Iltapäivä.
Hämärtää jo.
Kauppaneuvos Montosen ovikello soi.
Ja katso: siellä seisoi sellaisia vieraita, siellä kauppaneuvos
Montosen tilavassa, lämpimässä, kodikkaassa eteisessä...
Sellaisia vieraita, joita ei oltu talossa pitkään aikaan nähty,
nimittäin rouva Maria Menlös, taloustirehtööri Johan Alfred Menlös ja
heidän tyttärensä, neiti Kaisu Menlös.
-- Hyvää iltaa, kauppaneuvoksetar! sanoi rouva Menlös.
Ääni tuntui vielä vähän jäykältä.
-- Hyvää iltaa, tervetuloa! Olkaa hyvät ja riisukaa yltä!
Kuinka luonnollisesti rouva Montonen sen lausuikaan!
-- Tulimme kiittämään kauppaneuvoksetarta..., sanoi rouva Menlös.
-- Ja onnittelemaan kauppaneuvosta, jatkoi taloustirehtööri Menlös
kiireesti, sillä nyt oli jo kauppias Montonenkin saapunut eteiseen.
Vieraat kävivät sisään saliin.
Mutta rouva Menlös tahtoi heti puhua pari sanaa kahden kesken rouva
Montosen kanssa.
-- Minun täytyy pyytää anteeksi kauppaneuvoksettarelta! Syy oli
kokonaan minun...
-- Ei, tirehtöörskä, syy oli todellakin minun...
-- Mutta eipäs! Olen niin pahoillani! Syy oli minun, kauppaneuvoksetar!
-- Ei, tirehtöörskä...
-- Kun minä näin sen säkin...
-- Ei, tirehtöörskä! Minähän käskin naulata...
-- Mutta, kauppaneuvoksetar! Minä en...
Ei, me emme voi jatkaa! Vaikeaksi käy kirjoittaminen silmien
sumentuessa. Sellaista jaloa kilpailua!
Ja kuinka ylevältä kuuluukaan sivistyneiden ja arvokasten henkilöiden
keskustelu!
-- Tirehtöörskä... kauppaneuvoksetar! Kauppaneuvoksetar... tirehtöörskä!
Sellainen keskustelu ei hivele ainoastaan korvaa, vaan se hivelee myös
sydäntäkin. Kuuntelisit sitä vaikka koko päivän.
Kuinka paljon hyvää sentään arvonimet saavatkaan aikaan! Varmaankin
puhdistavat ja jalostuttavat ne ihmisten sydämiä enemmän kuin pastori
Teofiilus Kettusen saarnat ja enemmän kuin Laaksosen johtaman
Hoosianna-kuoron laulu adventtisunnuntaina.
Niin, me koroitamme äänemme ja sanomme rohkeasti:
Missä laki ja evankeliumi uupuneina, voimattomina laskevat aseensa,
turhaan koetettuaan murtaa sydämen panssariportteja auki, siellä
tuollainen pieni sana -- ikäänkuin henkäys -- arvonimi, joka on niin
helppo sanoa, koputtaa hiljaa ovelle, ja katso: selki selälleen
lentävät rautaiset portit, ihana valo silmiä huikaisee ja sisältä
tervehtii vierasta näkymättömän orkesterin helisevä soitto...
Kauppaneuvoksetar Montonen ja taloustirehtöörskä Menlös ovat, niinkuin
koko kaupunki tietää, myöhemmin olleet eri mieltä ainoastaan yhdestä
asiasta. Kumpikaan ei nimittäin ole voinut suostua siihen, että toinen
ottaisi syyn jutun alkamisesta omille niskoilleen.
Tätä hauskaa iltaa! Suuri ilo on meille siitä kirjoittaa.
Katsokaapa, kuinka rouvien sydämet ovat sulaneet!
Mutta hepä jo vähän vetistelivätkin kahden kesken. Eikä mikään,
lukuunottamatta arvonimeä, tee niin hyvää kauan kärsineelle sydämelle
kuin kyyneleet. Viimeisenkin jäykkyyden ne huuhtovat pois.
Maire Mielikki Minerva ja Kaisu tuolla sohvalla supattelevat toistensa
korvaan, kädet toistensa vyötäisillä. Niin hauskannäköisiä tyttöjä.
Ja herrat puhuvat oikein politiikkaa ja ovat niin vietävän tohkeissaan!
Teekeittiö porisee pöydällä ja rouva Maria Menlös keinahtelee pyylevänä
leveässä keinutuolissa, suu hymyssä. Oikein herttainen vanha rouva!
Sellaisia hyviä, kunnioitettavia ihmisiä kaikki tyyni! Herrapa heitä
heilautelkoon!
Nyt tuli sisään kauppaneuvoksetar, taluttaen käsipuolesta makasiinimies
Antti Peurasen Askoa, jonka hän juuri parhaaseen aikaan oli käsittänyt
keittiöstä, ja sanoi:
-- Tässäkin on yksi syntipukki! Tämä näki kissan ottavan hiiren eikä
puhunut mitään silloinkaan, kun kaivoa pumputtiin tyhjäksi, vaikka koko
ajan vieressä seisoi. Mutta selitäkin nyt näille sedille ja tädeille,
miksi sinä et siitä mitään puhunut!
Ja syntipukki vilkuili ympärilleen komeassa, kirkkaasti valaistussa
huoneessa, ja pyyhki nenänsä alustaa takkinsa hihaan.
Vihdoin hän hämillään mutisi:
-- Ka, ne eivät olisi silloin... tyhjentäneet sitä kaivoa...