Niin on mennyt lauantai, suurien, mutta herrasväki Menlösille suloisten
mielenliikutusten päivä.
Ja nyt on sunnuntai, sunnuntai-aamu.
Antakaa käteemme kynä, jolla voisimme kuvata tämän kauniin kevättalven
sunnuntai-aamun!
Antakaa meille sellainen kynä, kaatakaa mustetolppoomme sellaista
mustetta, että voisimme, nyt eron hetkellä, maalata eteenne kauniin
taulun, yhtä kauniin kuin on itse aihekin!
Mutta ah... kankea on kynämme, hidas ja raskas on kätemme, ja
muste pullossamme on kuin mitäkin tököttiä! Mitenpä siis loisimme
tuon kauniin taideteoksen, maalaisimme tuon taulun, jossa yhdellä
silmäyksellä näkisimme, kuinka vesi alkaa tipahdella Montosen suuren ja
ylpeän kauppakartanon katonräystäältä, ja miten kaksi vanhaa varista
kaikessa rauhassa noukkii runsasta ravintoa suuhunsa juuri keskellä
kauppatoria! Taulun, jossa näkisi, miten konstaapeli Miettinen kävelee
Koulukatua pitkin kirkkoon, rinnallaan mustiin puettu vaimonsa ja
kantaen sylissään kolmivuotiasta tytärtään, joka muuten juoksisi
keskelle katua ja sotkisi siellä kurassa uudet, sievät pyhäkenkänsä,
roiskuttaisipa vielä puhtaalle, punaraitaiselle mekolleenkin. Taulun,
jossa kuulisi, kuinka vanhat, tutut äänet kirkontornista harvakseltaan
kalahtelevat ja kumahtelevat, ja näkisi pastori Teofiilus Kettusen
paitahihasillaan lopettelevan parran ajoa ikkunansa edessä.
Ylivoimainen on meille sellainen tehtävä. Siispä lakkaammekin
haaveilemasta mahdottomia ja tyydymme mieluummin siihen pieneen pyyhyn,
joka on kädessämme, kuin lähdemme leuhkan tavoin juoksentelemaan
metsässä olevien kymmenien perässä, tyydymme pysymään varmalla
maaperällä ja jupisemaan kertomustamme vanhaan, totuttuun tapaamme.
Pistäytyisimmekö kirkkoon?
Ehkäpä jätämme sen kumminkin.
Maunulin siellä vain soittelee ja nuuskaa vanhaan tapaansa, ja
Laaksonen laulaa kovalla äänellä, mutta siinä ei ole mitään
merkillistä. Mekin osaamme laulaa yhtä kovalla äänellä kuin Laaksonen,
osaammepa soitella urkuharmoniakin. Mutta nuuskaa ei meidän nenämme
siedä, sillä nuuskasta se rupeaa kovasti kutisemaan, ja sitten ei ole
aivastelemisella loppua.
Ja pastori Kettunen saarnaa kuten ennenkin, mutta eihän meitä nyt
nukuta. Olemme aivan varmat siitä, ettei pastori Kettusella ole tällä
kertaa mitään yllätyksiä mielessään, mutta voimmehan kuitenkin kaiken
varalta pitää pastori Kettusen vastaisuudessakin muistissamme, koska
olemme nähneet ja kuulleet, mitä hänkin voi saada itsestään irti, kun
sellainen sattuu hänen mieleensä juolahtamaan.
Niin, suoraan sanoen tekisi meidän mielemme pistäytyä meille rakkaaseen
Menlösin perheeseen, saadaksemme nähdä, miten siellä nyt viime päivien
merkillisten mullerrusten jälkeen jaksetaan.
Näettekö, miten lumi on sulanut! Koirankoppikin on miltei kokonaan
näkyvissä. Kyllä tästä pian kevät tulee.
Mutta minne on musta säkinriekale aidalta joutunut? Sitähän ei näy
missään. Kuka hyvä ihminen lieneekään korjannut koko pahennuksen pois?
No joutikinhan se, riivatun ketale! Vielä tänäkin rauhan päivänä syttyy
viha sydämessämme, kun satumme sen muistamaan.
Olisittepa nähnyt taloustirehtööri Menlösin tänä aamuna, niin jo teitä
olisi naurattanut.
Pahoin pelkäämme, että jos hän edelleen kehittyy tähän suuntaan,
niin täytyy hänen rakkaan aviopuolisonsa Maria Menlösin sitoa hänet
ruokasalin suuren pöydän jalkaan kiinni. Että saisi talossa rauhan.
Koko aamun on ukko näet ollut pelkässä pahanteossa.
Ensin söi aamulla kahvipöydässä sokeria kuin hevonen. Neljä palasta
otti kummankin kupin kanssa, mankui sitten vielä ylimääräisenkin
kupin ja otti senkin kanssa neljä palasta. Ikäänkuin sokeria sataisi
talvella taivaasta niinkuin lunta! Mutta kun hän sitten lopuksi
pisti sokerirasiasta kaksi palasta suoraan ja paljaaltaan suuhunsa,
niin silloin otti rouva Menlös sokerin pois pöydältä, ja ukko alkoi
hiljaisen tyttärensä Kaisun ihmeeksi ja puolisonsa Marian kauhuksi ja
siveelliseksi suuttumukseksi puhella kevytmielisiä, kehui olevansa
rakastunut ja sanoi, että rakastuneet syövät aina sokeria. Mutta kun
hän sitten yritti ruveta taputtelemaan rouva Menlösiä, niin tarttui
rouva tomutuslätkään ja ajoi hänet sillä omaan kamariinsa.
Siellä hän sitten pysyi jonkin aikaa alallaan, taikka oikeammin sanoen
alkoi reistailla pyssyjensä kanssa, purki ne kaikki alkuaineisiinsa
ja jätti palaset huiskin haiskin, minkä minnekin, ja vihelteli ja
hypähteli ja alkoi lopuksi lauleskellakin.
Hyvä isä taivaallinen! Tirehtööri Menlös lauleskelemassa!
Jos sitä konserttia saisitte kuunnella, niin maksaisittepa aivan
varmaan viisikymmentä penniä, saadaksenne kuulla oikein mölyapinan
äännähdyksiä. Sillä eihän ole, paratkoon, taloustirehtööri Menlösillä
ääntä eikä korvaa hiuskarvan vertaa!
Mutta nyt hän kumminkin hyräili ja hoilotteli kerrassaan kammottavia
säveliä, ja koroitti lopuksi äänensä sen päiväiseksi kiekaukseksi, että
se kuului ruokasaliin asti, ja Kaisu huudahti äidilleen:
-- No äiti! Nyt isä jo laulaa!
Ja sitä historiallista tapausta kuunteli rouva Menlös tuokion korvat
hörössä, mutta sitten hän kesken aamupäiväkiireittensä vaipui istumaan
keinutuoliin ja alkoi nauraa, nauraa niin, ettei hän ole sillä tavoin
nauranut viiteen vuoteen. Hän oikein huusi ja potki, ja suuret
naurukyyneleet vierivät hänen poskilleen. Lopuksi oli hän läkähtymisen
vaarassa, ja pelastuttuaan siitä vaarasta piteli hän kylkiään ja
änkytti, tulipunaisena kasvoiltaan:
-- Isä laulamassa! _Isä!_
Ei, totisesti ei taloustirehtööri Menlösistä ole laulajaksi! Hänen
laulunsa on vaarallista, sillä jos kuulijat kuolevat nauruunsa, niin on
se hyvin surullinen loppu niin hauskalle tilaisuudelle.
Taloustirehtööri Menlösiä ei tänä aamuna olisi pitänyt ollenkaan
jättää ilman tehokasta ja valpasta silmälläpitoa. Sillä lakattuaan
lauleskelemasta alkoi hän muuta puuhailla, ja äkkiä kuului hänen
kamaristaan pyssyn paukaus.
Säikähtynyt rouva Menlös kiiruhti tapahtumapaikalle, ja näki miehensä
tarkastelevan pyssy kädessä pilkkaa, jonka hän oli kiinnittänyt seinään
ja johon hän sitten oli salonkikiväärillään täräyttänyt huoneen
toisesta päästä.
Sellainen villitty oli herra Johan Alfred Menlös tänä aamuna!
Taloustirehtööri Menlös nauroi pöhkömäistä naurua nähdessään
puolisonsa kauhistuneen katseen, mutta rouva Menlös otti häneltä heti
takavarikkoon sekä kiväärin että patruunat. Se olikin varovaisinta,
sillä nykyisessä yltiöpäisessä mielentilassaan olisi hänen mieleensä
ehkä saattanut juolahtaa alkaa huvitella silläkin tavoin, että olisi
asettunut ikkunan pieleen vaaniskelemaan pyssy kädessä rauhallisia
sunnuntaikävelijöitä, joita silloin tällöin joku näkyi Papinkadulla, ja
alkanut niitä ammuskella, kuvitellen niitä muka hirviksi tai jäniksiksi.
Neljännestunnin kuluttua tapasi Miina hänet mylläämässä vaatekomerossa,
ja nähdessään sen hävityksen kauhistuksen, jonka herra Menlös oli
ehtinyt aikaansaada, huusi Miina:
-- Herra jee!
Arvaten pahan olevan taas merrassa kiiruhti rouva Menlös paikalle.
Kaikki vaatteet olivat pudonneet naulakoistaan, ja komeron permannolla
täten syntyneessä kasassa mylläsi hänen miehensä polviaan myöten.
Rouva Menlös vaati hänet silmänräpäyksessä tilille tästä törkeästä
ja ennenkuulumattomasta ilkivaltaisuudesta, ja herra Menlös vastasi
kutakuinkin röyhkeästi ja vaateliaasta, että hän tahtookin tänä päivänä
ylleen "raidalliset housunsa ja pitkän juhlatakkinsa".
Eikähän siinä mikä auttanut. Hänen täytyi ne saada.
Sellainen peto on meidän rakkaasta taloustirehtööri Menlösistä tullut.
Kohta ei rouva Menlösillä ole talossa mitään sanomista, mistä seikasta
kaikki huolelliset perheenemännät voivat selkeästi havaita, kuinka
vaarallista on hetkeksikään hellittää ohjaksia, kun on ne kerran
tiukalle saanut. Sinä lyhyenä aikana, jolloin suru ja murhe olivat
painaneet rouva Menlösin mieltä, oli hän antanut herra Menlösin olla
ja liikkua omin päinsä, ja nyt, kun päivä jälleen paistoi ja rouva
Menlös taas olisi ollut kykenevä pitämään yllä järjestystä talossaan,
oli herra Menlösistä tullut sellainen vintiö, että häntä on miltei
mahdotonta kurissa pitää.
Puolipäiväkahville saapui se vanha neiti Anderson, hyvä ja hurskas
ihminen, joka hiirijutun alussa oli koettanut sopua ja rauhaa rakentaa.
-- Nyt, rakkaat lapset, nythän tulee sovinto?
-- Niin, kerskasi herra Menlös. -- Se on tullut jo!
-- No mutta _Menlös!_ huudahti rouva Maria Menlös. -- Vietkö sinä jo
sanatkin suustani? Etkö anna minun edes puhua?
Sen verran oli toki herra Menlösissä vielä ihmistapoja ja hyvää
kasvatusta jäljellä, että ymmärsi vähän hävetä ja mutista:
-- No niin... suo anteeksi, rakas Maria!
Rouva Menlös oli kiitollinen siitäkin vähästä. Niin huimaavasti oli
hänen auktoriteettinsa ollut alenemassa viime aikoina.
Ja sitten sanoi rouva Menlös neiti Andersonille:
-- Rouva Montonen on pyytänyt minulta anteeksi, enkä minä ole se
ihminen, joka antaa auringon laskea vihansa ylitse, kun lähimmäiseni
tarjoaa minulle sovinnon kättä. Eikö ole niin, Menlös?
Ja herra Menlös vastasi:
-- Aivan niin, rakas Maria.
Rouva Menlös jatkoi:
-- Tänä iltana menemme vierailulle Montoselle.
Vaiettuaan hetkisen lisäsi hän:
-- Onhan minullakin puolestani anteeksi pyytämistä...
Ja hän keinutteli hiljaa ruumistaan ja huokasi:
-- Sillä minäkin olen, Jumala paratkoon, vain syntinen ihminen.
Sydän keveänä poistui vanha neiti Anderson sinä päivänä Menlösin
talosta.
Mutta samaan aikaan poistui kauppaneuvos Montosen talosta eräs
toinen henkilö, jonka sydän ei suinkaan ollut täynnä kiitollisuutta
tapahtuneen sovinnon johdosta, vaan joka sangen suuttuneen näköisenä
tuhahteli sieraimiinsa ja muljautti pahasti silmiään Menlösin Miinalle,
joka samassa sattui kulkemaan portin ohi.
Herra Nilsperi se oli.
Hänkin oli kuullut outoja huhuja tapahtuneesta sovinnosta ja
kiiruhtanut kauppaneuvos Montosen luo ottamaan selkoa siitä, mitä
oikeastaan oli tapahtunut, ja vannottamaan rouva Montosta luopumaan
hullusta päähänpistostaan. Juttuhan voitettaisiin hovioikeudessa aivan
varmasti!
Mutta rouva Montonen ei ollut edes tullut hänen puheilleenkaan, ja
kauppaneuvos Montonen oli hänelle sanonut, ettei juttua missään
tapauksessa tulla jatkamaan. Kauppaneuvos Montonen sanoi, että hän oli
pähkähullu, kun antoi sen alkaakaan.
Sitten oli kauppaneuvos Montonen maksanut Nilsperille hänen
tähänastiset vaivansa ja tehnyt sennäköisen ilmeen, että Nilsperi
huomasi keskustelun päättyneen tähän.
Siitä syystä poistui herra asianajaja Nils Pehr Bums kauppaneuvos
Montosen talosta sieraimiinsa tuhahdellen ja silmiään muljautellen.