Nyt alkaa lukijan kärsivällisyys vihdoinkin olla lopussa.
Lukija koroittaa katseensa meihin ja pyytää lyhyttä ja selvää vastausta
kysymykseensä:
Kuinka päättyi rouvien Maria Menlösin ja Mathilda Montosen välinen
suuri hiirijuttu? Vai eikö se ole vieläkään lopussa?
Me kiiruhdamme vastaamaan:
Kyllä se on päättynyt. Kyllä se on lopussa, eikä se enää ikinä, siitä
olemme varmasti vakuutetut ja siitä ovat myöskin taloustirehtöörin
rouva Maria Menlös ja kauppaneuvoksetar Mathilda Montonen varmasti
vakuutetut, nouse uudestaan kummittelemaan, kunnioitettujen ja
säädyllisten perheiden välistä sopua rikkomaan ja kunnon kaupunkimme
järjestystä ja rauhaa häiritsemään.
Se juttu on kuin onkin saatettu loppuun asti, se on haudattu, se on
pyyhitty pois sekä rouva Menlösin että rouva Montosen muistista, ja
yhtä turhaa on sinun lähteä sitä sieltä etsimään kuin kuollutta hiirtä
kauppaneuvos Montosen kaivosta.
Mutta me pyydämme kuitenkin saada kertoa tämän jutun päätöksenkin
samalla uskollisella perinpohjaisuudella, jolla me olemme sen
edellisetkin vaiheet esittäneet.
Niin, päättynyt on nyt hiirijuttu.
Ja se päättyi tavalla, jota ei kukaan olisi osannut odottaa. Kaikkein
vähimmin rouva Menlös.
Torstaina sai kauppaneuvos Montonen lukea uutisen arvonimestään,
ja perjantai oli hänen perheessään varsinainen pääjuhlan päivä,
soittoineen, lauluineen, kukkasineen ja puheineen.
Lauantaita vasten yöllä näki rouva Maria Menlös omituisen unen.
Hän oli seisovinaan Montosen kaivolla ongenvapa kädessä ja onkivinaan.
Ihmisiä tuli ja meni, ja moni kysyi häneltä:
-- Mitä sinä ongit?
Siihen vastasi rouva Menlös:
-- Minä ongin hiirtä.
Mutta sitten tuli paikalle rouva Montonen ja kysyi:
-- Mitä te minun kaivostani ongitte?
Siihen ei rouva Menlös tahtonut mitään vastata, sillä häntä hävetti
tunnustaa, että hän onki hiirtä.
Mutta Peurasen Asko sanoi makasiinin portailta:
-- Se onkii hiirtä meidän kaivosta.
Silloin tahtoi rouva Menlös juosta pois, mutta hän ei päässyt
minnekään, ja rouva Montonen lähti taluttamaan häntä sisään
taloonsa, joka oli kuin suuri linna, täynnä toinen toistaan
komeampia juhlasaleja, ja jostain kaukaa kaikuivat vapaapalokunnan
torvisoittokunnan sävelet, ja kaikkialla oli runsaasti koristeltuja
pöytiä, jotka notkuivat herkkujen paljoudesta.
Mutta kaikkein viimeiseksi tulivat he pienen huoneen ovelle, ja sen
huoneen nurkassa oli pieni pöytä.
-- Mitä tuolla pöydällä on? kysyi rouva Menlös.
-- Sitä minä en uskalla sanoa, vastasi rouva Montonen hiljaa.
Mutta rouva Menlös tahtoi välttämättä nähdä mitä sillä pöydällä oli, ja
riistäytyen irti rouva Montosen käsipuolesta astui hän pöydän luo.
Pöydällä oli suuri nimipäivärinkilä, sellainen, jollaisen hän niin
usein entisinä aikoina oli nähnyt herrasväki Montosen kahvipöydällä, ja
rinkilän keskellä oli pieni, kuollut hiiri, kukkien ympäröimänä.
-- Tuossahan se on juuri se hiiri, jota minä olen onkinut! huudahti
rouva Menlös.
Mutta kun hän kääntyi katsomaan rouva Montosta, niin olikin tämä
kadonnut, ja rouva Menlös huomasi seisovansa Montosen ruokasalissa,
ja pöytien ympärillä istui torvisoittokunta soittaen valssia, ja
soittaessaan pistelivät soittajat pöydältä leivoksia ja karamelleja
torviensa suista sisään, ja ruokasalin astiakaapin päällä seisoi
setä Salmela pikkupojan puvussa, lyhyissä polvihousuissa ja
merimiespuserossa, ryhtyen pitämään puhetta ja huutaen:
-- Tämä on sivistystä ja ihmisyyttä!
Silloin alkoivat musikantit soittaa kaikin voimin, ja rouva Menlösistä
tuntui, että hän oli nuori tyttö ja halusi päästä tanssimaan. Mutta kun
häntä tuli tanssiin pyytämään Markula, joka oli pukeutunut Mönkkysen
Maijastiinan hameisiin, niin huudahti rouva Menlös "hyi!" ja heräsi
samassa.
-- Sanoitko jotain, rakas Maria? kysyi taloustirehtööri Menlös, avaten
silmänsä.
-- En, vastasi rouva Menlös. -- Taisin nähdä unta.
Mutta koko aamupäivän se uni hänen ajatuksiaan askaroitti. Mitähän se
mahtoi merkitä? Varmaankin merkitsi se jotain pahaa. Pahaahan sellaiset
unet tavallisesti merkitsevät.
Miina oli huonolla tuulella. Aamulla oli häntä vastaan, kun hän oli
Perälän kaivolta vesikeikkaansa tuomassa, tullut Mönkkysen Maijastiina,
ja se oli haukkunut häntä minkä oli jaksanut. Miina oli antanut aluksi
sanan sanasta, mutta kukapa voi Mönkkysen Maijastiinalle sellaisessa
kilpailussa puoliaan pitää!
Nyt oli Miina navetassa lehmiä ruokkimassa. Herra Menlös oli lähtenyt
kävelemään, aikoen samalla pistäytyä kirjakaupassa, ja Kaisu istui
kamarissa ommellen.
Rouva Menlös seisoi keittiössä yksinään, nostaen juuri kahvikupilla
mannaryynejä harmaasta paperipussista kivivatiin.
Silloin aukeni ovi ja sisään astui kauppaneuvos Montosen palvelijatar
Anna Riitta, pysähtyen oven pieleen.
Jopa jotakin!
Rouva Maria Menlös kääntyi heti häneen päin, pannen kahvikupin
pöydälle ja kädet lanteilleen sekä kohottaen päänsä pystyyn kuin vanha
sotaratsu, joka kuulee hyökkäysmerkin.
Mutta Anna Riitta katseli hänen ohitseen seinällä riippuvaan
kalalautaan ja sanoi kiireesti, ikäänkuin olisi lukenut ulkoa vaikeasti
opitun läksyn:
-- Kauppaneuvoksetar käski sanomaan terveisiä ja pyytämään anteeksi,
että teidän kaivotienne on ollut sulettuna... kauppaneuvoksetar
käski sanomaan, että hän on hyvin pahoillaan, että on tämmöistä
sattunut... kauppaneuvoksetar käski sanomaan, että jos herrasväki
tahtoisi vasta käyttää yhteistä kaivoa, niin olisivat kauppaneuvos
ja kauppaneuvoksetar siitä hyvin iloiset... kauppaneuvoksetar käski
sanomaan, että syy on kokonaan hänen... ja pyytämään anteeksi...
hyvästi!
Anna Riitta meni, mutta kun Kaisu hetken kuluttua tuli keittiöön, niin
istui hänen äitinsä vielä suu auki ja tuijotti oveen, josta Anna Riitta
oli kadonnut...
-- Mitä nyt, äiti? kysyi Kaisu.
Mutta rouva Menlös ei huomannut hänen kysymystään, ei sittenkään, kun
Kaisu oli sen toistanut.
Mitä tämä on? Mitä tämä on?
Vihdoin tointui rouva Maria Menlös sen verran, että jaksoi nousta ylös.
Ensin ryyppäsi hän kahvikupillisen vettä vesisaavista.
Sitten loi hän tyttäreensä, ainoaan lapseensa Kaisuun, sanomattoman
avuttoman katseen.
Ja sitten hän, ikäänkuin jyrkän ja ratkaisevan päätöksen tehden, lähti
keittiön portaille.
Totta...!
Totta oli.
_Tie kaivolle oli taas auki!_