Oli jouduttu niin pitkälle, että kaupunkilaiset melkein joka päivä
odottivat jotain uutta ja erikoista tapahtuvaksi, ikäänkuin olisimme
olleet jossain maailman suurkeskuksista, ja toivorikkaina lausuivat
toisilleen, herättyään aamulla sikeästä ja virkistävästä unestaan:
-- Saa nähdä, mitä tänään tapahtuu!
Tästä aivan liiallisesta ahneudesta suuttumatta valmistikin Kaitselmus
kaupunkilaisille vielä yhden yllätyksen, sen, jonka me jo tiedämme ja
joka aiheutti niin suuren hälinän ja hämmästyksen, että Häkkisen matami
sai huimaus- ja pyörrytyskohtauksen, josta hän kuitenkin tointui, kun
Sipon emäntä hieroi hänen niskaansa ja päätään lumella.
Niin, kaupungille levisi tieto, että itse kauppaneuvoksetar Montonen
oli pyytänyt anteeksi rouva Menlösiltä, ja ensimmäiset tämän uutisen
tuojat ajettiin ivalla ja pilkalla häpeällisesti ulos ovesta. Mutta
kun saapui viides ja kuudes samanlainen sanoma, niin alettiin niitä jo
vähän kuunnella.
-- No mitäs nyt sanotaan?
-- Niin, sanokaapas, mitä nyt sanotaan!
-- Onko semmoista ennen kuultu?
-- Ei ole kuultu, eikä sano kuulleensa meidän vanha muorikaan, vaikka
on jo yhdeksännellä kymmenellä.
-- Sitähän minäkin. Semmoista ei ole kuultu milloinkaan koko maailmassa!
Paljon nähneet matkailijat kertovat eräillä koko- tai puolivilleillä
kansoilla olevan salaperäisen taidon, jolla he äärettömissä erämaissa
saavat tiedon tärkeistä tapauksista levenemään miltei sähkölennättimen
nopeudella. Varmaankin omaavat kaupunkilaisemme saman yliluonnollisen
taidon, sillä puolen tunnin kuluttua siitä, kun makasiinimies Antti
Peurasen kirveenhamaran iskut olivat avanneet lankkuaidassa olevan,
suljetun aukon, oli kauppaneuvos Montosen takapihalla, kaivon
luona, jo yli viisikymmentä sielua katsomassa tätä käsittämätöntä
näkyä, joukossa kolme vanhaa mummoa hamasta vanhan kaupunginosan
äärimmäisestä laidasta saakka, josta mummoilla on mennyt puoli
tuntia jo paikalle saapuessakin. Millä ajalla he siinä tapauksessa
ovat ennättäneet asiasta ensin tiedon saada, se on arvoitus, jota ei
meidän ymmärryksemme eikä kynämme pysty selittämään, sillä yhtään
puhelinta ei niillä tienoin vielä siihen aikaan ollut, eikä Mönkkysen
Maijastiinallakaan sentään siipiä ollut, vaikka hän olikin tunnetusti
nopea sanansaattaja.
Hiljaisen hartauden vallassa katsoivat läsnäolijat tätä ihmeellistä
näkyä, Menlösin ja Montosen raja-aidassa olevaa aukkoa.
Vihdoin sanoi eräs vanha ukko, jolla oli päässään silmälasit ja leuassa
harmaa pukinparta:
-- Niin, niin näkyy, hyvät ihmiset, mutta...
Ja hän alensi ääntään, vilkaisi ympärilleen ja jatkoi:
-- Mutta se voi olla vaarallinen reikä...
Kaikki katsoivat häneen tuijottaen, lievän väristyksen vallassa.
Silloin alensi ukko ääntään vielä enemmän ja kertoi salaperäisen
näköisenä:
-- Tällä vanhalla raatimies Tujulinillakin oli kerran reikä puutarhansa
aidassa, ja ei ollut sillä lysti, joka siitä reiästä yritti sisälle
mennä.
Ukko vaikeni ja alkoi kopeloida piippua housuntaskustaan, ja tämä
vitkasteleva esitystapa harmitti mummoja, joista pienin sanoi ohuella
äänellä:
-- No kerro nyt loppuun asti!
Mutta ukko murensi rauhallisesti toisesta taskustaan ottamansa,
lyhyeksi poltetun sikarinpätkän piippunsa pesään, sytytti piippunsa ja
jatkoi vasta sitten:
-- Niin, siltä Tujulinilta oli varastettu puutarhasta marjoja...
ja mitä lie varastettu semmoista, mitä näissä meidän kaupungin
puutarhoissa siihen aikaan oli. Tähän aikaanhan niissä ei ole enää
mitään, mutta siitä taitaa tulla jo yli neljäkymmentä talvea. Niin se
raatimies antoi naulata aidan harjalle teräviä nauloja pystyyn, mutta
jätti aivan kuin epähuomiossa yhteen nurkkaan semmoisen reiän, että
siitä mahtui mies sisään, jos hyvin paljon kyykistäytyi. Ja seuraavana
yönä siihen reikään tarttui Holperin poika. Se raatimies oli näet
piilottanut sen reiän eteen semmoiset sakset, että ne heti räpsähtivät
kiinni, kun vain oli ruohoon polkaissut, eikä niitä saanut ennen
auki eikä irti, ennenkuin raatimies oli itse tullut avaimen kanssa
aukaisemaan.
Ukko vaikeni ja kaiveli tulitikun päällä piippunsa pesää. Sitten hän
lisäsi:
-- Se Holperin poika meni merille ja on nyt ollut jo kuolleena vuosia
parikymmentä, niin että kyllä asia on tosi.
Mummot huokasivat:
-- Siunatkoon!
-- Niin, on tässä maailmassa vaaroja ja väijytyksiä.
-- Juu, juu... kun vain osaisi aina sitä oikeata tietä vaeltaa... ettei
joutuisi ketunrautoihin.
-- Ja tuommoisia väijytyksiä naapurit toisilleen rakentavat!
-- Niin, eikö se ole kauheata?
-- Mitäs se sitten olisi! Kauheatahan se on.
Eräs eukko uskalsi kuitenkin vielä epäillä:
-- Mutta jospa ei siinä olekaan mitään väijytystä?
Mutta toiset eukot sanoivat hänelle:
-- No mitäs varten tuohon muuten olisi tuommoinen reikä tehty?
Niin, mitä varten?
Ei siihen osannut enää se eukkokaan mitään sanoa. Olihan aidassa
juuri semmoinen aukko kuin raatimies Tujulininkin aidassa, ehkä vähän
suurempi vain, joten oli luonnollista, että aukon luona myös oli
ketunsakset. Ne oli vain upotettu lumeen, niin ettei niitä näkynyt.
Mutta sillä äskeisellä eukolla, joka oli silmänräpäyksen epäillyt rouva
Montosen kavalia juonia, oli poika, semmoinen kymmenvuotias vesa,
jollaiset eivät osaa henkeänsäkään pelätä, ja tämä poika sanoa pöläytti
äkkiä:
-- Minä menen koettamaan, onko siellä mitä.
Silloinkos äiti huusi! Vai sinne sinun nyt pitäisi telläytyä!
Ja äiti tarttui toisella kädellä poikansa niskaan, otti toisella
kädellä lakin hänen päästään, pisti sen tilapäisesti kainaloonsa ja
tukisti sitten poikaa niin, että kyllä lankkuaita aukkoineen silmissä
vilisi.
Samassa saapui paikalle muutamia torilaisia ihmettä katsomaan, ja
nähdessään poikaa tukistettavan kysyivät he:
-- Mitäs tuo poika on tehnyt?
-- No kun olisi taimo tahallaan telläytynyt ketunsaksiin... siinä on
ketunsakset aivan tuon reiän edessä lumessa.
Juuri silloin tuli Menlösin Miina vesikelkkaa vetäen siitä aukosta,
ja eukot katsoivat häneen ihmeissään. Eihän siinä ollutkaan mitään
ketunrautoja!