Rouva Maria Menlös kulki edes takaisin, huoneesta huoneeseen.
Mutta välillä pysähtyi hän aina miehensä, taloustirehtööri Johan Alfred
Menlösin eteen ja sanoi:
-- Mitä se merkitsee? Ymmärrätkö sinä sitä, Menlös?
Silloin imaisi herra Menlös piipustaan oikein pitkän savun, katsahti
miettiväisenä vaimoonsa ja sanoi:
-- Ei, en minä ymmärrä, rakas Maria!
Ja rouva Menlös käveli kävelemistään, pysähtyen vihdoin tyttärensä
eteen.
-- Kaisu, ymmärrätkö sinä?
Kaisu veti langan piukempaan, puraisi sen poikki ja sanoi:
-- En, äiti.
Rouva Menlös meni keittiöön, siirteli astioita paikasta toiseen, pisti
pesään halon, pysähtyi sitten kädet puuskassa Miinan eteen ja sanoi:
-- Ymmärtääkö Miina, mitä tämä oikein merkitsee?
Miina pyyhki kädet esiliinaansa, nosti kastrullin tulelta, pudisti
päätään ja sanoi:
-- En, hyvä rouva! Minä en sitä ensinkään ymmärrä!
-- En minäkään! sanoi rouva Menlös.
-- Se käy yli ymmärryksen, selitti Miina.
-- Niin todellakin, Miina! huudahti rouva Menlös. -- Oikean sanan
sanoit, Miina! Se käy yli ymmärryksen, se käy yli ymmärryksen!
Ja sitten astui rouva Menlös jälleen miehensä eteen, katsoi häneen
pitkään ja sanoi:
-- Se käy yli ymmärryksen! Eikö ole niin, Menlös?
Silloin vetäisi herra Menlös taas pitkän savun piipustaan ja myönsi:
-- Juuri niin, rakas Maria!
Ihmehän se olikin, ja siksipä ei rouva Menlös voinutkaan sitä käsittää.
Mutta koska varsinaisia ihmeitä ei kuulu enää nykyaikoina tapahtuvan,
niin on meidän löydettävä joku luonnollinen selitys rouva Montosessa
tapahtuneelle suurelle ja odottamattomalle mielenmuutokselle.
Tarkkanäköinen lukija on sen jo varmaan osittain aavistanutkin.
Mitäpä välitti enää rouva Montonen, _kauppaneuvoksetar_ Montonen
naurettavasta, turhanpäiväisestä riitajutusta, jonka hän oli nostanut
ollessaan vielä tavallisen, vaikkapa varakkaankin kauppiaan rouva!
Anteeksipyyntöön alentuminen oli sentään aivan toinen juttu.
Hänkö pyytämään anteeksi rouva Menlösiltä? Hänkö, kauppaneuvoksetar
Mathilda Montonen!
Ei koita koskaan sellainen päivä!
Ei koita se päivä, ei valkene se aamu...
Mutta se päivä koitti, se aamu valkeni piankin, niinkuin jo olemme
nähneet.
Avattiin kiinninaulattu lankkuaita, ja hallitsijattarensa valtuutettuna
lähettiläänä esitti Anna Riitta sitäpaitsi täydellisen anteeksipyynnön,
niin täydellisen, ettei se jättänyt enää pienintäkään toivomisen varaa
ja ettei sellaista koskaan olisi saatu rouva Menlösistä puserretuksi,
ei edes hydraulisella puristimella.
Ja tämä ihme oli suureksi osaksi setä Salmelan ansiota, setä Salmelan,
joka onnentoivotusjuhlassa kauppaneuvos Montosen luona oli pitänyt niin
kauniin ja niin liikuttavan puheen.
Kun setä Salmela vedet silmissä oli lopettanut suurenmoisen
puheensa ja hänen sen lopussa kauppaneuvos Montoselle esittämänsä,
mielenliikutuksesta värähtelevin äänin kohotetut eläköönhuudot olivat
vaienneet, huomasi setä Salmela kaksi kaunista, kirkasta kyyneltä rouva
Montosenkin silmissä. Ja silloin johtui setä Salmela ajattelemaan,
kuinka kaunista ja sopusointuista olisi nyt tämän jalon, ylevän naisen,
äitien esikuvan elämä, jollei sitä sumentamassa olisi mustana pilkkuna
tuo inhottava hiirijuttu.
Setä Salmela tiesi, ettei maksanut vaivaakaan koettaa tällä hetkellä
pyytää rouva Menlösiä ojentamaan sovinnon kättä. Mutta varmaankin oli
tämä hänen miehelleen ja perheelleen sattunut suuri tapaus ja onni
kypsyttänyt rouva Montosen rauhaan ja sovintoon.
Ja tuskin oli rouva Montonen ehtinyt pyyhkiä silmistään ne kyyneleet,
jotka setä Salmelan kaunopuheisuus oli niihin nostanut, kun jo setä
Salmela pyysi hänet sivuhuoneeseen ja siellä sellaisin sanoin,
jollaiset voivat vain hänen huuliltaan vuotaa, vannotti häntä Jumalan
sekä sivistyksen ja ihmisyyden nimessä pyrkimään sovintoon rouva
Menlösin kanssa.
Rouva Montonen katsoi vakavasti setä Salmelaan ja sanoi:
-- Tahdon ajatella asiaa.
-- Kiitos! sanoi setä Salmela hyvillä mielin.
Mutta rouva Montonen tarttui hänen käteensä, puristi sitä lämpimästi ja
sanoi:
-- Kiitos itsellenne, setä Salmela, kauniista sanoistanne!
Seuraavana päivänä ajatteli kauppaneuvoksetar Montonen vakavasti tätä
asiaa.
Hän sulkeutui huoneeseensa eikä sallinut kenenkään häiritä itseään
kokonaiseen tuntiin.
Ja tämän tunnin kuluessa taisteltiin hänen sydämessään suuri ja
ratkaiseva taistelu.
Musta enkeli ja valkoinen enkeli siellä taistelivat, mutta valkoinen
enkeli oli jo alunpitäen voitonpuolella. Se oli saanut hyvän otteen
mustan enkelin kauluksesta, ja vaikka musta enkeli hirmuisesti
ponnistelikin vastaan, koettaen kaikin voimin kuohuttaa kavioillaan
ylpeyden ja turhamaisuuden sameita pohjamutia rouva Montosen sielusta
rumaksi lätäköksi, johon musta enkeli sitten voisi piiloutua ja
pelastua, niin ei valkoinen enkeli kuitenkaan hellittänyt, vaan piti
jalosti puolensa ja livautti lopuksi kirkkaalla, välkkyvällä miekallaan
mustan enkelin pään poikki.
Sitten kohotti rouva Montonen kasvonsa, ja niitä kaunisti nyt
rauhallinen lempeys ja hyvyys.
Ja hän astui Aataminsa huoneeseen, taputti tämän poskea ja sanoi:
-- En tahdo enää ikinä ajatella sitä hiirijuttua. Maksa Nilsperille,
mitä olen hänelle velkaa, ja sano, ettei juttua jatketa. Minä en tahdo
olla pikkumainen.
Silloin kauppaneuvos Montonen kohotti päätään, nojautui taaksepäin,
nosti vasemman jalkansa ristiin oikealle polvelleen, naputti
salaperäisesti hymyillen sormillaan tuolinsa kädensijoja ja sanoi
sitten:
-- Niin, sinun asemassasi olevan henkilön ei oikein sovikaan jatkaa
moista juttua...
Mutta rouva Montonen näki ruokasaliin palattuaan Peurasen Askon
telkkuvan pihamaalla, avasi ikkunan ja huusi:
-- Asko! Tulehan tänne!
Asko lähestyi hieman hidastellen. Varmaankin on paha merrassa, kun itse
kauppaneuvoksetar...
-- No tule nyt nopeammin! En minä sinua syö!
Tämä lupaus rauhoitti Askoa jonkin verran, ja hän lähestyi vähän
kiiruummin.
-- Menepäs pyytämään isääsi, että hän olisi hyvä ja avaisi lankkuaidan
Menlösin puolelle.
Asko juoksi viemään tätä sanomaa makasiiniin niin että tukka leuhkui.
Mutta Antti Peuranen huudahti suuttuneena:
-- Kuka sinut on opettanut valehtelemaan, poika!
-- Enkä valehtele! kimitti Asko. -- Niin rouva sanoi!
Koska asia oli aivan liian mahdoton ainakaan Askon puheiden
perustuksella uskottavaksi, lähti Antti Peuranen itse ottamaan selkoa
siitä, mitä kauppaneuvoksetar oli oikein tarkoittanut. Mutta rouva
Montonen sanoi:
-- Niin, jos Antti olisi hyvä ja kävisi ottamassa pois laudat, jotka
Antti silloin naulasi tuonne aitaan kaivon luo.
Antti kynsi korvallistaan, mutta käsky oli selvä.
Hän siis lähti noutamaan kirvestä ja sorkkarautaa, ja viiden minuutin
kuluttua väänsi ja paukutteli hän jo sulkua auki.
Mutta kun työ oli tehty ja reitti Menlösin puolelle taas oli auki,
katseli hän aukkoa pitkän aikaa syvissä mietteissään ja mutisi sitten:
-- No tätä minä en ainakaan omalla järjelläni käsitä...!
Eihän se ihme ollutkaan.
Eivät sitä käsittäneet muutkaan.
Mutta koska rouva Montonen ei ole sellainen ihminen, joka jättäisi
alkamansa tehtävän keskeneräiseksi, niin kutsui hän luokseen Anna
Riitan ja selitti hänelle, että hänen olisi nyt käytävä, pyytämässä
rouva Montosen puolesta anteeksi rouva Menlösiltä.
Kun Anna Riitta tämän kuuli, niin ei hän voinut muuta kuin katsoa
emäntäänsä silmät ympyräisinä ja sanoa:
-- Häh?
Siinä olikin rouva Montosella aika työ, ennenkuin hän sai Anna Riitan
käsittämään ja uskomaan, mistä oli kysymys. Ja silloin Anna Riitta
suoraan ja peittelemättä ilmaisi pahimmat aavistuksensa kysymyksessä ja
huudahduksessa:
-- Onko kauppaneuvoksetar... onko kauppaneuvoksetar tullut höpelöksi?!
Mutta kauppaneuvoksetar opetti Anna Riitalle tarkoin, mitä hänen oli
sanottava, ja kun Anna Riitta osasi sen aivan sujuvasti, sai hän lähteä
tälle perin omituiselle asialle.
Näin siis kaikki tapahtui.