Seuraavan päivän aamu.
On vielä sakea aamuhämärä.
Poikien kamarin ovi narahtaa ja sisään livahtaa valkopukuinen olento.
Kummitusko? Enkelikö?
Ei kumpikaan. Kummituksethan ilmestyvät, niinkuin yleiseen tiedetään,
vain puolen yön aikaan tai viimeistään kello yhden aikaan yöllä,
eivätkä puoli seitsemän aikaan aamulla, ja enkelit taas liidellevät
mieluimmin ikkunasta sisään. Ei missään luotettavissa kirjoissa kerrota
heidän kulkevan ovia narisutellen huoneesta toiseen.
Ei, se on vain yöpukuinen tyttö, tukka auki ja tohvelit jaloissa. Se on
viisitoistavuotias Maire, tarkemmin sanoen Maire Mielikki Minerva, joka
nykii poikia olkapäistä ja sanoo:
-- Vetäkää housut jalkoihinne ja tulkaa laulamaan... heti!
Mutta pojat ne vain unentohjakassa koettavat nykiä peittoa korviinsa.
-- Ylös, heti! Taikka minä kiskaisen teidät koivista lattialle!
Se on hyvin reilu tyttö, se Maire Mielikki Minerva. Ei se turhia
kursaile.
Mutta uniset pojat, päätään peitteen alle tunkien, mutisevat:
-- Mitä laulamaan... ei nyt ole mikään nimipäivä... eikä
syntymäpäiväkään...
-- Olkoon tai ei, mutta nyt isälle laulamaan! Tai tuonko minä vesilasin?
Se on kamala uhkaus. Maire Mielikki Minerva on ennenkin tällaisissa
tapauksissa noutanut vesilasin ja tiputellut siitä kylmää vettä poikien
niskaan.
Eihän siinä mikään auta. Poikien on noustava. Mutta kyllä he samalla
sisartaan haukuskelevat.
Ja parin minuutin kuluttua kajahtaa vanhempien makuuhuoneen oven takaa
heleä-ääninen:
"Herää! Herää! _Herää!_ Herää, jo leivo laulelee nyt sinitaivaalla..."
Siihenpä herääkin kauppaneuvos Montonen. Ja juuri samassa kuuluu
ikkunan alta voimakas kuoro bassojen mahtavasti jyristessä:
"Sua tervehdin! Mä sua tervehdin! Kun tyyni on yö ja tähtitaivas
hohtaa...".
On nyt laulua! Lauletaan oven takana ja lauletaan ikkunan alla.
Kauppa-apulaisyhdistyksen kuoro siellä ikkunan alla on
kunniatervehdyksellään.
Kiireesti alkaa pukeutua kauppaneuvos Montonen. Olipa tämä odottamaton
ja hauska yllätys... turhaahan se nyt tosin oli, mutta täytyyhän
kumminkin nousta kiittämään... kyllä ihmiset sentään ovat kovin
ystävällisiä.
Mutta eivät olleet vielä lopussa yllätykset.
Kajahtaa samassa ikkunan alla, kajahtaa niin että lasit helisevät:
"Taa raa, tara rara raa..."
Torvisoittoa se on.
Porilaisten marssin uljaat säveleet siellä raikuvat.
Sinne on kahlannut lumihankeen ikkunan alle vapaaehtoisen palokunnan
torviseitsikko, ja siellä se nyt tärisyttelee mahtavalla voimalla,
polviaan myöten lumessa.
Mutta syrjempänä seisoo laulukuoro, valmiina aloittamaan toisen laulun.
Kosteiksi käyvät kauppaneuvos Montosen silmät. Tämä on aivan liiallista
kunnioittamista. Enhän minä olisi tätä ansainnut. Aivan liiallista,
aivan liiallista...
Ja koko päivä!
Loppumatonta juhlaa, loppumatonta juhlaa! Aamusta iltaan!
Meni siinä aamiaiset ja päivälliset ohi, ilman että niitä
yritettiinkään laittamaan. Mutta kukapa niitä nyt muisti
ajattelemaankaan!
Vieraita, kukkia, puheita... leikillisiä puheita ja vakavia
puheita. Oli siinä keittiön puolella tulinen kiire kahvin keitossa,
kuppien pesussa, leivosten järjestelyssä, lasien kuivaamisessa,
pullojen avaamisessa. Ei ehtinyt kunnolla hengittämäänkään. Yksi
palvelijattarista ei ehtinyt paljon muuta tekemään kuin kahvia
keittämään. Kun yhden pannun nostit tulelta niin ala heti toista laatia
hellalle.
Mutta eihän ihminen tule kauppaneuvokseksi kuin kerran eläissään. Ja
suurin osa ihmisistä ei tule kertaakaan!
Puolen päivän aikaan olivat juhlallisuudet ylimmillään.
Niin paljon vieraita! Lauluseuralaisiakin oli kahdeksantoista henkeä.
Kovasti se semmoinen joukko kukilla koristettua kahvipöytää rasitti ja
verotti, mutta sepä joukko se antoikin juhlalle oikean leiman. Vähä
väliä se keskellä salia uuden laulun kajahdutti, ja kun kauppaneuvos
Montonen pyysi saada tarjota laulukunnan rahastolle pienen,
vaatimattoman avustuksen, sata markkaa, niin kuiskasi johtaja jotain
laulajien korvaan, koputti tahtipuikollaan tuolin selkään, kohotti
molemmat kätensä ylös ilmaan kuin uimataituri, joka korkealta lavalta
valmistautuu hyppäämään mereen, ja seuraavassa silmänräpäyksessä
kajahti repäisevä, mahtava:
"Tuhat kertaa eläköön...!"
Suurenmoinen oli varsinkin setä Salmelan puhe.
Sointuvalla, värähtelevällä äänellä tämä kunnioitettava, nuorekas
vanhus puhui siitä suuresta merkityksestä, joka kauppias Montosen --
_kauppaneuvos_ Montosen, korjasi puhuja, -- elämäntyöllä on ollut
paikkakunnallemme, puhui hänen hyvästä, jalosta sydämestään, joka ei
koskaan unhota köyhiä ja sorrettuja, puhui hänen jalosta, ylevästä
puolisostaan, joka on kaikkien kunnon perheenemäntien esikuva, puhui
hänen kauniista kodistaan ja yhtä kauniista perhe-elämästään, ja puhui
niistä suurenmoisista lahjoituksista, joita kauppaneuvos Montonen on
tehnyt sivistyksen ja ihmisyyden aatteiden edistämiseksi, ja joitten
johdosta hän on ansainnut tulevienkin sukupolvien kiitollisuuden ja
kunnioituksen...
Kaikki olivat hyvin liikutettuja tämän puheen aikana, ja kaikkein
enimmän liikutettu oli setä Salmela itse.
Puheensa loppupuolella hän melkein itki.