Aamuhämärissä nousi pihan perällä olevassa pienessä rakennuksessa
asuva vahtimestari Heikonen vaimoineen lämmittämään ja siivoamaan
kouluhuoneita.
Juhlasalissakin tekivät he tulen oven vieressä olevaan suureen uuniin,
mutta peräseinällä nukkuvaa Nilsperiä eivät he pimeässä huomanneet.
Aamu valkeni valkenemistaan hitaasti. Vähän vain enää hämärti.
Kaduilla vallitsi jo vilkas liike. Aikoja sitten oli ukko Rihkola
käynyt sammuttamassa viimeisetkin katulyhdyt, ne, joita ei tuuli ollut
sammuttanut. Aikoja sitten oli ajurinrenki raatihuoneen luona herännyt
rekensä pohjalta, ojennellut puutuneita jäseniään, nostanut ylös loimen
kadulta, noussut kuskipukille ja ajanut tiehensä. Maalaisia oli jo
alkanut saapua torille, torikauppiaat availivat kojujaan ja Markulakin
jo siellä kahvikojun äärellä värjötteli, lasketellen hämäränlaisia
sukkeluuksiaan tanakoille maalaisemännille tai totisille, epäilevinä
kuunteleville isännille.
Koulun pihalle kertyi jo koulupoikia, jopa tyttöjäkin, odottelemaan
sisäänpääsyä. Pojat ne nahikoivat kuin tappelua hieroen ja tytöt
pajattivat keskenään asioitaan.
Vahtimestari Heikosen vaimo kulki sulkemassa kouluhuoneiden uuninpellit
ja toi raikkaalla vedellä täytetyt vesikarahvit opettajien pöydille.
Mutta astuttuaan juhlasaliin sytyttämään lamput aamurukousta varten,
sytytettyään jo yhden lampun ja siirtäessään toisen lampun alle
tuolia, jolle hän lamppuja sytyttäessään nousi, päästi hän äkkiä
kauhunkiljahduksen ja syöksyi huutaen ulos ovesta aina pihalle saakka.
Koululaiset juoksivat hänen luokseen, juoksipa itse Heikonenkin
kysymään, mikä hätänä.
Ja suuresti kaikki sekä hämmästyivät että säikähtivät, kun vaimo
vihdoin kalman kalpeana änkytti:
-- Siellä on piru... siellä juhlasalissa...
Kaamea uutinen.
Olisi ollut edes kummitus, haamu, mörkö tai männinkäinen, mutta -- se
itse!
Eivätkä opettajatkaan olleet vielä tulleet.
Vahtimestari Heikonen ei ollut mikään erikoisen pelkuri mies. Hän otti
siis halon käteensä, ottikin oikein suuren halon, ja lähti sisään,
vaikka vaimonsa hätäpäissään rukoili ja vannotti häntä luopumaan
uhkarohkeasta yrityksestään.
Mutta äkkiäpä sieltä tuli itse Heikonenkin takaisin, tuli kelmeänä
kasvoiltaan ja huusi juostessaan käheällä äänellä:
-- Poliisia hakemaan, pojat! Siellä on piru!
Silloin katosivat kaikki tytöt pihasta kadulle kuin tuulenpuuskan
lennättämät akanat, eivätkä pysähtyneet ennenkuin seuraavaan
kadunkulmaan, juoksi kadulle Heikosen vaimo ja juoksi myöskin Heikonen
itse, perässään kaikki koulupojat, jotka kuorossa huusivat poliisia.
Torille juoksi tämä huutava joukko.
Torilla seisoivat poliisit Kappari ja Räikkö heinäkuorman ääressä, ja
kuorman omistaja selitteli juuri:
-- Kyllä nämä ovat hyviä heiniä, semmoisia apilansekaisia ja
mehukkaita, niin että kyllä nämä kaupungin porvarienkin lehmiä
lypsättävät...
Silloin ehti torille tuo poliisia huutava lauma, ja Heikonen kiljaisi:
-- Tulkaa poliisit koululle, siellä on piru!
-- Jaa että mikä? kysyi poliisi Kappari, jolloin koulupojat kuin
yhdestä suusta vahvistivat Heikosen ilmoituksen.
Poliisi Räikkö tiedusteli yksikantaan:
-- Tarkastamaankohan tuo tuli koulua, vai...?
Mutta Heikonen huusi, että leikki pois! Tulkaa itse tarkastamaan koulua
niin näette.
Poliisit tunsivat Heikosen yleensä vakavaksi ja tottapuhuvaksi
mieheksi, eikähän nyt ollut mikään aprillipäiväkään.
-- Pitänee sitä sitten lähteä katsomaan, sanoi poliisi Kappari, ja
poliisi Räikkö myönsi:
-- Niin, harvoinhan sitä näkee, sitä itseään ukkoa... näin aamupäivällä.
Lähdettiin siitä pirua katsomaan oikein miesjoukolla. Poliisit,
torikauppiaat, vieläpä maalaisetkin lähtivät. Juostiin ja huudettiin.
Miehet nauroivat ja kiroilivat, sillä näin päivännäöllä eivät
he osanneet ottaa asiaa oikein vakavalta kannalta. Mutta naiset
päivittelivät ja siunailivat.
Koko tori tyhjeni.
Opettajat olivat juuri saapuneet koulun portille ja kuulleet tytöiltä
ja Heikosen vaimolta, mikä hirmu koulusalissa oli. Mutta samassapa
saapui myöskin juoksujalkaa suuri, rähisevä joukko, poliisit edellä,
ja koulupojat, jotka olivat tointuneet ensimmäisestä pelästyksestään,
hihkuivat riemuissaan, sillä tämmöisessä väkijoukossa olisivat he
uskaltaneet tunkeutua vaikka pahan omaan pääpesään. Koulun piha täyttyi.
-- Siellä se istuu salin peräseinällä, sarvet päässä! huusi Heikonen.
Opettajat ja poliisit menivät edellä. Poliisit paljastivat sapelinsa,
ja muutamat torikauppiaat tempaisivat halkoja käteensä pinosta, uhaten:
-- Nyt tulkoon vaikka itse sarvipää, niin kyllä sarvet kolisevat!
Se oli rohkeata väkeä, mutta hieman arastellen ja kuin pahanhengen
salakavalaa päällehyökkäystä odottaen se työntyi juhlasalin ovelle.
Väkijoukko pysähtyi. Pysähtyivät opettajat ja pysähtyivät poliisit
Kappari ja Räikkö, käsissään välkkyvät sapelit.
Totta oli!
Siellä salin peräseinällä istui Suomen kansan suurmiesten keskellä itse
se kuusituhatta vuotta vanha, leuka rintaa vasten painuneena... kuin
puskemaan valmistuneena. Hirveänä ja mustana se siellä istui sarvet
tanassa, ja kaameasti kiiluivat sen valkeat silmät puolihämärästä.
Vallitsi kauan kestävä äänettömyys, vallitsi kuolon hiljaisuus.
Sanomattoman tunteen valtaamina tuijottivat kaikki tuota hirmuista
ilmiötä, joka järkähtämättömänä, liikkumattomana tuijotti vastaan.
-- Niinpähän näkyy olevan, sanoi poliisi Räikkö vihdoin matalalla
äänellä.
-- Mitäs nyt tehdään? kysyi poliisi Kappari koulun johtajalta, opettaja
Laaksoselta.
Ennenkuin opettaja Laaksonen ehti vastata, tunkeutui väkijoukon läpi
taiteilija Markula, pienessä hutikassa kuten ainakin. Hänkin tahtoi
nähdä pirun, ja hän astui suoraan keskelle salin lattiaa, tirkisteli
siitä kummitusta pari silmänräpäystä ja ilmoitti vakavasti:
-- Olkaa hiljaa, piru nukkuu!
Ikäänkuin ei olisi oltu hiljaa!
Ja sitten hän käänsi päätään ja kysyi:
-- Ettekö kuule, että se kuorsaa?
Totisesti! Kuorsaus kuului ihan selvästi.
Nyt astui Markula aivan kummituksen luo, koroitti äänensä ja laulaa
honotti:
"Nouse jo pois, janopeura...!"
Siihen se heräsikin Nilsperi, joka oli nukkunut pahimman humalansa.
Oven suussa seisova joukkokin oli nyt tullut rohkeammaksi ja lähestyi
ilmiötä lähempää tarkastelemaan. Mutta Nilsperi katsoa killisteli
ympärilleen, käsittämättä ollenkaan, mitä oli tapahtunut ja missä
hän oli, eikä meidän sovikaan sitä suuresti ihmetellä. Mitähän itse
ajattelisimme, jos sellaisessa asemassa heräisimme?
-- Kyllä se on Nilsperi! huusivat jo monet, jotka tunsivat Nilsperin
etupäässä hänen turkistaan. -- Mutta mitä tämä oikein meinaa?
-- Häh! kysyi Nilsperi aivan pökerönä.
-- Se sanoi "häh!" totesi Markula.
Silloin kirosi herra Nilsperi kauheasti ja huusi:
-- Päästäkää minut irti!
Saatiin siitä Nilsperi nostetuksi alas pöydältä ja irroitetuksi
tuolista. Sitä hälinää, mikä oli syntynyt! Kaikki huusivat ja
kyselivät, mutta mitäpä voi Nilsperi vastata? Eihän ollut hänellä
aavistustakaan siitä, miten hän oli tänne joutunut. Huomattiin hiiri
hänen kaulassaan ja otettiin se pois, mutta sarvia irroitettaessa lähti
hiuksia päästä.
Sellaisessa mielentilassa oli Nilsperi, ettei hän sanonut sanaakaan,
ei päästänyt ainoatakaan sadatusta tämän toimituksen kestäessä. Sitten
painoi hän lakin päähänsä ja hyökkäsi ulos, hälisevä väkijoukko
kintereillään.
Olipa hänen mustassa, rengassilmäisessä muodossaan ja vihaisessa,
puhisevassa juoksussaan asiasta tietämättömille vastaantulijoille
ihmettä kerrakseen.
Tämän odottamattoman tapauksen johdosta menetti koulu yhden kokonaisen
työtunnin.