Talvi on vielä ja paksulti lunta maassa, mutta jopa sentään vanhat,
rakkaat merkit ennustavat, että talven valta lähenee murtumistaan ja
kevät on ovella.
Alenneet ovat hanget katujen varsilla, alenneet ja mustuneet. Päivisin
monesti räystäät vettä tippuvat, kun aurinko lämpimästi paistaa ja
lieto länsituuli hiljalleen löyhähtelee pitkin Papinkatua.
Torilla sanovat heinäkuormia kaupunkiin tuoneet maalaiset, että ostakaa
nyt niin pitkään kuin aikaa vielä on. Viimeiset heinät näissä alkavat
olla ladon pohjalta, ja kuka tietää, uskaltaako enää viikon parin
päästä ensinkään jäälle lähteä. Nytkin siellä on paikka paikoin vettä
niin, että hevoselta polvet kastuvat.
Oli varhainen aamu.
Kauppias Adam Montonen oli noussut tavalliseen aikaan, käynyt
puodissa sanomassa hyvää huomenta kauppa-apulaisilleen ja pistäytynyt
makasiinissakin antamassa ohjeita Antti Peuraselle, jolla näinä
aikoina oli paljon työtä, kun maakauppiaat kiiruhtivat ostamaan suuria
jauhomääriä ennen kelirikon alkua.
Sitten oli hän taivastellut hetkisen tallin edessä, jossa renki suki
hevosia, taputellut hevosia lautasille ja kysynyt, joko ruunan jalka
pian paranee.
Aamuhämärä hälveni hälvenemistään ja kaikki näytti lupaavan kirkasta
säätä.
-- Alkaa tästä kai näistäpuolin kevätkin tulla, sanoi kauppias Montonen.
Ja renki vastasi:
-- Taitaapa tulla. Siitähän tuo jo vähän ilmassa hajahtaa.
Sanomalehden kantajapoika, lakkireuhkana korville asti painettuna ja
isän suuret saappaat jaloissaan, tuli portista, sillä tänään oli taas
kaupunkimme pienen sanomalehden ilmestymispäivä.
Poika aikoi viedä lehden tavalliselle paikalleen herrasväki Montosen
lasikuistin penkille, ulko-oven viereen, mutta kauppias Montonen huusi
pojalle:
-- Tuohan se tänne!
Poika toi.
Kauppias Montonen otti tuoreen, vielä painomusteelta tuoksuvan lehden
pojalta ja lähti sisään työhuoneeseensa silmäilemään lehteään.
Hän istuutui nojatuoliinsa kirjoituspöydän ääreen, kohotettuaan
ikkunaverhoa korkeammalle, mutta kun päivänvaloa ei vielä sittenkään
ollut oikein riittämään asti, sytytti hän kynttilän ja alkoi tutkia
lehden sisällystä.
Kuinka välinpitämättömästi hän sen tekikään.
Niin, kuinka välinpitämättömästi me tavallisesti otammekaan tuollaisen
pienen sanomalehden käteemme!
Tartumme siihen paljon välinpitämättömämmin kuin veitseen ja haarukkaan
aamiaispöydässä.
Mehän tiedämme, että se maksaa vain puolen neljättä markkaa vuosikerta,
ja että sen ilmoitushinnat ovat 8 penniä millimetriltä etusivulla
ja 6 penniä takasivulla. Tiedämme ehkä senkin, että sen toimittaja
on velkainen mies, jolla on viisi lasta, ja lehden konttorissa
käydessämme olemme kurkistaneet avonaisesta ovesta toimitushuoneeseen
ja nähneet, että sen tärkein huonekalu on suuri pöytä, jolla ajelehtii
sanomalehtiä, mustepulloja, liimapulloja, vanhat sakset ja kynänvarsia
ynnä muuta sekalaista tavaraa toivottomassa epäjärjestyksessä.
Mitäpä erinomaista voisikaan siis sellainen lehti meille kertoa?
Avaamme sen kuin avaisimme nenäliinamme, mutta nenäliinaamme pidämme
kuitenkin paljon tärkeämpänä ja avaamme sen joutuisammin, varsinkin jos
meillä on nuha.
Ja silmäiltyämme viisi minuuttia lehden vähäpätöisiä uutisia
ompeluseurain iltamista ja laihoja sähkösanomia, jotka kertovat aseman
Meksikossa olevan edelleenkin uhkaavan ja kuuluisan napamatkailija
Polariuksen saapuneen kotiin kaksi vuotta kestäneeltä retkeltään,
heitämme lehden pois, viitsimättä enää vaivautua lukemaan sen
alakertaa, jossa lehden "Mulipää" varmaankin taas juttelee siitä
kauppatorin kiveämiskysymyksestä.
Mutta sattuupa kuitenkin joskus, että jollakin palstalla huomaamme
pienen ristin, ja koska meidänkin on vaikea jättää lukematta
kuolinuutisia, päätämme vilkaista, kuka on kuolleeksi mainittu. Ehkäpä
joku herrastuomari, joku noita kerran kuussa kuolevia herrastuomareja,
joka on tehokkaasti ottanut osaa paikkakuntansa kunnallisiin ja
valistusrientoihin.
Ja niinpä me vilkaisemmekin nimeä, joka on sitä helpompi löytää, kun se
on harvennettu.
Silloin me äkkiä vavahdamme, ja tuo puolen neliömetrin laajuinen
paperipala, jonka kuka tahansa voi ostaa viidellä pennillä lehden
konttorista ja konttorille sittenkin jää vielä kaksi penniä puhtaaksi
voitoksi, alkaa vapista kädessämme.
Sillä tuo harvennettu nimi onkin parhaan ystävämme, ehkäpä läheisen
sukulaisemmekin nimi.
Hyvä isä! Vastahan me viikko sitten vietimme iltaa saman miehen kanssa,
ja silloin oli hän vielä mitä parhaissa voimissa. Mutta nyt on hän
vainaja!
Näin voi tuo pieni lehti kostaa meille sen välinpitämättömyyden, jolla
aina olemme sitä kohdelleet.
Mutta voi se kostaa sen toisellakin tavalla.
Ja kauppias Adam Montoselle kosti lehti toisella tavalla.
Kauppias Montonen vilkaisi haukotellen etusivun ilmoituksia, joista
lehden oman kirjapainon olivat useimmat ja silmäänpistävimmät, käänsi
sitten lehteä ja joutui täten tekstiosastoon.
Johtavan kirjoituksen otsikkona näkyi olevan "Pääelinkeinoamme
kohottamaan!"
-- Niin, kohota sinä vain! ajatteli herra Montonen ja siirtyi eteenpäin.
Mutta äkkiä pysähtyi keinutuoli ja vapisevin käsin laski herra Montonen
lehden eteensä pöydälle, pyyhki otsaansa ja silmiänsä ja kumartui
sitten varovaisesti uudestaan lehden yli, kuin olisi hän pelännyt sen
palstoilta myrkyllisen höyryn tuoksahtavan häntä vastaan.
Uudelleen, yhä uudelleen luki herra Montonen tuon kohdan. Ja
sitten alkoi hänen sisässään kuin tulivuoren purkaus: jymähtelee
ja vavahtelee, tärisee maa-emo, sitten jysähdys kuin tuhat suurta
tuliputkea ulvahtaisi, ja tulta ja savua ja kuumia kiviä syöksähtää
kohti korkeutta.
Sellaiseltapa nyt tuntui kauppias Adam Montosen sielussa, ja
ulkonaisesti purkautui tämä mahtava sielullinen liike hänen lyhyehkön,
paksuhkon ruumiinsa eleissä ja otteissa siten, että hän työnsi
nojatuolinsa rajulla liikkeellä kauaksi pöydästä ja hypähti ylös,
alkaen kiivaasti kävellä edes takaisin huoneessa.
Ei hän nyt näe mitään ja tuskinpa kuulisikaan mitään. Kahdesti sysää
hän kassakaapin vieressä olevan tuolin nurin ja molemmilla kerroilla
nostaa hän sen vaistomaisesti taas pystyyn.
Ilmaa! Hänen täytyy saada ilmaa!
Täällähän on tukahduttavan kuuma!
Ja kauppias Montonen kiiruhti avaamaan ikkunan, joka rysähtäen lensi
auki.
Helisevät ruudut sysäyksen voimasta ja hevosia sukiva renki kääntää
päätään ja kysyy:
-- Huusiko kauppias jotain?
-- Ei... en..., vastaa kauppias käheällä äänellä, ottaa lunta
ikkunalaudalta ja hieroo sillä otsaansa.
Ja kuin unissa liikkuja sulkee kauppias Montonen jälleen ikkunan,
painaa hakaset huolellisesti kiinni, pyyhkii lumen kostuttamaa otsaansa
nenäliinalla ja alkaa taas kävellä edes takaisin, edes takaisin,
näkemättä mitään ja kuulematta mitään.
Mutta äkkiä välähtää jotain hänen mielessään ja kuin käärmeen pistämänä
kääntyy hän katsomaan taakseen, sydämen jyskyttäessä ja korviensa
humistessa. Puoleksi tajuttomana tuijottaa hän seinäalmanakkaan.
Niin, mitä hulluja hän tuumii! Päivätkin menevät sekaisin.
Eihän nyt ole huhtikuun ensimmäinen päivä. Olisihan hänen pitänyt se
muutenkin muistaa! Mutta jos olisi ollut aprillipäivä... silloin se
kirottu lehti tavallisesti syöttää jonkin oikein aika valheen.
Aikaapa toki vähitellen rauhoittua kauppias Adam Montonen, ja uudestaan
tarttuu hän lehteen.
Mutta vielä nytkin tahtovat nuo pienet mustat rivit hyppiä ja keinua
hänen silmissään.
Ei ole koskaan ennen tehnyt kahden rivin uutinen häneen sellaista
vaikutusta.
Eikä ihme.
Sillä ensimmäisenä paikkakunnan uutisena on seuraava lyhyt, mutta selvä
tiedonanto:
"Arvonomi.
Kauppaneuvoksen arvonimen on saanut kauppias Adam Montonen".
Vielä pari kertaa vetää kauppaneuvos Montonen syvään henkeä. Sitten
ottaa hän sikarin ja jää se sormien välissä tuijottamaan ulos
pihamaalle, jossa renki yhä hevosia sukii ja puhdistaa.
-- Sukii hevosia... ajattelee kauppaneuvos Montonen kuin unissaan. --
Matti sukii hevosia... kauppaneuvos Montosen hevosia...
Kauppaneuvos Montonen ravistelee itsensä hereille, sipaisee kädellä
kasvojaan ja kävelee eteiseen puhelimen luo. Omituista, kuinka osasikin
lyödä polvet heikoiksi!
Ei, ei toimittaja ole enää täällä, vastaa neiti lehden konttorista.
-- Jaa, se uutinen? Se saatiin puhelimitse Helsingistä... olisi
sieltä tullut joukko muitakin samanlaisia uutisia, mutta täytyi ottaa
vain tärkein, kun lehti olisi muuten myöhästynyt painosta... niin,
niin, kyllä se on varmasti oikea uutinen... se on uutistoimiston
virallisia uutisia... onnea vain, herra kauppaneuvos! Ei kestä, herra
kauppaneuvos!... sti!
Edes takaisin, edes takaisin kävelee taas kauppaneuvos Montonen
huoneessaan.
Kuinka kohtelias tuo neiti Wenho sentään on! Hyvin miellyttävä tyttö!
Mitähän sillä onkaan palkkaa, tyttöparalla? Täytyy ensi johtokunnan
kokouksessa ottaa siitä selvä. Täytyy merkitä muistikirjaan, ettei
unohdu. Ja toimittaja on ahkera mies... vielä lehden painoon
mennessäkin soittelee uutisia Helsingistä asti... Ei ole miestä
nähtykään moniin aikoihin tässä talossa. Mutta ensi sunnuntaina täytyy
hänen tulla perheineen meille päivällisille.
-- Olipas se, olipas se...! Ei olisi uskonut...
Ja kauppaneuvos kävelee kädet selän takana huoneessaan.
Aamu valkenee.
-- Olipas se... olipas se... eihän sitä muistanut enää odottaakaan...
kun se viipyi niin kauan... ja tuo riivattu hiirijuttu on sotkenut
kaikki asiat...
Tuntikauden on jo rouva Montonenkin ollut ylhäällä. Keittiössä on hän
antanut kaikki määräykset päivän ohjelmasta päivälliseen asti. Sitten
tulee hän keittiöstä ruokasaliin ja istuutuu pöydän ääreen juodakseen
kupin kahvia ja syödäkseen ranskanleivän viipaleen. Siinä on päivän
sanomalehti monin kerroin taivutettuna hänen kuppinsa alle. Mitäs se
ukko on sitä tuohon pistänyt?
Rouva Montonen avasi lehden ja alkoi, käännettyään sen luonnolliseen
asentoonsa, katsella ilmoituksia.
Ei ollut ketään kihloihin mennyt eikä edes kuollutkaan. Harvoinhan
meillä kuollaan ja vielä harvemmin kihloihin mennään.
Lähetysyhdistyksen ompeluseuralla on perheiltama... niin, niin, niinhän
piti ollakin.
Ja Heikki Remes ilmoittelee joka numerossa "hyviä vehnäjauhojaan".
Uskoisihan tuon jo vähemmälläkin. Ei meidän pappa paljon ilmoittele,
mutta kylläpä kauppa silti käy.
Rouva Montonen käänsi lehteä.
Poikain kamarissa vaati Maire Mielikki Minerva Mattia pukeutumaan.
-- Nouse heti ja pue yllesi!
Mutta Matti Mainio Mikael huusi:
-- Kuule, älä kisko peitettä!
-- Kiskon kunnes nouset. Ei nyt ole enää mikään nukkumisen aika!
Matti Mainio vain vastaan hangoitteli.
-- Mene matkaasi! Osaan minä nousta sinuttakin!
-- En mene ennenkuin nouset! Vai pitääkö minun mennä sanomaan äidille?
-- Vai kantelemaan taas, kielilakkari!
Ja suuttunut Matti alkoi haukkua:
-- Mairikki kairikki kappurajalka!
Silloin kuului ruokasalista äidin kimeä kiljahdus. Lapset oikein
säikähtivät.
Mitä se oli? Tyyni, arvokas rouva Montonen ei koskaan huutanut eikä
kirkunut.
Maire juoksi heti ruokasaliin.
Mutta äiti ei ollut enää siellä. Siellä oli vain nurin kaatunut
kahvikuppi, jonka musta sisällys kiireesti käytti tilaisuutta
valloittaakseen mahdollisimman suuren alan lumivalkoisesta
pöytäliinasta.
Ei, rouva Montonen on isän huoneessa, jossa hän seisoo miehensä
nojatuolin ääressä vedet silmissä, kykenemättä puhumaan mitään. Vaiti
on hän ja taputtelee vapisevalla kädellään hiljaa Aataminsa turpeata,
partaista poskea...
Ja kauppaneuvos Montonen, joka on nojautunut taaksepäin, hymyilee
hillitysti, katsellen ulos ikkunasta ja naputellen sormillaan
keinutuolin käsinojiin.
Hymyilee, hymyilee hillitysti kauppaneuvos Montonen ja naputtelee
lyhyillä, paksuilla sormillaan keinutuolin käsinojiin.
Hänessä alkaa jo olla jotain ylimysmäistä...
Niin alkoi tämä päivä, suurin päivä herra Adam Montosen ja koko perheen
elämässä.
Nopeasti levisi tieto kaupungillekin. Tulihan sanomalehti melkein joka
taloon.
-- No nyt! Nyt tuli Montosesta kauppaneuvos!
-- Älä valehtele! Aina sinä...
-- Katso itse, peijakas!
-- No niinpähän on! No voi sun juutas!
-- Nyt se on taas meidänkin kaupungilla kauppaneuvos!
-- No niin on, niin on! No voi sun...! Vai nyt se tuli!
Ja vaimoväki juoksee kertomaan uutista pihan peräläisille, joille ei
tule lehteä.
-- Älkää ihmeessä! Vai jo tuli!
-- Jo tuli, jo tuli!
-- Kyllähän sitä on odotettukin... jo monta vuotta.
-- Niin, niin! On odotettu! Mutta tulipas viimein! Ei koko kaupungissa
muusta puhuttu. Jokaiselle maalaisellekin se torilla ensimmäiseksi
kerrottiin.
Mutta maalaiset, nuo omituiset ihmiset, eivät osaa siitä niin innostua
kuin kaupunkilaiset... innostunevatko mistään?
Toiset kohteliaisuuden vuoksi myönnyttelivät:
-- Vai niin, vai niin...
Mutta muuan lammasnahkaturkkinen ukko murahti:
-- Ka tulipa tuosta nyt vaikka mikä!
Eiväthän ne lammasnahkaturkkiset paljon ymmärrä arvonimistä. Taikka
vaikkapa ymmärtäisivätkin, niin eivät ole ymmärtävinään. Ne ovat niin
pahanpänttäisiä.
Ukko Blomkvist, postimestari, sanoi:
-- Taitaa sitten olla tänä päivänä Montosenkin leuka vähän kekallaan...
mutta olihan tuo joka tapauksessa hauska, että muistettiin viimein
tätäkin maailmanlopun nurkkaa. Kun nyt vielä saataisiin oikea
pormestari -- ja pappi Kettunen hiiteen!
Piririm... piririm...
Kauppaneuvos Montosen puhelin se niin soi.
Se soi lakkaamatta koko aamupäivän.
Piririm... piririm...
Mutta ei vain mene kauppaneuvos Montonen itse koskaan ensimmäisenä
puhelimeen, vaan Matti Mainio Mikael on saanut puhelimeen vastaamisen
urakalla suorittaakseen.
Piririm... piririm...
-- Halloo! Matti kimeällä äänellään huutaa. -- Isäkö? On isä kotona,
kyllä minä kutsun.
Ja sitten juoksee hän huutamaan isälleen:
-- Taas isä kiittämään, sukkelaan!
Tulee kauppaneuvos Montonen puhelimeen.
-- Halloo! Ahaa, velikö se on! Jahaa... heh heh hee... kiitos, kiitos!
Niin, niin... he he he...! Veli käy nyt meillä! Terveisiä rouvallesi!
Kiitos, kiitos, he he he...
Sitä loppumatonta onnentoivotusten sarjaa, sitä loppumatonta
kiittelemistä, sitä taukoamatonta, sydämellistä hehetystä!
Kun ne kaikki onnittelijat ovat niin leikillistä väkeä! Sydämestään
ne onnittelevat ja niin lämpimästi, mutta osaavatpa, vietävät, siinä
sivussa pieniä sukkeluuksiakin lasketella: no eikös tunnu moiselta...
no nyt veli vissiin pistää klubilla pieneksi trimtamtilkutiksi
parhaille ystävilleen... älä, hyvä veli, suutu, jos en aina muistaisi
aluksi sinua arvonimelläsi tituleerata...
Leikillistä ja hauskaa väkeähän ne ovat, nämä meidän kaupunkilaiset, he
he he...
Piririm... piririm...
-- Isä, kiittämään!
-- Halloo! Kiitos, kiitos! He he he... aivan niin... veli pistäytyy nyt
huomenna meillä, mamma taitaa oikein kahviksi pistää, he he he...
Oltiin aamiaisella.
-- Tämä on ensimmäinen aamiainen _kauppaneuvos_ Montosen perheessä!
hoksaa Maire Mielikki Minerva, ja isä hyvillään hekottelee:
-- Niin on, he he he...
Silloin avautui eteisen ovi ja kaikki kauppaneuvos Montosen kolme
kauppa-apulaista sieltä hämillään tulivat, seisoen toinen toisensa
selän takana, vanhin, pisin ja laihin etunenässä.
-- Isä, mene eteiseen, siellä ovat meidän puotilaiset, kuiskasi rouva
Montonen ja nyhjäisi miestään kylkeen.
Kauppaneuvos Montonen rykäisi, lykkäsi tuoliaan taaksepäin ja lähti
eteiseen.
-- Anteeksi, että me ruoka-aikana... me vain... toivottaa onnea herra
kauppaneuvokselle... toivottaa, onnea... ja... ja...
-- Kiitos, kiitos!
Ja kauppaneuvos Montonen puristi jokaisen apulaisensa kättä.
Ei ollut kauppaneuvos Montonen mikään puheiden pitäjä, mutta tällä
kertaa hän aivan odottamatta piti pienen puheen:
-- Te olette... hm... aina olleet uskollisia palvelijoita... hm... minä
olen teihin hyvin tyytyväinen ja... hm... olen päättänyt antaa teille
viidenkolmatta markan palkankoroituksen kuussa... olen sitä jo kyllä
ennemmin ajatellut... hm... kiitos nyt vain...
Puolen tunnin kuluttua kävivät myöskin makasiinimies Antti Peuranen ja
renki onnittelemassa. Kymmenellä markalla kuussa kohosivat heidänkin
palkkansa.