päähänsä. Poika nauroi nähdessään kyyristyvän sotilaan. Mutta

samassa oikasi sotilas ruumiinsa ja poika tunsi tuon kumartuneen

sotilaan kenraalikseen. Tunsi hänet tuosta mustasta otsalla olevasta

siteestä. Nauru kuoli pojan huulilla ja hän jäi aivan kivettyneenä

seisomaan. Döbeln nauroi vain ja sanoi:

-- Nono!

Hän astui lähemmäksi poikaa ja kysyi:

-- Nimesi?

-- Maunu Ferm.

-- Se oli kaunis heitto, vaikkakin minun pääni oli vaarassa, sanoi

kenraali ja taputti Maunua olalle ja jatkoi matkaansa.

Maunu katsoi hetkisen hänen jälkeensä. Kenraali oli puhutellut häntä!

Taputtanut vielä olallekin! Kiittänyt häntä työstä!

-- Katsoisipa tuo nyt taakseen, ajatteli Maunu, niin nyt saisi hän

nähdä!

Hän sylkäsi käsiinsä, tarttui suureen kiveen, jota kaksi miestä oli

hitaasti vyöryttänyt eteenpäin, mutta jättänyt paikoilleen.

-- Etkö siitä lähde! huusi Maunu, ponnisti koko ruumiillaan, kivi

heilahti, ja vyöryi eteenpäin, ja, kuten olisi se ollut lumipallo, hän

kuljetti sen vallituksen luo.

Jo oli kivi paikoillaan. Hän oikasi ruumiinsa, vilkasi sinnepäin, jonne

Döbeln oli mennyt. Kenraali seisoi paikallaan ja katseli häneen päin.

Hän hymyilikin, kenelle? Hän nyökkäsi, kenelle? Hänellekö, Maunulle?

Maunu vilkasi ympärilleen, lähellä ei ollut ketään muuta kuin hän,

hänelle siis hän nyökkäsi. Tuntui niin hyvältä ajatella, että kenraali

oli katsellut, miten hän vyörytti kiveä. Maunu nosti oikean kätensä

korkealle ilmaan ja heilutti sitä. Uudelleen nyökkäsi kenraali etäältä.

Se oli siis hänelle!

Maunun päivettyneen ihon alla näkyi ilon punastus. Hän iloitsi

ja häpesi. Hän tuli äkkiä ujoksi, häpesi sitä, että oli kättään

heiluttanut kenraalille, hyppäsi vallituksen toiselle puolelle ja

ponnisti ja teki työtä siellä niin, että vieressä oleva mies sanoi:

-- Hellitä poika, aivanhan sinä taitat luusi työssä.

-- Pidä suusi kiinni! sanoi Maunu nauraen ja jatkoi työtään.

Yhä tiheämpään tuli tietoja vihollisen lähestymisestä ja sotamiehet

intoilivat päästä taisteluun. Kenraalin oli vaikeata hillitä enää

sotilaitaan.

Yötä päivää seisottiin valmiina taisteluun, ja yhä odotti kuitenkin

kenraali. Sotilaat eivät sitä ymmärtäneet, sillä ainahan Döbeln ennen

oli syöksynyt taisteluun heti kun vain tilaisuus ilmestyi.

Eräänä päivänä kokosi kenraali kaikki pohjalaisensa ja porilaisensa ja

piti heille puheen:

-- Toverit! Vihollinen lähenee, ja Jumalan avulla saamme heistä

voiton. Huomisaamuna saa taistelu alkaa. Silloin otaksun venäläisten

olevan niin lähellä, että vallituksiemme avulla voimme heidät tuhota.

En kehoita teitä urhoollisuuteen, siitä te olette tunnettuja, vaan

tyyneyteen ja kylmäverisyyteen taistelussa, kun inhimillinen tulisuus

siellä niin usein saa liian suuren vallan.

Innostus, iloisuus valtasi sotajoukon tämän kuullessaan.

-- Minä tarvitsen vaikeaan tehtävään miehen, joka tuntee tarkoin seudut

täältä Närpiöön, jatkoi kenraali, tältä seudulta olevat miehet astukoot

esiin.

Kaksikymmentä kolme miestä astui rintaman eteen.

-- Siinä voi henki olla vaarassa, jatkoi kenraali, uskaliaimmat vain

jääkööt.

Ei ainoakaan mies noista kahdestakymmenestä kolmesta peräytynyt.

-- Hyvä on, sanoi Döbeln, astui miesten ohi tarkastaen jokaista. Moni

miehistä oli vanha sotaurho, jonka kasvoissa näkyi arpia edellisissä

taisteluissa saaduista haavoista. Oli joukossa nuoriakin ja niistä

erottautui heti Maunu Ferm tumman muotonsa kautta. Döbeln pysähtyi

hänen eteensä.

-- Seuraa minua, sanoi hän Maunulle.

Pappilassa Döbeln ojensi Maunulle kirjeen, joka oli ommeltu

öljyvaatteiseen säiliöön.

-- Vie tämä kapteeni Gyllenbögelille Närpiöön. Matkaa on kuusi

penikulmaa. Nyt on keskipäivä. Huomisaamuna kuudennella tunnilla

täytyy sinun olla takaisin tuoden hänen vastauksensa. Matka on vaikea,

vihollisen parvia risteilee tällä välillä. Sinun täytyy välttää niitä,

urhoollisuus ei ole pääasia vaan viisaus. Kirje on ehdottomasti vietävä

perille ja tuotava vastaus. Ota kuriirihevonen. Ja nyt Jumalan haltuun.

Ylpeänä meni Maunu talliin ja valitsi paraimman ratsun, hyppäsi

satulaan ja lähti iloissaan matkalle.

Maunu ajoi täyttä laukkaa maantietä pitkin Kauhajoen kirkonkylästä

Lappväärttiin päin. Tultuaan Keturin kylään, penikulman päähän

Kauhajoelta, kävi hän hiukan neuvottomaksi. Närpiöön päästiin

maantietä vain Lappväärtin kautta, ja siellähän oli venäläisiä. Hän

kuuli Keturissa niiden jo etenneen sieltä Karijoelle asti, joka oli

puolivälissä Keturin ja Lappväärtin välillä. Sitä tietä oli siis

mahdotonta päästä perille Närpiöön. Mutta jos ajoi metsän halki

pohjoiseen päin Teuvalle, neuvoi eräs talonpoika, niin pääsi sieltä

metsätietä sitten suoraan Närpiöön. Jos hän tahtoi onnistua matkallaan,

niin oli tämä tie ehdottomasti turvallisin. Keturista Teuvalle oli

kaksi penikulmaa aivan asumattoman seudun läpi. Maunu tiesi, että

hänellä ei ollut aikaa heittää hukkaan ja läksi matkalleen. Talonpoika

viittasi kädellään:

-- Tästä suoraan on Teuva, melkein pohjoiseen.

Katsoen aurinkoa määräsi Maunu matkan suunnan, samoin piti hän silmällä

metsässä puita, varsinkin honkia, joiden pohjoinen puoli runkoa aina

on tummempi ja oksat pohjoisen puolella lyhemmät ja niin kutsutut

"pohjoisoksat" aivan suorat. Vaikeata oli ratsun keralla päästä

eteenpäin. Siellä, missä oli aukeata, saattoi hän ajaa täyttä laukkaa,

mutta kivikoissa ja keskellä metsää täytyi hänen usein astua alas

hevosen selästä ja taluttaa ratsuaan.

Niin hyvin oli hän kuitenkin laskenut ilman suunnat, että lopulta

suoraan hänen eteensä ilmestyi Teuva. Hän ajoi suurimman talon pihalle

ja juotti hevostaan talon kaivolla, kun talon isäntä, liukaskielinen

ukko tuli häntä puhuttelemaan. Ukko oli tavattoman ystävällinen, niin

ystävällinen, että se oudoksutti Maunua. Ukko alkoi tiedustella, minne

tämä sotilas oli matkalla ja oli valmis tulemaan oppaaksi. Hän toi

ladosta heiniä Maunun hevoselle ja sen tehtyään pyysi Maunua käymään

tupaan lepuuttamaan jalkojaan. Maunu asteli hitaasti eteenpäin tupaa

kohden ja kysäsi katsoessaan yli viljavan, lakean seudun, jossa

kylätiet kulkivat kolmeen suuntaan, mikä niistä vei Närpiöön. Ukko

viittasi erästä tietä, ja heti heräsi Maunussa epäilys siitä, että

se ei ollut se oikea. Tuvassa ei ollut muita kuin kymmenen vuotias

poika, jonka ukko sanoi pojanpojakseen. Kalle, se oli pojan nimi,

lähestyi heti Maunua ja alkoi kysellä häneltä yhtä ja toista. Ukko

sanoi menevänsä hakemaan vieraalleen jotain haukattavaa, ja heti hänen

mentyään kysyi Maunu Kallelta:

-- Mistä tie menee Närpiöön?

Kalle vei Maunun ikkunan luo ja viittasi aivan toiseen suuntaan kuin

ukko oli näyttänyt. Samassa huomasi Maunu ukon kulkevan nopeasti

pihan poikki hänen hevostaan kohden ja kumartuvan sen vatsan alle ja

puuhailevan jotain satulavyön kanssa. Maunu arvasi heti hänen jotenkin

vahingoittaneen sitä, ehkä leikanneen sen poikki, joten satula ei

pysyisi hevosen selässä. Maunu ei sanonut mitään, hän käveli vain

tuvassa ja katseli ympärilleen. Oven suussa oli hevosen valjaita

naulassa riippumassa, hän otti kuten ohimennen sieltä lujan hihnan, ja

pisti sen salavihkaa taskuunsa.

Samassa saapui ukko sisään ja toi Maunulle maitoa ja leipää, jotka hän

nopeasti oli noutanut toisesta tuvasta.

-- Meillä ei ole ketään muita kotona kuin minä ja Kalle-poika, sanoi

hän, siksi täytyy minun palvella vierasta.

-- Missä muu väki on? kysyi Maunu.

-- Naapuritalossa.

-- Siellä on paljon -- sanoi Kalle.

Mutta ukko keskeytti heti pojan puheet:

-- Ole siinä vaiti, kun aikaihmiset puhuvat.