Niin hauskaa ja juhlallista oli siis kauppaneuvos Montosen perheessä.
Mutta millaista oli elämä samaan aikaan aidan toisella puolen,
taloustirehtööri Menlösin perheessä?
Ikävää se siellä oli, ikävää ja alakuloista.
Rouva Maria Menlös ei paljon puhunut, ei pukahtanut. Synkän näköisenä
hän vain liikkui omissa hommissaan, jääden tuon tuostakin tuijottamaan
raskaissa ajatuksissaan eteensä.
Kaisu itkeskeli hiljaa ompeluksiensa ääressä. Eikö tämä surkeus koskaan
lopu?
Ja taloustirehtööri Menlös istui allapäin asekamarissaan. Ei maistunut
lukeminen, ei huvittanut aseiden käsitteleminen. Piippukin unohtui.
Hänkin ajatteli: milloinkahan tämä loppuu?
Miinakin oli huonolla tuulella. Hänen täytyi nyt kantaa likasangot
navetan taakse, ja siellä oli paljon lunta, eikä polkua sinne
minkäännäköistä.
Kantautuivat ne viestit kauppaneuvoksen talossa vallitsevista
juhlallisuuksista Menlösinkin perheen korviin, mutta niistä ei puhuttu
sanaakaan, ei hyvää eikä pahaa.
Sen oli rouva Maria Menlös kuitenkin mielessään vannonut: juttua
jatketaan viimeiseen oikeusasteeseen asti! Nyt ei hän enää ainakaan
peruudu. Kävi sitten miten kävi.
Surumielin siirrymme pois Menlösin talosta ja ohjaamme kulkumme torille.
-- Markula kuuluu taas viime yönä olleen putkassa, kertoi Häkkisen
matami.
-- Niin, nyt se on viskaalin armon aurinko laskenut, niinkuin se
viskaali sille kerran ennusti. Mutta kukas käskee juovuksissa oikeuden
eteen astumaan!
-- Sanokaas muuta! Jos olisi meillä ankarampi pormestari, niin linnassa
istuisi nyt Markula semmoisesta rikoksesta.
-- Niin istuisi.
-- Mutta olisi se ollut soma kuulla sitä Markulan todistusta, jos se
olisi ollut niin paljon tolkussaan, että olisi osannut todistaa.
-- Liekö tuolla ollut mitään oikeata todistamistakaan...
-- Markulallako? Hyvänen aika! Markulahan se juuri ne pahimmat
loukkaukset kuljetti Menlösin kyökistä Montosen kyökkiin ja Montosen
kyökistä Menlösin kyökkiin. Ja niissä olikin semmoisia sanoja, että
jos vain ne olisivat oikeuden korviin tulleet, niin kyllä, olisivat
sakot olleet vähän erikokoiset! Jos siitä olisi paljailla sakoilla
selvittykään.
-- Niin, mutta mitäs se nyt enää välittää koko asiasta rouva Montonen,
kun semmoinen ilo tapahtui! Kemuja siellä kuulutaan pidettävän yötä ja
päivää, ja niin sanoi Maijastiina Mönkkynen, joka siellä on kyökissä
astioita pesemässä ollut, kuluvan kahvia ja vehnäsiä ja kaakkuja,
ettei sillä ole mitään määrää. Samppanjaakin kun ovat juoneet kymmeniä
pulloja... joka kuuluu olevan niin hirveän kallista...
-- Vai oikein samppanjan kanssa!
-- No oikein!
-- Niin, niin, kyllähän rikkaiden kelpaa!
-- Niin, niin, kyllähän niiden kelpaa.
-- Mutta oikein sääliksi käy sentään tuo Menlösin rouva, kun se on niin
masentuneen ja vanhentuneen näköinen. Näittekö sitä tänä aamuna, kun se
täällä torilla kävi?
-- Näinhän minä. Ja neitiä tulee ihan surku!
-- Niin, niin, viatonhan se on, lapsiraukka, olipa äiti millainen
tahansa.
-- Viatonhan se on. Mutta minä etsiskelen isäin pahat teot lasten
päälle, kolmanteen ja neljänteen polveen... juu, juu...
Ja silmiänsä pyyhkäisi kunnon matami.
Jatkamme matkaa.
Jos menisimme esimerkiksi Raatihuoneenkadun mäelle? Siellähän emme
olekaan pitkään aikaan käyneet.
Pikkupojat ne siellä mäkeä laskea viilettelevät niinkuin ennenkin. Ja
niinkuin ennenkin paiskelevat he jääpalasilla ja kokkareilla sitä tien
vieressä olevaa, valkeaksi maalatusta rautapellistä tehtyä taulua,
jossa on kirjoitus:
"Tästä mäestä on laskeminen kielletty 20 Mark. sakon uhalla".
Asko Peuranen se siellä häärää muiden mukana.
Askolla ei muuten, ohimennen sanoen, ole enää todistajapalkkiotaan,
sitä pormestarilta saamaansa viisikymmenpennistä.
Jonkun päivän hän sitä visusti säilytti ja talletti. Mutta kun
kauppiaasta tuli kauppaneuvos ja isä sai palkankoroitusta, niin päätti
Askokin jollain tuntuvalla tavalla viettää tätä merkkipäivää. Käytyään
torikojuilla ja useissa kauppapuodeissa kirkas hopearaha kourassaan
hintoja kysymässä tuli hän lopuksi siihen päätökseen, että piparikakut
ovat edullisimpia ostaa, ja niitä hän ostikin, saaden aimo pussillisen,
kaksikymmentä kappaletta. Ja kun hän sitten söi ne kaikki yhdellä
kertaa, niin on hänellä täysi syy hihkaista toisille pojille, kelkan
huiminta vauhtia kiitäessä:
-- Minäpä söin eilen piparikakkuja mahani täyteen!
-- Vai söit sinä! huutavat toiset pojat kateellisina. -- Oletkos
sinäkin kauppaneuvos!
-- En ole minä, sanoo Asko. -- Mutta meidän kauppias on. Ja isälle
lisättiin palkkaa niin paljon, ettei mihin panna. Äiti keittääkin ensi
pyhänä riisiryynipuuroa!
Niin kaikkialla siis iloitaan, ja kaikkialla on ilon syytä.
Mutta taloustirehtööri Johan Alfred Menlösin majassa asuu painostava
ikävyys ja alakuloisuus.
Sanomme vielä kerran:
Kirottu olkoon se musta hiilisäkki!
Ja se pahanhengen hiiri!